Katutaidetta 48: Legendoja kerrakseen

Eilen matkasin Amos Andersonin taidemuseoon Elonkorjaajia käsittelevän uuden kirjan pressiin. Matkalla ihastelin Albertinkadun ja Bulevardin nurkan outoa peili-ikkunaa, johon joku oli tehnyt nerokkaan tekstilisän:

THIS IS NOT FOR UGLY PEOPLE. Vähän nauratti, koska näen itseni ko. peilistä miltei päivittäin.

Pressissä oli suurin osa legendoista paikalla. Alla Philip von Knorring (s. 1948) ja Antero Kare (s. 1946), kirjan toimittaja, joka sitä lähinnä esitteli:

Ja tässä loput, vasemmalta lukien J.O Mallander (s. 1944), Pekka Airaksinen (s. ?), Ilkka Juhani Takalo-Eskola (s. 1937) ja Carl-Erik Ström (s. 1938):

Näiden äijien kuuleminen on aina joiltain osin yhtä piinaa. Olen nimittäin jo nuoresta pitäen fanittanut heidän taidettaan aika voimakkaasti – ristiriita syntyy kuitenkin siitä, että en millään jaksaisi kuunnella jatkuvasti sitä, kuinka visionäärsisiä edelläkävijöitä he olivat, keksivät kaiken ja toivat Suomeen kaiken ennen kuin kukaan muu ja kuinka päähänpotkittuja he siitä huolimatta kokevat edelleenkin olevansa. Tämä ottaa pannuun varsinkin sen takia, että se on niin suuressa ristiriidassa heidän taiteensa henkisten ulottuvuuksien kanssa. Ja kuitenkin heidän asemansa taidehistoriassa on jo varsin tanakasti kiveen hakattu. Narinani koskee Karetta ja Mallanderia, joita omakehussaan riivaa joku hirveä alemmuuskompleksi ja trauma. Käsi sydämellä, kehtaisiko joku teistä kirjoittaa niin kuin Kare kirjan esipuheessa kirjoittaa: "Mikä selittää sen, että Elonkorjaajiksi liittyi joukko johtaviin asemiin nousseita lahjakkuuksia? Mitä yhteistä oli henkilöillä, joista tuli suomalaisen kulttuurielämän johtohahmoja?" Kaikki tämä kuulostaa mielestäni enemmän Paavo Väyryseltä kuin zeniltä. Mutta jokaisella meistä on toki mustat pisteensä.

Kiinnostavaa Elonkorjaajien historia joka tapauksessa on, ja palaa asiaan, kun olen kirjan kokonaan lukenut. Se on silti pakko sanoa, että kirja on surullisen näköinen: tuhnuista ja kökköä digipainojälkeä – täytyy nimittäin muistaa, että porukassa oli hyviä mustavalkokuvaajia, jotka olisivat ansainneet paremmat reproduktiot (kuten vaikkapa Ström) – ja onnetonta taittoa.

***

Illalla tapasin sitten vähän myöhempien aikojen legendan: baarien miehen, maailmanmatkaajan ja Shadowplayn – kuunnelkaa tästä linkistä klassinen Nightporter – trumpetistin Marco Kososen, jonka kanssa toimin yhdessä DJ:nä Rosebudin ja Liken pikkujouluissa – olemmehan molemmat Liken kirjailijoita. Kosonen julkaisi viime vuonna "lopun aikojen matkakirjan" Rock'n'roll Suicide Bar. Kosonen soitti vähän parempaa rockia ja minä 1960–70-lukujen soulia, kun en saanut paikalle vinyylisoittimia soittaakseni Total Meloodia Shown nimellä neukkuvirolaista vinyyliä. Nyt olin siis tällä elämäni kuudennella DJ-keikalla DJ Syvä Karhu, ja sain jengin vihdoin lattialle soittamalla tästä linkistä kuuluvan Bettye LaVetten hienon tangosoulin Let Me Down Easy: 

Siis varsin monipuolinen ja kiinnostava päivä.

Luettua 42: After Sauna Art

Kati Lintonen (toim.): After Sauna Art. Elonkorjaajat ja valokuva. Maahenki & Suomen valokuvataiteen museo 2010. [Tekstit: Anja Olavinen, Ilkka Juhani Takalo-Eskola, Elina Heikka, Carl-Erik Ström, J.O. Mallander, Antero Kare, Anna-Kaisa Rastenberger]

Valokuva oli tärkeä väline 1970-luvun taiteilijaryhmä Elonkorjaajille, ja on siksi on hienoa, että Suomen valokuvataiteen museo, kumppaninaan hyviä taidekirjoja jo pitkään tehnyt Maahenki, on tarttunut aiheeseen sekä näyttelyllä että ihan oikealla kirjalla – ei siis millään pikkuruisella läpyskällä. Vähän sellainen ambivalentti olo tätä lukiessa kyllä tulee. Ryhmän historiaa käydään hyvin dokumentoivasti – ja jopa vähän kriittisestikin – läpi ja sitten toisaalta ryhmän jäsenet itse laativat omaa hagiografiaansa ehkä vähän liikaakin historiallisesta roolistaan haltioituneena. Tämä koskee varsinkin J.O. Mallanderia (s. 1944). Hänen merkityksensä suomalaisessa taidekeskustelussa on aikoinaan ollut hyvin merkittävä, ja hän oli esimerkiksi kirjoittajana tärkeä monen taideilmiön lanseeraajana, mutta nyt hän yrittää kyllä vähän falskisti tehdä itsestään vielä erityistä valokuvavaikuttajaakin. Ihan suotta. Paljon mieluummin olisi lukenut enemmän vaikkapa Philip von Knorringista (s. 1948), joka tuntuu jäävän koko ajan varjoon, koska hän ei ole koskaan tehnyt itsestään mitään erityistä historiallista numeroa. Häntä olisi voinut vaikka haastatella, jos ei häntä kirjoitushommiin saada.

On aika hyvä veto, että äijien rinnalle on nyt myös nostettu vaimot ja tyttöystävät, ja on tuotu esiin esimerkiksi sitä, kuinka hyvä ja tärkeä valokokuvaaja Ilkka Juhani Takalo-Eskolan (s. 1937) vaimo Kirsti Takalo-Eskola (s. ?) oli muun muassa performanssidokumentaatioiden tekijänä. Enpä muista hänen nimeään ennen näiden kuvien yhteydessä lukeneeni.

Jotenkin minusta tuntuu, että motkotan nyt vähän liikaa sekä näyttelyn että kirjan suhteen, mutta todettakoon siis painokkaasti, että pidän molempia suuressa arvossa, ja olen aina ollut kiiinnostunut Elonkorjaajista, ja siksi olisin halunnut ehkä vielä vähän enemmän. Olen aina arvostanut Mallanderiakin – omistan muun muassa kaikki hänen toimittamansa lyhytikäisen taidelehti Iiriksen (1968–70) numerot ja olen ne kaikki myös kannesta kanteen lukenut – mutta en vain jaksa sitä loputonta itsekorostusta, mikä häntä riivaa. Ja myös sitä yhtä lailla loputonta valitusta siitä, kuinka hän on tullut väärin ymmärretyksi ja syrjityksi. Puppuahan se suoraan sanoen on. Nauttii hän esimerkiksi valtion ylimääräistä taiteilijaeläkettä. Toisin kuin esimerkiksi vähän vanhempi mutta taatusti yhtä klassinen performanssitaitelija, runoilija, muusikko jne. Mattijuhani Koponen (s. 1941). Eihän tämä nyt ihan tähän asiaan liity, mutta olisi tässäkin taiteen keskustoimikunnalle vähän mietittävää. 

Tai nythän minä sen itse asiassa keksinkin: Mallanderin puheet eivät ole kovin Elonkorjaajat-henkistä. Ehkä von Knorring on todellisuudessa se kaikista zeniläisin koko äijäkööristä. Hän kun on melkein näkymätön.

On tämä silti ihan hyvä kirja.

Näyttelykuvia 130 & 131 & 132: Silkkaa valokuvaa

Keskiviikkopäivän vietin valokuvien parissa. Suomen valokuvataiteen museo esittelee ensimmäistä kertaa kattavasti Elonkorjaajien nimellä tunnetun 1970-luvun taiteilijaryhmän valokuvia näyttelyssään After Sauna Art (9.6.–29.8.). Ryhmästä kasvaa vuosi vuodelta legendaarisempi, ja syytäkin tähän tietysti on, mutta olisi varmaan aiheellista myös tajuta, että tällaisissa avantgarde-liikehdinnöissä on usein kyse myös ihan poikamaisesta hauskanpidosta ja yhdessä olemisesta – ja näin oli ilmeisesti myös Elonkorjaajien laita. Aika kultaa muistoja toisinaan vähän liikaakin. 

Ryhmän keskeiset jäsenet olivat Sperm-yhtyeestä tunnettu säveltäjä Pekka Airaksinen (?), Carolus Enckell (s. 1945), Antero Kare (s. 1946), Philip von Knorring (s. 1948), Olli Lyytikäinen (1949–1987),  J.O. Mallander (s. 1944), Carl-Erik Ström (s. 1938), Ilkka Juhani Takalo-Eskola (s. 1937), Erik Uddstöm (s. 1945), Peter Widén (s. 1946) ja Stuart Wrede (s. 1944).

Tässä näyttelyssä esiintyvät Kare, von Knorring, Lyytikäinen, Mallander, Ström, Takalo-Eskola, Uddström, Widén ja Wrede. Osa Elonkorjaajen valokuvista on ns. taideteoksia, osa performanssien ja muiden tapahtumien dokumentaatiota ja osa ihka tavallista näppäilyä – mutta kaikki toki kultuurihistoriallisesti kiinnostavaa. Varsinaisia valokuvataiteilijoita joukosta taitaa olla vähän kiinnostavammin ja aikaa kestävämmin vain Lyytikäinen, Ström ja Wrede. Uddströmhän on tehnyt valokuvaa työkseenkin, mutta aika kliseisesti. Mallanderilta tulee valokuvan osalta taidehistoriaan jäämään todennäköisesti vain yksi kiinnostava montaasisarja, jossa hän tuunasi julkisia veistoksia – muuten hänestä on ihan turha yrittää jälkikäteen tehdä mitään valokuvaajaa. Lyytikäisenkin Polaroid-työskentely taitaa olla kiusallisen paljon velkaa David Hockneylle (s. 1937), mutta kyllä nyt näyttelyssä nähtävä kollaasi Yhden yön työ (1982) raskaana olevasta Sirkka Knuuttilasta on silti aika vaikuttava. Takalo-Eskola on ollut ahkera kuvaaja ja kollaasintekijä, mutta sama välinpitämättömyys vähän kunniahimoisempaan esteettiseen jälkeen kuin vaivaa yleensä hänen maalauksiaan vaivaa myös näitä valokuvajuttuja. Vähän sellaista liian huoletonta Takalo-Eskolan jälki ollut aina ollut, niin kiinnostavaa kuin hänen sielunelämänsä taiteellisessa mielessä onkin.

Hyvä fiilis näyttelystä tulee kuitenkin kaikin puolin, mutta sitä en oikein ymmärrä, miksi vanhojen valokuvien yhteyteen on pitänyt ripustaa Karen iso installaatio vuodelta 2007, koska se ei tähän valokuvakokonaisuuteen tuo mitään lisää. 

On myös vähän harmittavaa, että näyttelyn tutkimustyö on jäänyt hieman keskeneräiseksi. Ensimmäisessä huoneessa olevan kuvakoosteen tekijöitä ei ole jaksettu selvittää, ja niinpä esimerkiksi jopa luettelon kanteen on laitettu hieno Keijo Kansosen (s. ?) maalauksia kantavia Elonkorjaajia kuvaava otos ilman kuvaajan nimeä. Katukuvauksen klassikko Kansonen kuvasi aikoinaan paljon Uuden Ajan Auralle, ja näyttelyn koosteessa on mukana joku muukin hänen nimetön otoksensa.

Itse asiassa iskikin heti ajatus, että olisi hauska nähdä joskus Kansosen retrospektiivi. On nimittäin aika kiinnostava ja kummallinen mies, jolla on tapana innostua omituisista asioista miltei hulluuteen asti. Idean retrosta saa vapaasti ryöstää.     

Carl Erik Ström: Runoilijan hattu, 1970-luku.

Museoon on rakennettu myös aika metka kesänäyttely Ihmisiä suviyössä – pieni episodinäyttely (9.6.–29.8.), jossa ravistellaan kliseitä kansallisuudesta ja muun muassa suomalaisen suviyön kummallisesta menosta. Mukana on paljon huumoria, vähän tragediaakin, mutta ennen kaikkea kokonaisuudessa on sellainen kummallinen lumo, että en ihan edes ymmärtänyt kaikkia sen kantavia kuratoriaalisia periaatteita – mikä tuntui oikeastaan aika hauskalta. Luulenpa meneväni katsomaan sitä uudestaankin. Osa kuvista on ihan vastustamattomia, kuten vaikkapa Rosemarie Särkän tutkielmat:

 Rosemarie Särkkä, Meillä kaikilla on punttikalsarit, 2001.

Kolmas näyttely museon Projekti-tilassa ei sitten ollut yhtään hauska, mutta pysäyttävä se oli. Sari Tervaniemen (s. 1963) Rikkoutunut lapsi (9.6.–29.8.) käsittelee lapsiin kohdistuvaa väkivaltaa:

Täytyy muistaa, että taidenäyttely on myös yksi medium, ja silläkin on siis sisällön lukua ohjaava kontekstualisoiva vaikutuksensa. En ole ihan varma siitä, että ison museon kannattaa olla välinpitämätön sen kokonaisuuden kanssa, joka yhtäaikaisista näyttelyistä syntyy. Vähän minulle jäi sellainen olo, että Tervaniemen vakava aihe ja selkeä poliittinen agenda olisivat vaatineet ympärilleen jotain muutakin kuin humoristisen ja vähän absurdin teemanäyttelyn ja perushilpeät Elonkorjaajat:

Vai olenkohan minä nyt liian tosikko?

PS. Ja sen museon neljännen näyttelynhän – Ann Pelanne – olin katsonut jo aikaisemmin.