perjantai 30. syyskuuta 2011

Ja taas taas radiossa



Eilen olin taas radiossa puhumassa. Radio Yle 1:n Kultakuumeessa järjestettiin 'Kultakuumeen Guggenheim-analyysi'. Airikka Nurmelan johdolla kanssani olivat puolisen tuntia studiossa keskustelemassa toimittaja Paula Holmila ja kaupunginjohtaja Jussi Pajunen.
Sain minä joitain Guggenheimin vastaisia argumenttejani jotenkin esille, mutta mikään kovin kummoinen ei keskustelu ollut. Vanhaa konkaria Pajusta ei oikein saa mistään kiinni. Yritin pariinkin kertaan kysyä häneltä suoraan, että miksei Helsingin taidemuseota voisi lähteä kehittämään näihin esillä olleisiin visionäärisiin suuntiin – kun sitä intoa ja loputtomia rahoja tuntuu olevan – ja miksi veronmaksajien rahoilla ylläpidetty museo pitää yrittää kaataa yksityisen yhdysvaltalaisen säätiön syliin. Vastauksena oli vain sitä ympäripyöreää liturgiaa, missä 'vuorovaikutus', 'unelmat' ja 'taiteidenvälisyys' mössöytyvät tyhjäksi bisnespuheeksi. Kaiken lisäksi puhe oli koko ajan arkkitehtuurissa, vaikka minä olisin halunnut puhua taiteesta ja museon toiminnasta – en sen kuorista.
Onneksi sain vahingossa käyttööni viimeiset sanat. Tässä ne sanatarkasti (Airikka kysyi, että mistä minä haluaisin keskustella, ja Pajunen oli juuri kehunut valheellisesti päätöksentekoprosessin demokraattisuutta ja avoimuutta):
"No, kyllä mä haluaisin nimenomaan sitä taidekeskustelua. Mut kyllä mä samalla haluaisin kunnallispoliittiista keskustelua, koska kyllä mun mielestä on aivan kestämätön ajatus, että kansalaisten verovaroin ylläpidetty kunnallinen museo ollaan ikään kuin lahtaamassa tässä nyt tän brändiajattelun hyväksi ja... ja kyllä mä pahoin pelkään, että ei tässä odotella sitä selvittelyä. Kyllä kaupungilla on epäilemättä... Pajusellakin on sormensa pelissä... kun hankitaan siellä nyt esimerkiksi tätä yksityisrahoitusta, josta on puhuttu. Tuskin te nyt vaan siellä nyt leppoisasti odottelette selvitystä. Ja se avoimuus on hieman kyseenalaista. Ei meille näistä asioista kerrota."
Kyllä me Paulan kanssa saimme argumenttimme suurin piirtein sanotuksi, mutta vähän sellaista jööttiä tämä keskustelu on toistaiseksi ollut. Kun pitää vain odotella sitä ihmeselvitystä ennen kuin saa puhua. Samalla siellä jossain päätetään jo museon paikkaa.
Jos haluatte uhrata vähän aikaanne, tästä Areenan linkistä ohjelma on toistaiseksi kuultavissa.

Näyttelykuvia 480: Vammainen näkyvissä

Keskiviikkona raahauduin kipeällä polvellani vielä Turun reissun jälkeen yksien avajaisten kautta kotiin. Galleria Luovassa avattiin Pekka Elomaan ja Lyhdyn työryhmän näyttely Hyvää päivää (29.9.–30.10). Pekka Elomaa (s. ?) on valokuvaaja, joka on tehnyt kymmenen vuoden aikana useampiakin merkittäviä projekteja Helsingin lyhytaikaiskoti ja työpaja Lyhty ry:n kanssa. Olen seurannut heidän toimintaansa jo pidempään, ja täytyy sanoa, että projekti on ollut ainutlaatuinen ja väliin aivan huikea. Tässä linkki muutaman vuoden takaiseen arviooni Uudessa Suomessa eräästä projektin vaiheesta.
Hyvää päivää -näyttelyn tiedotteesta: "Kymmenen vuotta jatkunut yhteistyö näkyy tuoreimmassa projektissa muotokuvina, joissa kehitysvammaiset ovat astuneet esiin juuri sellaisina kuin ovat. Leikit on leikitty ja naamiot on riisuttu."
Juuri näin on tapahtunut. Tässä yksi esimerkki kuvista:

 Anastasia

Avajaisissa oli väkeä ja tunnelmaa, ja Elomaalla oli hyvä syy olla huojentunut ja onnellinen:

Kukitettu Elomaa Vallen muotokuvan vieressä.

Näkyväksi tuleminen on epäilemättä yksi vammaiskeskustelun merkittävistä ongelmista. Katse on niin helppo kääntää häveliäästi pois. Uskoni taiteen voimaan tämän vastustamisessa on aika iso. Kirjoitin muutama vuosi sitten: "Kokemus on opettanut minulle, että pikkuporvarillisen arjen ylittävä taide taitaa olla juuri se pelikenttä, jolla kehitysvammainen on paras kohdata. Näin ainakin minulle on tapahtunut. Siinä ne vammattomien ennakkoluulot ja pelot saattavat karista, jos ovat sitä tehdäkseen." 
Juuri tältä tuntui taas varsin voimakkaasti tämän hienon näyttelyn yhteydessä. Samoin tuntui muukin avajaisyleisö ajattelevan:

Valokuvataiteilija Timo Kelarantakin (s. 1951) tuntui näyttelystä varsin innostuneelta. Taustalla muotokuva Ruohosta, joka on muuten myös varsin ronski performanssitaiteilija.

PS. Jos haluatte projektista lisätietoja, niin tuoreimmassa Photo Raw -lehdessä on runsaasti kuvitettu hyvä juttu.

torstai 29. syyskuuta 2011

Stop the world!!!

Kriitikko alkaa olla vähän väsynyt. Perjantain olin Tampereella, sunnuntain ja maanantain olin Tallinnassa ja keskiviikon vietin Turussa.
Osallistuin keskiviikkona luennoitsijana Aboa Vetus & Ars Novan järjestämään seminaariin Onko teemalla väliä? Tehtäväni oli esittää kriitikon näkökulma teemanäyttelyiden problematiikaan. Panin kellon soimaan kuudeksi, join kahvia, poltin tupakkaa ja kirjoitin viisi ranskalaista viivaa, joita mietiskelin automatkalla – aina välillä virolaisbändi Ultima Thulen biisiä Laul kadunud kodust kuunnellen. Kyseessä on virolaisversio Jimmy Cliffin hienosta biisistä Many Rivers to Cross. Tässä tarjolla toinen virolaisversio, laulajana legendaarinen Tõnis Mägi – Ultima Thulen ja Riho Sibulin versiota ei YouTubesta valitettavasti löytynyt.
Omituinen menetelmäni taisi olla ihan kelpo, koska luulen täyttäneeni roolini vähintäänkin tyydyttävästi. Yritin analysoida teeman käsitettä vertaamalla sitä myös kirjallisuuteen ja musiikkiin. Puhuin siitä ongelmasta, jonka teema kontekstualisoinnillaan antaa tarjoamalla muun muassa liian kahlitsevat lukuohjeet teoksille, joista löytyisi usein paljon muitakin ulottuvuuksia. Sitten yritin pilkkoa tematiikkaa ottamalla huomioon aiheen lisäksi ajan, paikan ja tekniikan tuomat ulottuvuudet ja niiden erilaiset ristivaihtoehdot. Sitten puhuin niistä institutionaalisista syistä, joiden kautta teemanäyttelyt lisääntyvät – museoiden kokoelmapolitiikasta ja kasvavasta kuraattorivallasta.
Ja pitihän sitten vielä lukea Lauri Viidan runo 'L'art pour l'art' (1954), jonka muistin juuri kun olin lähdössä:

Taulun tein ja vaatteet myin.
Aihe, aihe? vain ne kurkki.
Mikä aihe? hämmästyin.
Suti on! Ja purkki. 

Oikeastaan olen aika kiitollinen tästä tilaisuudesta, sillä kyllä aiheesta pohdittavaa riittää vielä jatkossakin. Oli hyvä pysähtyä sen pariin.
Luentoni päätyttyä karkasin heti takaisin Helsinkiin, koska nivelrikkoinen polveni oli liian kipeä mahdolliselle näyttelykierrokselle. Vähän harmittavaa, koska olin päättänyt katsella vähän tarkemminkin esimerkiksi myös tätä Oskari Jauhiaisen (1913–1990) hienoa Mikael Agricolaa (1950) tuomiokirkon kupeessa:

  
Ensi kerralla sitten.

Virossa 56 & Näyttelykuvia 479 & Katutaidetta 45: Miltei täydellinen päivä

Maanantaina sain katsottua Talllinnassa onneksi vielä yhden näyttelyn, sillä Viron taiteilijaliiton ylläpitämä Vabaduse galerii on poikkeuksellisesti maanantaisin auki. Ado Vabbe ja Tuglas (15.9.–4.10.) olikin vallan kiinnostava näyttely. Ado Vabbe (1892–1961) on yksi Viron merkittävimpiä varhaisen avantgarden nimiä. Hän teki paljon myös kirjankansia ja -kuvituksia sekä pienipainoksisia mappeja omasta grafiikastaan 1910–20-lukujen vaihteessa.


Näitä oli koottu mittavasti näytille, ja erityisesti oli tarjolla Vabben ja Friedebert Tuglasin yhteistyösuhdetta. Tässä muuten vielä Konrad Mägin (1878–1925) – hänkin varsin kiinnostava virolaistaiteilija – näyttelyssä ollut muotokuva Vabbesta (tosin vain kopiona – alkuperäinen on Viron taidemuseossa:


***

Sitten parkkeerasin itseni KuKu Kohvikin (ent. Wiiralt – ja kaikki vanhemmat virolaiset puhuvat edelleenkin Wiiraltista) terassille odottamaan, että taiteilijaystäväni Jüri Ojaver (s. 1955) sattuisi paikalle. Ja niinhän hän tulikin – yllään Galleria Ortonin t-paita:


Ja tietenkin paikalle ehti myös toinen taiteilijaystäväni Leonhard Lapin (s. 1947), joka esitteli minulle myös toisen neukkuaikaisen taiteilijalegendan, Raul Meelin (s. 1941, kuvassa oikealla):


Eikä kaikki ole aina niin äijämäistä kuin näyttää. Paikalle sattui myös virolaisen abstraktin maalauksen grand old lady Lola Liivat (s. 1928), joka lahjoitti minulle omisteella hänestä kertovan paksun kirjan vuodelta 2008:


Tässä malliksi hänen maalauksensa Heinaaeg (2003):


Ja porukkaa piisasi. Virossa kaikkien taiteenlajien edustajat tuntuvat muodostavan aika pienen piirin. Olin varsin iloinen tavatessani myös vanhan rocklegendan – muun muassa Propeller ja Rosta Aknad
-yhtyeistä tuttu – Peeter Volkonskin (s. 1954) (kesk.):


Hänen lisäkseen sain taas uuden kuvataiteilijatuttavankin. Vasemmalla kuvassa on Tiit Pääsuke (s. 1941), joka on muuten ollut kaksi vuotta opettamassa Rovaniemellä. Varsin sympaatinen mies, joka kertoili hauskoja juttuja ajastaan Lapissa.
Ja pitihän joukkoon liittyä joku arkkitehtuurikunnan edustajakin. Tässä yksi Viron suurimmista tiukkalinjaisista modernisteista, Toomas Rein (s. 1940) halaamassa Lapinin kanssa:


 ***

Välillä piti hoitaa pari asiaa, ja Tallinnan taidehallin ympäristöstä löytyi muutama katutaideteoskin:


Tämän kirjoittajan internet on vapauttanut seksistä:

 

Ja kaksi poikaa oli ikuistanut rakkautensa jonain öisenä hetkenä KuKu Kohvikin terassin kattoon sytkällä:


***

Sitten oli minun vuoroni olla vähän aikaa juhlakalu. Tallinnan ratikkaoppaani Trammiga Tallinnas julkaistiin virallisesti viroksi, ja kaikki tapahtui kahvilaraitiovaunussa:

Kustantajani Igor ja ratikkakuskimme Peeter odottamassa matkaan lähtöä.

Ratikka oli lopulta täynnä kilohailileipiä ja Viru Valgea nauttivaa väkeä. Mukaan oli liittynyt myös yksi taiteilijaystävistäni, Jaan Toomik (s. 1961) – hänkin yllään Galleria Ortonin t-paita:


Lehdistötilaisuus oli miltei liikkuttava menestys. Tässä Õhtulehden artikkeli ja tässä saman lehden kuvareportaasi aiheesta. Eesti Päevalehteenkin on tulossa haastattelu.
Ja sitten takaisin KuKu Kohvikiin. En ole viime vuosina terveyteni takia paljon viettänyt boheemielämää, mutta näiden virolaisten kanssa oli jotenkin pakko nostaa maljaa:

Ojaver, Kantokorpi, Rein ja Lapin – ja tietysti seuraan liittyi vielä yksi teatterimieskin: Sulev Teppart (s. 1960).

Siinä sitten vaihtelevalla joukolla nostettiin maljoja pitkin iltaa. Kaikkien uusien tuttavuuksieni nimiä en edes muista.
Päivä oli siis likipitäen täydellinen. Mutta aavistin kuitenkin jo sen, että seuraavana aamuna olisi pakko kirjoittaa radiokolumni vähintäänkin lievässä kankkusessa. Ja näin tapahtuikin.

Virossa 55 & Näyttelykuvia 475 & 476 & 477 & 478: Siunattu Kumu

Varhain sunnuntaiaamuna lähdin aamulla kaksiosaiselle työmatkalle Tallinnaan. 
Sunnuntain käytin kuvataiteeseen. Ensimmäisenä kävin Tallinnan taidehallille kuuluvassa Kunstihoone galeriissa, jossa oli Boris Mihailovin (s. 1938) valokuvanäyttely Ma pole mina (= Minä en ole minä) (23.9.–17.10.):


Esillä oli kuvia kahdesta sarjasta: Minä en ole minä on vuosilta 1993–2002 ja Häät vuosilta 2005–2006. Ensimmäisessä sarjassa Mihailov poseerailee satiirisesti klassisissa asennoissa, usein dildo kädessään. Häissä taas kodittomat poseeraavat väliin aika irvokkaissakin hääkuvissa:


Mihailov itse on todennut, että "demokratiaa ei voi olla ilman pornografiaa. Niiden on oltava rinnakkain, muuten kyse olisi totalitarismista." Aika hätkähdyttävä ajatus, mutta varmaankin totta.

***

Sitten lähdinkin nopeasti Kumuun, koska siellä oli tarjolla useampikin kiinnostava näyttely.  
Tuoreempi nykytaide jäi nyt vähän vähemmälle, vaikka gateways (13.5.–25.9.) tarjosikin kattavan katsauksen uudempaan eurooppalaiseen mediataiteeseen. Pikseliähky iski aika nopeasti, ja olin tullut työn puolesta katsomaan ihan muita näyttelyitä. Pysähdyin minä kuitenkin vähän pidempään joidenkin töiden edessä. Muun muassa serbialaiselta Tanja Ostojićilta (s. 1972) oli aika vaikuttava teos Etsin EU-passillista miestä (2001–2005):

 
Ostojić haki ilmoituksella itselleen saksalaisen miehen, meni naimisiin ja kävi erilaisia paperisotia ja erosi. Aika rankka performatiivinen juttu.

***

Varsinainen pääkohteeni oli puolalaisen klassikkoavantgardistin, teatterimies ja kuvataiteilija Tadeuz Kantorin (1915–1990) näyttely (9.9.–18.2.), joka oli onneksi juuri niin hieno kuin olin odottanutkin:



Palaan asiaan tarkemmin myöhemmin, koska olen kirjoittamassa Taiteeseen näyttelystä arviota.

***

Ja sitten vielä vähän vanhempaa taidetta. Kumussa oli myös kahden flaamilaisen, James Ensorin (1860–1949) ja Jules de Bruyckerin (1870–1945) mittava näyttely (17.6.–30.10), jossa tarjolla oli loputtomasti pienten kuvien uskomattoman runsasta kuvamaailmaa, jossa liikuttiin arjesta yhteiskunnallisuuteen väliin aika irvokkainkin sävyin.

 James Ensor, Housut tulessa, 1922.

Jules de Bruycker, Vanha tori Gentissä, 1922.

Tälle näyttelylle kannattaa varata runsaasti aikaa – ja jopa ehkä hyvä suurennuslasi, vaikka joidenkin töiden yhteydessä sellainen olikin tarjolla.

***

Joskus Kumussa käydessä tulee oikein kateellinen olo. Nytkin alakerran suuri sali oli tyhjänä näyttelynvaihdon takia, ja siitä huolimatta tarjolla oli huippunäyttelyitä eri aikakausilta. Luulenpa, että Kumu on nykyään monipuolisempi ja laadukkaampi kuin yksikään suomalainen taidemuseo.

Ja taas radiossa

Lauantaina olin vajaat kaksi tuntia Radio Yle 1:n suorassa lähetyksessä puhumassa kritiikin nykytilasta ja tarpeesta Aleksis Salujärven vetämässä ohjelemassa Suoraa puhetta. Salusjärven manifestissa 
todettiin muun muassa, että "ilman kritiikkiä kulttuurin merkitykset eivät määrity, ja juuri niin on vaarassa nyt käydä". Ja näinhän se taitaa olla.
Studiossa olivat kanssani Nuoren Voiman päätoimittaja Martti-Tapio Kuuskoski sekä kansalaisaktivisti ja tutkija Hanna Kuusela, joka kirjoittaa muun muassa Voimaan ja sen verkkolehteen Fifiin.
Keskusteli soljui leppoisasti, emmekä me varmaankaan kritiikkiä saatu pelastetuksi, mutta tuli siinä joitain pointtejakin esiin.


Jos joku jaksaa viettää 1,40 h aikaa miettiäkseen kritiikkiä, tässä linkki, josta lähetys on Areenassa ainakin jonkin aikaa kuultavissa.

keskiviikko 28. syyskuuta 2011

Julkaistua 204 & Virossa 54 & Arkkitehtuuria 25: Neukkunostalgiaa?

Sunnuntain ja maanantain vietin Virossa, mistä raportti on vielä antamatta, mutta mennään jo vähän edelle. Tiistaina palatessani kirjoitin aamulla laivalla YLE Radio 1:n Kultakuumeen kolumnini, jonka kävin iltapäivällä Pasilan Radiotalossa lukemassa. Tänään se tuli ulos:

Neukkunostalgiaa?

Käyn säännöllisesti Tallinnassa – lähinnä katsomassa taidetta, jota kaupungissa riittääkin nykyään runsaasti. Jo pelkästään Kumussa, viisi vuotta sitten avatussa Baltian suurimmassa taidemuseossa, on yleensä tarjolla ainekset kokonaiseen retkipäivään.
Taiteen katsomisen lisäksi kuljeskelen mielelläni joutilaana kaupungilla ja myös sen reuna-alueilla. Kävelyretkillä on hauska tarkastella ihmisiä arkisissa touhuissaan. Toinen kiinnostava tarkastelukohde on rakennettu ympäristö. Arkkitehtuuri tarjoaa monia, toisinaan yllättäviäkin avaimia lähihistorian ymmärtämiselle. Aina kun näen jonkun kiinnostavan tai omituisen rakennuksen, käytän jälkikäteen melkoisesti aikaa ottaakseni selvää siitä, mitä tuli nähtyä. Ja kun tieto on lisääntynyt, pitää yleensä palata katsomaan rakennusta uusin silmin.
Tallinna tarjoaa tällaiselle arkkitehtuuriturismille loputtoman, historiallisesti kerrostuneen aarreaitan aina keskiajalta asti. Oman erikoisuutensa Tallinnalle tuotti viisi vuosikymmentä kestänyt neuvostoaika, joka tuli ja meni mutta joka jätti jälkeensä paljon kummasteltavaa. Se jätti jälkeensä myös paljon sellaista, jota ei erityisemmin haluta muistella mutta jonka muisteleminen on eteenpäinmenolle kuitenkin varsin tarpeellista, kuten esimerkiksi virolainen toimittaja, kirjailija ja elokuvaohjaaja Imbi Paju on osoittanut elokuvassaan ja kirjassaan Torjutut muistot (2005, 2006).
Neuvostoaika jätti myös jälkeensä paljon arkkitehtuuria ja osin varsin epäonnistunutta kaupunkisuunnittelua, joiden kanssa olen viime vuosina viettänyt paljon aikaa. Olen kolunnut läpi Tallinnan kaikki neuvostoaikaiset lähiöt katu kadulta.
Kävelyretkeni ovat muuttuneet huomattavasti, koska tunnistan jo aika paljon erillisiä rakennuksia: tuossa eläkeviraston talossa toimi aikoinaan kommunistisen puolueen aluekomitea, tuon kauppakeskuksen alta purettiin muutama vuosi sitten kommunistisen puolueen poliittisen koulutuksen keskus. Pohdin usein lähihistoriaa ja sen dramaattisia ja usein traagisiakin kiemuroita.

Raine Karpin piirtämä kommunistisen puolueen poliittisen koulutuksen keskus, josta on enää jäljellä vasemman reunan torni. Tilalla on nykyään kauppakeskus Solaris.

Osa selvitystyöstäni on edelleen vaiheessa. Tallinnassa on esimerkiksi kaksi jättimäistä rakennusta, joissa toisessa toimi suunnittelukomitea ja joista toista nimitettiin suunnittelijoiden taloksi. Olen toki tietoinen Neuvostoliiton suunnitelmataloudesta, mutta minulle ei vieläkään ole selvinnyt näiden rakennusten tarkempi historiallinen sisältö. Suunniteltiinko suunnittelukomiteassa niitä suunnitelmia, joiden pohjalta suunnittelijoiden talossa sitten ryhdyttiin varsinaisesti suunnittelemaan? Tämä minun pitää vielä selvittää. Urakka tuntuu siltä kuin olisi uppoamassa kafkalaiseen romaaniin, jossa elämän absurdius näyttäytyy raadollisimmillaan.

Suunnittelukomitean talossa toimii nykyään valtiovaranministeriö.

Toisinaan harrastukseni herättää virolaisissa ystävissäni ja tuttavissani kummastusta. Olenko minä neukkunostalgikko, joka muistelee kaihoten sosialismin ihannevaltiota? Enkö minä ymmärrä kaikkia niitä kauheuksia, joita virolaisille tapahtui neuvostomiehityksen vuosina?
Tähän minun on helppo vastata, sillä en nuorena vasemmistolaisenakaan katsellut Neuvostoliittoa mitenkään ihailevasti. Pari nuoruuden käyntiä itänaapurissa myös vahvisti käsitykseni sosialismin realismista. Useimmiten harrastukseni vastaanotto on virolaisten tuttavieni keskuudessa kuitenkin aika hedelmällistä. Keskustelut kohdistuvat usein neuvostoaikaan, ja olenkin kuullut paljon muisteluksia, joiden sävy vaihtelee raa’asta arkirealismista lempeään huumoriin, jolla moni virolainen osaa jo noita aikoja muistella.
Mutta jos menen johonkin venäläisvoittoisen lähiön kauppaan, jossa minua palvelee satakiloinen viiksekäs daami, muistan kyllä erään ystäväni kertomuksen siitä, miten pikkulapsi pahoitti aina mielensä, kun yritti puhua kaupassa äidinkieltään. ”Puhu ihmisten kieltä”, oli yleensä kauppatädin kiukkuinen venäjänkielinen reaktio.
Ilman arkkitehtuuriharrastustani en olisi varmaankaan niin usein joutunut tällaisiin keskusteluihin, joiden kautta lähihistorian ja naapurimaan ymmärtäminen on huomattavasti syventynyt.
Vastaavasti olen usein ajautunut itsekseni pohtimaan omaa suhdettani historiaan sekä yhteiskunta- ja talousjärjestelmiin, joita taitaa enää olla olemassa vain yksi. Suhtaudunkohan minä joskus lempeällä huumorilla hymyillen näihin aikoihin? Katsonko minä joskus nostalgisesti Tallinkin Superstaria viimeisillä matkoillaan ja muistelen samalla sitä texmex-hampurilaisateriaa, joka oli todennäköisesti huonoin koskaan syömäni ateria sekä maun että ravinnon suhteen ja josta suurimman osan heitin roskikseen? Tämä muuten tapahtui eilen palatessani taas Tallinnasta.

Tämä ei muuten ollut minun burgerini. Mutta tarina on tosi.

Olenkohan minä joskus niin vanha, että voi leppeällä huumorilla muistella yhtälailla kyynisen sosialismin absurdiutta kuin kyynisen kapitalisminkin absurdiutta?

Julkaistua 202 & 203: Intohimoa vai Euroopan mestaruutta? & Venäläistä avantgardea maakuntasarjalaisille

Ahkerana on taas oltu. Maanantain Kauppalehdessä ilmestyi arvioni Helsingin taidemuseon Akseli Gallen-Kallela-näyttelystä ja tiistaina samassa lehdessä arvioni Värin voima -näyttelystä, joiden yhteisessä pressissä kävin torstaina. Kauhean mairittelevia eivät tekstini ole, mutta näin nyt vain rehellisesti ajattelen: 

Intohimoa vai Euroopan mestaruutta?

Akseli Gallen-Kallelan asema suomalaisessa taidehistoriassa on kiveen hakattu ja hänen asemansa suomalaisen taiteen kultakauden mestarina horjumaton. Pystyykö ulkomaisella avulla tehty näyttely kuvaa muuttamaan vai peräti viemään Gallen-Kallelan eurooppalaisiin mestarikehiin? 

Suomessa on viimeksi päästy arvioimaan Akseli Gallen-Kallelan (1865–1931) taidetta isommassa mitassa Ateneumin taidemuseon suurnäyttelyssä vuonna 1996. Tuolloin näyttelyä varjosti sukuhaarojen sinnikäs ja edelleenkin jatkuva riitely suuren esi-isän henkisen perinnön omistusoikeudesta: jokunen tärkeä teos jäi näkemättä tässä kaikkien aikojen Gallen-Kallela-näyttelyssä.

Symposion, 1894. Yksityiskokoelma. Kuva: Jari Kuusenaho/Tampereen taidemuseo.

Nyttemmin kentälle on astunut jälkeläinen, joka on tainnut viedä voiton: Helsingin taidemuseon johtaja Janne Gallen-Kallela-Sirén, joka on myös kirjoittanut toistaiseksi tuoreimman kirjan mestarista (2001). Ei ole siis mikään ihme, että uusi tulkintafoorumi onkin totutun Ateneumin sijaan Helsingin taidemuseo.
Uusiin tulkintoihin onkin pyrkimystä, sillä näyttelyn alkuideasta ja konseptista vastaa pariisilainen Musée d’Orsay, jonne näyttely jatkaa Helsingin jälkeen.
Näyttelyn koostamisen perusperiaate on ollut kronologisen kokonaiskuvan sijaan visuaalisissa seikoissa. Laajasta materiaalista on valittu noin 70 työtä, ja määräävänä tekijänä on edustavuuden, tyylikausien tai tyypillisyyden sijaan toiminut teosten visuaalinen maailma, jota on ryyditetty löyhällä tematiikalla. Näin Gallen-Kallelasta on kansallisen identiteetin rakentajan sijaan yritetty muodostaa kuva nimenomaan taidemaalarina. Idea on sinällään raikas, mutta en usko, että suomalainen katsoja kokee näyttelyssä mitään vavahduttavaa kokemusta, joka mullistaisi kuvaa suuren tarinan kertojasta.
Pakkaa on kuitenkin edes vähän sekoitettu, ja on hauska nähdä tuttujen mestariteosten joukossa monia sellaisia teoksia, joita on harvemmin nähty. Itse asiassa näin useammankin työn, joita en muista aiemmin nähneeni, ja huomio kiinnittyi varsinkin muutamaan pikkutyöhön, joiden maailma oli suorastaan kummallinen. Hyvä muistutus siitä, että taidehistorialla on voimakas taipumus kapeutua ja stereotypisoitua.
Hieman huvittavaa on tietenkin se, että erilaisten ponnisteluiden aseena kuolluttakin mestaria käytetään. Näyttelyluettelossa oli esimerkiksi taas pitkästä aikaa otettu käyttöön sana ’nero’. Suomessa näyttelyn alanimeke on ’Eurooppalainen mestari’, mutta Pariisiin ensi vuonna (7.2.–6.5.) siirtyessään se muuttuu muotoon ’Une passion finlandaise’. Omaa tarinaansa se tämäkin kertoo.

Venäläistä avantgardea maakuntasarjalaisille

Tretjakovin gallerian maalauksista Tennispalatsiin koottua näyttelyä ei tulla myöhemmin muistelemaan.  

Helsingin taidemuseo on solminut Tretjakovin gallerian kanssa yhteistyösopimuksen, joka kattaa viisi venäläistä taidetta käsittelevää näyttelyä. Aiemmin yleisölle on tarjottu realismia (2009) ja akatemiamaalausta (2009–10).
Kolmantena sarjassa esitellään nyt venäläisen avantgarden teemoja vuosilta 1900–30. Mukana on muutamia mestariteoksia ja kosolti vähemmän merkittävää materiaalia, joka pikemminkin taustoittaa itse asiaa.
Venäläisten instituutioiden kanssa on tunnetusti ollut aina vaikea neuvotella lainoista, ja varsinkin venäläinen avantgarde on ollut jo pitkään varsin haluttua materiaalia läntisemmässä Euroopassa, joten on tavallaan ymmärrettävää, että mitään veret seisauttavaa näyttelyä ei ole saatu aikaan.
Suomalaiselle taiteenharrastajille on kuitenkin ollut lähivuosina tarjolla varsinaisia herkkupaloja – esimerkiksi Espoon modernin taiteen museon EMMAn Kazimir Malevitš -näyttely ja Ruutusotamies-näyttely vuonna 2006 –, joten yleisön odotushorisontti on varmasti laajentunut. Tähän Värin voima -näyttely ei kykene lainkaan vastaamaan. Tätä näyttelyä ei tulla muistelemaan nostalgisesti vuosien kuluttua – kuten vaikkapa saman museon vaikuttavaa Costakis-kokoelmien näyttelyä vuodelta 1984.
Näyttely on motivoimattoman tuntuinen, epätasainen ja vielä huonosti ripustettu. Mitään varsinaista fokusta ei ole, ja vaikka mukana on kovia nimiä kuten Marc Chagall, Wassily Kandinsky ja Malevitš, jää katsojalle sellainen tunne, että vähän maakuntasarjalaiseksi me olemme nyt Tretjakovin yhteistyökumppanina jääneet.

Lubov Popova: Kaksi hahmoa, 1913. 

Moitteeni eivät poista sitä, että näyttelyn työt ovat kaikki toki kiinnostavia. Varsinkin suurelle yleisölle vähemmän ilmeiset nimet, kuten vaikkapa naisten joukosta Natalia Gontšarova ja Ljubov Popova, ovat tutustumisen arvoisia.
Nykytiedoilla ja -taidoilla olisi vain pitänyt pystyä paljon parempaan.

maanantai 26. syyskuuta 2011

Näyttelykuvia 471 & 472 & 473 & 474 & Julkista taidetta 48: Mustaa makkaraa, akateemisesti

Rivakka kriitikko tekee näyttelykierroksen tarvittaessa vaikka kahdessa kaupungissa samana päivänä. Niinpä lähdinkin perjantaiaamuna ensitöikseni ajamaan kohti Tamperetta.
Taidesalonki Husassa oli Petri Ala-Maunuksen (s. 1970) näyttely Beauties and Beasts (4.–25.9.), jota kävin katsomassa ihan viran puolesta: toimin nimittäin Ala-Maunuksen Kuvataideakatemian lopputyön lausunnonantajana.
Ammattilaisenakin toimin aivan liian usein Hannu Hanhi -metodilla, mutta hyvinhän tuo taas toimi. Husa on nimittäin perjantaisin kiinni, mitä en älynnyt etukäteen tarkistaa, mutta onneksi paikalla sattui olemaan nuori kundi tietokoneen kimpussa, ja hän päästi minut sisään katsomaan sitä, miten Ala-Maunus oli revitellyt ihmiskuvien parissa:


Aiemminhan Ala-Maunus tuli tunnetuksi siitä, miten hän pilkkoi, purki ja rakensi maisemaa, mutta nyt hän on keskittynyt eri tavoin ihmiseen ja muotokuviin. Projektin alkua näin jo toukokuussa. Ja hyvältähän projekti tuntuu.


***

Tampereella pitää stadilaisen aina silloin tällöin leikkiä turistia. Näin Laukontorilla tällaisen kojun: 


Ja sieltä ikään kuin pitää ottaa tällainen annos:


Vähän minua säälittää tamperelaisten puolesta, kun ne ressukat luulevat että tämä mustamakkara on joku huikea erikoisuus. Esimerkiksi Virossa, jossa verimakkaraperinne on säilynyt paljon elävämpänä, saa useampaakin laatua paljon parempaa tuotetta kuin tämä Tapolan suomalaiseen makuun tehty teollisen tuntuinen ja vähän luonteeton pötkylä. Onneksi Tampereen kauppahallista sain mukaani parempia tuliaisia: Kauppahallin riävän ja hevosenpaistia.

***

Mutta takaisin kulttuurin pariin. Sara Hildénin taidemuseossa oli Silja Rantasen (s. 1955) näyttely Giotton talo ja muita teoksia (17.9.2011–22.1.2012). Komeasti ripustettu näyttely esitteli Rantasen keskeisimpiä teoksia ja kausia:



Rantasen usein tilaan ja sen kokemiseen liittyvät teokset muodostivat huikean retrospektiivisen sarjan, ja itse asiassa moni sellainen teos, jota aikoinaan olen vähän vierastanutkin, asettui nyt ihaan uuteen valoon. Sille en tosin mahda edelleenkään mitään, että kaipaan niitä aikoja, jolloin hän käsitteli värejä. Niin hienostuneesti hän sen tekee. 
Joka tapauksessa tämä on epäilemättä yksi syksyn merkittävimmistä näyttelyistä, joten ei kun VR:lle lippua varaamaan – ajoissa toki.

***

Ja sitten taas kohti Helsinkiä. Matkalla kiroilin jälleen kerran sitä, kun rakennusmestareita ja insinöörejä päästetään tekemään moottoritietaidetta. Tässä kallioleikkaus ja sillankaide kolmostieltä:



Anteeksi suttuiset otokset, mutta vauhtia oli noin 120 km/h.

***

Helsingissä minua odotti Kuvataideakatemian galleria. Ja molempien taiteilijoiden osalta vieläpä sama tehtävä kuin Tampereella.
Katri Sipiläinen (s. 1979) esiti maalauksia (15.–25.9.), joissa oli runsaasti tarttumapintoja ja myös erilaisia kokeiluja – sekä myös viittauksia taidehistoriaan, mutta ei niillä joko akateemisen kuivakkailla tai postmodernin ironisilla tavoilla, jotka ovat toisinaan varsin kliseisiä, vaan pikemminkin jollain omakohtaisen lempeällä huumorilla. Raikas ja hyvä näyttely.

Kirje Madonnalle, 2011.

 ***

Kimmo Kanervalla (s. 1980) oli näyttelyssään (15.–15.9.) kaksi veistosta, joista varsinkin isokokoinen lujitemuovinen, motorisoitu ja valoilla pelaava Asutettu maa (2011) oli varsin vaikuttava:


Sekä tekninen osaaminen että elämyksellisyyden luominen ovat kohdallaan. Joten ollaan nyt sitten oppimestarimaisia: Hyvä tästä tulee.
Kuvataideakatemian oppilaita on viime vuosina ollut hauska seurata.

lauantai 24. syyskuuta 2011

Näyttelykuvia 469 & 470: Ensi vuonna Tennarissa...

Eipä sitten tarvitse enää tänä vuonna käydä Helsingin taidemuseon Tennispalatsin toimipisteessä. Näinä kovina aikoina näyttelyiden kestot sen kuin venyvät ja venyvät, ja nyt tuli sitten laakista nähtyä Tennarin loppuvuoden näyttelyt, jotka molemmat päättyvät ensi vuoden tammikuun puolivälissä. Kumpaankaan ei valitettavasti ole kovin suurta tarvetta mennä uudestaan.
Torstaina oli pressitilaisuus, jossa esiteltiin sekä Akseli Gallen-Kallela – Eurooppalainen mestari (23.9.2011–15.1.2002) että Värin voima – Teoksia Tretjakovin gallerian kokoelmista (23.9.2011–15.1.2012).
Akseli Gallen-Kallelan (1865–1931) näyttelyyn oli yritetty tuoda uutta näkökulmaa siten, että teosvalinnat ovat ulkomaista perua ja että idean näyttelyyn on kuulemma alunperin esittänyt Musée d'Orsayn johtaja. Uskoisikohan tuota? Ainakin epäilys heräsi heti, kun museonjohtaja Janne Gallen-Kallela-Sirénillä oli niin ylikorostunut hinku korostaa useampaankin kertaan, että hänellä ei ole osaa eikä arpaa sen paremmin ideaan kuin näyttelyn teosvalintoihinkaan.
No, oli miten oli, vähän epähygieniseltä se tuntuu, että museonjohtaja käyttää johtamaansa museota missioonsa nostaa Euroopassa unohdettu isoisoisänsä (jotenkin noin se menee), suomalainen mestari, maailmantaiteen kartalle. Tästä kertoo myös näyttelyn alanimeke, joka Suomessa on 'Eurooppalainen mestari' mutta joka ensi vuonna Musée d'Orsayssa on muotoa 'Une passion finlandaise'.

Karhunputki, 1889, yksityiskokoelma. Kuva: Hanna Kukorelli / Helsingin taidemuseo.

Olihan se hauska nähdä joitain ennen näkemättömiä gallenkalleloita ja vähän toisenlainen konsepti, mutta en minä oikein ole vakuuttunut siiitä, että juuri nyt olisi taas ison Gallen-Kallela-näyttelyn aika. Ainakaan museon brändiä se ei vahvista.
Palaan asiaan ensi viikolla, kun eilen kirjoittamani lyhyt kritiikki ilmestyy Kauppalehdessä

***

Museon brändäystä ei myöskään vahvista venäläisnäyttely, vaikka tarjolla olisikin muutama Marc Chagall (1887–1985) , Wassily Kandinsky (1866–1994) ja Kazimir Malevitš (1878–1935). 

 Kazimir Malevitš, Musta neliö, 1929. Yksi monista versioista vuoden 1915 maalauksesta.

Tämä oli näyttely, jota olin oikein innolla odottanut, ja siksi kiukkuni oli ehkä vähän liiankin vahva, kun kävi ilmi, miten yhdentekevä ja luokattoman keskinkertainen näyttely oli ja kuinka outoja ratkaisuja sekä sen koostamisessa että ripustamisessa oli tehty. En jaksa edes nyt kirjoittaa asiasta tarkemmin, mutta palaan asiaan kahdessakin arvostelussa: tänä aamuna kirjoitin Kauppalehteen lyhyen jutun, ja seuraavaan Taiteeseen aion kirjoittaa kunnolla argumentoidun pidemmän kriittisen analyysin siitä, miten näyttelyitä ei pitäisi tehdä.

tiistai 20. syyskuuta 2011

Näyttelykuvia 463 & 464 & 465 & 466 & 467 & 468: Sunnuntaikävelyllä

Sunnuntaina lähdin lähiympäristöön pienelle galleriakierrokselle. Aloitin prameimmasta paikasta, jotta kävelyretken rytmi sulaisi hiljalleen normaalimpaan arkeeni – ennen kuin joisin latten ja Jallun jossain.
Galerie Forsblomissa oli tarjolla Carolus Enckellin (s. 1945) näyttely (19.8.–25.9.). Viime vuoden huhtikuussa olin Enckelliä viimeksi nähdessäni aika pettynyt, ja niinpä odotinkin vähän jännityksellä hänen uutta tuotantoaan, koska hän on aina kuulunut ns. lempitaiteilijoihini.
No, nytpä tuntui taas hyvältä. Samaa vähäeleistä, vanhasta avantgardesta ja vielä vanhemmasta filosofiasta ja kulttuurihistoriasta ponnistavaa kuvaa hän edelleenkin tekee, mutta uusissa töissä oli mukana suorastaan ihastuttavaa kepeyttä ja ehkä vähän itseironiaankin päin vivahtavaa huumoria – kaikki toki hienostuneesti installoituna. Puhukoot neljä kuvaa enemmän kuin 4000 merkkiä:





Enckellin tematiikkaa liikkuu symbolien – sanojen, kirjainten, värien ja muotojen – ristiaallokossa ikään kuin isoista asioita pieniä kysymyksiä kysellen tai reunahuomautuksia tehden. Ei hänen ajatuksenjuoksuaan aina ole helppo seurata, mutta vähän samanlainen olo minulle tuli kuin nuorena opiskelijana Wittgensteinia lukiessani: välillä hurmaannuin, välillä tunsin ymmärtäväni jotain sellaista joka vei jonkun suuren asian reunamille ja välillä minua vain hymyilytti, kun tunsin tunnistavani hienostuneisuutta ja vanhan mestarin vähän poikamaistakin nokkeluutta samassa lauseessa. Ja sitten tuli vielä se sama tunne kuin hyvässä musiikkiesityksessä: hämäävä helppouden tunne. Taitaa olla Enckell nyt aika vapautunut ja hyvässä timmissä.  

***

Niin pienestä kaikki on aina kiinni. Joel Shapirosta (s. 1941) – myös Forsblomilla (19.8.–25.9.) olisi melkein äkkipäätä voinut ajatella kuin Enckellistäkin, ja niin ehkä pikaisesti teinkin mutta lopulta en sittenkään. Muotokieleltään Shapiro tuki hyvin Enckelliä:



Mutta jotain jäi silti puuttumaan. Nyt tulee vastaan se yksi outo raja-alue taiteessa, jota en en ole koskaan oikein ymmärtänyt mutta jota usein olen kuitenkin pohtinut. Jotkut samojen teemojen parissa pitkään ja uskollisesti askaroivat taiteilijat tuntuvat syventävän ajatteluaan ja jotkut toiset samalla vain uskollisesti manerisoituvan. Siinä missä Enckell esittää peruskysymyksilleen koko ajan reunahuomautuksia – toisinaan vähän kerettiläisiäkin –, Shapiro tuntuu olevan vain menestysreseptinsä vanki, joka rimpuilee muutaman perusmuotonsa muodostamassa sumpussa. Hyvän näköinenhän hänen näyttelynsä oli, mutta Forsblomin douglaskuusilattian ja kauniin luonnonvalon väliin tyylikkäästi installoidut teokset muodostivat – ainakin minulle; voinhan siis minäkin olla vain mielikuvieni vanki – miltei kuin newyorkilaisen taide-elämän karikatyyrin. Tältä hyvä taide näyttää. Mutta se vain näyttää hyvältä taiteelta. Iloa, pakottomuutta ja keveyttä ei ole lainkaan. Hintalapun perässä nollia sitäkin enemmän.

***

Matkalla kohti Punavuorta meinasin taas olla ilkeä – tai sitten ehkä vain laiska – ja katsoa Galleria Brondan näyttelyn nopeasti ikkunasta – niin kuin olen surullisen usein jo monien vuosien ajan tehnyt. Petri Niemelän (s. 1965) näyttelyn (7.9.–2.10.) maalaukset vaikuttivat ikkunasta katsoen kuitenkin niin voimakkailta, että eksyin pitkästä aikaa sisälle:

 
The Ghost, 2011.

Mutta jotenkin kylmäksi ja ulkokohtaiseksi jäi. Ripaus venäläistä jo vähän anakronistista realismia, toinen ripaus Gerhard Richteriä (s. 1942) ja kolmas nykyaikaista urbaania identiteetin etsintää. Tuloksena salonkikelpoisia maalauksia, joita en enää ensi vuonna muista.

***

Galleria Heinossa oli taas kaksi näyttelyä – toisinaan ison tilan siunaus, toisinaan kirous.
Eila Maaret Forsströmin (s. 1966) näyttelyssä (3.–25.9.) törmäsin erääseen henkilökohtaiseen ongelmaan taiteen katsomisessa: en jostain kumman syystä oikein osaa katsoa tällaista figuratiivisen ja abstraktin välimailla liikkuvaa unimaailmaa, joka muistuttaa välillä mielestäni liikaa kuvitusta:


Tässä kohden täytyy tunnustaa nimenomaan oma rajallisuuteni. Tällainen ilmaisu ei yksinkertaisesti ole minun lajiani, vaikka tunnistaisinkin tietyt huippukohdat – esimerkiksi valon käsittelijänä Forsström on toisinaan oikeinkin vaikuttava. En vain pääse sisään. En ikään kuin löydä tarttumakohtia muuhun kuin rutiininomaiseen katseen lipumiseen.

***

Ja tuotti Sari Kemppisenkin (s. 1975) näyttely (3.–25.9.) samassa galleriassa omansalaisen ongelman. Hänen lukemattomista napeista tekemänsä ikään kuin rasteroidut muotokuvat muistuttivat ensi alkun mielestäni niin paljon Anne Karin Furunesin (s. 1961) reikämaalauksia – siis aivan eri tekniikalla toteutettuja naisten muotokuvia –, että en tahtonut päästä eroon assosiaatiostani:



Vaan kyllä minä sitten kuitenkin jollain oudolla tavalla lumouduin niistä – samoin kuin hänen monumentaalivirkkauksestaankin:


Käsityöläisyys on aika kiinnostavaa, kun se viedään myös vähän käsitteellisemmällekin tasolle. Vähän minua jäi kuitenkin vaivaamaan kirpputorilta löydettyjen visiittikorttien anonyymien naisten käyttäminen malleina. Siellä sitä galleriassa joku voi törmätä isoäitiinsä nimettömänä, käytön välineenä ja lisäarvon tuottajana. Voihan se olla hauskakin kokemus, mutta toisaalta ajattelin välittömästi, että entäs jos se onkin minun isoäitini. Hänellä on nimensä, identiteettinsä, oma erityinen tarinansa, jonka voisin haluta sisällyttää taideteokseen. Ettei tämä vain vähän muistuttaisi kolonialismia, jonka myötä esitettiin tyypillistä tai sellaiseksi kuviteltua näyttämällä ns. etnografisia kuvia nimettömistä ihmisistä? 

PS. Näyttelyssä minua vaivasi kumma déjà vu. Vasta nyt aamulla huomasin surffaillessani, että Forsström ja Kemppinen pitivät yhdessä näyttelyn Heinolla vuonna 2007 ja että olin kirjoittanut siitä arvostelunkin lyhyellä Uuden Suomen urallani. Tässä linkki siihen. Kaiken tämän olin jo autuaasti unohtanut. Siinä on jotain pelottavaa. Muistaako tässä kohta enää mitään?

***

Edellä esittämäni kysymys henkilöhistoriasta vain vahvistui seuraavassa näyttelyssä. Siellä nimittäin oli tarjolla ihan oikean ihmisen tarinaa ja elettyä elämää. Galleri Sinnessä oli Petra Lindholmin (s. 1973) näyttely Till Annemarie (2.–25.9.), jonka tiedotteesta suora lainaus: "Kertomuksen lähtökohtana on todellisuuteen perustuva kertomus nuoresta naisesta, Annemariesta, taiteilijan isoisän tädistä. Hänen kirjeensä ja valokuvansa muodostavat lähtökohdan näyttelyn teoksille. Kokonaisuus on henkilökohtainen tulkinta Annemarien onnettomasta rakkaudesta venäläistä miestä kohtaan sisällissodan julmassa todellisuudessa sekä hänen toipilasajastaan sanatoriossa Alpeilla."
Tavattoman kaunista ja haikeaa mennyttä maailmaa tuotuna nykypäivään. Ja mukana oli myös viehättävää huumoria: Lindholm päästi kakluunin päällä kummittelevan isoisän tädin näin vihdoinkin rauhaan. Oikein hieno näyttely retusoituine vanhoine valokuvineen ja unenomaisine videoineen:



Olen minä siis joskus hempeäkin.

***

Ja sain lopulta latteni ja Jalluni ihan uudessa – tai siis minulle uudessa; on se ollut olemassa jo vuodesta 2009 – paikassa. Hugo's Room Isoroballa on alueen gay-kulttuurin uusi vahvistus. Vähän minua huvittikin, koska olin matkalla tapaamani kahvikumppanin kanssa menossa ensin toiseen gay-paikkaan, dtm:ään, mutta se ei ollut vielä auki. Törmäsin nimittäin Maija Tanninen-Mattilaan, joka oli myös taidekierroksella (ja kuinka vähän taidemuseoväkeä kierroksillani yleensä näenkään!), ja ensin minua vähän jännitti, koska oli juuri kritisoinut häntä kahdestikin julkisuudessa: hänen kuratoimaansa Lapin taika -näyttelyä ja Bäcksbackan kokoelmaluetteloa, johon hän oli kirjoittanut. Mutta Maijahan suhtautui kriitikkoon yhtä ystävällisesti kuin homobaarit nykyään heteroihin. Meillä oli oikein hauska taidekeskustelu, ja uskoni taide-elämään palaili ainakin pätkittäin.