Julkaistua 450: Tila ei lakannutkaan olemasta

Viime viikolla postiluukusta oli tipahtanut Eskilstunan triennaalin – Nordic Art Station – Word, Art, Sound; tämänkertaisen näyttelyn nimenä Merry Melancholy (31.8.–10.11) – luettelo, johon minulta oli tilattu pieni juttu siitä, mikä Suomen taiteessa juuri nyt on olennaista. Olipa idioottimainen tehtävänanto: kertoa nyt yhdellä liuskalla kaikki oleellinen Suomen nykytaiteesta! No, pakkohan sitä jotain oli yrittää, kun kerran kirjoituspalkkiokin oli luvassa. Olisin varmaan keksinyt monta muutakin tulokulmaa, mutta tässä yksi sellainen:

Tila ei lakannutkaan olemasta 

Eräs taiteilijaystäväni totesi jo vuosia sitten, että suomalaista ja portugalilaista nykytaidetta ei enää erota toisistaan. Globaalissa nykytaidemaailmassa trendit eivät paikkaa tunnista tai tunnusta. 

Tässä on kuitenkin tapahtumassa käänne. Globalisoituminen on kohdannut dialektisen vastavoimansa: paikallisuus ja yhteisöllisyys ovat voimistuneet. Olen tänä vuonna kuratoinut kolme suomalaisten taiteilijoiden yhteisnäyttelyä, ja kun nyt mietin yhteistä nimittäjää, päädyn siihen, että 1980-luvulla alkanut tietty subjektiivinen, jopa narsistinen käänne taiteessa on vihdoin murtumassa. Taiteilija ei enää tutki niinkään identiteettiä ja sen muodostumista tai haltuunottoa vaan pikemminkin pyrkii kontekstualisoimaan itseään ja tekemistään ankkuroiden asiat egon sijaan tiettyyn paikkaan ja pienempiin sosiaalisiin yksiköihin: esimerkiksi suvun ja sen historian merkitys on kasvanut. Aivan vastaavasti taiteen paikkasidonnaisuus ei enää tarkoita sitä, että teos tehdään tiettyyn paikkaan vaan pikemminkin paikallisuuden tunnistamista niissä teemoissa, joita taiteilija käsittelee. 1990-luvun guru David Harvey oli väärässä väittäessään, että ”tila lakkautetaan ajan välityksellä”. Nopeus ja tilan tiivistyminen ei siis muuttanutkaan maailmaamme peruuttamattomasti.  

Postmodernin tuoma metatasojen loputtomuus ja ironisen tietoisuuden esittämisen tarve ovat kuihtuneet. Suomalainen taiteilija uskaltaa nykyään käsitellä teemojaan tavalla, jolle taannoin olisi hymähdelty: nostalgia, melankolia ja naiivi ilo ovat yhtä sallittuja kuin kiukku, suorapuheisuus ja hyökkäävyyskin. 

Näin on käynyt välineillekin: videotaiteilija voi ryhtyä maalaamaan tai maalari voi lisätä näyttelyynsä valokuvia. Keskiössä ei enää ole väline, ei myöskään tähtikultin kontaminoima taiteilija vaan ikuiset inhimilliset teemat. Suurten tarinoiden aika ei siis ole ohi, mutta suuruuteen ovat uskontojen ja poliittisten aatteiden sijaan nousseet ne pienet tarinat, jotka aidon demokraattisesti tarjoavat kaikille oivan samastumispinnan.

***

Tässä pohjoismais-balttilaisessa näyttelyssä on mukana viisi suomalaistaiteilijaa: Susanne Gottberg (s. 1964), Markus Kåhre (s. 1969), Jarmo Mäkilä (s. 1952), Rauha Mäkilä (s. 1980) ja Thomas Nyqvist (s. 1955).

Näyttelykuvia 652 & 653 & 654 & 655 & 656: Paluu arkeen

Keskiviikkoyönä palasin Lontoosta, ja torstaina odotti taas suomalainen taidearki. Torstaina nimittäin avattiin suurten gallerioiden näyttelyitä.
Galerie Forsblomissa esiintyy Leena Luostarinen (s. 1949) uusilla maalauksillaan (13.4.–6.5.):

Teemat olivat tuttuja, itäistä ja eteläistä romantiikkaa ja valoa. Sävyt olivat kuitenkin melko hillittyjä, eikä Luostariselle ominaista hurjaa intensiteettiä juurikaan ollut tarjolla. Liekö taiteilija tehnyt paluuta vanhoihin teemoihin iän tuomalla rauhalla ja viisaudella, hakenut niihin näin uutta näkökulmaa? 

Palaan asiaan kohta, kun Kauppalehteen viikonloppuna kirjoittamani juttu ilmestyy.

Prinsessa, 2012.

Forsblomille totutusti suuri tila oli omistettu kansainväliselle tähdelle. Beijingissä vaikuttava, arkkitehtikoulutuksen saanut Chen Jiagang (s. 1962) oli laittanut esille suuria valokuvavedoksia (13.4.–6.5.). Näissä vanhoja teollisuusmaisemia ja luontoa kuvaavissa, hämyisissä laatukuvissa poseerasi joukko kaunottaria. Aikamoista melodraamaa, kuten tulevassa Kauppalehden jutussani tulen toteamaan.

 Itse taiteilija toisena vasemmalta.

 

 Waiting, 2008.

Komeaahan jälki oli, mutta kuitenkin jotenkin tyhjää.

***

Forsblomin studiossa oli pieni valikoima Tanya Akhmetgalieva (s. 1983) hauskoja ompeluteoksia (13.4.–6.5.) – vähän kuin risteytys Anu Tuomista (s. 1961) ja Ulla Jokisaloa (s. 1955):

Akhmetgalieva viehätti minua jo vuosi sitten samassa galleriassa, ja tunne oli edelleen sama. Hyvä taiteilija, jolla on myös sanomaa.

***

Ja sitten toiseen ns. huippugalleriaan. Galerie Anhavassa oli esillä Pertti Kekaraisen (s. 1965) uusia Tila-sarjan töitä (12.4.–6.5.). Tässä galleristi, jonka kengät näkyvät myös kekaraisen vieressä olevassa kuvassa:

   

Kekaraisen työt vaikuttivat raikkailta – taiteilija on selvästi löytänyt uutta otetta. Palaan tähänkin asiaan, kun Kauppalehteen jo kirjoittamani juttu joskus ilmestyy – olin siis viikonloppuna aika ahkera. Sen verran vielä totean, että kun kommentoin Kekaraiselle, että hänen töissäänhän on vähän Piet Mondrian (1872–1944) -tyyppisiä vaikutteita, hän vastasi: "Muista, että en minä ole valokuvataiteilija koulutukseltani vaan maalari ja veistäjä." 
 

TILA (transparent, red), 2010.

Anhavan studiossa oli Pamela Brandtin (s. 1950) pieni näyttely (12.4.–6.5.), josta pitivät myös hänen kollegansa Carolus Enckell (s. 1945) ja Thomas Nyqvist (s. 1955):

Ja niin minäkin. Brandtin töissä on kummallinen lumovoima. Hänen vihreänsä ja ruskeansa ovat väliin suorastaan rumia, mutta ne ovat sitä sellaisella rumankauniilla tavalla, että se riisuu minut aina aseista. Niissä on jotain viettelevää. Hän on outo ja omalaatuinen taiteilija, jonka symboliikka on on samalla yksinkertaista ja sitten kuitenkin moniselitteistä:

 A Non-Button, 2011.

Näyttelykuvia 377: Kadun pimeällä puolella

Aina välillä muistan vähän häpeästä tuskallisena, että syksyn kotimaisista näyttelyistä jäi tasan yksi raportoimatta – viime kesän virolaisista jäi useampikin, mutta niihin tuskin enää palaan. Tämä kuitenkin vaivaa minua, koska näyttelykin oli hieno.

Galleria Amassa oli viime vuoden lokakuussa taidemaalari Thomas Nyqvistin (s. 1955) näyttely (2.–26.10.2010). Ja mihinkäs hyvä taide vanhenisi, joten tässä jälkihuomautuksena yksi hänen vaikuttavista öisistä maisemistaan:

The End of the Street, 2009–10, öljy.

Kaupungin jättömailla ja epäpaikoissa öisin viihtyvä Nyqvist vie katsojan ajatuksia moneen suuntaan. Maisemamaalauksen perinne asettuu uuteen valoon, mutta toisaalta monen katsojan mieli askartelee hänen teostensa edessä todennäköisesti luonnon ja kulttuurin rajapinnan problematiikassa tai sitten suorastaan alitajunnan rajamailla. Ja mikä ettei, yössä tapahtuu ja ennen kaikkea voi kuvitella tapahtuvan niin monenlaista. 

Minäkin innostuin ylläolevan maalauksen innoittamana kuuntelemaan deep soulia, James Carrin The Dark End of Streetiä, vaikka tässä taitaakin olla kyse erilaisista yön kulkijoista.

Tai mistä minä olen niin varma? 

Seminaarielämää, osa 3

Eilen tuli oltua viikon sisällä jo kolmannessa seminaarissa. Toimin moderaattorina Vapaan Taidekoulun 75-vuotisjuhlanäyttelyn yhteydessä järjestetyissä kahdessa keskustelutilaisuudessa Amos Andersonin taidemuseossa. Ensimmäinen käsitteli kauneutta ja toinen – siis eilinen – havaintoa. Tällainen tiedote siitä ilmestyi:  

Havainto – näkeminen – maisema

Paneeli- ja yleisökeskustelu Amos Andersonin taidemuseossa 2.3. klo 17.00–20.00.
Mitä ja miten taiteilija näkee katsoessaan ympäristöään? Miten maisema syntyy? Miksi joku kohde valikoituu aiheeksi? Miten merkitystasot kerrostuvat: miten taiteilija, tutkija ja katsoja katsovat sitä objektia, joka havainnon ja näkemisen kautta muuntuu teokseksi?
Suuressa havaintokeskustelussa mukana: 
Pekka Hepoluhta, taidemaalari, Vapaan Taidekoulun rehtori, jolle ulkoilmamaalarina tuntuu useimmiten riittävän paikka kuin paikka 
Hanna Johansson, FT ja Helsingin yliopiston taidehistorian dosentti, joka on väitellyt suomalaisesta maataiteesta 
Thomas Nyqvist, taidemaalari, jolla on useimmiten tapana hakeutua omituisiin paikkoihin, joita myös ei-paikoiksi kutsutaan
Moderaattorina toimii toimittaja ja kriitikko Otso Kantokorpi.

***

 Etualalta Pekka Hepoluhta, Hanna Johansson, Thomas Nyqvist.

Kolmikymmenpäisen yleisön avulla illasta muodostui suorastaan fantastinen. Taidemaalarit Pekka Hepoluhta (s. 1957) ja Thomas Nyqvist (s. 1955) avasivat tuotantoaan ja metodejaan hienosti ja Hanna Johansson syvensi keskustelua koko ajan sekä taidefilosofisiin että -historiallisiin suuntiin. Keskustelu lainehti aina pilvimaalari John Constablesta (1776–1837) nykytaiteeseen. Yleisö oli innokkaasti mukana, ja oli hauskaa huomata, että kaksi maalaria oli saanut paikalle muun muassa kaksi videotaiteilijaa, jotka osallistuivat innolla keskusteluun. Eija-Liisa Ahtilan (s. 1959) ja Marjatta Ojan (s. 1962) innokas läsnäolo tuntui senkin takia hyvältä, että toisinaan liikaa revitelty lajityyppien kuilu ei tuntunut kovinkaan vaikealta ylittää. 

Kertakaikkisen hieno ilta, jota juhlistettiin vielä parilla oluella tapahtuman jälkeen. Ja taiteilijahan on taiteilija olutlasin äärelläkin. Juan Antonio Muro (s. 1945) väänteli servietistä ohimennen hienon morsiuspuvun: