Ahkerana on taas oltu. Maanantain Kauppalehdessä ilmestyi arvioni Helsingin taidemuseon Akseli Gallen-Kallela-näyttelystä ja tiistaina samassa lehdessä arvioni Värin voima -näyttelystä, joiden yhteisessä pressissä kävin torstaina. Kauhean mairittelevia eivät tekstini ole, mutta näin nyt vain rehellisesti ajattelen:
Intohimoa vai Euroopan mestaruutta?
Akseli Gallen-Kallelan asema suomalaisessa taidehistoriassa on kiveen hakattu ja hänen asemansa suomalaisen taiteen kultakauden mestarina horjumaton. Pystyykö ulkomaisella avulla tehty näyttely kuvaa muuttamaan vai peräti viemään Gallen-Kallelan eurooppalaisiin mestarikehiin?
Suomessa on viimeksi päästy arvioimaan Akseli Gallen-Kallelan (1865–1931) taidetta isommassa mitassa Ateneumin taidemuseon suurnäyttelyssä vuonna 1996. Tuolloin näyttelyä varjosti sukuhaarojen sinnikäs ja edelleenkin jatkuva riitely suuren esi-isän henkisen perinnön omistusoikeudesta: jokunen tärkeä teos jäi näkemättä tässä kaikkien aikojen Gallen-Kallela-näyttelyssä.
Symposion, 1894. Yksityiskokoelma. Kuva: Jari Kuusenaho/Tampereen taidemuseo.
Nyttemmin kentälle on astunut jälkeläinen, joka on tainnut viedä voiton: Helsingin taidemuseon johtaja Janne Gallen-Kallela-Sirén, joka on myös kirjoittanut toistaiseksi tuoreimman kirjan mestarista (2001). Ei ole siis mikään ihme, että uusi tulkintafoorumi onkin totutun Ateneumin sijaan Helsingin taidemuseo.
Uusiin tulkintoihin onkin pyrkimystä, sillä näyttelyn alkuideasta ja konseptista vastaa pariisilainen Musée d’Orsay, jonne näyttely jatkaa Helsingin jälkeen.
Näyttelyn koostamisen perusperiaate on ollut kronologisen kokonaiskuvan sijaan visuaalisissa seikoissa. Laajasta materiaalista on valittu noin 70 työtä, ja määräävänä tekijänä on edustavuuden, tyylikausien tai tyypillisyyden sijaan toiminut teosten visuaalinen maailma, jota on ryyditetty löyhällä tematiikalla. Näin Gallen-Kallelasta on kansallisen identiteetin rakentajan sijaan yritetty muodostaa kuva nimenomaan taidemaalarina. Idea on sinällään raikas, mutta en usko, että suomalainen katsoja kokee näyttelyssä mitään vavahduttavaa kokemusta, joka mullistaisi kuvaa suuren tarinan kertojasta.
Pakkaa on kuitenkin edes vähän sekoitettu, ja on hauska nähdä tuttujen mestariteosten joukossa monia sellaisia teoksia, joita on harvemmin nähty. Itse asiassa näin useammankin työn, joita en muista aiemmin nähneeni, ja huomio kiinnittyi varsinkin muutamaan pikkutyöhön, joiden maailma oli suorastaan kummallinen. Hyvä muistutus siitä, että taidehistorialla on voimakas taipumus kapeutua ja stereotypisoitua.
Hieman huvittavaa on tietenkin se, että erilaisten ponnisteluiden aseena kuolluttakin mestaria käytetään. Näyttelyluettelossa oli esimerkiksi taas pitkästä aikaa otettu käyttöön sana ’nero’. Suomessa näyttelyn alanimeke on ’Eurooppalainen mestari’, mutta Pariisiin ensi vuonna (7.2.–6.5.) siirtyessään se muuttuu muotoon ’Une passion finlandaise’. Omaa tarinaansa se tämäkin kertoo.
Venäläistä avantgardea maakuntasarjalaisille
Tretjakovin gallerian maalauksista Tennispalatsiin koottua näyttelyä ei tulla myöhemmin muistelemaan.
Helsingin taidemuseo on solminut Tretjakovin gallerian kanssa yhteistyösopimuksen, joka kattaa viisi venäläistä taidetta käsittelevää näyttelyä. Aiemmin yleisölle on tarjottu realismia (2009) ja akatemiamaalausta (2009–10).
Kolmantena sarjassa esitellään nyt venäläisen avantgarden teemoja vuosilta 1900–30. Mukana on muutamia mestariteoksia ja kosolti vähemmän merkittävää materiaalia, joka pikemminkin taustoittaa itse asiaa.
Venäläisten instituutioiden kanssa on tunnetusti ollut aina vaikea neuvotella lainoista, ja varsinkin venäläinen avantgarde on ollut jo pitkään varsin haluttua materiaalia läntisemmässä Euroopassa, joten on tavallaan ymmärrettävää, että mitään veret seisauttavaa näyttelyä ei ole saatu aikaan.
Suomalaiselle taiteenharrastajille on kuitenkin ollut lähivuosina tarjolla varsinaisia herkkupaloja – esimerkiksi Espoon modernin taiteen museon EMMAn Kazimir Malevitš -näyttely ja Ruutusotamies-näyttely vuonna 2006 –, joten yleisön odotushorisontti on varmasti laajentunut. Tähän Värin voima -näyttely ei kykene lainkaan vastaamaan. Tätä näyttelyä ei tulla muistelemaan nostalgisesti vuosien kuluttua – kuten vaikkapa saman museon vaikuttavaa Costakis-kokoelmien näyttelyä vuodelta 1984.
Näyttely on motivoimattoman tuntuinen, epätasainen ja vielä huonosti ripustettu. Mitään varsinaista fokusta ei ole, ja vaikka mukana on kovia nimiä kuten Marc Chagall, Wassily Kandinsky ja Malevitš, jää katsojalle sellainen tunne, että vähän maakuntasarjalaiseksi me olemme nyt Tretjakovin yhteistyökumppanina jääneet.
Lubov Popova: Kaksi hahmoa, 1913.
Moitteeni eivät poista sitä, että näyttelyn työt ovat kaikki toki kiinnostavia. Varsinkin suurelle yleisölle vähemmän ilmeiset nimet, kuten vaikkapa naisten joukosta Natalia Gontšarova ja Ljubov Popova, ovat tutustumisen arvoisia.
Nykytiedoilla ja -taidoilla olisi vain pitänyt pystyä paljon parempaan.