Virossa 92 & Näyttelykuvia 815 & 816 & 817 & 818 & 819 & 820: Töissä ja huvittelemassa Virossa

Viikko sitten tiistaina lähdin Viroon töihin ja vähän huvittelemaankin. Kyseessä on Galleria Ortonin verkostoituminen – niin kuin nykyään sanotaan. Meillähän on galleriassa jo perinne, jonka myötä kutsumme vuosittain yhden virolaisen taiteilijan vierailemaan töillään Ruskeasuolle. Lähdimme etsimään seuraavaa. Sitten meillä on kehiteillä jonkinlainen gallerian interventio virolaiseen sairaalamaailmaan esittelemään toimintatapojamme. Lähdimme pohjustamaan tätäkin.
Tiistaina emme vielä tehneet töitä, mutta hakeuduimme Tallinnan Taidehallin alakerran KuKu kohvikiin (tunnetaan yleensä vanhalla nimellään Wiiralt), joka on yksi kantapaikoistani ja jossa törmää aina vähän vanhemman polven virolaiseen kulttuuriväkeen. Niin nytkin, sillä paikalle ilmaantui Leonhard Lapin (s. 1947), joka vei meidät yläkerran työhuoneelleen katsomaan uusia töitään:

  
Kahvilan terassilla seurasimme, kuinka kuvanveistäjä Tiiu Kirsipuu (s. 1957) oli kuljetusliikkeen kundien kanssa pakkaamassa pois Taidehallin edellistä näyttelyä, Dialoog Keiser Qin'iga (15.5.–23.6.), jonka kuraattorina Kirsipuu toimi. Vähän harmitti, että satuimme paikalle juuri näyttelynvaihdon aikaan, koska tässä kiinalaiseurooppalaisessa näyttelyssä oli mukana myös Antero Toikka (s. 1954). Tulipahan kuitenkin tutustuttua Kirsipuuhun, jonka erään näyttelyn olen jo aikaisemmin nähnyt.
Siinä päivän taiteet, mutta pannaan tähän vielä uusi ravintolavinkki: Kalamajassa (osapuilleen Tallinnan Vallila) sijaitsee uusi Kohvik Sesoon, jossa on sekä edullista että nimensä mukaisesti kauden aineksista rakkaudella tehtyä ruokaa, kuten nämä lammaslihapullat:

Tallinnassa on itse asiassa aika monta uutta tai uudehkoa ravintolaa, jotka ovat painottuneet luomuun ja lähiruokaan tai ainakin erittäin tarkasti valittuihin raaka-aineisiin ja nuorekkaaseen asiakaskuntaan sekä edulliseen hintaan. Sesoon oli täysin maineensa veroinen paikka.
Keskiviikkona oli sitten tiineempi taidepäivä. Tapasimme lomalla olevan Viron lähetystön kulttuurineuvoksen Liisa Ojaveerin, joka vei meidät Adamson-Ericu muuseumiin tapaamaan sen johtajaa Ülle Kruusia. Kerroimme Kruusille projekteistamme, ja hän antoi ystävällisesti meille arvokasta konsulttiapua. Sitten hän esitteli vielä museon tuoreen näyttelyn: Viljandi maalimees Juhan Muks (7.6.–1.9.). Juhan Muks (1899–1983) on kiinnostava taiteilija, joka hankki kannuksensa jo varhain esimerkiksi tällä maineikkaalla Eduard Wiiraltin uusasiallisella muotokuvalla (1925):

  
Mutta olikin varsin kiinnostavaa nähdä Muksin myöhempää tuotantoa. Hän oli varsin aktiivinen vielä 1970–80-luvuillakin – ja varsin erilainen kuin nuoruudessaan. Tässä esimerkiksi Kaksi kiveä vuodelta 1973:

Muks oli myös varsin luova, utelias ja kokeilunhaluinen loppuun asti. Hän muun muassa sekoitti pigmenttin erilaisia aineksia kuten hiekkaa. Tässä erään 1970-luvun maalauksen pintastruktuuria:

Näyttely on pieni ja vaatimaton, mutta suosittelen vakavasti. Se sai esimerkiksi minut miettimään erästä isoa taidehistoriallista ongelmaa: taiteilijoita on tapana lokeroida aikakausiinsakin aika kiveenhakatusti, ja esimerkiksi Muks on aina saanut edustaa Viron 1920-luvun taidetta, vaikka hän teki vielä sen jälkeen vielä 50 vuotta aktiivisesti töitä. Mikähän se oikein on kenenkin "huippukautta"? Kruuskin oli varsin innostunut esitellessään meille Muksin tuoreempaa tuotantoa:

 

Adamson-Ericin (1902–1968) museon jälkeen lähdimme tapaamaan nuorta taidemaalari Kristi Kongia (s. 1985) hänen työhuoneelleen:

Kongi esitteli meille railakkaan näköistä värimaailmaansa, johon olen jo kerran aikasemminkin tutustunut. Hänestä kuuluu vielä.
Sitten törmäsimme kaupungilla kävellessämme aivan sattumalta Draakoni galeriin, missä oli Jaan Elkenin (s. 1954) näyttely Malecón (25.6.–13.7.). Elken on harrastanut Havannassa melankolista raunioromantiikkaa:

Aika vaikuttava näyttely, mutta ehkä silti vähän kliseinen: juuri sellainen kuva kuin Havannasta ikään kuin pitääkin olla vanhoine amerikanrautoineen ja rapistuvine taloineen. Romuinstallaatiot olivat kuitenkin aika rajuja:

Hobusepea Galeriin jouduimme katsomaan ikkunasta, koska se oli väliaikaisesti kiinni. Siellä oli Olivia Verevin (s. 1986) ja Maarja Nurkin (s. 1987) yhteisnäyttely Ma ei näe, mida sa mõtled (26.6.–15.7.). Symbolitkin muuttuvat aikojen muuttuessa:

Ikkunassa ollut iso – ja toimiva – tuulilasinpyyhkijä oli varsin absurdi näky:

Ja mainostetaan nyt sitten taas ruokaakin. Yksi Tallinnan uusista herkkupaikoista on Leib. Ja pakko se on tunnustaa, että söin elämäni parasta kuhaa (15,50):

Leib on muuten juuri nyt niin suosittu, että on syytä tehdä aina pöytävaraus.
Torstaina lähdimme Kumuun. Varsinainen pääkohde oli puutarha-aiheinen näyttely Aedade järeleelu – Afterlives of Gardens (10.5.–8.9.). Viidenteen kerrokseen oli koottu nykytaidetta ja kolmanteen puutarha-aiheista klassikkotaidetta museon kokoelmista. Ja kyllä on taiteilijoiden suhde puutarhoihin ja puistoihin muuttunut! Oikein hieno näyttely, mutta en kerro siitä nyt enempää, koska palaan siihen vielä kirjoittavana kriitikkona. Mutta ostinpa halvalla taidettakin. Timo Tootsin (s. 1982) nerokas projekti Soodevahu Muuseum tarjosi installaation sisällä myyntiobjektejakin:

Ja niinpä olen Soodevahun museon logon onnellinen omistaja – peräti 15 eurolla:

Sitten katsoimme vielä Irving Pennin (1917–2009) näyttelyn Diverse Worlds (14.6.–6.10). Moderna Museetin kokoelmista on koottu 50 vuoden ajalta näytteitä mestarin valokuvista. Aika vaikuttava kokonaisuus, vaikka en ihan varaukseton Pennin fani olekaan. 

Liisa Ojaveer, joka tuhrasi jo toista lomapäiväänsä kanssamme, uppoutuneena Pennin ja tämän julkkismallien maailmaan. 

Ojaveer järjesti meille Kumun jälkeen hauskan yllätyksen. Hän soitti vanhoille työkavereilleen Presidentinkansliaan ja järjesti meille sinne kiertokäynnin, jonka aikana kävimme myös läpi palatsin taidekokoelmia. Tässä Toomas Hendrik Ilveksen työhuone, jonka seinällä on Jüri Arrakin (s. 1936) maalaus:

  

Presidenttien muotokuvagalleriassa oli myös Arrakin tuimailmeinen muotokuva Lennart Merestä vuodelta 2007:

Maailma oli taas hauskalla tavalla pieni, sillä olimme edellisenä päivänä törmänneet sattumalta kadulla Arrakiin, jonka Ojaveer esitteli meille ja jonka kanssa vaihdoimme muutaman sanan.

Puutarhassa oli vielä toinen Meri, Mare Mikoffin (s. 1941) käsialaa oleva aika luonteikas veistos vuodelta 2006:

Jottei totuus unohtuisi, oli kanslian edessä nurmikolla vielä mielenosoittajakin, jonka kanssa kävin juttelemassa ja pyysin luvan ikuistaa hänet:

Ja sitten lisää taidetta. Menimme vielä Kadriorgin barokkipalatsiin (nyk. Kadrioru kunstimuuseum), jossa oli Ilja Repinin (1844–1930) näyttely (9.2.–18.8.). Sinne on koottu Ateneumin taidemuseon Repinit: jokunen merkittävä maalaus, useita hauskoja pikkumaalauksia ja paljon kiinnostavia luonnoksia. Sympaattinen näyttely, ja kyllä suomalaisen kulttuurimatkailijan olisi syytä Tallinnassa käydessään se nähdä.

  

Sitten lähdimme ajamaan etelään, kohti Peipsijärveä. Tältä tuo jätti illalla näytti:

Eräs hieman pervo harrastukseni, neuvostovirolaisten kahdeksankulmaisten tyyppikioskien bongaaminen sai hyvän lisän, kun sain Kolkjasta kokoelmiini uuden hienon kohteen:

Kiertelimme vähän Peipsiä ja lähdimme Tarton kautta pohjoiseen, Laulasmaalle tapaamaan kuvanveistäystäviämme Jüri Ojaveria (s. 1955) ja Terje Ojaveria (s. 1955). Tartossakin minua muuten onnisti erään toisen harrastukseni kanssa. Neuvostovirolaisten vinyylien kokoelmani täydentyi vuosien etsinnän jälkeen sammakoiden ääniä sisältävällä 7-tuumaisella EP:llä:

Laulasmaalle tultuamme Jüri laittoi grillin tulemaan...

... ja näytti uusimman videonsa. Käkikellossa pyöräilee taiteilija itse – ja nousee välillä kuntopyörällään seisomaan ja huutaa pikkuluukusta "kukkuu"...

... ja Putin oli ahdettu pihanperällä jääkaappiin:

Istuimme iltaa ulkona ja sitten kuulimme radiosta suru-uutisen: yksi virolaisista lempilaulajistani, Silvi Vrait (1951–2013), oli kuollut. Autossani oli onneksi Vraitin kasetti, ja niinpä kunnioitimme tätä hienoa laulajaa soittamalla hänen musiikkiaan. Tästä linkistä yksi emotionaalisista tulkinnoista. 

Musiikki jatkui ja muuttui hiljalleen nuotiodiskoksi, jota vauhditti varsinkin Terje:

Sitten takaisin Tallinnan kautta kotiin. Mutta vielä yksi ruokamainoskin lauantailta. Testasimme vielä yhden Tallinnan uutukaisista, Kolm sibulat. Tässä aivan fantastinen 4 euron leipä (Gruusia lavaš põrsakülje ja kimchi kapsaga):

Tallinnasta on kehkeytynyt mainio taide- ja ruokakaupunki. Ja työmatkailu on aika hauskaa.

Julkaistua 62: Varkauden virallinen suoja

Tänään oli taas YLE 1:n Kultakuumeen kolumnin vuoro. Vietin maanantain ja tiistain XLVII Valtakunnallisilla taidemuseopäivillä Tampereella, jossa osallistuin paneelikeskusteluun ja johon toivottavasti vielä ehdin palaamaan. Yksi päivien aihe jäi vaivaamaan mieltäni, ja niinpä aamulla kirjoitin ja aamupäivällä luin yskien ja köhien mikrofoniin tänään iltapäivällä ulos tulleen kolumnini:  

Varkauden virallinen suoja

Kuulin juuri, että Suomessa ollaan parhaillaan saattamassa voimaan lakia näyttelyesineiden takavarikointikiellosta. Lakiesityksen mukaan opetusministeriö voi päättää tuomioistuinta sitovasti, että näyttelyesinettä ei saa takavarikoida. Hakemuksen voi tehdä näyttelyn järjestäjä ja tämän on esitettävä ministeriön tarpeelliseksi katsoma selvitys esineen alkuperästä ja sen omistuksen riidattomuudesta. Hakemuksen johdosta ei kuulla sivullisia.

Ja miksiköhän meillä tällaista lakia tarvitaan? Kyse on Venäjästä, joka lainailee paljon taide- ja muita museoesineitä kansainvälisiin näyttelyihin ja vaatii takeet niiden palautumisesta Venäjälle. Venäjää siis pelottaa se, että jotkut esineet ovat omistussuhteiltaan vähintäänkin kiistanalaisia – esimerkiksi sotasaalista, jota Neuvostoliitto vei holveihinsa toisen maailmansodan vaiheissa suorastaan häkellyttävän paljon: on arvioitu, että pelkästään Saksasta siirtyi Venäjälle 2,5 miljoonaa taideteosta.

On mahdollista, että jos tällaista lakia ei saada aikaiseksi, lakkaa Venäjä lainaamasta meille taide-esineitä ja kulttuurielämämme köyhtyy näin ainakin jonkun verran. Se taas pelottaa meidän museoväkeämme – onhan yhteistyö venäläisen museomaailman kanssa ollut ilahduttavasti lisääntymään päin.

Olin juuri Tampereella valtakunnallisilla taidemuseopäivillä, jossa tästä laista puhuttiin. Vaikutti siltä, että museoväki on varsin tyytyväistä tällaiseen kehityskulkuun – ennen kaikkea varmaan siksi, että se helpottaa heidän työtään.

Mutta mietitäänpäs asiaa toiselta kantilta. Eikö tällainen asenne ole antautumista vahvemman oikeudelle? Tai ainakin henkistä laiskuutta. Vahvempi vaatii immuniteettia mahdollisesti varastetuille esineille, ja me suostumme siihen vain siksi, että se helpottaa elämäämme.

Välillä tuntuu siltä, että suurin osa kaikesta kulttuuriperinnöstä on tavalla tai toisella sotasaalista, ja pitkäänhän maailmassa vallitsi myös konsensus sotasaaliin legitimiteetistä. Eikä meillä, hitto soikoon, olisi edes niin hienoja seikkailukirjoja ja elokuvia, jos ei olisi aarteita, jotka usein koostuvat nimenomaan sotasaaliista.

Wienin konferenssissa vuonna 1815 Eurooppaa yritettiin järjestellä uuteen uskoon Napoleonin sotien jäljiltä. Tuolloin sotasaaliin laillisuutta alettiin haastaa. Haagin sopimuksessa vuodelta 1907 sotasaaliin ottaminen kiellettiin. Sopimuksen 56. artikla kuuluu näin: ”Kuntien omaisuutta sekä uskonnonharjoitukseen ja hyväntekeväisyyteen tarkoitettujen, opetus-, taide- ja tieteellisten

laitosten omaisuutta, vaikka valtiolle kuuluvaakin, on käsiteltävä samoin kuin yksityisomaisuutta.

Tämäntapaisten laitosten, historiallisten muistomerkkien, taide- ja tieteellisten teosten takavarikoiminen ja tahallinen hävittäminen ja turmeleminen on kielletty ja on siitä nostettava kanne.”

Jean-Baptiste Isabey (1767–1855): Wienin kongressi, 1819.

Koskee tämä Suomen ja Venäjän suhteita muussakin mielessä. Kuinkahan paljon esimerkiksi karjalaisia ikoneita jäi toisen maailmansodan jälkeen Suomeen? Paljon niitä ainakin hamstrattiin – osa varmaan pelastamismielessä, osa taatusti silkasta henkilökohtaisesta ahneudesta.

Viime vuonnahan tästä asiasta nousi Kansallismuseon ikoninäyttelyn yhteydessä kohu, kun Kansalliskirjastossa työskentelevä Esko Rahikainen syytti Kansallismuseota varastetun tavaran näyttämisestä. Kansallismuseon ylijohtaja Helena Edgren totesi: ”Mehän emme näyttelyssä tai kyselyssä ota kantaa siihen, ovatko ne varastettuja vai eivät. Ei voi jokaisen esineen kohdalla puhua varastamisesta. Osa on lahjoitettu, osa on ostettu, osa on sitten ikään kuin sodanaikaisena toimenpiteenä evakuoitu.”

Tämä on moraalisesti ottaen aika outo kannanotto, sillä kyllä museon pitää osata ottaa kantaa näyttämiensä esineiden vaiheisiin. Se on osa niiden työtä. Muutenhan museoammatilaisia ei tarvittaisi.

Edgren myös muistutti siitä, että sodan jälkeen Suomi ja Neuvostoliitto tekivät sopimuksen, jossa tilanne nollattiin: kumpikaan ei palauta mitään.

Tätähän Afrikassakin aikoinaan yritettiin, kun sovittiin, että siirtomaarajoihin ei enää kosketa vaan yritetään rakentaa uuttaa elämää yhdessä sovitellen. Ja kaikkihan me tiedämme, kuinka huonosti se on onnistunut.

Minä en haluaisi liputtaa sellaisen lain puolesta, jossa kyyninen reaalipolitiikka jyllää ja jossa vahvemman oikeudella voidaan vaatia diplomaattisuojaa varastetulle tavaralle. En, vaikka jokunen Repin ja Malevitš jäisi näkemättäkin.

Julkaistua 34: Tänään katson sinisiä esineitä

Eilen tuli myös ulos toissapäivänä kirjoittamani radiokolumni, jossa Pietarin matka vielä elää:

Tänään katson sinisiä esineitä

Olen viime aikoina lukenut 600-sivuista kirjaa, joka on tehdä minut hulluksi. Nautin kirjasta suunnattomasti ja siksi yritän lukea sitä tarkkaan ja sen tuottamia assosiaatioita pohdiskellen, eli lukeminenkin tuntuu kestävän tavallista paljon pidempään. Intohimoiselta ja nopealta lukijaltahan tuollainen paketti menisi helposti muutamassa päivässä. Minä olen lukenut kirjaa jo yli viikon, eikä loppu vielä edes häämötä.
Kyseessä on musiikkitieteilijä Solomon Volkovin Pietari (Otava 1996), kulttuurihistoriallinen analyysi erään kaupungin sielunelämästä. Kävin Pietarissa toissa viikolla työmatkalla ja innostuin sen ansiosta sitten jälkikäteen lukemaan kirjaa, jotta ymmärtäisin paremmin sen, missä olin käynyt.
Volkovin kirja on herättänyt minussa oudon ongelman. Sen innoittamana olen jo hankkinut antikvariaatista Andrei Belyin Peterburgin (WSOY 1962), Tito Collianderin Ilja Repinin (Tammi 1944) ja Maksim Gorkin Šaljapinin (WSOY 1987) sekä kaivanut esiin omasta hyllystäni uudestaan Dmitri Šostakovitšin muistelmat (Otava 1980) sekä Pekka Pesosen ja Timo Sunin toimittaman antologian Venäläinen formalismi (SKS 2001). Olen myös päättänyt kuunnella kaikki Šostakovitšin 15 sinfoniaa… niin, ja Anna Ahmatovasta en ole vielä ehtinyt sanoa sanaakaan… 
Iloitahan tässä pitäisi. Elämän sisältö ei ainakaan tunnu loppuvan kesken. Sitä paitsi elämme ainakin vielä toistaiseksi sellaisessa hyvinvointi- ja sivistysvaltiossa, että voin koska tahansa mennä kirjastoon ja lainata kaiken edellä luettelemani. Siis ihan kaiken. Kukaan ei sitä yritä sensuroida ja kunnallinen kirjastolaitos sen myös haluaa tarjota.
Aloin minä kesken kaiken lukea jo toista kirjaa päällekkäin. Juuri Pesosen ja Sunin esittelemät venäläiset formalistit saivat minut ajattelemaan sensuuria ja kirjastolaitosta. Stalinin aikana taiteilijoita tapettiin tai lähetettiin Siperiaan formalismista syytettyinä. Meidän nykytaiteemme on myös syyttänyt modernistista taidetta formalismista – tosin ehkä samastumatta edeltäviin syyttäjiin.
Voisikin kuvitella, että formalistit syyllistyivät ajattelun alistamiseen erilaisille sääntöjärjestelmille. Mutta asia on todellisuudessa juuri päinvastoin. Esimerkiksi kirjallisuustieteilijä ja kriitikko Viktor Šklovški kirjoitti siitä tiedostamattomasta automaatiosta, jonka valtaan ihminen loputtomien toistojen kautta joutuu ja jonka vallasta taiteen avulla voi yrittää vapautua. Hän kirjoittaa: ”Kohteen automatisointi kuluttaa havaitsemisenergiaa mahdollisimman taloudellisesti: asiat joko esittäytyvät vain yhdeltä piirteeltään kuten numerona, tai hoituvat ’valmiin kaavan mukaan’ ilman että ne edes vilahtaisivat tajunnassa.” Sitten hän siteeraa Leo Tolstoita: ”Mutta jos kukaan ei nähnyt tai näki tiedostamatta, tai jos ihmisen koko monimutkainen elämä sujuu tiedostamatta, niin eihän sitä elämää tavallaan ollutkaan.”
Aika raakaa tekstiä, sillä se koskee meitä kaikkia ja useimpia päiviämme, jotka taitavat loppupeleissä muistuttaa aivan liikaa toisiaan. Lepopäivätkin ovat toistensa kaltaisia. Raakaa se on siksi, että se on niin totta ja peruuttamatonta. Muutenhan se olisi vain harmitonta pelottelua.
Luen Volkovia sivistääkseni itseäni mutta luen sitä myös kuin taidetta, saadakseni voimakkaita elämyksiä, jotka purkavat elämäni automaatiota monin tavoin. Oppiakseni näkemään ympäristöäni uusin silmin. Joku sisäinen ristiriita kuitenkin vaivaa minua. On syntynyt suorittamisen pakko, josta muistuttamaan olen kasannut yöpöydälleni pinon kirjoja. Nyt on luettava tämä kirja. Sitten on luettava seitsemän muuta kirjaa. Ja kuunneltava 15 sinfoniaa. Päivät alkavat muistuttaa toisiaan.

Tällainen suorittaminen on aivan liian helppoa. Se on juuri sitä ajattelua, jota varten Valitut Palat keksi ruveta lyhentämään kirjoja. Tällainen ajattelu tuottaa automaatiota, jossa ihmiset ovat tasasivistyneitä juuri sopivassa määrin. En minä halua olla sellainen ihminen.

En aio siis lukea tänään riviäkään. Täytyy olla muitakin tapoja rikkoa automaatioita ja tuntea elävänsä. Mitä jos yrittäisin vaikka kiinnittää tietoisuuteni mahdollisimman voimakkaasti jokaiseen siniseen asiaan ja esineeseen, jonka tänään näen?

*** 

No valehtelelinhan minä kolumnissani vähän. Toki kuitenkin lueskelin päivän mittaan. Mutta sinistä maailmaa yritin myös hahmottaa: 

Olin jo vähän niin kuin etukäteen päättänyt lakonisesti todeta, että eihän tuo sinisen tarkkailu mihinkään johtanut, mutta sitten huomasinkin pitkin päivää, että kyllä se vain johti. Maailmaa tuli havainnoitua ihan eri tavalla, kun yritti tarkentaa katsettaan kaikkeen siniseen. Yhdessäkin kohtaa Itä-Pasilaa laskin näkeväni yhtäaikaisesti 17 sinistä liikennemerkkkiä, ja kokemus tilasta, jossa olin, muuttui ihan toisenlaiseksi. Lopulta koin jopa ihan aidon ilontunteen, kun näin sinisen työmaakopin:

Tätä harjoitetta aion kokeilla vielä eri sävyissä.

Näyttelykuvia 84 & Julkista taidetta 6: Muista pyhittää lepopäivä

Tänään päätin olla menemättä kaupungille katsomaan taidetta, vaikka juuri sunnuntaisin tuleekin usein käytyä näyttelyissä. Oli pakko pyhittää suurin osa päivästä kirjoittamiselle, koska olen olen jo jonkin aikaa ollut kirjoittamassa Suomen arvostelijain liiton 60-vuotisjuhlakirjaan artikkelia kriitikon ja taiteilijan suhteista. Deadline on siis tietysti huomenna. En näköjään opi koskaan. 

Lähdin kuitenkin käymään uimassa ja katsomaaan sisarentyttäriäni, jotka juhlivat synttäreitään Itäkeskuksessa.

Jo Ruoholahden metroasemalla jäin kuitenkin koukkuun. Amatööritaidettakin on aina hauska katsella. Metroasemalla oli peräti kaksi näyttelyä. Toinen oli Bambu Hellstedtin (s. ?) vetämän Helsingin Taiteilijaseuran kurssikeskuksen mallipiirustusryhmän näyttely (4.5.–26.5.):

Oli ihan hyvännäköistä jälkeä. Aivan ihan yhtä hyvältä ei kuitenkaan näyttänyt saman puljun Heidi Romon (s. 1969) ja Mika Hytin (s. 1961) vetämän öljyvärimaalauksen jatkokurssin näyttely (4.5.–26.5.). Kyllä se vain on tuo maalaaminen vaikea laji. Kaikki duunit olivat aika naiivin näköisiä – jos ei muuten niin värimaailmaltaan:

Itäkeskuksessa ajattelin sitten samalla käydä kulttuurikeskus Stoassa katsomassa, että olisiko siellä jotain katsottavaa, mutta eihän se ollutkaan sunnuntaina auki. Katselin sitten Hannu Sirenin (s. 1953) veistosta Stoa (1984): 

Kyllä Stoa on yksi Helsingin hienoimmista julkisista veistoksista ja epäilemättä Sirenin paras tällä alalla. Se on hirvittävän vahva aksentti punatiilisessä ympäristössään – tai itse asiassa paljon enemmän kuin pelkkä aksentti: se on olennainen paikan henkeä luova elementti.
Samaa ei voi sanoa miltei samalta ajalta peräisin olevasta Antti Neuvosen (s. 1937) Kansojen ystävyyden muistomerkistä (1983). Nämä YYA-sopimusta juhlivat Ystävät ja kylänmiehet (voittoisan kilpailuehdotuksen nimi) ovat kyllä aikamoinen kummituskabinetti:

Jos tekivät neukut karmeita veistoksia, tekivät niitä samassa hengessä suomalaisetkin. Mitä tuota peittelemään. Ja miltäkö näyttää ystävyyden lähde nyt, näinä säästäväisinä aikoina:

Miten veistoksia pitäisi valokuvata? Mikä kuvakulma on "totta"?

***

No, sitten tapasin tyttöjä, Elnaa ja Leilaa. Ja olipa siellä vieraana kuvataiteilijasisareni Hannan (s. 1963) lisäksi toinenkin taiteilija, kaverinsa Maaria Oikarinen (s. 1972, jonka kiinnostavassa Hekuma-blogissa voi muuten seurata sitä, miten maalaukset syntyvät, vasemmalla):

***

Metrossa lueskelin mennen tullen Solomon Volkovin kirjaa Pietari (Otava 1996). Nautin siitä aivan suunnattomasti, mutta samalla tuli tosi angstinen olo. Taas yksi 600-sivuinen kirja! Miten ihmeessä ehdin lukea läheskään kaikkea sitä, mitä haluaisin niin tulenpalavasti. Ja aina pitäisi lähteä seikkailemaan sivuraiteille. Kun Volkov esimerkiksi puhuu Modest Musorgskista ja kertoo Ilja Repinin (1844–1930) hänestä juuri ennen kuolemaa maalaamasta koskettavasta muotokuvasta,

haluaisin heti lukea uudestaan Tito Collianderin (1904–1989) kirjan Ilja Repin (Tammi 1944), jonka olen joskus nuoruudessani kerran lukenut ja josta en muista oikein mitään sekä tutustua kunnolla Musorgskin sävellystuotantoon. Nyt kuuntelen vain puolihuolimattomasti YouTubesta joitain osia Näyttelykuvista (1874). 

Mitä tarkoittaa muuten "koskettava"? Sitä, että olen nähnyt Musorgskin kaltaisia juoppoja kuolevan viinaan. He ovat olleet minun ystäviäni. Ainakin se on koskettavaa. Ja nyt kun maalausta katson, tajuan vielä paljon paremmin sen, miten hyvä realistinen maalari Repin oli.

***

Ja vielä yksi huono veistos ennen kotiinpaluuta. Ruoholahdessa on yksi Helsingin kammotavimmista veistoksista, arkkitehti Pekka Helinin (s. 1945) Sitran talon eteen tekemä nimeton cor-ten-laatikko (2000), jonka kaisloja mallaavista piikeistä osa on kadonnut, osa vääntynyt ja osaan pannaan aina roskaa (muovikasseja ja tyhjiä pulloja) koristeeksi, eikä valaisinmekanismikaan ole koskaan toiminut. Se pitäisi ihan oikeasti purkaa välittömästi:

Ja sitten takaisin kirjoittamaan. Elämä on aivan liian lyhyt. Järkyttävän lyhyt. Ei tässä kerkiä mitään kuin raapaisemaan.