Katutaidetta 116 & Arkisia havaintoja: Kadulta sisustuskitschiksi

Eilen kävin palaveeraamassa erään taiteilijaystäväni kanssa. Matkalla baariin törmäsin Inter-Artin ikkunassa katutaiteilija Banksyn (s. ?) työstä tehtyyn julisteeseen:

Näky sai aikaan oudon tunneryöpyn. Ensin ajattelin, että se oli kategoriavirhe: Banksyn työt eivät kuulu pikkuporvarilliseen kodinsisustukseen. Ensimmäinen ajatukseni taisi olla: "Vallankumous syö lapsensa."
No, sitten seurasi heti itsekriittinen ajatus: Jos kerran Banksyllä on joku kuvallinen sanoma, niin eikö ole parempi niin, että sanoma leviää myös kohtuullisen edullisesti (en tosin käynyt kysymässä hintaa) julisteina kuin Sothebyllä myytävinä kalliina taideobjekteina. Eikö tämä ole demokraattisempi tapa jaella taidetta?
Sitten taas ajattelin, että Banksyn ilmeisen osaava tapa jaella taidettaan ja tehdä sillä hyvää taloudellista tulosta sahaa omaa oksaa: eikö hän juuri näin toimien itsekin ole osa sitä kulutuskeskeistä kapitalistista yhteiskuntaa, jota hän töissään kritisoi?
No, sitten seurasi taas itsekriittinen ajatus: mitä tässä jeesustelemaan, pitäähän meidän kaikkien ansaita elantomme – niin taiteilijoiden kuin taidejournalistienkin. 
Sitten en enää ajatellut mitään. Jäin vain hämmästyneeksi siitä, että näinkin pieni arkinen havainto kirvoittaa kaikenlaisia mietteitä.
Myöhemmin piti vielä tarkastaa, että "vallankumous syö lapsensa" juontaa Georg Büchnerin näytelmästä Dantonin kuolema. Enpä  tuotakaan tiennyt. Tuli siis sivistyttyä.
Tässä sitaatti Büchnerin kirjeestä vuodelta 1836:
"Ettäkö sivistynyt luokka uudistaisi yhteiskunnan jonkin aatteen avulla? Mahdotonta! Meidän aikamme on puhtaasti aineellinen. … Olen vakuuttunut siitä, ettei sivistynyt ja hyvinvoipa vähemmistö halua milloinkaan luopua kireästä suhteestaan suureen kansanluokkaan, miten paljon se sitten itselleen vallanpitäjiltä myönnytyksiä kaivanneekin. Ja suuri luokka itse? Siihen tepsii vain kaksi vipusinta, aineellinen kurjuus ja uskonnollinen fanaattisuus."
Hmm.

Julkaistua 587: Dekolonisaation pitkä marssi

Perjantain Kansan Uutisten Viikolehdessä (49/14) ilmestyi toinen juttuni ko. lehteen – ja vuoden viimeinen. Kaksi näyttelyä meni temaattisesti hyvin yhteen, Marja Helanderin (s. 1965) Silence – Jaskes eatnamat (28.11.–21.12) Forum Boxissa ja Suohpanterror-ryhmän osuus Viimeinen Taiteilijat -näyttelyssä (29.11.–4.1.2015) Helsingin Taidehallissa. Saamelaisuuden ja taiteen suhteen pohdinnassa riittää varmaan vielä paljon työtä.

Dekolonisaation pitkä marssi

Lappi, Saamenmaa, Pohjoiskalotti, Barentsin alue, saamelaiset, lappilaiset? Maantiedettä, geopolitiikkaa, villin luonnon romantiikkaa, kolonialistista riistoa ja kansalaisaktivismia.
Vaikeasti jäsentyvä pohjoinen on ollut pitkään sekä talouden että taiteen innoittaja. Kuvataiteen puolella tunnetumpi sielunmaisema ja myös varsinainen maisema ovat syntyneet ei-saamelaisten tai etelästä inspiraatiota etsimään lähteneiden toimesta. Peruskuvastoa ovat Andreas Alariesto (1900–1989) ja Reidar Särestöniemi (1925–1981) – toinen sympaattinen kuin tullimies Rousseau ja toinen hullu kuin van Gogh. Vanhempi polvi saattaa muistaa Juho Kustaa Kyyhkysen (1875–1909), yhden ensimmäisistä Lapin maisemia kuvanneista maalareista.
Käsitykseni Lapista muuttui yhden kirjan myötä. Nils-Aslak Valkeapään (1943–2001) Terveisiä Lapista (Otava 1971) iski kuin Mustat Pantterit. Luin samoihin aikoihin Bobby Sealen Sanoista tekoihin (Tammi 1971), minkä jälkeen miehet olivat kuin samaa heimoa. Teoreettinen tausta tuli algerialaisen Franz Fanonin kirjastaan Sorron yöstä (WSOY 1970).
Monilahjakkuus Valkeapää oli myös ensimmäisen saamelaisen kuvataiteilijapolven keulahahmo. Toisen polven kirkkaimman tähden, isänsä puolelta utsjokista saamelaissukua edustavan helsinkiläisen valokuvataiteilija Marja Helanderin (s. 1965) ura kertoo nykyisestä saamelaistodellisuudesta. Hän on ns. city-saamelainen, ja onkin muistettava, että noin 60 % saamelaisista asuu saamelaisten kotiseutualueen ulkopuolella. Helander on ollut kahden kulttuurin tuotos, ja hänen töissään onkin usein ollut tätä pohtivaa identiteettipoliittista sävyä. Hän on hyödyntänyt sekä henkilökohtaista että kollektiivista muistia ja arkistojen aarteita – muun muassa Samuli Paulaharjun vanhoja valokuvia omista sukulaisistaan. Samankaltaista tematiikkaa harrasti pohjoiseen liittyen myös hänen kollegansa Jorma Puranen näyttelyllään ja kirjallaan Kuvitteellinen kotiinpaluu (Pohjoinen 2000).
Tuoreessa näyttelyssään Helander on liikkunut Kuolassa ja Pohjoiskalotilla tutkimassa kaivoksia, tehtaita ja patoja. Hän näyttää sen, minkälaisia jälkiä raskas teollisuus on jättänyt saamelaisten alueelle. Helander itse toteaa: "Mistä nämä rumuuden altaarit kertovat? Hyvinvoinnista, kolonialismista, elintasosta, saastumisesta. Yhtenä erottamattomana, vaikeasti hahmotettavana kokonaisuutena."

Marja Helander, Apatity, 2014.

Helander ei saarnaa. Hän on valinnut kielekseen romanttisen maisemamaalauksen perinteen, joka emotionaalisella voimallaan saattaa katsojan hämmennyksen valtaan. Tässäkin Helanderilla on edeltäjänsä, valokuvataiteilijat Esko Männikkö ja Pekka Turunen kuvasivat Neuvostoliiton hajoamisen aikoihin Kuolan niemimaata ja kaivosteollisuuden ympäristötuhoja sarjassaan Remont. Helander on kuitenkin dokumentaarisuuden lisäksi työstänyt materiaaliaan ikään kuin enemmän taiteeksi, mikä tuottaa poeettisuuden antamaa lisävoimaa. Silkan väitelauseen ja sen ymmärtämisen sijaan kuvat alistavat katsojan värisyttävän epätietoisuuden ja arvoituksellisuuden valtaan – palaan taas vuosikymmenien taakse ja muistan Yrjö Sepänmaan estetiikan luennot sekä karmaisevan esimerkin mahdollisuudesta lähestyä estetiikan käsittein keskitysleirien ruumiskasoja.

Vangitsevuuden lisäksi Helander on myös vapauttava, sillä hän osaa viljellä huumoriakin. Kahdessa videossaan hän lähestyy identiteettipolitiikkaa hirtehishuumorin keinoin. Toisessa saamelaiset menevät kauppakeskuksen saamelaisille tarkoitettuun unisex-vessaan heiluttelemaan saamelaisten lippua ja toisessa hän itse raahaa trampoliinin tunturin huipulle ja hyppii turhia hyppyjään. 
Saamelaisuutta on myös lähestytty populaarikulttuurin keinoin. Markku Laakso toi maalauksissaan Lappiin Elviksen ironisoiden postmodernistisissa maalauksissaan rock-mytologian lisäksi kultakauden taidetta. Populaarikuvastoa voi myös hyödyntää taistelevamman taiteen keinona. Suomen Taiteilijaseuran järjestämässä viimeisessä vuosinäyttelyssä esiintyy anonyyminä toimiva Suohpanterror-ryhmä (= Suopunkiterrori), joka on tuunannut tunnettua mainoskieltä ja katutaidetta kantaaottavissa julisteissaan. Ryhmä toimii aktiivisesti myös sosiaalisessa mediassa. 

Suohpanterror jatkaa taistelua maasta ja sen hallinnasta – samaa taistelua, jota jo käytiin Alattiojoen patoamista vastaan vuonna 1981. ”Kulttuurimme on sidoksissa maahan. Jos se lähtee alta, jäljelle ei jää mitään”, totesi yksi ryhmän jäsenistä Voiman haastattelussa. 
  

Suohpanterror, #skrik, 2014.

Myös Suohpanterror osaa käyttää huumoria, väliin pisteliästä kuten Tanja Poutiaisesta ja feikkisaamelaispuvusta tehty juliste: ”Sinä käytät pukua yhden illan, me kannamme stigmaa koko elämämme.” Väliin hauskan oivaltavaa, kun Banksyn työstä muunneltu katutaistelija heittää kukkapuskan sijaan suopunkia tai kun Edvard Munchin Huudon hahmo kokee eksistentiaalista angstiaan kaivosalueen portilla. 

Taustaksi on hyvä muistaa, että Suomi ei vieläkään ole ratifioinut ILO 169 -sopimusta jonka tavoitteena on turvata alkuperäiskansojen yhdenvertainen kohtelu muuhun väestöön nähden. Esteenä on ollut muun muassa määrittelyvallan käyttö. Kuka on saamelainen ja kuka saa määritellä, kuka on saamelainen? Poliittinen nykytaide pureutuukin usein juuri määrittelyvallan kysymyksiin. Sen pitkä marssi ei ole vielä edes loppusuoralla.

Julkaistua 579: Kuka saa puhua rasismista ja miten?

Eilen ilmestyi Taide (5/14). Minulta oli silmäilysivuilla pieni juttu, jossa summasin muutamia tuoreita rasismikeskusteluita taidemaailmasta. Olen aika hämilläni näistä asioista, ja niiden kanssa pitää näköjään harrastaa vielä aika paljon mietintää. Tästä linkistä Fifi:n juttuun ja tästä linkistä siihen tulleeseen vastineeseen.

Kuka saa puhua rasismista ja miten?

Lontoolainen taidekeskus Barbican joutui syyskuussa peruuttamaan eteläafrikkalaisen Brett Baileyn Exhibit B -teoksen esitykset. Rasismia vastustavassa teoksessa esittäjät olivat osa kuvaelmia. Niissä imitoitiin tapoja, joilla afrikkalaisia aikoinaan esiteltiin erilaisissa freak show -ympäristöissä. Syynä peruutukseen oli teoksen vastaansa saama yleisön raivo: lyhyessä ajassa kerättiin 23 000 nimen adressi vastustamaan teosta, jonka itsessään todettiin olevan rasistinen ja vastenmielinen ja vain uusintavan kritisoimaansa kuvastoa. 

Brett Bailey.

Saman tilanteen eteen joutui myös katutaiteilija Banksy. Hänen siirtolaisvastaisuutta vastustava seinämaalauksensa Clacton-on-Seassa maalattiin syyskuun lopulla yli, koska protestoijat pitivät itse teosta rasistisena. Paikallinen valtuusto antoi poistokäskyn. Kuvassa pulu piti kylttiä värikästä lintua vastaan: ”Mene takaisin Afrikkaan.” Toisen viesti: ”Pidä näppisi irti meidän madoista."

Banksy.

Ja näin tapahtuu Suomessakin. Voiman verkkolehdessä Fifissä Ahmed al-Nawas ja Aino Korvensyrjä syyttivät Rauma Biennale Balticumia vastenmielisen kuvaston ja stereotypioiden uusintamisesta näyttelyn julisteessa, jossa mustan naisen silmät tuijottavat rikospaikkanauhan takaa: ”Meitä kiusasi, että eltaantuneet mielikuvat herätettiin vailla minkäänlaista murtumaa tai uutta näkökulmaa.” Biennaalin teemoja olivat muun muassa ”rakenteellinen ja erityisesti lapsiin kohdistuva väkivalta, pakolaisten ja siirtotyöläisten asema ja sanomisen ja ilmaisun vapaus”.

Rauma Biennale Balticum.

Kun ei siihen oikeaan viholliseen päästä tarttumaan, otetaan kohteeksi hyväntahtoiset liberaalit. Jotenkin tulee mieleeni Aulikki Oksasen sanat biisissä Kenen joukoissa seisot? (1970): ”Pitäkööt puolueettomat humanistit korulauseensa.”

Julkaistua 524 & 525 & Näyttelykuvia 913: Hajanaista kiistaa rahasta ja yleisöstä & Murtuuko Jerusalemin muuri?

Torstaina ilmestyi tuorein Taide (2/14). Minulla oli siinä kaksi kritiikkiä, toinen kirjasta ja toinen näyttelystä:

Hajanaista kiistaa rahasta ja yleisöistä

Sini Mononen (toim.): Alaston totuus taiteesta. Into 2014.

 

Verkossa toimiva taidejulkaisu Mustekala on täyttänyt kymmenen vuotta ja juhlistaa tätä julkaisemalla pamfletin, joka keskittyy kolmeen teemaan: taidemaailmaan, yleisöön ja kritiikkiin. 

Akateemiseen taidepuheperinteeseen ankkuroituva kirjoittajajoukko uskaltautuu siis hieman oman mukavuusalueensa ulkopuolelle eikä ihan aina onnistu siinä. Onneksi ärhäkkyyttä tuovat mukaan pyydetyt vieraskynäkommentoijat, joista osalla on hyvinkin radikaaleja ja yllättäviä näkökulmia.

Pamfletti on tunnetusti kiistakirjoitus, jossa kirjoittaja esittävät kärkevästi kommenttejaan ajankohtaisiin merkittäviin asioihin. Alaston totuus tekee tätä osin, mutta väliin tuntuu siltä, että varsinainen kiistakumppani on hukassa. Näin varsinkin Mustekalan grand old ladyn Irmeli Hautamäen tekstissä ’Kansainvälisyys ja kansallinen projekti suomalaisessa taiteessa’. Hänen ajatuksensa nationalismin varjosta tuntuvat jääneen 1980-luvulle, jolloin alettiin Eric Hobsbawmin myötä keskustella ”keksityistä perinteistä”. Se oli kova juttu silloin, mutta en kuitenkaan kykene oikein tunnistamaan nykytaidemaailmassamme nationalismin ongelmaa. Siis itse substanssissa. Tämä ei tietenkään poista sitä, etteikö markkinaväellä ja taiteenvienti-intoilijoilla oli edelleenkin nationalistisia pontimia, mutta taiteentekijöitä nämä taitavat vain hymyilyttää. Hautamäen juttu olisi 30 vuotta sitten ollut terävää ajankohtaista pamflettikirjallisuutta. 

Paljon terävämmin nykytaidemaailmaan ongelmien ytimeen keskittyy Saara Hacklin, joka pureutuu nykyajan taideinstituutioiden aivan liian vähän keskusteltuihin kehityskulkuihin – muun muassa Valtion taidemuseon säätiöittäminen – ja niiden takana piileviin arvopohjiin. Tässä on aihe, josta on syytä keskustella vielä paljon ja kärjekkäästikin. Asiaa on sivunnut analyyttisemmin ainoastaan Marketta Haila Taiteen (3/13) verkossa julkaistussa netti-extrassa ’Museokonsepti uusiksi?’ Hacklinin erittelemä agentifikaatio – missä osa hallinnosta siirretään kauemmaksi byrokraattisesta ja poliittisesta ohjauksesta – on varsin kaksipiippuinen asia. Haluttu autonomia varmaankin lisääntyy, mutta uudet toimintatavat ja markkina-arvon merkityksen lisääntyminen tuovat omat ongelmansa. Kuten Hacklin toteaa, ”ainakin kehitys näyttää museomaailmassa edellyttävän jatkuvaa ihmeiden tekemistä kengännauhabudjetilla”. Voisi näitä kehityskulkuja nimittää suoraan kurjistumiseksikin. Ja sehän taas voi johtaa siihen, että museoissa nähdään tulevaisuudessa vain varmoja nakkeja tai pahimmillaan sitä, että Hautamäenkin argumentit palaavat ajankohtaisiksi: ei ole varaa juuri muuhun kuin sisäänpäin käpertymiseen.

Hacklinia kirjassa kommentoi Mustarinda-aktivisti Antti Majava, jonka ajatukset antavat lupauksen tulevasta uudesta instituutiokritiikistä. Majava toteaa, että ”instituutioiden valta, samoin kuin niiden byrokraattisuus, on jatkuvasti kasvanut taiteellisten sisältöjen kehittämisen kustannuksella”. Ja näinhän se on. Siksi on rohkaisevaa olla mukana Majavan ajatuksessa: ”Jos abstrakti rahatalous ja hallinto nousevat itsearvoisiksi päämääriksi joita taide (samoin kuin tiede) palvelevat, on meillä todellinen tarve uudelle instituutiokritiikille. Eikä niinkään kävelemällä ulos instituutioista vaan marssimalla niihin ryminällä sisään.”

Entä sitten yleisö? Instituutioiden yleisösuhdetta analysoi Jussi Koitela myös Hacklinia kommentoidessaan: ”Isompien yleisöjen haikailu ja laajojen erilaisten yleisöiden loputon palvelu karsii instituutioilta mahdollisuuksia nimenomaan vaihdon ja keskustelun foorumeina, koska tällöin instituutio keskittyy palvelemaan yleisöä eikä pohtimaan arvojaan tai tekemään aktiivista yhteiskunnallista työtä näiden arvojen pohjalta.” Koitela ennustaa instituutioista pakenemisen kiihtyvän lähiaikoina. Tähänkin ajatukseen on helppo yhtyä.
Sini Mononen pohtii yleisöä, elitismiä ja populismia omassa kontribuutiossaan ja päätyy siihen hämmentävään puuroja ja vellejä sekoittavaan ajatukseen, että yksi yleisön tapa olla elitististä on kieltäytyä tarjolla olevasta tiedosta ja tuomita taide elitistiseksi. Näinhän meillä toki tehdään, mutta kai eliittiin sentään liittyy rahan ja vallan kietoutuminen. En näillä eväillä vielä lähtisi nimittämään perussuomalaisia taideyleisön elitismin edustajiksi. Toki heistä voi sellaisia joskus tulla – sitten kun esimerkiksi kulttuuriministeri on persu ja museoiden johtokunnissakin heitä on enemmän kuin se yksi satunnainen.

Kritiikin ahdinkoon ja tulevaisuuteen ei pamfletin teksteillä ole kovin paljon lisäämistä siihen viime vuosien palstakilometrimäärään, jonka erilaiset valitusvirret ovat tuottaneet. 

On pakko tunnustaa, että edellä ehdin vain raapaista muutamia pamfletin ulottuvuuksia. Siitä on taatusti pohjaksi monelle tulevaisuuden keskustelulle, joten avaus on varsin tervetullut. Avasi se minunkin silmiäni, koska olen aina pitänyt mustekalalaisia hieman liian käpertyneinä omaan akateemiseen perinteeseensä. Käykäämme siis keskustelua ja vallatkaamme byrokraattiset ja uusliberalismia nöyristelevät instituutiot!

*** 

Murtuuko Jerusalemin muuri?

Back to (the) Square 1

Forum Box, Helsinki 7.–30.3. 

Checkpoint Helsingin järjestyksessä toinen näkyvä hanke keskittyy katutaiteeseen ja arabimaailmaan. Yhteistyössä 15-vuotisjuhliaan viettävän Forum Boxin kanssa järjestetty näyttely Back to (the) Square 1 kokoaa yhteen joukon egyptiläisiä ja palestiinalaisia taiteilijoita, joiden työskentely on tapahtunut pitkälti kaduilla – vuoden 2011 arabikevään alkukuohunnan myötä ja sitä seuranneiden, osin varsin dramaattisten takaiskujen saattelemana. Inhimillisesti katsoen kammottavin tapahtumaketju on käynnissä sisällissotaa käyvässä Syyriassa. Tilanteen absurdeista lisäpiirteistä kertoo muun muassa se, että omia kansalaisiaan vastaan sotaa käyvä Syyrian hallinto on juuri hyväksynyt lain avaruusohjelman kehittämisestä – siis maassa, missä sisällissodan uhreja on jo yli 100 000.

Tällaista taustaa vasten ei ole ihmeellistä, että se rajuin yhteiskunnallinen taide, joka on jalkautunut kaduille ja kansan pariin, on usein myös mustan huumorin höystämää. 

Varaslähtö näyttelylle tapahtui kulttuurikeskus Andorrassa, jossa esitettiin 4.3. palestiinalaisen Khaled Jarradin dokumentti The Infiltrators (2012). Jarradin vähän yli tunnin mittainen dokumentti kuvaa raakaa todellisuutta varsin raa’alla metodilla: kamera juoksee mukana, kiipeilee tikapuilla ja kyttää puskissa mahdollisuuksia ylittää jo kymmenisen vuotta pystyssä ollut Länsirannan eristysmuuri, joka eristää palestiinalaisia muun muassa terveydenhoitopalveluista, omista pelloistaan ja vaikeuttaa heidän työssä käymistään sekä toisaalta pääsyä uskonnollisten ihmisten tärkeille paikoille, kuten Jerusalemin Temppelivuorella sijaitsevaan al-Aqsan moskeijaan – yhteen islamin pyhimmistä paikoista.

Palestiinalainen jää kiinni. Khaled Jarrad, The Infiltrators. 

 

Elokuvassa oli jopa absurdin hauskoja kohtia. Pojat ujuttavat muurin läpi pientä reikää pitkin ka’ak-leipää – lastina on tuhat leipää. Selitys puuhalle ei suinkaan ole Länsirannan nälänhädän lievittäminen vaan se, että muuri nousi erään leipurin leipomon ja kaupan väliin, jolloin tuotteiden siirtäminen Jerusalemin puolella olevaan kauppaan hankaloitui. Jarrad osui vahingossa paikalle ja antoi kameran käydä. Pojille kyse on jo normaalista arjesta.

Katutaide on Suomessa kokenut viime vuosina voimakkaan uuden tulemisen sitten ”klassisen” 1980-luvun – varsinkin Helsingin Stop töhryille -kampanjan ja nollatoleranssin kuolemisen jälkeen. Asiaa on epäilemättä auttanut se, että Suomessa on vuodesta 2011 toiminut urheilu- ja kulttuuriministeri, jolla on katutaidetaustaa ja asiaan liittyvää aktivismia jo Helsingin kaupunginvaltuustossa toimimisestaan asti. 

Suomalainen katutaide ei kuitenkaan ole koskaan ollut järin yhteiskunnallista. Viime vuosien näkyvin poliittinen katutaiteilijamme Sampsa on hänkin jenkkitaustainen. 

Forum Boxin näyttely on tärkeä monessa suhteessa. Se on kiinnostava niille, joille poliittinen kuvasto ja kuvanluku kulttuurisine erityispiirteineen ovat tärkeitä. Se on myös kiinnostava kansainvälisessä dialogissa. Se kertoo siitä, miten arabikevään aktivistitaiteilijat ankkuroituvat moneen perinteeseen. Mukana on niin perinteistä islamilaista kalligrafiaa kuin läntisen maailman graafisen suunnittelun virtauksia – monen suomalaisen katutaiteilijoiden tavoin nämä Lähi-idän kollegat löytävät leipätyöpaikkansa graafisen suunnittelun alalta, jolloin virtaukset kaduilla ja studioissa liikkuvat molempiin suuntiin.

Tekijät ovat myös varsin tietoisia siitä, mitä tapahtuu, kun tällainen taide siirretään turvallisen maan turvalliseen galleriatilaan – jopa hyvin ironisesti, kuten Ahmed Hefnavy, jonka installaatiot ottavat suoraan kantaa esityskontekstiinsa: vitriiniin sijoitettu Kyynelkaasuase museossa ja näyttelytilaan levittäytyvä Kyynelkaasu iskee näyttelytilaan. Avajaisissa yleisö sai myös juoda jääkaapissa tarjolla ollutta mellakkajuomaa. Tölkissä luki 6230 Riot CS Smoke, ja sisällä oli raikasta mangomehua Egyptistä. Paikalla olleen Hefnavyn hymy oli moniselitteinen, kun näyttelyn avannut kulttuuriministeri kulautti juoman naamaansa salamoiden räiskiessä.

Ahmed Hefnavy, Kyynelkaasuase museossa.

Tärkeintä lienee näyttelyn kahtalainen dokumentaarinen luonne. Iso osa teoksista dokumentoi sitä, mitä Kairon kaduilla oikeasti tapahtui. Esimerkiksi Mosireen-kollektiivin monet videot ovat seurausta siitä dokumentointityöstä, jota kollektiivi on harrastanut. Toistakymmentä ydinhenkilöä käsittävä kollektiivi syntyi tarpeesta, jonka egyptiläistä kansannousua seuranneiden kuvaajien ja sosiaalisen median käyttäjien tuottama jättimäinen materiaalimäärä synnytti. Ryhmän jäsenet tarjoavat mediakolutusta, teknistä tukea, laitteita ja kirjaston taistelua dokumentoiville aktivisteille. He järjestävät myös näytöksiä ympäri maata.

Toisaalta dokumentointia tarvitsee myös taide ja aktivistien käyttämä kuvakieli. On tärkeää, että poispestävät maalaukset ja hiljalleen rispaantuvat ja haalistuvat julisteet jäävät myös elämään jälkipolville. Näyttelyssä on esimerkiksi häkellyttävä runsaasti ripustettuna egyptiläisen pseudonyymitaiteilija Ganzeerin (suom. ’kahle’) julisteita, jotka ovat olleet keskeisessä asemassa arabikevään vallankumouksellisen kuvakielen synnyssä.

Ganzeerin paskansyöntijuliste.

Egyptiläinen Hany Rashed on keksinyt nerokkaan dokumentointitavan: hän on valmistanut hellyttävän poikamaisia miniatyyrimalleja Kairossa nähdyistä seinämaalauksista.
Palaan vielä Jerusalemin muuriin, jonka herättämä paikallinen keskustelu kertoo myös katutaiteen eettisistä ulottuvuuksista. Länsirannan eristysmuuri on ollut loistava jättimäinen graffitialusta, jota ovat hyödyntäneet supertähti Banksya myöten monet sekä paikalliset että kansainväliset katutaiteen aktivistit. Paikallinen asujamisto ei kuitenkaan ole aina katsonut touhua hyvällä. Osa palestiinalaisista on sitä mieltä, että muurista ei saa tehdä esteettistä objektia, sitä ei saa kaunistella. Monen mielestä muurin pitäisi näyttää tylyt kasvonsa juuri sellaisena kuin israelilaiset sen rakensivat. Yksi vaihtoehto on tietenkin se, että sille käy kuin Berliinin muurille, jonka kansa moukaroi pirstaksi. Tätäkin on jo yritetty, kun viime marraskuussa joukko aktivisteja teki Ramallahin lähellä isoja reikiä muuriin ja murskasi osia siitä. Onko tämäkin katutaidetta?

Katutaidetta 97 & Julkista taidetta 70 & Näyttelykuvia 829 & Virossa 97: Retki Roihuvuoreen

Taidetta on usein vaikea välttää – vaikka yrittäisi viettää tietoisesti taidevapaan sunnuntain. Tänään lähdin Roihuvuoreen puolisoni takia kastelemaan kasvilavoja. Menimme myös kahville uuteen Kahvila Roihin (jota muuten pitää vanha tuttavani Jarmo Välikangas, joka kirjoitti minulle aikoinaan hauskan juoma-aiheisen artikkelin Taide-lehteen – hitto, siitäkin on aikaa jo 14 vuotta!)...

... ja eiköhän siellä heti törmännyt taidenäyttelyyn. Vanhan konkarin Jussi Aallon (s. 1945) Kuumia koiria, viileitä värejä (16.6.–31.7.) piti sisällään kuvia kahdesta sarjasta. Vanhempi kuvasi perheen koiran Roosan rakkauselämää Länsi-Pasilassa vuosina 1994–97:

Vahvoja mustavalkokuvia, joissa oli menoa ja meininkiä – ja myös tarinallinen ulottuvuus: väkevää rakkausdraamaa ja koirien sosiaalista dynamiikkaa. Olen joskus takavuosina nähnytkin näitä kuvia, ja oli terveellistä nähdä se, miten hyvin ne ovat kestäneet aikaa. 
Toinen sarja oli tuoreempaa Roihuvuoressa kuvattua sarjaa, jossa Aaltokin on mennyt mukaan tällaiseen vähän "maalauksellisen" valokuvan tekemiseen:

En ollut ihan yhtä innostunut kuin vanhojen kuvien myötä, ja montteeraus paspoineen ei tuntunut aivan onnistuneelta. Oli kuitenkin hauska nähdä, että pitkälti muotokuvistaan tunnettu – ja niistä myös opaskirjan tehnyt – Aalto löytää aiheitaan arkisesta lähipiiristään.
Sitten kävimme vielä tsekkaamassa Roin toisen toimipisteen, kesäisen rantakahvilan Strömsinlahden rannassa. Siellä olisi Janne Kaarlehdon (s. 1958) pitänyt maalata muotokuvia (yhteistarjous, kahvi ja muotokuva 10 euroa), mutta Kaarlehto ei ollut vielä paikalla, joten en voi ikuistaa tähän näkemystä tämänpäiväisestä olemuksestani.
Paluumatkalla huomasin, että Taisto Martiskaisen (1943–1982) hieno klassinen veistos Kiikkujat (1964) Porolahden peruskoulun pihalla oli saanut hauskat koristeet:

Sitähän voisi vaikka miettiä, että ovatko tyttöjen uudet virkatut bikinin yläosat sensuuria vaiko neulegraffiteja – veikkaan toki jälkimmäistä vaihtoehtoa. Tämä nyt oli lähinnä vitsi, mutta kerrottakoon, että kun todella nuori Martiskainen sai aikoinaan tämän tilaustyön, herättivät tytöt pahennusta, eikä veistoksen pystyttäminen sujunut ilman riitoja.
Sittenhän herää tietenkin kysymys, että jos tyttöjen uudet asut koetaan hienoiksi eikä niitä koskaan pureta, niin miten käy Martiskaisen osalta respektioikeuden: "Teosta ei saa muuttaa tekijän kirjallista tai taiteellista arvoa tai omalaatuisuutta loukkaavalla tavalla, eikä sitä myöskään saa saattaa yleisön saataviin tekijää sanotuin tavoin loukkaavassa muodossa tai yhteydessä."
No, enhän minä vakavasti ottaen ihan näinkään ajatellut, mutta eilinen tekijänoikeuspohdiskelu jäi vain jotenkin päälle.  
Hauska taidepäivä, vaikka aamulla päätinkin, etten harrasta lainkaan taidetta. 

PS. Kävin parvekkeella röökillä ja aloin siellä sitten kuitenkin miettiä tuota respektioikeutta. Tässähän saattaa olla aidosti juridisesti kiinnostava ongelma. On selvää, että Havis Amandan vuosittainen lakittaminen tai väliaikainen neulegraffiti eivät loukkaa respektioikeutta, mutta mikä mahtaa olla "väliaikaisuuden" juridinen määritelmä. Jos Kiikkujien päällä on bikinit vaikka yli vuoden, onko kyse enää väliaikaisuudesta. Toinen tähän liittyvä ongelma voisi olla teoskynnyksen ylittyminen. On toki selvää ja ongelmatonta, että töhry julkisessa veistoksessa poistetaan mahdollisimman nopeasti, mutta onko mahdollisesti teoskynnyksen ylittävälle anonyymille katutaideteokselle mahdollista antaa jonkinlaista elossaoloaikaa – varsinkin jos se on helposti poistettava neulegraffiti, joka ei vaadi mitään erityistoimenpiteitä, ja jos esimerkiksi lähiasumajisto kokee sen esteettisesti miellyttäväksi ja kiinnostavaksi eikä esimerkiksi halua sitä poistettavan? En minä vain tiedä. 
Ja voiko anonyymi teos edes ylittää teoskynnystä? Onhan toisaalta Banksynkin teoksia jo suojeltu. Ja vielä: Mikä on pseudonyymin ja anonyymin juridinen ero teoskynnykseen liittyen. Onhan esimerkiksi joku arvellut, ettei Banksyä (s. ?) ole edes olemassa.
Nyt lupaan ainakin kaksi viikkoa olla miettimättä tekijänoikeutta ja huomenna aamulla alan kirjoittaa kirjaa Itä-Virumaasta.
Vielä pari viikkoa sitten kävelin Kohtla-Järven kaupungin Lydia Koidulan katua, ja vanha keräilijä minussa heräsi. Venäjänkieliset katukyltit ovat käsittääkseni nyky-Virossa kiellettyjä, mutta Koidulan kadulla onnistuin bongaamaan vielä kolmen eriaikaisen tyyppikyltin kerrostuman:

Vaikka eihän tämä nyt enää liitty mihinkään. Tai ehkä kyseessä on siirtymäriitti, jonka avulla pääsen tekijänoikeudesta eroon.

PPS. Ja enköhän taas mennyt parvekkeelle röökille ja ryhtynyt miettimään katukylttiasian problemaattisuutta. Piti oikein ryhtyä googlettelemaan. Ja kyllä se niin on, että kaksikieliset kyltit olisi pitänyt vaihtaa vironkielisiksi jo aikoja sitten. Asiaa valvoo Keeleinspektsioon (Kieli-inspektoraatti), joka tekee myös tarkistuskäyntejä kaupunkeihin ja jolla on oikeus langettaa sakkoja. Ja eiköhän niiden sivuilta löytynyt myös englanninkielinen Kohtla-Järven kieliproblematiikkaan liittyvä artikkeli! 
Eivät ole helppoja asioita nämäkään. Esimerkiksi Narvan väestöstä yli 90% on venäjänkielisiä, ja katukyltit eivät kuitenkaan saisi olla kaksikielisiä. On niillä tekemistä vielä.
Nyt menen nukkumaan enkä mieti enää mitään. Paitsi ehkä vähän sitä, että olenko minä nyt ilmiantaja, jos kieli-inspektoraatti huomaa blogini avulla, että täytyy lähteä muuttamaan Kohtla-Järven katukylttejä. Fuck!

Katutaidetta 96: Elämä on yhtä dilemmaa

Kävin eilen oluella katutaiteilija Sampsan (s. ?) kanssa. Hän on kiinnostava tekijä, joka on keskittynyt poliittiseen katutaiteeseen ja nykyään ennen kaikkea tekijänoikeuslainsäädäntöön. Tässä hänen New Orleansiin tekemänsä vanki (Prisoner: Copyright 2013), jonka rautapalloissa on Warner Brothersin ja Paramountin logot:

Duuni – jota muuten luultiin ensin NO:ssa Banksyn (s. ?) tekemäksi – on nykyään suojeltu pleksillä. Tästä linkistä artikkeli aiheesta. 
Ja on hän Suomessakin käsitellyt asiaa – tämä duuni oli Lasipalatsin seinässä jonkin aikaa:

 

Tällä hetkellä Sampsan kohteena on Lex Karpela. Hän on yksi puuhamiehistä, jotka ajavat Järkeä tekijänoikeuslakiin. Tavoitteena on saada 50 000 nimeä kansalaisaloitteeseen – aikaa on enää vähän: nyt ollaan vähän yli 30 000:ssa, ja aika loppuu 22.7.
Ja hän siis halusi keskustella juuri tästä aiheesta ja halusi myös minun tukeni asialle.
Siinä meni sitten yöunet ja myös täksi aamuksi suunnittelemani kirjankirjoitustyörupeama. Olen miettinyt nyt kohta vuorokauden tekijänoikeuksia ja niihin liittyvää lainsäädäntöä. Freelance-toimittajana olen toki miettinyt näitä asioita jo pitkään. Olen myös urallani nähnyt sen, miten immateriaalioikeudet – jotka ennen lähinnä koin itseäni luovana kirjoittavana suojaavana asiana – ovat muuttuneet enenevässä määrin vain jotensakin kyynisesti kauppatavaraksi. Koko kehitys on tuntunut äärimmäisen vastenmieliseltä. Samalla se on tuottanut oudon dilemman: sympatiseeraan samanaikaisesti sekä tekijänoikeusjärjestöjä – vaikkapa itseäni lähellä olevia Sanastoa (jonka jäsen olen) ja Kuvastoa – että vaikkapa EFFI:ä – jopa joiltain osin Piraattipuoluettakin.
Teen työkseni luovaa kirjoittamista ja haluan pitää kiinni oikeuksistani, mutta samalla olen kuitenkin siirtynyt siihen jättimäiseen tavallisten ihmisten joukkoon, joka myös rikkoo lakia koko ajan. Poikani opetti minulle lataamisen saloja jo kymmenen vuotta sitten – ollessaan noin 15-vuotias. Enkä minä blogissanikaan taida aina noudattaa lain kirjainta.
Niinpä päätin tutustua tähän kansalaisaloitteeseen kohta kohdalta. Kovin hauskaa se ei ollut. Monia kohtia en saanut selvitettyä itselleni kunnolla – siis en edes itse kyennyt löytämään perimmäistä mielipidettäni tai siihen sopivaa argumentointia. Käytin jopa itselleni vastenmielistä auktoriteettimenetelmää: yritin googlettamalla löytää arvostamieni henkilöiden mielipidettä ko. ongelmaan. Aika laihoin tuloksin, sillä asiasta on käyty yllättävän vähän nettikeskustelua. Luin myös puolueeni nuorten kannan tekijänoikeusasioihin: Vasemmistonuorten tekijänoikeus- ja tietoyhteiskunteteesit. Esimerkiksi virke "Tekijöillä tulee olla oikeudet omiin teoksiinsa, mutta suoja-ajat tulee rajata tekijän elinikään" herätti heti epäilyä. Uskon vapaaseen ja demokraattiseen tiedonjakeluun, mutta otetaan ihan käytännössä itsekkäästi: Jos vaikka onnistuisin kirjoittamaan menestysteoksen ja kuolisin sitten heti sydänkohtaukseen, tuntuisi jotensakin pahalta, että ainoa taho, joka tekisi hilloa tekemisilläni, olisi kustantajani. Soisin minä pojallenikin jonkinlaisen siivun – onhan hänkin opettanut minua ja joutunut myös kestämään minua. Toisaalta ajatus siitä, että tekstini ovat vapaasti jaeltavissa ja että niistä joku olisi ihan oikeasti kiinnostunut ja ehkä saisikin niistä jotain merkittävää sisältöä elämälleen, tuntuu aidosti hyvältä. Mutta se hemmetin kustantaja on kuitenkin ainoa, joka pystyy hyötymään! Eiköhän tämä ole dilemma?
No, oli miten oli, päädyin aloitteen suhteen myönteiselle kannalle ja allekirjoitin sen. Kyllä minä oikeasti haluan rangaistusten kohtuullistamista (onhan se naurettavaa, että joku lataaja voi saada sellaiset korvaukset niskaansa, että hänen koko loppuelämänsä on pilalla) ja vastustan jenkkityyppistä punitive damages -ajattelua ja haluan, että luokkahuoneissa saa käyttää esimerkiksi screenillä aikamme kulttuuriin liittyvää opetusmateriaalia ilman vaikeita tekijänoikeuskysymyksiä. Niin että itsekkyydestä viis. Allekirjoitin aloitteen tänään. Tehkää tekin toverit niin tästä osoitteesta.   

PS. Lisäargumentti allekirjoittamiselle: allekirjoittaminenhan ei ole osallistumista mihinkään kansanäänestykseen vaan minimissään lisätae sille, että näistä kinkkisistä tekijänoikeusasioista joudutaan käymään julkista keskustelua.

Julkaistua 258: Taiteellisen toiminnan rajat

Eilen aamulla kirjoitin ja kävin heti lukemassa Pasilan studioilla Radio YLE 1:n Kultakuumeen kolumnini, joka sitten iltapäivällä tuli jo ulos. Aihe taiteen rajoista on mielestäni kiinnostava ja tärkeä, mutta sen verran vaikea, että minäkin päätin tietoisesti jättää asian vähän hämäräksi – kunhan saisi joitain ulottuvuuksia edes keskustelun kohteeksi. Halusin myös tuoda Voinaa esiin, koska siitä ei juurikaan ole Suomessa puhuttu. Tässä vielä parit linkit: Voinan kotisivut, Kikkelisiltakuvia, Pimpsakanavideo, Poliisiauton polttamisvideo.

Taiteellisen toiminnan rajat

Venäläinen taiteilijaryhmä Voina (= Sota) on herättänyt kohua yhteiskunnallisesti kantaaottavalla taiteellaan. Voinan aktiot ovat myös herättäneet keskustelua siitä, missä kulkevat taiteen rajat. Ryhmä muun muassa maalasi toissa vuonna yhteen Pietarin kuuluisista nostosilloista 65 metriä korkean peniksen, joka siltaa nostettaessa nousi sojottamaan kohti turvallisuuspalvelu FSB:n paikallista päämajaa. Samana kesänä yksi ryhmän jäsenistä ”vapautti” varastamalla supermarketista kanan ja salakuljetti sen vaginassaan ulos liikkeestä. Performanssi tietenkin videoitiin. Kuten sekin tapahtuma, jossa Voina viime uutena vuotena poltti polttopulloilla poliisiauton. Aktio oli kuulemma uudenvuodenlahja kaikille venäläisille poliittisille vangeille. 

Voinan jäseniä on ollut useasta syystä putkassa ja myös oikeudessa. Tällä hetkellä kahta ryhmän jäsentä odottaa seitsemän vuoden tuomio huliganismista.

Voinan toiminta on herättänyt myös aina silloin tällöin vilkastuvan keskustelun taiteen rajoista. Voiko kaikki taiteeksi nimitetty olla taidetta? Voiko siis poliisiauton polttaminen olla taiteellinen performanssi? Voina itse sanoo, ettei aktio ollut taidetta vaan ”taiteen tuolla puolen”.

Taidemaailmassa on sen lähihistoriassa voimistunut sosiologissävyinen suuntaus, jossa taide ja sen määrittyminen tapahtuvat taidemaailman omien käytäntöjen kautta. Kyse on yksinkertaistetusti vallasta. Jos jollakin taideinstituution tahoilla on valtaa käsitellä jotain asiaa taiteena, taidetta siitä tulee – ovat ihmiset sielussaan sitten mitä mieltä tahansa. Jos joku arvostettu taidelehti käsittelee asiaa sivuillaan, kyseessä on taide. Jos joku taidemuseo laittaa asian esille, kyseessä on taide. Ja on taiteilijoillakin oma valtansa: jos kollegat arvostavat jotain asiaa taiteena, kyseessä on taide.

Esimerkiksi Voinan aktiot täyttävät tässä suhteessa kaikki taiteen tunnusmerkit. Niitä on käsitelty Art Forumissa, Flash Artissa ja Art Newsissa – kaikki arvostettuja kansainvälisiä taidelehtiä. Viime vuonna Venäjän kulttuuriministeriö palkitsi Voinan yhdellä Venäjän merkittävimmistä nykytaidepalkinnoista. Kikkelisilta nimitettiin vuoden ”innovaatioksi”. Ja mitä tulee kollegoiden arvostukseen, legendaarinen katutaiteilija Banksy keräsi yhdellä vedossarjalla 80.000 puntaa Voinalle oikeudenkäyntikuluja varten.

Banksyn (s. ?) Keith Haringia (1958–1990) kommentoiva printti Choose Your Weapon, jota myytiin Voinan hyväksi. 

Olen työskennellyt nykytaiteen parissa parikymmentä vuotta ja olen aika paatunut taiteen katsoja. Toisinaan minua vähän harmittaakin se, että mikään ei tunnu enää hätkähdyttävän. Kuvittelen nähneeni kaikkien rajojen rikkoutumisen. Olen myös huomannut, että taidemaailma ottaa myös nopeasti kaiken syleilyynsä. Rajojen rikkomista perustellaan muun muassa sillä, että asioita voidaan muuttaa sitä kautta. Taiteessa ei kuitenkaan mikään muutu. Rajojen rikkominen on jo ikään kuin määritelmällisesti keskeinen osa nykytaidetta. Hieman absurdisti voisi ajatella, että rajojen ehdoton rikkomattomuus olisi aika raju tapa rikkoa rajoja.

Mikään ei muutu myöskään taiteen ja talouden suhteissa. Vallankumous syö aina lapsensa. Esimerkiksi Banksyn joistain töistä on maksettu huutokaupoissa jo yli miljoona dollaria. Kaikesta Voinan toimintaan liittyvästä dokumentaarisesta materiaalista tulee epäilemättä melko pian äärimmäisen kysyttyä keräilytavaraa. Ei ole lainkaan haettua kuvitella sitä tulevaisuuden iltaa, jolloin newyorkilaiset taidetta harrastavat juristit ja liikemiehet viettävät taideiltaa pikkupurtavaa ja juomia nauttien ja katsellen, kuinka venäläinen nainen salakuljettaa kaupasta kanaa vaginassaan. 

Tällainen mielikuva tuntuu minusta jostain syystä melko inhottavalta. Samalla joudun kuitenkin tunnustamaan, että kaikki tapahtuu sen takia, että kyseessä on nimenomaan taide, jota kulttuurimme arvostaa monin tavoin. Jos sisältö olisi sama mutta konteksti toinen: jos siis kyseessä olisi vaikkapa raakaa kananlihaa käyttävä fetisistinen pornografia – sellaistakin tässä oudossa maailmassa varmaan esiintyy –, tilanne olisi ihan toinen, eikä kukaan osallistujista olisi siitä erityisen ylpeä. Mutta voimme kuvitella, että yksi videon katsojista onkin Museum of Modern Artin tukisäätiön hallituksen jäsen ja on juuri lahjoittamassa videota kalliine esitysoikeuksineen museon kokoelmiin.

Yksityinen ihminen voi yrittää vaikuttaa muun muassa äänestyskäyttäytymisellään yhteiskunnan asioihin. Taiteessa ei äänestetä kuin ehkä jonkun näyttelyn yleisönsuosikista. Taiteessa ei tavallisen kansalaisen äänellä ole mitään käyttöä. Vaikka kuinka väittäisit, että poliisiauton polttaminen ei voi olla taidetta, et mahda sille mitään, jos taideinstituutio sen sellaiseksi luokittelee ja hankkii sinun verorahoillasi siitä tehdyn videon taidemuseoonsa. Demokratiaa vaativa nykytaide on institutionaalisissa puitteissaan varsin epädemokraattinen. Mitenkähän sen kimppuun voisi hyökätä taiteen keinoin? Kuinka vastustaa sen syleilyä?

Luettua 97: Banksy Myths & Legends

Marc Leverton: Banksy Myths & Legends. A Collection of the Unbelievable and the Incredible. Carpet Bombing Culture 2011. 

Kartutan katutaidetta käsittelevää kirjakokoelmaani hiljalleen. Tällainen halpa pikkukirjanen sattui eilen käteeni Sammakon mainiosta kirjakaupasta. Vaan olipa turha ostos. Leverton on koonnut kirjaseen vähän Banksy-tiriviaa, arvailuja henkilöllisyydestä ja muutamia kansan suusta kuultuja kaupunkilegendoja. Kuvamateriaali on perin juurin tuttua. Lukemiseen meni tuskin varttituntia. Tämä kirja on siis vain intohimoisille keräilijöille, jotka haluavat kaiken joutavanpäiväisenkin hyllyynsä. 

Mutta hieno taiteilija tämä anonyyminä pysynyt katujen sankari on:

Julkaistua 79 & Katutaidetta 29: Puhuvatko myyttisen Pietarin seinät totta?

Nyt vain pysytään Pietarissa. Pietarissa ollessani ilmestyi uusi Tanssin numero (4/10). Jos minua ilahduttikin Teatterin numero, jossa ilmestyi keväisen Pietarin-matkani hedelmiä julkaistujen kuvien muodossa, niin Tanssin tuorein numero oli vieläkin ilahduttavampi. Siinä oli kahdeksan julkaistun kuvani lisäksi juttuni katutaiteesta – tai pikemminkin niistä aatoksista, joita Pietarissa kuvaamanai katutaide herätti.  

Puhuvatko myyttisen Pietarin seinät totta?

Filosofi-kirjailija Aleksandr Herzen on todennut, että ”Pietari eroaa kaikista Euroopan kaupungeista olemalla niiden kaikkien kaltainen”. Saman asian totesi myös Fjodor Dostojevski: ”Ei ole Pietarin kaltaista kaupunkia: arkkitehtonisesti se heijastaa kaikkia maailman arkkitehtuureja, kaikkia aikakausia ja muoteja; kaikki on lainattu vähitellen ja kaikki on omalla tavallaan vääristeltyä.” Kaupunkina Pietari onkin kuin jättimäinen ulkoilmamuseo, eräänlainen eurooppalaisen kulttuurin Seurasaari.

Pietari on myyttinen kaupunki, jota on opittu lähestymään ennen kaikkea kirjallisuuden kautta: se on Dostojevskin, Nikolai Gogolin ja Aleksandr Puškinin kaupunki. Pietariin lähtevä kulttuurimatkailija ottaa yleensä jonkun näistä kirjailijoista oppaakseen – ja riittää niitä oppaita myöhemmiltäkin ajoilta: esimerkiksi Anna Ahmatova ja Joseph Brodsky virittävät matkaajan niin, että jo pelkät metron liukuportaat saavat mielen romanttiseksi. Itse kirjoitin jo yhdeksän vuotta sitten kuvittelemastani pietarilaisesta taiteilijasta, jota yritin kaupungista etsiä ja jonka luulin löytäneeni: ”On olemassa pietarilainen taiteilija. Hän on kuin nuorallakävelijä kaihon ja ironian välillä […] Hän katsoo kaihoten historiaan, joka katsoi kaihoten tulevaisuuteen. Eivätkö nuo katseet kohtaa kuin korkeintaan surumielisen hymyn siivittäminä hetken verran. Kuin Pietarin metron loputtomissa liukuportaissa, joissa voi rakastua hiljaa ohiliukuvaan naiseen pieneksi hetkeksi, joka kuitenkin on ikuisuus.”

Ja samalta se tuntui taas, kun olin keväällä 2010 etsimässä pietarilaista taiteilijaa. Ei sitä nytkään tuntunut löytyvän kuin historiasta, joka oli jälleen ainakin vähän kerrostunut. Tapasin minä ihan oikean taiteilijankin, Timur Novikovin yhdeksän vuotta sitten. Nyt hän oli kuollut, ja tuottanut ympärilleen muistelijoiden ja myytin rakentajien koulukunnan, joka tuntui estävän elävän taiteen kehityksen. Galleriat ja taide-elämä tuntuivat ontoilta ja joko paikalleen pysähtyneiltä tai sitten sokeasti Lontoon ja New Yorkin trendejä seuraavilta. Katselin, kuinka nuoret naiset joivat samppanjaa ja söivät hattaroita trendigallerian kattoterassilla. Oli pakko karata kaduille ja yksinäisiin porttikäytäviin.

Venäläisen kirjallisuuden tutkijan Timo Huttusen mukaan Dostojevskin ”Rikoksen ja rangaistuksen Pietari on siis helteinen, pölyinen, täynnä loukkoja, portaita, porraskäytäviä, kynnyksiä, ovia ja läpikuultavia seiniä. Pietarilaisessa todellisuudessa kaikki on kaksijakoisesti salaista, mutta samalla julkista – ihminen ja hänen ratkaisunsa ovat kaiken aikaa koetteilla.”

Olen jo aiemmilla Pietarin matkoillani oppinut menemään sisäpihoille, kokemaan kaupunkia tuon salaisen ja julkisen ristivedossa. Sisäpihat tuntuvat puhuvan enemmän totta kuin julkisivut.

Julkisivut ovat vääristelijöitä par excellence, sisäpihat ovat kuin alitajunta. Dostojevskin ajoista kuluneet vuodet ovat lisänneet tuota ”omalla tavallaan vääristeltyä” – väliin mahtuu kokonaisen sosialistisen utopian synty ja kuolema, jolloin klassista vääristeltiin taas monin uusin tavoin. Ja myös reaalista ja puhuttiin realismista vaikka tehtiin jotain aivan muuta.

Niinpä matkustin keskustan sisäpihojen lisäksi myös neuvostoaikaiseen lähiöön valokuvaamaan seiniä. Avantgarde on aina hakenut voimansa kansanomaisesta ilmaisusta ja alakulttuureista. Pietarin ja Moskovan avantgardistit löysivät 1910-luvulla georgialaisen kylttimaalari Niko Pirosmanin innoittajakseen – aivan samalla tavalla kuin pariisilaiset tekivät tullimies Henri Rousseaulle. Niinpä minäkin uskoin löytäväni pietarilaisen Jean-Michel Basquiat’n tai Banksyn, uuden avantgarde- tai graffititaiteilijan. Löysin ainakin kysymyksen ”Who the fuck is Banksy?”

Onko myyttien aika siis jo ohi? Valehdella ei ainakaan enää tarvitse – ei ainakaan enää ihan samalla tavalla kuin neuvostoaikana. Andrei Bitov on todennut: ”Puhumme nyt totta taaksepäin katsoen. Sen tuloksena seisomme paikoillamme.”

Dostojevski ei koskaan saanut minua opettelemaan venäjää. Hänen lukemisekseen olisin tarvinnut vuosien kursseilla käymisen. Mutta seinällä oleva Juri Gagarinia voin vain näyttää jollekin venäjäntaitoiselle ja ymmärtää heti kommentin siitä, miten kosmonautti kävi taivaassa eikä nähnyt jumalaa. Mutta sille en mahda mitään, että kaikki venäjäksi sanottu ja kirjoitettu tuntuu edelleenkin jotenkin oudon filosofiselta. Myytti jatkaa elämäänsä. 

Kävin avaruudessa, mutta en löytänyt sieltä jumalaa. JUNTTI?

Katutaidetta 26: Avantgarde-museossa

Tänään uskaltauduin taas museoon. Petrogradin puolella lyhyen metromatkan päässä on ihastuttava Pietarin avantgarden museo eli Mihail Matjušinin (1861–1934) ja Jelena Guron (1877–1913) talo, jossa taiteilijapariskunta vietti elämäänsä viime vuosisadan alkupuolella. Metromatkalla saatoin ihastella muun muassa sitä, minkälainen tähti Ville Haapasalo Venäjällä on:

Matjušinin talo on viehättävä puutalo – joka on muuten vain replika alkuperäisestä – ja museo varsin vaatimaton mutta kuitenkin kiinnostava ja hauska:

Museossa on paljon kopioita ja printtejä, jotka valottavat 1910-luvun futurismia, mutta on siellä alkuperäisesineitäkin. Varsinkin kirjanystävälle se on aarreaitta. Moni niistä 1910–20-lukujen kirjoista, joita painettiin pieninä painoksina toisinaan jopa tapettipaperille on nähtävänä vitriineissä, kuten vaikkapa Sadok sudei (1910) [= Ansa tuomareille], klassinen 300 kappaleen painoksen antologia jossa on muun muassa Guron runoja:

Talossa on myös jonkin verran  Matjušinin ja Guron alkuperäismaalauksia ja luonnoksia. Kumpikaan ei ehkä ole maalarina kovin korkealla venäläisen avantgarden rankinglistalla, mutta kiinnostavia työt ovat. Tässä esimerkiksi Guron Taimia – muistaakseni vuodelta 1906 (anteeksi suttuinen ja tädeiltä salaa näpätty kuva):

 

Matjušin oli väriteoreetikko, ja museossa on myös esillä hänen värikokeilumallejaan, jotka jotenkn muistuttavat Josef Albersin (1888–1976) teorioita. Matjušin oli kiinnostunut myös synestesiasta. Siellä oli myös kaupan edulliseen hintaan (700 ruplaa eli noin 17,5 euroa) kirja, jossa näitä teorioita ja hänen opetusltoimintaansa käsiteltiin – edes osa teksteistä oli englanniksi. Ja senhän minä ostin (kannessa on muuten hänen maalauksensa Liike tilassa):

***

Sitten syömään ukrainalaista ruokaa ja sitten taas kävelyä pitkin katuja:

  

Tämän olen ladannut blogiini jo keväällä Pietarista, mutta on se niin hauska, että tulkoon toistamiseen. Luulenpa, että tämä ei ole pietarilainen alkuperältään – tiedä vaikka olisi itsensä Banksyn töitä.