Julkaistua 804 & 805 & 806 & Näyttelykuvia 1050 & 1051 & 1052: Hiipuvan historian maisema & "On aika sijoiltaan" & Kuvakulttuurin merkitysten tihentymiä

[Toistan edellisen postauksen anteeksipyynnön: Huomenta, kaikki rakkaat lukijani. Pyydän anteeksi, että en ole päivittänyt blogia liki viiteen kuukauteen. Olen ollut välillä kiireinen, välillä uupunut, välillä jotenkin lamaantunut maailmanmenosta. Ja toki on myönnettävä, että Facebookissa roikkuminen on vienyt kaiken some-aikani. Nyt tyyli muuttuu. Tätähän minä oikeasti haluan tehdä. Ryhdyn taas ylläpitämään blogia – pikkuhiljaa.] 
Tässä Galleria Ortonin loput taiteilijaesittelyt helmi–huhtikuulta tähän hetkeen saakka – Kaisu Koivisto (s. 1962), Antero Kahila (s. 1954) ja Ilkka Väätti (s. 1955):

Hiipuvan historian maisema

Kuvataiteilija Kaisu Koivisto (s. 1962) perustematiikka on  yksinkertainen mutta samalla täynnä loputtomia variaatioiden ja uusien tulokulmien mahdollisuuksia. Luonnon ja kulttuurin rajapinta sekä siihen liittyvä usein määrittelemätön harmaa alue muodostavat Koiviston keskeisen maiseman.

Rajapyykeiksi tuolle osin tutkimattomalle alueelle hän pystyttää erilaisia hybridejä. Hän yhdistelee materiaaleja ja tekniikoita usein äkkiseltään sopimattomilla tavoilla. Hän on käyttänyt eläinmateriaaleja ja kulttuurisia löytömateriaaleja tavalla, joka toisinaan ärsyttää – ehkä jopa vähän inhottaakin. Söpöön esineeseen saattaa yhdistyä jotain pelottavaa. 

Teräsoksalla, 2007, teräs.

Osin Koiviston tekniikka tuo mieleeni tunnetun ankka-jänis-vaihduntakuvion, jossa voi pienellä näkökulman vaihdoksella nähdä jommankumman eläimen. Wittgensteinin mukaan eri aspektien näkeminen on ”puoliksi näkemistä, puoliksi ajattelua”. Ja tässähän ollaan Koiviston tematiikan ytimessä. Hän ei tee puhtaan visuaalisia vaihduntakuvioita. Hän pakottaa katsojan myös ajattelemaan. Luonnon ja kulttuurin välinen heiluriliike saa sekä hänen käsissään että hänen ajattelussaan uutta vauhtia, uusia liikeratoja.

Veistokset asettuvat yleensä ikään kun normaalisti tilaan ja ovat mittakaavallisesti varsin perinteisiä. Koivisto rikkoo sovinnaissääntöjä. Hänen teemansa tuovat mukaan ajan, toisinaan miltei ylihistoriallisen. Myös mittakaavoilla leikittely tuo mukanaan uusien näkökulmien mahdollisuuksia. Mikä voi olla Lapsen jäätikkölippis?

Maailman rakentaminen III, 2013, pigmenttivedos.

Galleria Ortonin näyttelyssä Koivistolla on esillä sekä valokuvia että metalliveistoksia. Niiden muotokielet saattaa ensin tuntua toisistaan varsin etäisiltä, mutta ne ovat todellisuudessa samaa temaattista jatkumoa. Kun Koivisto matkustaa Huippuvuorille valokuvaamaan sitä absurdia hiipuvan historian maisemaa, joka siellä on tarjolla muun muassa jo hävinneen Neuvostoliiton tuottamista raunioromanttisiksi muistomerkeiksi muuttuneissa tuotantolaitoksissa, kouluissa ja satamarakenteissa, siirtää hän menetelmänsä ikään kuin makrotasolle. Koivisto myös ilahtuu aina löytäessään julkista taidetta, jota luonto vääjäämättömällä voimallaan nakertaa ja rapauttaa. Hän löytää myös taidetta, joka ei varsinaisesti ole taidetta. Taide on tunnetusti hyödytöntä. Muuttuuko hyödyttömäksi jäänyt ihmisen muovaama konstruktio hyödyttömyytensä kautta taiteeksi ennen lopullista tuhoutumistaan? Ainakin Koivisto tekee tuon silmänkääntötempun.

Osa kuvaamisen kohteista tulee elämään enää Koiviston valokuvissa. Hänen kuviaan voi siis katsella sekä dokumentaarisina että tietyn poeettisen ajattelun tuloksina. Ajatuksellinen vaihduntakuvio sekin.

"On aika sijoiltaan"

Taidemaalari Antero Kahila (s. 1954) nousi suuren yleisön – myös kansainvälisen – tietoisuuteen viimeistään vuonna 2008, jolloin valmistui hänen mustavalkoisiin valokuviin ja taidehistoriallisiin tutkimuksiin perustuva rekonstruktionsa Berliinin pommituksissa tuhoutuneesta Caravaggion (1571–1610) alttarimaalauksesta Pyhä Matteus ja enkeli (1602). Projekti kesti kaikkineen viisi vuotta.

Sarjasta Very Little…Almost Nothing, nro 23. öljy ja akryyli, 2016.

Kahila on siis paneutunut barokin maalaustaiteen saloihin. Se ei ole kuitenkaan ole mikään itseisarvo. Onkin hieman surullista, että taiteilija leimautuu melko voimakkaasti ja usein pitkäksi aikaa julkisuutta saaneesta projektista. On siis syytä korostaa, että Kahila ei ole mikään barokkitaiteilija tai barokin epigoni – jäljittelijä, seuraaja tai oppipoika. Taiteilijat ovat usein kiinnostuneita varhaisemmasta taiteesta sen takia, että taide on aina käsitellyt erilaisia kuvaamisen ongelmia ja keksinyt erilaisia, toisinaan ihan teknisiäkin ratkaisuja, joihin on syytä paneutua kirjojen lisäksi käytännön tasolla. Olenkin aivan varma siitä, että esimerkiksi se mestarillinen valon ja tilan käsittely, joka leimaa Kahilan tuotantoa, kumpuaa siitä pitkästä tutkimusmatkasta, jonka hän on tehnyt ja jonka hän on päivittänyt nykyiseen tematiikkaansa soveltuvaksi. 

Action with a Paperhouse 4, versio 2.

Ikiaikaisia ovat Kahilan teematkin. Hän pohtii sitä, miltä maailmassa eläminen ja maailman kohtaaminen tuntuu. Häntä voi tulkita jopa poliittisesti, vaikka se ei olisikaan ensihavainnon välitön reaktio. Hänen teoksensa nimittäin pohtivat usein yksinäisyyttä, vieraantuneisuutta ja toiseutta. Kaikkea sitä, mitä aikamme lisääntyvästi tuottaa. Kahilan omin sanoin: ”Teokseni kuvaavat ihmisen kamppailua oman häilyvän itsen ja modernin yhteiskunnan armottoman yksilökeskeisen, inhimillisyyttä ja katoavaisuutta kaihtavan armottoman ihmiskuvan rajamailla.” Me kaikki jaamme nämä teemat, jos uskallamme. Koskettavaa onkin, että Kahilan sitaatti tulee suoraan erään hänen katsojansa kommentista, jonka hän tunnisti omakseen. Tulee mieleeni Shakespearen vieraantumiseksi tulkittavat säkeet Hamletista (Jylhä): "On aika sijoiltaan: miks synnyinkään / minä kurja paikoilleen sen siirtämään!”
Taiteilijan työ on Sisyfoksen työtä. 
Kahila käyttää yksinkertaisia metaforia – esimerkiksi lapsi ja talo – mutta niissä on parhaimmillaan kaikki. Lapsi on ihminen, talokin on kuin ihminen, mutta samalla se on kuin koko maailma. Ranskalainen filosofi Gaston Bachelard totesi: ”Talo on ensimmäinen kaikkeutemme." 

Kuvakulttuurin merkitysten tihentymiä

Taidemaalareita ja taidetta on tapana luokitella monien muuttujien mukaan. Ismit ovat monille tuttuja, ja Ilkka Väättiä (s. 1955) voisi varmaan uskottavasti luonnehtia konstruktivistiksi. 

Yksi luokittelu-ulottuvuus on maalauksen syntyyn liittyvä: jotkut maalaavat ulkona havainnosta, toiset taas sisällä ikään kuin ”omasta päästään”, mielikuvitukseensa luottaen. 

Sahara, 2015, akryyli paperille.

Toinen yleinen ulottuvuus on teoksen esittävyys: se voi realistisesti esittää jotain maailmassa olemassa olevaa tai sitten se ei ikään kuin esitä mitään tunnistettavaa. Tällaisia teoksia on tapana nimittää abstrakteiksi. 

Väätti on aika hämmentävä taiteilija. Ensi näkemältä häntä voisi pitää abstrakteja ja konstruktivistia maalauksia maalavana taiteilija – eikä tulisi mieleenkään kuvitella häntä ulkona maailmasta löytyvien aiheiden parissa.
Mutta Väätti onkin varsinainen havainnoija. Hän tarkkailee maailman kuvakulttuureita herkeämättömällä kiinnostuksella – niin matkoillaan kuin kirjastosta kantamistaan kirjoista. Hän osaa tarkentaa silmänsä pieniin yksityiskohtiin ja löytää niistä loputtoman aarreaitan maalauksiaan varten. 

Väätti ei kuitenkaan kokoa mitään mallikirjaa maailman kuvista, ei tee silkkaa etnografiaa. Hän on taiteilija, joka sulattaa vaikutteensa oman synteettisen näkemyksensä osaksi – kuten hänen kollegansa Jyrki Siukonen on osuvasti todennut: ”Jokainen teos on omassa pakopisteettömässä läsnäolossaan paljon enemmän kuin muistuma alkuperäisestä, luvatta näpistetystä fragmentista. Jokainen teos ottaa syntyessään keskipisteen paikan ja ehdottaa maailman katsomista itsestään käsin.” Väätti on kuin kuvallisella ”matkalla maailmaan keskipisteeseen”, kuten hän väitöstutkimuksensa Mundus (2012) alaotsikossa itsekin toteaa. Tuloksena on jännittäviä merkitysten tihentymiä – kaikki erilaisia, mutta jollain tavalla samanlaisia. Näennäisessä ei-sarjallisuudessaan siis varsin sarjallisia. 

Istuva Härkä, akryyli paperille.

Vielä lisää taiteen termejä. Väätin välineen voisi myös sanoa olevan appropriaatio (haltuunotto, kulttuurinen omiminen) joka viime aikoina on taidepiireissä herättänyt pahaakin verta. Väätin tapauksessa vaaraa varastamissyytteistä tuskin on, koska hänen suhteensa maailman kuvamateriaaliin on miltei sakraalinen ja sellaisena väistämättä kunnioittava. Tässä mielessä Väättiä voi tarkastella jopa poliittisesti. Hän on tietynlainen saarnamies, joka ”uskoo yhdessäoloon ja toisten kulttuurien tuntemukseen”. Hän haluaa tuoda toivoa maailmaan, hän haluaa osoittaa tuntemattomampienkin kuvamaailmoiden kiinnostavuuden ja kauneuden. Törmäyttämällä löytämänsä kuvamaailmaan toistensa kanssa – väliin ihan sikin sokinkin – hän itse asiassa kykenee osoittamaan, miten on ihminen on pohjimmiltaan sama, aina ja kaikkialla.

Julkaistua 635 & Virossa 145: Raunioarvoa mittaamassa

Eilen oli taas Yle Radio 1:n Kultakuumeen kolumnini vuoro. Aamulla ei vielä ollut mitään ideaa, mutta yleensä toimin niin, että herään varhain, surffailen siellä sun täällä ja yhdistelen mahdollisia aiheita itseäni viikolla vaivanneisiin tai kiinnostaneisiin asioihin. Toisinaan en tiedä edeltävänä iltana mitään. Näin eilenkin; aamulla törmäsin sattumalta Hyperallergicissa Sarah Rose Sharpin (s. ?) kiinnostavaan artikkeliin detroitilaistaiteilija Scott Hockingista (s. 1975), ja miltei välittömästi heräsi kaipuu Saarenmaan raunioille.

Jutun loppu toistaa saman idean kuin Hannele Rantalan (s. 1952) näyttelystä kertovassa parin viikon takaisessa jutussani. Tämä ei johdu siitä, että olen väsynyt enkä keksi uusia ideoita vaan siitä – vaikka olenkin väsynyt – että pidän asiaa varsin tärkeänä. Miksi ihmiset eivät innostu olemaan harrastelijanykytaiteilijoita? Illalla ryhdyin jopa fantisoimaan asiasta: kuvittelin miltä tuntuisi järjestävää Saarenmaan raunioituneisiin neukkutukikohtiin harrastelijoille kahden viikon kesäkurssi, jonka opettajiksi palkkaisin Jussi Kiven (s. 1959), Kaisu Koiviston (s. 1962) ja Antti Majavan (s. 1977). Not bad?

Raunioarvoa mittaamassa

Vietin viime vuoden syksystä ison osan Saarenmaalla. Tein samaa kuin muutkin suomalaisturistit: nautin luonnosta ja rauhasta, kuuntelin kurkien huutoa vuokraamani vanhan maatalon viereisillä pelloilla, istuskelin pitkiä aikoja merenrannalla ja söin lähinnä savustettua kampelaa. Sesonki oli ohi, ja sain tehdä kaikkea lähes yksin: edes Kuressaaren torilla ei näkynyt muita turisteja. 

Kuudessa viikossa kolusin Saarenmaan jokaisen julkisen tien ja kävin sen jokaisessa kylässä. Saari vastasi melko tarkkaan siitä välitettyä mielikuvaa luonnon ja rauhan tyyssijana. Yhden poikkeuksen kuitenkin löysin. Kolutessani hiekkateitä löysin tien päästä toisinaan hylätyn neuvostoaikaisen sotilastukikohdan. Kaikki oli tietenkin enemmän tai vähemmän raunioina. Osa rakennuksista oli sortunut, osa yllättävän hyvässä kunnossa, mutta eihän niille ollut enää mitään järkevää käyttöä. Mikään löytämistäni tukikohdista ei ollut vartioitu, ovet repsottivat auki ja rakennuksiin pääsi sisään. Varovaisuutta piti tietysti noudattaa, mutta etsiydyin esimerkiksi entisiin ruokaloihin, luokkahuoneisiin ja voimistelusaleihin siinä toivossa, että löytäisin aikansa visuaalista symboliikkaa – olenhan taidekriitikko ammatiltani. Riemuni olikin suuri, kun löysin retkilläni kaksi melko hyväkuntoista seinämaalausta, jotka sain dokumentoitua. 

Tammunan rajavartiolinnakkeen seinämaalaus.

Raunioissa seikkailemisen tunne on aika hämmentävä. Osin tunsin itseni kuin jännittyneeksi pikkupojaksi. Olen kasvanut maaseudulla, ja autiotalo oli yksi tärkeistä lapsuuden ja nuoruuden kokemusten paikoista. Sellaisesta saattoi löytää jonkin oudon matkamuistonkin. Minulla on vieläkin jäljellä jokunen vanha ja käsin puhallettu pulituuripullo. 

Lapselliseen seikkailuun sekoittui kuitenkin vakavampi esteettinen ulottuvuus. Estetiikan opintojen myötä opin raunioiden merkityksen romantiikan aikakauden maalaustaiteelle ja kirjallisuudelle. Oudoimmillaan raunioiden estetiikka tuotti varsin hassun ilmiön: ihmiset alkoivat rakentaa esteettisistä syistä keinotekoisia raunioita, aikansa elämyspuistoja. Osa niistäkin on nykyään jo raunioina. 
Adolf Hitlerin luottoarkkitehti Albert Speer kehitti asiaa vieläkin pidemmälle: hän kehitti teorian raunioarvosta (saks. Ruinenwert). Idea oli se, että jo rakennuksia suunnitellessa otettaisiin huomioon niiden tuleva raunioituminen. Mahtirakennukset tuli suunnitella siten, että niistä jäisi jäljelle mahdollisimman näyttävä ja ilman huoltoa säilyvä raunio. Näin pystyttäisiin varmistamaan jälkipolville kansallissosialistisen Saksan loistokkuuden muisto. 

Raunioarvoteoria ei toteutunut Saarenmaalla. En hetkeäkään ajatellut, että edessäni oli ikuisuutta uhmaavia todistuskappaleita ”suuren ja mahtavan Neuvostoliiton” voimasta. Pikemminkin kallistuin saksalaisen filosofi Walter Benjaminin kannalle – hänen mukaansa ”allegoriat ovat ajatusten alueella samaa kuin rauniot asioiden alueella”. Raunioilla seikkaileminen tuottaa melankolian tunteen, jossa yksityinen ja yleinen yhdistyvät kiinnostavasti. Tunnen kuolevaisuuteni, mutta kaiken aineellisenkin murtumisen, hajoamisen ja väliaikaisuuden näkeminen sitoo minut historiaan, jonka suuret tarinat, sosiaaliset ja kulttuuriset intohimot ovat samankaltaisten lakien alaisina kuin minä itsekin. Nekin kuolevat. Tiedän, että kaikki nämä löytämäni rauniot häviävät tulevaisuudessa. Historiallisten todistuskappaleiden sijaan ne ovatkin lähinnä ongelmajätettä, jota sen paremmin valtiolla kuin kunnillakaan ei ole ollut varaa hävittää. 

Michigan Central Station hylättynä vuonna 2010.

Mahtipontiset rauniot eivät ole pelkästään totalitaaristen yhteiskuntien ongelma. Ns. vapaan maailman kapitalismikin tuottaa raunioitaan. Henry Ford perusti tehtaansa Detroitiin vuonna 1903, ja sata vuotta myöhemmin iso osa kaupungista on pelkkää rauniota: mukana on tehdasrakennuksia, kirkkoja, kauppakeskuksia, asuintaloja ja jopa aikanaan maailman suurin asemarakennus, Michigan Central Station. Se aiottiin jo purkaakin, mutta suojelijat saivat teon estettyä. 

Hockingin sarjasta Jumalten puutarhat.

Detroit on siis myös täynnä sekä raunioarvoa että ongelmajätettä. Yksi tapa yhdistää nämä kaksi aluetta on taide. Detroitilainen taiteilija Scott Hocking on jo vuosia tehnyt raunioista taidetta: hän kasaa vähän humoristisestikin rakennusmateriaalista ja muusta jätteestä – muun muassa saastuneista kumihanskoista – muinaisten intiaanien kumpuja muistuttavia rakennelmia. 

Moni harrastelijataiteilija on käynyt Saarenmaan ihanilla rannoilla maalaamassa akvarelleja. Siellä järjestetään oikein kurssejakin. Olen päättänyt tänä kesänä lähteä Saarenmaalle olemaan aivan itsekseni harrastelijanykytaiteilija. Aion ottaa kohteekseni jonkun sotilastukikohdan ja tehdä romusta installaation. Lupia en kysele, mutta tuskin minua kukaan pidättää ja mistään syyttää. Sitten voin taas miettiä raunioromantiikkaa uusin eväin.

Julkaistua 611 & 612: Vertaus, liha ja mieli & Polemiikkia

Oonpas ollut taas ahkera. Tänään tuli postista Taideyliopiston lehden IssueX:n tämän vuoden ensimmäinen (helmikuu 2015) numero, teemana eläin. Minulta oli tilattu siihen kaksi juttua:

Vertaus, liha ja mieli

2000-luvulla on alettu puhua eläinkäänteestä (animal turn). Taiteessamme tämä käänne on orastanut jo ainakin 1990-luvulta.

 

Suhde on radikaalisti muuttunut, mitä kuvaa osuvasti Taiteen (3/13) päätoimittaja Pessi Raution artikkelin Eläin on vertaus ja lihaa -otsikko. Kun nauta oli aikoinaan vain talouden vertauskuva, on nykytaiteilija kiinnostunut siitä, ”mitä tapahtuu eläimen ja ihmisen katseiden kohdatessa”, kuten Rautio toteaa. Taiteilijoita on alkanut kiinnostaa toislajisuus ja lajienvälinen kommunikaatio. He saattavat kysyä kuten Seppo Knuuttila Ihmisten eläinkirjassa (Gaudeamus 2009): ’Miltä tuntuu olla joku muu?’ Knuuttila pohtii ikiaikaista ja universaalia halua olla jonkin toisen nahoissa.

Ei-inhimillistä toimijuutta

Ohjaaja, kirjoittaja ja tutkija Tuija Kokkonen valmistelee väitöstutkimusta Teatterikorkeakouluun nimellä Esityksen mahdollinen luonto – suhde ei-inhimilliseen esitystapahtumassa keston ja potentiaalisuuden näkökulmasta. Hän on esityksissään ja tutkimuksessaan kokenut eläin- ja laajemmin posthumanistisen käänteen. ”Tällaiset käänteet ovat elämämme eri alueilla ilmenevistä ekologisista kriiseistämme johtuen väistämättömiä. Kriisit pakottavat meidät arvioimaan uudelleen itseämme ja suhdettamme muihin eläviin olentoihin. Taiteellinen työni näiden kysymysten parissa on poliittista, erottamatonta etiikasta ja estetiikasta. Poliittista on huomion suuntaaminen, toisaalta myös se hidas ruumiin kautta syntyvä vaikutus esityksiin osallistuvissa."

Kuinka kertoa rakkaudesta kaksipäiselle vasikalle? Kuva: Pekka Nieminen/Otavamedia.

Kokkosella tämä prosessi on kestänyt kauan. ”1990-luvulla käsittelin kulttuurin ja luonnon suhdetta, vuosituhannen vaihteessa se muuttui ihmiskeskeisyyden kyseenalaistamiseksi ja 2000-luvun alussa kysymykseksi, millainen suhde meillä on ja voisi olla eläimiin ja ylipäätään ei-inhimilliseen. 

Hän kertoo alkaneensa tutkia tarkemmin väitöstyössään juuri suhdettamme ei-inhimilliseen, etenkin ei-inhimillistä toimijuutta. 

”Tällä tarkoitan suhtautumista (toisiin) eläimiin, kasveihin ja erilaisiin prosesseihin kuten säähän kanssatoimijoinamme.” 

Käänteen vaikutukset tulevat epäilemättä olemaan syviä, aina kieltä myöten.
”Näen luonnon ja kulttuurin tai sosiaalisen meidän aikanamme erottamattomina yhdistelminä. Tietoisuus keinotekoisesta ja tuhoa aiheuttavasta kahtiajaosta ”luontoon” ja ”kulttuuriin” tai ”sosiaaliseen” sekä omat kokemukset työstä ei-ihmisten kanssa ovat tehneet koko luonnon käsitteestä minulle oikeastaan mahdottoman käyttää, ja muukin sanasto on mennyt osin uusiksi.” 

Kokkonen alkoi tehdä esityksiä suhteestamme eläimiin vuonna 2003 havahduttuaan siihen, että sitä mukaa kun tutkimus löytää eläimiltä ominaisuuksia, joita on pidetty vain ihmiselle kuuluvina tai jotka joka tapauksessa osoittavat aiemmat käsityksemme eläimistä liian suppeiksi ja ylimieleisiksi, joudumme määrittelemään myös itseämme uudelleen. 

”Tajusin, että olemme sitoneet ymmärryksen itsestämme ymmärrykseemme (toisista) eläimistä, joiden kanssa itse asiassa olemme ihmisiksi kehittyneet, ja on syytä keskittyä tähän melko lailla huomiotta jääneeseen suhteeseen ja eläimiin niin kauan kuin niitä vielä maapallolla on." 

Kokkonen on vienyt tematiikan varsin kokeelliselle tasolle. ”Erilaisten vaellus- ja paikkakohtaisten esitysten jälkeen olen viime aikoina tehnyt esitystä Chronopolitics with Dogs and Plants in Stanford/Helsinki/Berlin, Hamburg, jossa vierailijat voivat lukea koirille ja kasveille. Mitä ihmislukijalle tapahtuu, kun kuulijalla tai todistajalla on toisenlainen mieli, ruumis tai varsi kuin ihmisillä, ja sen vastaukset muuta kuin ihminen voi antaa? Oman kokemukseni mukaan tulen – ja myös esitys tulee – perustavanlaatuisesti kyseenalaistetuksi tuossa kanssaolemisessa tai -käymisessä, siitä ei selviä kohtaamatta ja kyseenalaistamatta omia asenteitaan sekä ei-inhimilliseen toiseen että itseen. 

”Kun moni ihminen samanaikaisesti keskittyy tähän, on esityksissä syntynyt erityinen ilmapiiri. Ne ovat muuttuneet osin jo joksikin muuksi kuin esitykseksi, joksikin jolle ei nyt vielä ole nimeä.

Ihmisyyden uudelleen kirjoittamisesta

 

Myös kuvataiteilija Tea Mäkipää on tutkinut pitkään eläimen ja ihmisen suhdetta. ”Aihe on minulle elämän suola ja tarkkailen mielelläni ihmisen yhteyttä ja eroja muihin eläimiin ja elolliseen. Luonnonsuojelun oppimisprosessi ja eläinten kohteluun liittyvä moraali ovat minulle tärkeä pohdinnan aihe. Tässä suhteessa koin vuosi sitten käsitysteni vallankumouksen vierailtuani Australiassa tutustumassa kotoperäisiin eläinlajeihin ja niiden elinehtoihin Battle of Australia -teoksen tiimoilta. 

Tea Mäkipää (s. 1973), sarjasta Battle of Australia.

Tajusin että tuhansittain eläinlajeja on kuolemassa välittömästi sukupuuttoon kotikissojen ja -koirien, teollisen maanviljelyn, liikenteen ja saastumisen seurauksena. Joillakin ”onnekkailla” näistä lajeista, saattaa olla parin hehtaarin laajuinen, oikeaoppisella kasvillisuudella varustettu kissa-aidattu häkki, jossa esimerkiksi woylien, bilbien, marojen ja marlojen viimeiset yksilöt saavat elää ja kuolla rauhassa. Ihmettelin suojeluohjelmien biologeille, että miksi jokaista jäljellä olevaa yksilöä ei kannusteta lisääntymään. Suojattejaan silitellen he vastailivat, että oikeaoppisen, luonnonvaraisen ruokinnan häkkejä ei ole kuin yksi, siksi urokset ja naaraat pidetään erillään ja sukupuutto on varma. 

Moraalipöyristyneenä tajusin että nämäkin (täysin kesyyntyvät) lajit ansaitsevat myös elää, vaikkapa sitten yhtä ”väärin” ja urbaanisti kuin vaikkapa kissat ja koirat tai edes yhtä ankeissa oloissa kuin tuotantoeläimet, jos elämä ei ole muuten mahdollista. Hyötyväthän ne lajin näkökulmasta omasta asemastaan ja kukoistavat monilukuisina! Tämä käänsi täysin ajatteluni siitä, miten toivoisin eläimiä kohdeltavan ja mihin pisteeseen luonnon tuhoamisessa on jo ehditty. Eläinsuojelu karahtaa epärealistiseen idealismiin, ja eläimet kuolevat pois, jos jäämme odottelemaan, että ihminen muuttuu ja jostain saataisiin todellisen tendenssin vastaisesti lisää koskematonta luontoa, jossa nuo (pussieläimet, jne.) voisivat sitten biologian oppikirjojen mukaan oikein elää."

Biologian seuraaminen ei ole helppoa, jos ei ole vielä, mitä kunnolla seurata. Mäkipään mukaan ”ihmiskeskeinen maailmankuva on vasta murtumassa”. Hän näkee tieteen ja taiteen olevan uudelleen kirjoittamisen asteella: ”Tässä suhteessa koko käsitys ihmisen paikasta muiden lajien joukossa, yhtenä niistä, on vasta kehittymässä. Geeniteknologian, evoluutio- ja ekologisten prosessien ymmärtäminen, itse asiassa koko biologia tieteenä on uudessa alussa. Tieteen ja taiteen harppaukset ovat osa samaa ihmisyyden uudelleen kirjoittamista, joka on jatkuva sarka." 

Musiikkia delfiineille?

Japanilaissyntyinen säveltäjä Shinji Kanki tunnetaan kokeellisesta musiikista, muun muassa valkoisen kohinan ja teollisuushälyn käytöstä sävellyksissään. Eläimet eivät muodosta keskeistä tematiikkaa hänen tuotannossaan, mutta esimerkiksi Music for Dolphins (2001) on sävelletty esitettäväksi nimenomaan delfiineille. Kankin mukaan delfiinit tunnistavat rytmejä, jotka koostuvat jopa vain millisekuntien mittaisista äänistä. Siksi esimerkiksi reggaen tai valssin rytmi tuntunee niistä naurettavan yksinkertaiselta. 

Ja koska ”delfiinit kuulevat eri taajuuksia niin laajasti, ne eivät välttämättä hahmota ihmisten musiikin melodioita.” Näin Kanki on sävellyksessään  joutunut monipuolistamaan joitakin ihmisen musiikin ominaisuuksia ja jättämään toisia pois. 

Kankin kokeilut ovat kuitenkin jääneet teoriaan, sillä Särkännniemen delfinaario ei uskaltanut antaa kokeiluille lupaa. Oikea paikka Kankin mukaan olisi meri, mutta ”kukaan ei ole kiinnostunut tällaisesta, kun olen yrittänyt hankkia rahoitusta”. 

Kanki lähestyy asiaa humoristisesti. Delfiinien ensireaktio voisi olla: ”Tällaista ihmisiltä ei ole aiemmin kuultukaan”. On muistettava, että delfiinit kuulevat ihmisiltä aika paljon. Kankin projekti olisi ainakin toisenlainen kommunikaatioyritys toislajisten kanssa. 

Kanki on kiinnostunut tieteen ja teknisten sovellusten maailmasta. ”Rakastan robotteja, merta, aurinkoa ja kaikkea luontoa, joka on tieteen ja ajattelumme lähtökohta.” 

Suoremmin poliittinen projekti oli Fish-Go-Round! (2014), joka esitettiin viime vuonna Taiteiden yössä. Valkoisen kohinan aalloista nousi 40 eri kalalajin ääni, joita Kanki oli koonnut lähinnä meribiologian instituuteista ympäri maailmaa. Hän ”puhdisti” ja ”väritti” hieman kalojen ääniä. Mukana oli myös Radio Helsingin ääniaaltoja, valoja ja tanssia. Esitys oli osa Suomen ympäristökeskuksen Suomenlahti-vuotta 2014. Kanki halusi muotoilla oman viestinsä Suomenlahden puhdistamisen ja kalakantojen puolesta.
”Harvoin ihminen kaloja kuuntelee”, totesi Kanki.
 

***

Polemiikkia

Kuvanveistäjä Pekka Jylhä, kuvataiteilija Kaisu Koivisto

Kaisu Koivisto: Olen 1980–90-lukujen vaihteesta työskennellyt eläinmateriaalin kanssa. Aloitin varhain kierrätysmateriaalilla. Uudemmat teokset ovat enemmän jopa eläimen muotoisia, ja ne viittaavatkin eri asioihin kuin alkuaikojeni teokset. Olen toki seurannut sitä, miten eläintä käsitellään nykytaiteessa, ja mukaan on tullut muu yhteiskunnallinen asia, kaikki se mikä näkyy jo katukuvassa: eläinten oikeudet, kettutytöt, vegaanit, Animalian kampanjat…

Kaisu Koivisto (s. 1962), Toisessa valossa, Forum Box, 2011.

 

Pekka Jylhä: Minun filosofiani on kotikutoista. Ei ole mitään systeemiä, vaan jokaisella työllä on oma tarinansa. Ensimmäinen eläinteokseni taisin tehdä silloin kun Neuvostoliitto hajosi. Alettiin pelätä sitä, että ryntäävätkö kaikki venäläiset tänne. Tein silloin Eetu Iston Hyökkäyksestä (1899) oman version. Siinähän oli se kaksipäinen kotka. Halusin vaihtaa sen korppiin, mutta ensimmäinen täyttäjäni oli uskovainen ja kieltäytyi työstä sanoen: ”Jumala on luonut korpille yhden pään.”
KK: Taiteilijathan eivät välttämättä tee suoraa yhteiskunnallista viestiä. Kuvataide on luonteeltaan hitaampaa kuin aktivismi ja ui ehkä vähän syvemmällä. Aiheet ja ilmenemistavat ovat erilaiset.

PJ: Eläimet sellaisenaankin ovat vaikuttavia. Esimerkiksi korppi on mielettömän hieno. Korppiteokseni oli hyvin abstrahoitu versio, ja itsekin oikein säikähdin sitä, miten vahva luontokappale voi olla. Ne kokemukset ja saamani palaute innostivat. Sitten tuli jänikset. Moottoroitu maitokulhoa pitävä jänis, Vavisten ja kunnioitten (2005) taisi olla ensimmäinen.
 

Pekka Jylhä (s. 1955), Vavisten ja kunnioittaen (2005).

KK: Minä aloitin piirtämällä eläimiä, mutta ei se tarjonnut tarpeeksi mahdollisuuksia. Aloin tehdä installaatioita. Mikä tahansa materia on aina kertovaa, ei ole olemassa neutraalia materiaalia tai esinettä. Kierrätetty eläinmateriaali oikaisee mutkat, menee suoraan asiaan toisin kuin representaatio.

PJ: Luontokappaleiden herkkyyttä ei voi saavuttaa tekemällä. Aidossa on se mieletön katse ja kohtaaminen. Normaalistihan sitä näkee eläimen useimmiten nopeasti, lähinnä menossa karkuun. Se herättää, kun sen joutuu kohtaamaan. Mehän ollaan vieraantuneita luonnosta. Eläin tuo oudon ja selittämättömän ulottuvuuden…  siis silloin kun se ei ole mukana vain pelkkänä koristeena.

KK: Eläinmateriaalissa on voimaa, joka tulee suoraan. Sitten täytyy muistaa se, että niissä on myös ominaistuoksu. ”Hyi, nämähän haisee”, on joku katsoja joskus todennut. Hajut ja tuoksuthan kammottavat ihmisiä. Me olemme kuitenkin hajujen ympäröimiä, vaikka sitä yritetäänkin siisteydellä peitellä. Haju on osa eläinmateriaalista tehdyn teoksen voimaa.

PJ: Joissain teoksissani haluan vähän rouhaista, ja saattaa niissä olla jotain shokeraavaakin. Mutta yleensä teen positiivisuuden kautta. Maailma on ihme ja uskomaton. Haluan tuoda esille kokonaisuuden ääretöntä hienoutta.

KK: Ihmisen ja eläimen välillä ei oikeastaan ole rajaa. Paitsi että ihminen tuhoaa itseään. Eläin on sopusoinnussa ympäristönsä kanssa. Ihminenhän häipyy kuvioista ja muu jatkuu.

PJ: Ei luonto tarvitse ihmistä. Se jatkaa kulkuaan. Luonnonkatastrofitkin ovat osa kiertokulkua. Se mikä meidän mielestä on katastrofi, on luonnossa normaalia.

Julkaistua 600 & Virossa 139: Pekoni ja uskonto

Hip hurraa! Ahkeruus on ilomme: eilen ilmestyi 600. jossain mediassa julkaistu juttuni blogini ajalta (neljä vuotta ja yhdeksän kuukautta). 
Taas alkoi uusi vuosi Yle Radio 1:n Kultakuumeen kolumnistina. Ja ollaan nyt sitten alastomia: aamulla varhain, kun otin läppärin syliini (näin teen yleensä ihan konkreettisesti), tuli tunne, että minulla ei ole mitään sanottavaa mistään asiasta. Tuskailin, join kahvia, kävin parvekkeella röökillä, tuskailin lisää ja selailin huolimattomasti lehtiä, kunne törmäsin typerään pekoniarpauutiseen, jota aloin pohtia, ja teksti assosioitui sitten kuin itsestään. Tällaistahan ei pitäisi kertoa – pitäisi valehdella tai siis ainakin jälkirationalisoida ja todeta, että olen jo pitkään suunnitellut juttua kulttuurisista merkityksistä, joita erilaisille hybrideille eri elämänaloilla annetaan. Tässä siis sellainen:

Pekoni ja uskonto

2000-luvun alussa kävin usein Tallinnan keskustorilla ostamassa kaukasialaista juustoa ja granaattiomenamehua. Yksi torin hauskimmista kohteista oli huikea hybridi: tuoretta kalaa myyvä kalakauppa, jonka yhteydessä toimi antikvariaatti. En koskaan löytänyt sieltä ostettavakseni kiinnostavaa kirjaa, joten minulta jäi testaamatta se, että tuoksuisiko kirja vielä hyllyssäkin kalalta. Nyt se ei enää ole edes mahdollista, koska kauppaa ei enää ole – varmaankin EU-säädöksistä johtuen.

Pekonilta tuoksuva arpa.

Toriseikkailut tulivat mieleeni, kun luin Aamulehdestä uutisen yhdysvaltalaisesta pekonilta tuoksuvasta raaputusarvasta. Arpajaiskomission johtaja oli kuulemma todennut, että ”arpoja ostavat voivat haaveilla arpoja raaputtaessaan lauantaiaamun aamiaisesta”. Ensin olin vähän närkästynyt siitä, että eikö lehdellä ole tarjota oleellisempia ulkomaanuutisia. Sitten tämä markkinamiesten typeryys alkoi jo vähän naurattaakin. Piti vielä googletella pekonin käyttömahdollisuuksista. Opin muun muassa sen, että pilailuvälinekaupoissa myydään pekonihammastahnaa ja pekonilta tuoksuvia ilmanraikastimia. Kyse on tietysti huumorista, siitä että toisiinsa yhteen sopimattomat elementit tuottavat yllättävän naurun. Pekoni ja hammastahna eivät kulttuurissamme kuulu yhteen. 

Tallinnan keskustorin kalakaupassa ei kuitenkaan ollut varmaankaan huumoria mukana: eiköhän kalakauppias ollut vain vuokrannut ylimääräisen tilansa saadakseen vuokramenojaan pienemmäksi. 

Huumoria tai ei, molemmissa tapauksissa kyse on myös ’hybridistä’. Opin tuon sanan arkisen käytön ensimmäistä kertaa polkupyörien yhteydessä, kun retkipolkupyörän ja maastopolkupyörän ominaisuudet yhdistävää menopeliä alettiin nimittää ’hybridipolkupyöräksi’. On kai tunnustettava, että tämän merkitys on jäänyt minulle aika vieraaksi: en osaa edelleenkään tunnistaa hybridipolkupyörää sellaisen nähdessäni. Kaikki tavallisesta polkupyörästä, Joposta ja kilpapyörästä poikkeavat pyörät näyttävät mielestäni maastopyöriltä. 

Hybridipolkupyörä.

Hybridi liittyy myös eläintieteeseen. Hevostamman ja aasiorin risteymä on hybridi, jota kutsutaan muuliksi. Luonto ei kuitenkaan tuota hybridejä loputtomiin, koska niin harvat lajit kykenevät risteytymään. Muulikin on steriili, eikä kykene lisääntymään. 

Muuli.

Viihteen ja taiteen maailmassa tunnetuin hybridi on tekniikalla varustettu biologinen eliö, kyberneettinen organismi eli ’kyborgi’. Tällainen on tuttu scifi-elokuvista, mutta mediatutkija Sam Inkinen jopa ajattelee, että nykyihmisiä voidaan pitää kyborgeina: ”Ihmiset kytkeytyvät tietokoneiden ja mobiililaitteiden kautta tietoverkkoihin, eivätkä he välttämättä osaisi selvitä päivittäisistä tehtävistään ilman tietotekniikkaa." 

Monet kuvataiteilijatkin ovat käyttäneet hybridejä taiteensa keinoina. Esimerkiksi kuvanveistäjä Kaisu Koivisto alkoi jo vuosia sitten koota erilaisista paloista uusia eläinolioita ja lajeja. Koivisto itse toteaa: ”Ambivalentti kauneus kiinnostaa minua: samanaikainen houkuttelevuus ja vastenmielisyys, synteettinen ja orgaaninen, järjestelmällisten rakenteiden tiukka geometria ja ornamenttinen rönsyily. 

Kaisu Koivisto (s. 1962), Sammunut, 2006, teräs, lammasturkis, ketun kallo.

Tällaisen taiteen yhteydessä on nykyään tapana käyttää psykoanalyytikko Julia Kristevan lanseeraamaa ’abjektion’ käsitettä. Kyse on siitä inhon ja kuvotuksen tunteesta, jonka joku filosofinen olio tuottaa ahdistellessaan minuuden ja toiseuden erottavaa rajaa. Nykyään puhutaan jo abjektitaiteesta. Se on taidetta, joka muiden mahdollisten merkitystensä lisäksi tuottaa voimakkaita poliittisia ja uskonnollisia intohimoja – siinä kun yhdistellään asioita, jotka saattavat loukata syviä tunteita, tuoda asioihin saastuneisuutta ja likaa. 

Huumorissa hybridit on yleensä helpompi sallia, koska huumorille on varattu omalakinen alueensa, jossa normaalit säännöt eivät päde. Jopa ns. huonon maun huumorin viljeleminen saattaa oikeassa tilanteessa osoittaa hyvää makua. 

Taiteellakin on perinteisesti ollut melko omalakinen alueensa, mutta koska taidetta pidetään vakavana ja siihen suhtaudutaan usein jopa pyhänkaltaisella kunnioituksella, ei sen nimissä tunnuta saavan tehdä ihan mitä tahansa. Ei esimerkiksi pilkata jumalaa. Vakavassa maailmassa yhteen sopimattomien asioiden toisiinsa kytkeminen ei ole aina yksinkertaista. Suomessa muun muassa kirjailija Hannu Salama ja kuvataiteilija Harro Koskinen ovat saaneet tuomion jumalanpilkasta. Koskinen yhdisti sian ja Jeesuksen. Jos saudiarabialainen kuvataiteilija tekisi sian sianlihan syönnin kieltävään uskontoon sekoittavan hybridin, vaikkapa teoksen, jossa profeetta Muhammed syö lauantaiaamuna pekonia aamiaiseksi, hänet todennäköisesti teloitettaisiin. 

Harro Koskinen (s. 1945), Sikakrusifiksi, 1969. Näin Jeesusta ei saanut kuvata.

Korostettakoon voimallisesti, että edellinen virkkeeni ei ollut profeetta Muhammedin pilkkaamista vaan valistunut arvaukseni Saudi-Arabian oikeusjärjestelmästä. Voi tietenkin olla, että tällaisten asioiden pelkkä kuvittelukin on syntiä. Mutta kuvittelun voi nähdä vain jumala.

Tämä ei ole kuva vaan sana. Näin Muhammedia saisi kuvata.

 "Sata ruoskaniskua, jos ette kuole nauruun."

***

PS. Ja kuka hemmetissä on Henry M. Piironen, johon sattumalta linkkasin jälkirationalisoinnin yhteydessä? Kiinnostava tapaus, ja niinpä täytyy ryhtyä surffailemaan. Kaikki johtaa kaikkeen tai ainakin jonnekin.

Julkaistua 476 & 477 & 478: Kuvataidevuosi 2012–2013 & Kari Jylhä & Leena Luostarinen

Eilen tuli postissa Mitä missä milloin vuosikirja 2014. Tämä taisi olla 12. kerta, kun olin kirjoittanut siihen kuvataidekatsauksen. Tässä siis tuorein:

Kuvataidevuosi 2012–2013

Kuvataidemaailman taloudellinen ahdinko lisääntyi kuluneena vuonna: taidemuseot kamppailivat vähenevien resurssien kanssa, ja taidekoulutuksen vuonna 2011 alkanut karsiminenkin on ilmeisesti saamassa jatkoa. Tuoreimpana keskeneräisellä tappolistalla olivat keväällä 2013 Tampereen ammattikorkeakoulun sekä Aalto-yliopiston kuvataideopetus.

Yksi taidemaailmaa askarruttaneita keskeisistä uudistuksia oli Valtion taidemuseon rahoitus. Museosta ollaan muodostamassa valtion viraston sijaan säätiö, jolloin sen rahoitus siirtyy valtion budjetista veikkausvoittovaroihin. Museo tulee nielemään kulttuurille annettavista veikkausrahoista arviolta noin 10%, joten hankkeen vaikutus muuhun kulttuuriin rahoittamiseen tulee olemaan merkittävä. Moni museo on muutenkin joutunut ääriajoilleen resurssien suhteen, mikä näkyy muun muassa edelleen pitkittyvinä näyttelyaikoina ja kyvyttömyytenä tuottaa omia uusia näyttelyitä tai olla mukana kalliissa kansainvälisissä projekteissa.

 Yksi mahdollinen syntyvä trendi on kunnallisten taidemuseoiden sulauttaminen muuhun kunnalliseen museotoimeen: esimerkiksi Varkauden taidemuseo joutui sulloutumaan kulttuurihistoriallisen museon tiloihin, jolloin 850 neliön näyttelytilat pienenivät noin 100 neliön kokoisiksi.

Saara Ekström, Strange Attraction, 2010. Wihurin rahaston näyttelystä.

Toinen epäilemättä kasvava trendi on kokoelmanäyttelyiden lisääntyminen. On toki muistettava, että se on myös yksi museoiden perustehtävistä, ja oli esimerkiksi varsin kiinnostavaa nähdä suurnäyttelyssä 7. aalto – Kuvataiteen Wihuri (Helsingin Taidehalli 20.10.–25.11.2012, Lönnströmin taidemuseo, Rauma 2.2.–12.5.2013, Etelä-Karjalan taidemuseo, Lappeenranta 4.6.–1.9.2013, Rovaniemen taidemuseo Korundi 11.10.2013–16.2.2014), minkälaista on ollut yhden merkittävimmän nykytaidekokoelmamme, Wihurin rahaston taidekokoelman, kuluneen kymmenen vuoden hankintapolitiikka. Näyttely antoi varsin hienon kuvan suomalaisesta nykytaiteesta, mutta ennätyksellinen neljä näyttelypaikkaa ja pitkä yhteiskesto kertovat omaa tarinaansa taideinstituutioittemme tilasta. 

Kesänäyttelyt tuntuivat olevan voimissaan, vaikka yksi perinteisimmistä laittoikin ovensa kiinni: Punkaharjun Retretin 1980-luvulla rakennettujen luolastojen tarina taidenäyttämönä taitaa olla lopussa. Vaikka taidegalleriatkin tunsivat taantuman nahoissaan, tuntuu taiteilijavetoisilla ja ei-niin-kaupallisilla gallerioilla menevän hyvin. Vähän nuoremman taiteilijaväen osuuskunta Huuto sai esimerkiksi käyttöönsä uudet hulppeat tilat Helsingin Jätkäsaaresta ja juhli tilojaan kymmenvuotisjuhlanäyttelyllään AAARGH! (8.–23.9.2013).

Ovatko naistaiteilijat jo hegemonia?

 

Suomen kultakauden naistaiteilijat ovat jo pitkään olleet yksi taidemaailman kestohiteistä. Nämä museoiden kipeästi kaipaamat ns. blockbuster-näyttelyt keräävät suuria yleisöjä. Kultakauden naisten rinnalle on suosiossa nyt astumassa joukko nuorempia kollegoita. Leena Luostarisen (1949–2013) retrospektiivinen näyttely Tiikerinpiirtäjä veti Helsingin Taidehalliin (12.1.–3.3.2013) ennätysyleisön ja jatkoi sieltä Joensuun taidemuseoon (9.3.–14.4.2013) sekä Etelä-Karjalan taidemuseoon Lappeenrantaan (17.9.–8.12), missä se muuttui Luostarisen muistonäyttelyksi. Vastaava ilmiö oli Helsingin taidemuseossa (15.2.–26.5.2013) Marjatta Tapiolan huikea retrospektiivi, joka jatkoi matkaansa Venäjän taideakatemian museoon Pietarissa (6.–30.6.2013). Tuottelias taiteilija esitteli retrospektiivin kanssa samaan aikaa uusi töitään Galleria Sculptorissa (13.2.–3.3.2013) Helsingissä.
Graafikkona tunnettu Tuula Lehtinen esitteli keramiikaksi ja installaatioiksi muuttunutta monipuolista tekniikkaansa Hämeenlinnan taidemuseossa (20.10.2102–24.2.2013) näyttelyssään Kauneudesta. Ja vieläkin nuoremmat taiteilijasiskot tulevat vakuuttavasti perässä: esimerkiksi Luostarisen ja Tapiolan tavoin ekspressionistina tunnettu Nanna Susi on selkeästi saavuttanut ns. rakastetun taiteilijan aseman, mikä kävi hyvin ilmi hänen Helsingin taidemuseossa (28.9.2012–20.1.2013) järjestetyssä maalausnäyttelyssään. Ja vastaavasti toinen nuorempi räiskyvä taidemaalari, Anna Tuori, esitteli menestyksekkäästi tuotantoaan Aboa Vetus & Ars Novassa Turussa (5.10.2012–20.1.2013). 

Pauliina Turakka Purhonen, Äiti ja tytär, 2010–11.

Kajaanin taidemuseossa (23.9.–25.11.2012) Ulla Jokisalo, Heli Ryhänen ja Pauliina Turakka Purhonen yhdistivät fantasiamaailmoissa seikkailevat luomisvoimansa yhteisessä ryhmänäyttelyssä. Kaisu Koivisto esitteli monista materiaaleista koostuvaa veistostuotantoaan retrospektiivisessä näyttelyssään Äänekäs hiljaisuus (Aboa Vetus & Ars Nova, Turku 8.6.–23.9.2012, Etelä-Karjalan taidemuseo, Lappeenranta 16.10.2012–3.2.2013). 

Nykytaiteen museo Kiasma Helsingissä luotti sekin suomalaisiin naisiin: Kansainvälisin taidetähtemme Eija-Liisa Ahtila esiintyi videoineen (19.4.–1.9.2013) osin päällekkäin katoavan taiteen mestarin Marja Kanervon (17.5.–29.9.2013) kanssa.

Luonnon ikuinen kutsu

 

Vaikka trendit vaihtuisivatkin, rakastaa suomalainen taideyleisö luonnosta voimansa ammentavaa taidetta, mikä koskee myös nykytaidetta.  
Metsiä ja puita on kuvattu monin tavoin kuluneena kautenakin. Salon taidemuseo esitti klassikoita, nykytaiteilijoita ja ITE-taidetta näyttelyssä Metsien miehet (22.9.2012–6.1.2013). Sinebrychoffin taidemuseo Helsingissä rinnasti puolestaan kultakauden klassikoita ja suomalaista nykyvalokuvaa – Pentti Sammallahti, Ritva Kovalainen, Taneli Eskola ja Kristoffer Albrecht – puuaiheisessa kauniissa näyttelyssä Puut ovat runoja (31.5.2013–12.1.2014). Amos Andersonin taidemuseo Helsingissä kokosi yritysten taidesäätiöiden kokoelmista interaktiivisen ja lapsenmielisen näyttelyn Metsäretki (1.3.2013–24.2.2014). 

Ritva Kovalainen, Närängänvaara, Kuusamo, 2009–10.

Valokuvataiteilijat Ritva Kovalainen ja Sanni Seppo jatkoivat omia retkiään maailman metsissä näyttelyssään Kultainen metsä (Hämeenlinnan taidemuseo 15.3.–28.4.2013). Vanhat rakastetut kuvittajasankarimme ovat ehtymätön aarreaitta – oli teema mikä hyvänsä: nyt se oli Martta Wendelinin ja Rudolf Koivun metsäkuvituksia (Emil Cedercreutzin museo, Harjavalta 19.5.–29.9.2013). 

Kuopion taidemuseossa tutkittiin joen merkitystä kulttuurille näyttelyssä Taiteen Vuoksi (14.9.2012–3.2.2013), kun taas Mikkelin taidemuseossa keskityttiin Matti Karppasen lintumaalauksiin (21.9.–4.11.2012). Tampereen taidemuseossa maagista maisemaa rinnastettiin brittiklassikon J.M.W. Turnerin (25.8.–4.11.2012) ja kotimaisen nykyvalokuvataiteilijan Pekka Luukkolan (25.8.2012–6.1.2013) voimin.

Ettei totuus unohtuisi

 

Valokuva- ja videotaiteen nousu taiteen keskiöön on tuottanut myös koko taidemaailmalle ainakin yhden merkittävän seuraamuksen: dokumentaarisuuden arvo taiteissa on selkeästi noussut. Taide voi  myös olla totta varsin monella tavalla. Nykytaiteen museo Kiasma Helsingissä rakensi tuoreimman kokoelmanäyttelynsä Tosi kyseessä (2.11.2012–10.3.2013) nimenomaan dokumentaarisuudelle ja näytti samalla, että kyse voi olla valokuvien ja videoiden lisäksi installaatioista ja muistakin, jopa varsin käsitteellisistä ilmaisutavoista. Tältä tuntui myös Stina Krookin Säätiön juhlanäyttelyssä Rouva Näkymätön (Amos Andersonin taidemuseo, Helsinki 16.8.–21.10.2013), jossa Aurora Reinhard, Pilvi Takala, Erkka Nissinen ja Hans Rosenström kajosivat todelliseen maailmaan kuvan ja äänen keinoin.

Erkka Nissinen, Tilaa massa tilassa massa litassa maalit: ali tila, 2013.

Kiasmassa totuus kohdattiin vähän rujommalla tavalla Jouko Lehtolan koskettavassa valokuvanäyttelyssä Viattomuuden loppu (8.2.–18.8.2013). Helsingin Taidehalli toi puolestaan yleisölle tuulahduksen suuren maailman klassisesta kuvajournalismista esitellessään monia ikonisia kuvia tehneen Steve McCarryn tuotantoa 1.6.–4.8.2013.

Perinteetkin kunniassa

 

Taide luotaa aina menneisyyden taidetta – nykytaidekin tavalla tai toisella. Yksi taidemuseoiden tehtävistä on pitää tätä yllä. Kauden kohokohtia tässä suhteessa olivat ekspressionismin klassikoita esitellyt Ekspressioita (Sara Hildénin taidemuseo, Tampere 15.9.2012–13.1.2013) ja pelkkää kuvataidetta laajemmin yhtä tyylisuuntaa esitellyt art deco -näyttely Art Déco ja taiteet (Amos Andersonin taidemuseo 8.3.–21.7.2013) – mukana oli myös arkkitehtuuria ja muotoilua ja muotia.

Toisinaan museot uskaltavat vielä tuoda maahan suurelle yleisölle tuntemattomampia merkittäviä klassikoita, kuten ruotsalaisen surrealistin Max Walter Svanbergin (Turun taidemuseo 17.5.–15.9.2013). 

Uuteen kurkotellessaan taiteen onkin syytä myös aina palata juurilleen.

Muita merkittäviä näyttelyitä 

Fanny Churberg, Amos Andersonin taidemuseo, Helsinki 21.9.2012–7.1.2013
The Making of Iron Sky, Helsingin taidemuseo 28.9.2012–20.1.2013
Heikki Mäki-Tuuri, Seinäjoen Taidehalli 8.9.–14.10.2012
Kui? IX tekstiilitaiteen triennaali, Wäinö Aaltosen museo, Turku 28.9.–25.11.2012
Jaume Plensa, Espoon modernin taiteen museo EMMA 14.11.2012–27.1.2013
Kuutti Lavonen, Wäinö Aaltosen museo, Turku 14.12.2012–24.2.2013
Noora & Kimmo Schroderus, Amos Andersonin taidemuseo, Helsinki 30..11.2012–4.2.2013
Thomas Schütte, Sara Hildénin taidemuseo, Tampere 9.2.–12.5.2013
Tässä ja nyt, Aboa Vetus & Ars Nova, Turku 1.2.–28.4.2013
Jasmin Anoschkin, Lönnströmin taidemuseo, Rauma 24.11.2012–20.1.2013
Per Maning, Espoon Modernin taiteen museo EMMA 6.3.–9.6.2013
Howard Smith, Kuparipaja, Fiskars 10.2.–28.4.2013
Seppo J. Tanninen, Seinäjoen Taidehalli 23.3.–28.4.2013
Jarmo & Rauha Mäkilä, Keravan taidemuseo 22.3.–26.5.2013
Karjala!, Helsingin Taidehalli 9.3.–14.4.2013
Hannu Lukin, Aineen taidemuseo, Tornio 25.4.–23.6.2013
Linnan aarteet, Ateneumin taidemuseo 12.4.–1.9.2013
Natalie Djurberg & Hans Berg, Helsingin Taidehalli 17.8.–10.11.2013
Vaivaisukot Kerimäellä, Kerimäen kirkko 25.5.–31.8.2013
Antti Ojala, Lapuan taidemuseo 16.6.–15.9.2013 

Palkintoja 2012–13

Suomen Taideyhdistyksen tunnustuspalkinto 2012 Irma Optimisti 
Suomen Taideyhdistyksen dukaattipalkinto 2012 Maija Luutonen 
Suomen Taideyhdistyksen William Thoring -palkinto 2012 Nanna Hänninen 
Carnegie Art Award 2012 Heikki Marila 
Ars Fennica 2013 Jeppe Hein 
AVEK-palkinto 2012 Tellervo Kalleinen ja Oliver Kochta Kalleinen 
Vuoden nuori taiteilija 2013 Jarno Vesala 
Suomi-palkinto 2012 Matti Hagelberg 
Kuvataiteen valtionpalkinto 2012 Rajataide ry. 
Valokuvataiteen valtionpalkinto 2012 Pekka Elomaa 
Vuoden ympäristötaideteos 2012 Heli Ryhäsen ja Matti Kalkamon Ympyrähullut Huittisissa 
Stina Krookin Säätiön taidepalkinto 2012 Saana Inari, Tero Laaksonen, Emma Rönnholm, Fanny Tavastila, Camilla Vuorenmaa 
Suomen Taiteilijaseuran Palokärki-palkinto 2012 Minna Suoniemi 
Raimo Utriaisen säätiön apuraha 2012 Antti Oikarinen 
Nuori satakuntalainen kuvataiteilija 2012 Jasmin Anoschkin 
Kuvaston Erik Enrothin muistopalkinto 2013 Otso Kantokorpi 
Pro Finlandia -mitali 2012 Lauri Astala, Elina Brotherus, Reijo Hukkanen, Timo Kelaranta

***

Jouduin myös surukseni kirjoittamaan pari nekrologia. Molemmat taiteilijat olivat ystäviäni, mikä ei valitettavasti näistä teksteistä näy. Ei 1000 merkkiin eli puoleen liuskaan saa mahdutettua kuin faktat – jos edes niitäkään:

 

Kari Jylhä 13.9.1939 – 26.5.2013

Taidemaalari Kari Jylhä kuoli tapaturmaisesti Helsingissä  Helsingissä 73-vuotiaana.  

Jylhä valmistui Suomen Taideakatemian koulusta vuonna 1965. Alkuun informalistisena maalarina tunnettu Jylhä tarttui nopeasti kiinni aikansa aiheisiin, ja hän onkin yksi merkittävimpiä hahmoja suomalaisen pop-taiteen lyhyessä historiassa. Hänen muistettavimpia töitään ovat valokuvapohjaiset uusrealistiset maalaukset, joilla hän kommentoi ironisestikin aikansa maailmanmenoa. 

Jylhä oli innokas taidepoliittinen keskustelija, ja toimipa hän kriitikkonakin 1960-luvulla. Taidepolitiikka vei voimakkaasti mukanaan, ja niinpä Jylhästä tuli miltei kokopäivätoiminen järjestömies, jonka suurina huolenaiheina oli muun muassa taiteilijan asema. Näiden asioiden eteen hän toimi lukuisissa luottamustehtävissä, muun muassa Suomen Taiteilijaseuran puheenjohtajana 1972–74 ja 1991–2003. Hän oli myös mukana perustamassa Myllypuron taiteilijakylää, missä hän myös asui elämänsä loppuun asti. 

Jylhän monista palkinnoista mainittakoon Pro Finlandia -mitali, joka hänelle myönnettiin vuonna 1997.

Taiteilijaystävät Kari Jylhä ja Olavi Pajulahti Myllypurossa 2010, jolloin kävin haastattelemassa heitä erästä artikkelia varten. 

***

Leena Luostarinen 15.5.1949 – 28.7.2013

Taidemaalari Leena Luostarinen kuoli vakavaan sairauteen Helsingissä 64-vuotiaana. Juuri ennen kuolemaa hänelle oli myönnetty valtion ylimääräinen taiteilijaeläke.  

Luostarinen valmistui Suomen Taideakatemian koulusta vuonna 1972. Hän oli yksi niistä uusekspressionisteista, jotka uudistivat taidekenttäämme 1980-luvun alkupuolella. Hänestä tuli huumaavine värimaailmoineen ja eksoottisine aiheineen nopealla tahdilla suuren yleisön rakastama taiteilija. Hänet valittiin Helsingin juhlaviikkojen vuoden taiteilijaksi vuonna 1988 – nuorimpana koskaan. Tuolloin hän täytti Helsingin Taidehallin, kuten myös retrospektiivissaan, jonka järjesti Suomen Taideyhdistys tammikuussa 2013.
1990-luvun alussa Luostarinen toimi maalaustaiteen lehtorina ja professorina Kuvataideakatemiassa. Hänen rohkea esikuvallisuutensa ja opetustoimintansa jättivät voimakkaan jäljen myöhempiin maalaripolviin. 

Luostariselle myönnettiin Pro Finlandia -mitali vuonna 1995 ja Suomen Valkoisen Ruusun I luokan komentajamerkki vuonna 2007. 

Leena Luostarinen Joutsenossa toissa kesänä, jolloin kävin hakemassa hänet takaisin Helsinkiin aloittaaksemme Taidehallin näyttelyn valmistelut.