Julkaistua 786 & Näyttelykuvia 1041: Eräs koivu ja uimala

On ollut vähän hiljaista. Sori siitä. Ehkä syksy aktivoittaa.

Tässä kuitenkin Kusarin juttuni Suomen valokuvataiteen museon Elämän paikat -näyttelystä (27.5.–14.8). Vielä siis ehtii. Itse näyttely ei näyttelynä ollut kovin kummoinen: mekaanisesti ja tylsästi ripustettu pikkuruinen kokonaisuus, jossa kaikilla tarinoilla oli sama muoto: yksi muotokuva, yksi kuva paikasta, yksi seinäteksti ja sama kuulokkeilta kuultavana. Jotain elämyksellisyyttä ja mekaanisuutta rikkovaa siihen olisi voinut lisätä. Mutta ehkä silti ihan sama – eihän se varsinaista taidetta olekaan. Ihmiset, tarinat ja muistot ovat pääosassa. Ja itse prosessi. Tarinoihin oli helppo samastua, vaikka kyse oli vanhemmista ihmisistä. Juttuni todistakoon siitä:  

 

Eräs koivu ja uimala

Montako erityisen merkittävää paikkaa elämästäsi muistat? Mikä niistä tekee merkittävän? Minkälainen on paikka, jonne haluaisit vuosien jälkeen palata?

Lapsuuteni Alavudella Pappilan metsän reunalla oli iso koivu, jonka oksilla oli hauska istuskella, kokoontua kavereiden kanssa, osoittaa urheuttaan kiipeilemällä tai vain olla jouten ja jutella niitä näitä. Joku antoi sille oikein nimenkin: Jättiläinen. Kuluneiden kymmenien vuosien jälkeen luulin, että se on ainoa merkityksellä ladattu paikka lapsuuteni ja nuoruuteni kylästä, minne en muuten ole koskaan erityisesti tahtonut takaisin. Tämänkin sain miltei tuhottua, sillä kaikkiin paikkoihin ei näköjään kannata palata – aivan samoin kuin kaikki nuoruuden kirjatkaan eivät tunnu kestävän uudelleen lukemista. Vajaa kymmenen vuotta sitten päätin käydä katsomassa Jättiläistä. Se oli nuhjuinen ja vaikutti vielä yllättävän pieneltä – nimensä huomioon ottaen. Kai se sitten lapsena oli tuntunut jättimäisen isolta. En tuntenut sen juurella juuri mitään. 

En kyennyt aistimaan paikan henkeä (genius loci), jonka olin ennakkoon olettanut olevan vahva. Myöhemmin kuitenkin huomasin, etteivät muistot tuosta kokemuksesta silti tuhoutuneet. Käynti ei paikan henkeä vahvistanut, mutta ei se sitä poistanutkaan. Itse asiassa se tuntui elävän lähinnä vain muistoissa, ei kokemuksellisesti paikassa käydessäni. 

Jo muinaiset roomalaiset käyttivät käsitettä ’paikan henki’. Heidän mukaansa kaikella oli varjeleva henkensä, myös paikoilla. Henkeä ei tietenkään voi nähdä, mutta sen voi erilaisin tavoin tiedostaa. Paikkoihin identifioidutaan. Puhutaan lempipaikoista, rakkaista paikoista. Usein ne ovat satunnaisen henkilöhistorian myötä syntyneitä, mutta usein ne ovat myös jaettuja. Moni muukin saattaa kokea lempipaikkasi merkityksellisenä – jotkut samasta syystä, jotkut eri syystä. Kun tätä tuntemusta jaetaan muille tavalla tai toisella, saattaa paikasta tulla jättimäinen merkitysten tihentymä. 

Kirsti Kumpulassa.

Olen miettinyt Jättiläistä tänä keväänä, koska törmäsin taannoin junassa naiseen, jota en tunnistanut. Hän tunnisti minut. Hän tuli juttelemaan kanssani ja kertoi kerran istuskelleensa kanssani Jättiläisen oksilla. Kyseessä oli yli 50 vuotta sitten tapahtunut kohtaaminen. En tunnistanut naista edes hänen esiteltyään itsensä minulle. Hän oli minua vähän vanhempi, ja lapsena muutama vuosikin saattoi olla liikaa tutustumista silmällä pitäen. Vain muisto Jättiläisestä yhdisti meitä. Tuli aika veikeä olo, jota on vaikea eritellä. Ainakin paikan henki eli voimakkaasti keskustelussamme. 

 

***

Ajauduin nyt loppukesästä miettimään Jättiläistä uudelleen. Suomen valokuvataiteen museossa on parhaillaan näyttely Elämän paikat (14.8. saakka). Valokuvaaja ja sosionomi Helena Inkerin johdolla joukko helsinkiläisten hoivakotien asukkaita ja heidän läheisiään jakaa kuvin ja tarinoin muistoja elämänsä tärkeistä paikoista. Paikoista, missä he ovat kokeneet jotakin ilahduttavaa tai sykähdyttävää, jotakin ikimuistoista. On istuttu yhdessä, juotu kahvia ja katsottu vanhoja albumikuvia. Sitten lähdetty kuvaamaan paikkoja uudelleen. 

Tällaisen projektin tärkein anti lienee se mielekkyys, jota vanhenevat ja eri tavoin sairaat ihmiset saavat elämälleen ja muistoilleen. Epäilemättä jo pelkästään se, että joku on aidosti kiinnostunut, on tärkeää. Projektin myötä menneisyys ja nykyisyys kietoutuvat merkityksellisesti yhteen. Myönteisiä seuraamuksia on epäilemättä monenlaisia. Osa niistä on ennustamattomia. Osa syntyy vasta vieraan ihmisen katsomiskokemuksen myötä. On sykähdyttävää olla paikan hengen kautta yhtä sellaisen ihmisen kanssa, jota ei tunne lainkaan. Kun katson kuvaa Kirstistä (s. 1933) ja kuulen – muistot voi halutessaan kuunnella kuulokkeista tai lukea seinältä – hänen muisteluksiaan Kumpulan maauimalasta, tunnen outoa yhteenkuuluvuutta täysin vieraan ihmisen kanssa. Kirsti kertoo: ”Uimalassa perheellä oli tapana levittää filtti katsomon taa ja asettua sinne piknikille. ’Evääksi tein tavallista voileipää, jossa oli päällä metvurstia ja tuoretta kurkkua. Juomana oli limpsaa.’” 

Vaikka lapsuuden metvurstin ja kurkun maku kumpuaa välittömästi muistoista, en muista Kumpulan eväitäni. Muistan kuitenkin heti sen, miten polkupyörämatka Paloheinästä Maunulan kautta Kumpulaan oli pelottava. Me paloheinäläiset oltiin vihoissa Maunulan vuokratalojen pahojen kundien kanssa. Ne saattoivat siepata kiinni kesken matkaa ja pistää turpiin. Suursuon ostarin tienoilla piti polkea vimmatusti. Kun sitten hikisenä saapui Kumpulaan, oli altaan virkistävä vesi varsin rauhoittava kokemus. Myöhemmin olen ystävystynyt yhden vanhan viholliseni, Ramin (s. 1957), kanssa. Pitääkin kerrata hänen kanssaan vanhoja kokemuksia ja jengitappeluiden paikkoja. Missä niitä kivisotia käytiin? 

 

Annikin albumikuva Ruotsissa.

Annikki (s. 1938) muistelee paikkanaan sotalapsikotiaan Ruotsissa. Seuraamus on välitön harmi siitä, että en ole tarpeeksi haastatellut isääni Vodea (s. 1935) hänen sotalapsikokemuksistaan sekä Ruotsissa että Tanskassa. Nyt yritän muistaa tämän ja yritän udella häneltä nimenomaan niistä paikoista, jotka hänen mieleensä vieraalta maalta ovat jääneet jostain erityisestä syystä elämään. 

Näin Kirstin ja Annikin muistot alkavat elää omaa elämäänsä heille vieraiden assosiaatioiden ja henkilöhistorioiden kanssa. Näin Rami, Vode ja Otso (s. 1957) ovat heidän kanssaan yhtä – paikan hengen sitomina. 

Vielä kun keksisi jonkun tavan viestiä kiitokset Kirstille ja Annikille. Ainakin lähden nyt Kumpulaan uimaan ja muistelemaan.

Näyttelykuvia 953 & Vieraskynä: Silmä näkee ja käsi tekee

Olen toiminut Galleria Ortonin kuraattorina vuodesta 2010. Kuudes vuosi on siis menossa. Tämän vuoden helmikuun näyttely herättää tietysti ajatuksen nepotismista, koska isäni Voitto Kantokorpi (s. 1935) esiintyy näyttelyllään (2.–27.2.) siellä parhaillaan. Mainittakoon nyt kuitenkin vähän hymyillen, että minulla ei taida olla mitään erityistä syytä yrittää edistää ensi viikolla 80 vuotta täyttävän ja jo pitkään taiteilijaeläkkeellä olleen isäni tulevaa urakehitystä. Eikä minulta edes kysytty koko asiaa, sillä kyse oli muun Ortonin väen ja isäni keskinäisistä diileistä. Sen piti itse asiassa tulla minulle yllätyksenä, mutta eihän sellainen onnistu. Yllätyksen syykin selvisi, kun isäni vastasi Mauri Niemen hienoon avajaispuheeseen. 

Oli aika liikuttava hetki, kun isäni sanoi omistavansa näyttelynsä minulle ja työlleni Suomen taiteen parissa. En ryhdy tässä kyynelehtimään sen enempää, mutta on se tunnustettava, että on varsin hienoa huomata itsekin pitäneensä aina isästään ja pitäneensä häntä taiteilijanakin arvossa ja nähdä tuo arvostus toisinkin päin. Monelle niin tärkeä luovuutta lisäävä isänmurha on tosin jäänyt kokematta, mutta kyllä sitä näinkin näköjään pärjää.

Niemen roolin teki hienoksi se, että isäni oli nuorena taiteilijana Alavudella hänen kuvismaikkansa ja aiheutti omalta osaltaan sen taidekärpäsen, joka on näkynyt Niemen monissa aktiivisissa rooleissa taidemaailmassamme, muun muassa Suomen Taideyhdistyksessä, Taideyliopistossa ja LG Nordströmin säätiössä.   

Muitakin vanhoja konkareita oli paikalla: Tapani Tamminen (s. 1937) ja isäni.

Kuraattoriksi paikalleni oli valittu Matti Peltokangas (s. 1952). Ripustuksessa avustivat Ortonin väen – Seppo Seitsalo ja Sirpa Viljanen – lisäksi tuttuun tapaan Olavi Pajulahti (s. 1944) ja ekstrana Heimo Suntio (s. 1955). 

Suntio ja Pajulahti ruuvaavat, Viljanen johtaa työtä.

Peltokangas kehitteli ja väänteli oman mitalitelineensä.

Suntiolle oli varattu vielä yksi erikoistehtävä. Hänen tuli minun sijaani kirjoittaa gallerian verkkosivuille taiteilijaesittely:

Silmä näkee ja käsi tekee

Kuvataiteilija Voitto Kantokorpea (s. 1935) voi työhistorialtaan luonnehtia kotimaassa menestyneeksi ja kansainvälisesti osallistuneeksi kuvanveistäjäksi. Jo lapsena hän asui Tanskassa ja Ruotsissa, niin liukkaasti maata muuttaen että ympäristön käyttökieli tahtoi tulla vähän viiveellä, ja osin tämä teki pojasta tuolloin enemmänkin tarkkailijan ja näkijän. Oma tila piti ottaa erilaisin käden töin ja taidoin. 

Nyt 1960-luvun alussa Etelä-Pohjanmaalle muuttanut Kantokorpi sanoo halunneensa palata Helsinkiin, lapsuutensa ja opiskeluaikojensa kotikaupunkiin, teostensa kanssa, näkemään ne itsekin tässä intiimissä retrospektiossa. 

Kantokorpi toteuttaa vivahteikkaasti veistäjien ikiaikaista tointa; silmä näkee ja käsi tekee. Hän on taitava piirtäjä, joka yltää pieteettisestä muodon hallinasta käden liikkeen ekspression ylös merkitsevään viivaan. 

Keskeinen metodi, johon Kantokorpi palaa, vaikuttaa aktiolta, jossa hän löytää valmisesineen ja uudelleennäyttää sen veistoksena tai sen osana, siten että hahmon alkuperä joskus kokonaan lakkaa näkymästä. Tämä on totta hiertävä surrealistinen ele, taiteilijan keino paljastaa vähän enemmän. Kantokorven kerrottua teoksen Pitkät pojat reikäisistä lattaraudoista, joilla on säädelty padon yläreunan korkeutta, voi nähdä mielessään ylivirtaavan veden ja katsoa näitä veistokseksi tehtyjä ja ajateltuja osia noiden tapahtumien hiukan alakuloisina muistomerkkeinä. Aktion päätepiste on modernistinen kapea avaruutta vasten piirtyvä itsenäinen veistos, joka sisältää nämä muistumat ja teot. Ulkoreunoihin lisätyt piikit tekevät hahmoista teoksen nimen mukaisesti ihmisen ja hänen eleensä kuvan, joka estetiikan lisäksi, tarpeen vaatiessa pitää ja ottaa paikkansa kulloisessakin tilassa. 

Modernismin perinteestä ammentava Kantokorpi on myös selkeästi sarjallisuutta käyttävä taiteilija. Tästä hyvä esimerkki ovat Shamaanin puutarhasta -nimiset veistokset, joissa voi nähdä suomalaisen symbolistin, surrealisti Simbergin vaikutteita. Nämä alitajunnan ansarissa kuiskailevat kukkaset ovat suorastaan kuin mielen sormenpäillä muovailtuja ötököitä, joiden voisi kuvitella muuttavan vielä itsekseen muotoaan aamuyön hämärissä. 

Hilpeän ja vaarallisen ylitoden maisemissa liikkuvat mainion 70-lukulaiset Musta kevät, Japanin ihme ja Osasto G. Teoksen Musta kevät perisurrealistinen pää avautuu aikakaudelleen vertauskuvallisin alumiiniin valetuin orgaanisin muodoin, hillitysti poppia sivuten. 

Hiukan sivummalla pikkuvitriinissä on otos Kantokorven taitavia ja ammattitaidolla tehtyjä mitaleita, joissa huomio muun muassa kiinnittyy yksityiskohtien hallintaan – esimerkiksi tekstin ja hahmojen osaava muovailu.
Näin nuoremman kollegan näkökulmasta Kantokorven näyttely ja henkilö ovat oiva muistutus siitä, miten katseen kohdistaminen ennalta-arvaamattomaan pitää tekijän valppaana ja iskukykyisenä tunnista ja vuodesta toiseen ja miten tärkeää taiteilijalle on muun puuhan ohessa vaania arjen murusia ylitoden maisemissa. 

Heimo Suntio 

kuvanveistäjä 

Isäni ja Pahan kukat, taustalla ikätoveri Antti Ojalan (s. 1935) vaivaisukkomaalaus.

Virossa 119 & Arkkitehtuuria 42: Lähes kuvanveistäjä siis itsekin

Hyvää juhannusta uudelleen! Tosin täällä Virossa sitä vietetään ihan oikeana päivänä eli aattokin on vasta ylihuomenna.
Asun väliaikaisesti – ennen jonnekin maalle menoa – Eugen Sachariaksen (1906–2002) piirtämässä ja vuonna 1936 rakennetussa ns. "Eugen Naarisin talossa":

Talon kyljessä on laatta, joka kertoo, että kuvanveistäjä Ferdi Sannamees (1895–1963) asui tässä talossa.

Ja vähän romanttisesti tietysti kuvittelen, että hän asui juuri tässä neljännen kerroksen asunnossa, jonka olohuoneen ikkunasta voin ihailla yhtä Tallinnan omituisimmista taloista, Robertin Natusin (1890–1950) vuotta aiemmin valmistunutta saksalaista tiiliekspressionismia edustavaa liike- ja asuintaloa Roosikrantsin ja Pärnu maanteen nurkalla:

Ja koska olen kuvanveistäjän poika, tunnen tällä hetkellä tässä asunnossa olevani lähes kuvanveistäjä siis itsekin. 
Nurkan takana voin ihailla Aino Kallaksen Tallinnan kotia (Pärnu maantee 23), jonne hän muutti kesällä 1934. Tosin ratikkakiskojen työmaa vähentää jonkin verran romantiikkaa:

  
Tämäkin talo on Sachariaksen käsialaa ja vuodelta 1934. Laattaa Kallaksen 10 vuoden asumisesta talossa ei ole, joten päätinkin eilen ryhtyä asian vaatimiin toimiin.
Kallas itse kirjoitti myöhemmin: "Vihdoin valmistuttuaan se oli kaunis koti, eikä mikään ennakkovarjo langennut sen ylle varoittamaan niistä mittaamattomista kärsimyksistä, joitten oli määrä mahtua sen seinien sisäpuolelle. Juuri tässä kodissa olen saanut kestää elämäni musertavimmat iskut. En tiedä mitään sen kohtalosta enkä ovatko sodan pommit jättäneet siitä edes kiveä kiven päälle. Kirjoittaessani näitä rivejä on outo tunne, ikäänkuin kuvaisin jotain iäksi mennyttä, kuollutta, rakasta vainajaa, jotain, mitä en myöskään enää millään ehdolla tahtoisi omin silmin nähdä. Rauniot ovat kauniit vain silloin, kun muiston muurivihreä ne verhoo."
[Kallas viittaa kärsimyksillään kahden lapsensa kuolemaan sodan melskeissä.]

Julkaistua 453 & Näyttelykuvia 859: "Voimakkaita liikkeitä, elämää..."

Maanantaina oli riemukas päivä ja ilta. Ulla Rantanen (s. 1938) hyppäsi jo 1990-luvun lopulla pois taidemaailman oravanpyörästä eikä ole liiemmin harrastanut uranhoitoa ja esilläoloa sen jälkeen. Olinkin varsin onnellinen, kun sain houkuteltua hänet pitämään näyttelyn (30.9.–25.10) Galleria Ortonissa. Tämä taitaa laskujeni mukaan olla hänen kolmas helsinkiläinen yksityisnäyttelynsä 17 vuoteen.

Sunnuntaina ripustettiin:

Maanantaina juhlittiin avajaisia, ja onneksi Ulla tarttui myös mikrofoniin ja kertoi työstään:

Tänä aamuna kirjoitin gallerian verkkosivuille lyhyen taiteilijaesittelyn:

”Voimakkaita liikkeitä, elämää…”

Taidemaalarina, graafikkona ja piirtäjänä tunnettu Ulla Rantanen (s. 1938) muistetaan 1960-luvun Maaliskuulaisista, taiteilijaryhmästä, joka liitetään usein informalismiin, mutta kovin yhtenäisestä ryhmästä tai mistään varsinaisesta ismistä ei ehkä kuitenkaan ollut kyse. Yksilöllistä vapautta korostanut ryhmä kävi pikemminkin esitaistelua spontaanin ja vapaan muodon puolesta. Vapaus on tietenkin suhteellinen käsite, eikä se maaliskuulaisten kohdalla tarkoita ryöppyävän ja hallitsemattoman ylivaltaa vaan melko ankaraa suhtautumista sisältöihin ja luomiseen, kriittistä ja kiteytynyttä asennetta ilmaisuun.

 Rantasella kriittinen asenne tuli mukaan myös aihepiireihin. Hän kuvasi 1960–70-luvuilla ympäröivää yhteiskuntaa ja urbaania elämänmenoa. Rantasen viiva oli usein varsin vauhdikas ja ilmaisuvoimainen, mutta hänellä oli myös vaihe, jolloin pikkutarkka ja terävä viiva tuottivat häkellyttäviä piirustuksia. Piirtäminenhän mielletään usein luonnostelemiseksi, sormiharjoituksiksi, mutta Rantanen oli yksi niistä suomalaistaiteilijoista, jotka nostivat piirtämisen aidosti ilmaisuvoimaisena välineenä ikään kuin arvokkaamman taiteen joukkoon. Sallittakoon pieni kasku. Muistan kuinka nuorena opiskelijapoikana vähän harmittelinkin sitä, että maaseudulla asuva taiteilija-isäni ei ollut kovin kuuluisa. Aina kun jouduin uusille tuttavuuksilleni selittelemään hänen taiteilijanlaatuaan, totesin että isäni on itse asiassa huikea piirtäjä – ehkä jopa ”Suomen toiseksi paras”. Se paras oli tietenkin Ulla Rantanen. 

1980-luvulla Rantanen palasi luonnon pariin. Mitään maisemakuvaajaa hänestä ei kuitenkaan tullut – kohteena oli havainnon välittämisen sijaan pikemminkin subjektiivisesti suodattunut tunne. Rantanen itse kirjoitti vuonna 1980: ”Suomalaisen maiseman koen intiimiksi, samalla tunteensa kätkeväksi, rauhallisen pinnan alla on kuitenkin voimakkaita liikkeitä, elämää, joka on dramaattisia tapahtumia täynnä. Voin sieltä löytää omalle ja jokaisen ihmisen olemukselle täydellisen vastineen: toivon, yksinäisyyden, kauneuden, kuoleman.” 

Galleria Ortonissa nyt esillä olevat 2000-luvun litografiat ovat monet saaneet ilmiasunsa kenialaisesta luonnosta (Rantanen on viihtynyt siellä vuodesta 1996 saakka), mutta tätä ei ehkä ole syytä ylikorostaa: ”Aiheimpulssit ovat tulleet viime vuosikymmenen elämysmaailmasta. Siitä huolimatta teoksen lopullinen muoto saattaa viitata mihin tahansa”, totesi Rantanen vuonna 2006 pitäessään edellistä yksityisnäyttelyään Helsingissä. 

Uudemmissa töissään hän kuin palannut vanhan informalismin pariin, mutta mukana on paljon eletyn ja koetun tuomaa kerroksellisuutta. Se ei kuitenkaan ryöppyä ja rönsyä, sillä Rantanen on mestari kiteyttämään, löytämään ne olennaiset jännitteet, joiden kautta taide elää ja hengittää.

Sipoon shamaanin luona

Toissapäivänä oli aika vilkas taidepäivä. Ennen Galleria Ortonin ripustusta ehdin käydä kuvanveistäjä Pekka Pitkäsen (s. 1950) luona Sipoossa. Pitkäsellä on tulossa Forum Boxiin näyttely (6.–29.9.), ja kävin katsomassa hänen uusia töitään kirjoittaakseni hänelle näyttelyn tiedotteen. Pitkänen oli ahkeroinut reliefimäisten, miltei kaksiulotteisten kappaleiden parissa:

Melko hurjaa jälkeä. Rekisteri oli sieltä tunneskaalan tummemmasta päästä, mutta samalla duuneja leimaa joku outo kauneus, joka ei jätä katsomiskokemusta silkaksi synkistelyksi:

Mukanani oli myös satunnainen assistentti: otin kylässä olleen kuvanveistäjäisäni (s. 1935) mukaan. Oli itse asiassa aika hauska kuunnella, kun vanhempi kollega tenttasi nuorempaansa tämän tekniikoista ja patinointiresepteistä. Taisin ymmärtää asioita tämän avulla vähän paremmin:

Uskallan luvata varsin kiinnostavan näyttelyn.

Näyttelykuvia 701 & 702 & 703 & 704 & 705 & 706 & 707 & 708 & 709 & 710 & Julkista taidetta 60: 1443 kilometriä taidetta

Perjantaina lähdin laina-autolla Suomen kiertueelle. Mutta ensin kävin Itä-Helsingissä vähän oudommassa paikassa katsomassa taidetta. Palvelukoti Sofian aulassa oli Ninetta Sombartin (s. 1925) näyttely (17.5.–31.7.). Kyse oli vain painokuvista, mutta oli kiinnostavaa kuitenkin nähdä tällaista vähän esoteerisempaa maalausta, joka ei koskaan ole oikein kuulunut minun taidemaailmaani:

Ja oli siinä vähän historian siipien havinaakin, sillä Sombartin isä oli saksalainen taloustieteilijä ja sosiologi Werner Sombart, jonka kirjoja olen aikoinani 1970-luvun lopulla tenttinytkin.

*** 

Mutta sitten suoraan Poriin (237 km). Porin taidemuseossa oli Jarmo Mäkilän (s. 1952) 60-vuotinäyttelyiden Poikien leikit (15.6.–2.9.) avajaiset. Mäkilä on jatkanut edellisen isomman näyttelynsä poika-teemoja ja on myös ollut häkellyttävän ahkera. Mukana oli maalausten lisäksi installaatioita ja iso joukko keraamisia poikia:

On hienoa nähdä, miten niin moni kuusikymppinen taiteilija on hyvässä vireessä. Näin Mäkiläkin. Mutta on hänen töissään myös jotain tosi pervoa, joka tosin viehättää kammottavuudellaan:

Jytky, 2012.

***

Sitten Porista samana iltana Alavudelle (189 km), missä vanhempani Kaarina Kantokorpi (s. 1935) ja Voitto Kantokorpi (s. 1935) asustelevat. 

Heidät oli kutsuttu Taidekeskus Harriin pitämään yhteisnäyttely (26.5.–21.6.). He olivat vähän hauskasti laittaneet esiin jonkin verran uudempia töitä ja sitten paljon 1960-lukua, jolloin he nuorina taiteilijoina muuttivat Helsingistä Alavudelle.

Isäni, hänen veistoksiaan ja seinillä äitini 1960-lukua.

Ja olinhan siellä minäkin isäni ikuistamana pikkupoikana vuodelta 1962:

*** 

Taidekeskusksessa on myös esillä Matti Annalan (1898–1958) näyttely. Töysäläissyntyinen mutta Alavudella pitkään asunut Annala oli kelpo aikansa maalari, joka on vähän syyttä suotta niin unohtunut:

 

Kävin myös isäni työhuoneella ja varastollla, joka oli varsinainen Augeiaan talli:

Ja kun näin vanhan oppikouluni, jota nyt aletaan purkaa, tunsin itseni hetken aikaa ihan lapsuuden traumojen täyttämäksi Jarmo Mäkiläksi:

Ja sittenhän oli kuunneltava nuoruudenkaverini Pauli Hanhiniemen Tästä asti aikaa (1990), jossa kerrotaan samaisesta alavutelaisesta nuoruudesta.

***

Ja sitten kohti Mänttää (111 km). Mäntän kuvataideviikoilla (10.6.–31.8.) on vähän nuorempi ja kiinnostava taiteilija kuraattorina. Ilona Valkosen (s. 1980) kokoama näyttely oli varsin raikas – vaikka vähän turhankin rosoinen joiltain osin. Taiteilijalistakin oli tosi kiinnostava, ja mukana oli minulle useampiakin uusia tuttavuuksia. Toiminnanjohtaja Tiina Nyrhinenkin vaikutti tyytyväiseltä:

Palaan asiaan tarkemmin, kun Ilkan tilaama juttuni ilmestyy. Mutta jos nyt pari suosikkiani kuitenkin mainitsisin. Hanna Saarikosken (s. 1978) performanssivideo See Paris and Die (2012) oli aivan mainio. Saarikoski kuljeskeli Pariisissa neljä päivää silmät kiinni. Silmäluomiinsa hän oli maalannut toiset silmät:

Mainio oli myös Jussi Juurisen (s. 1976) installaatio Kaivertamisen himo (2012): 

Graafikon himo oli kaiverruttanut Pekilon rakenteitakin:

***

Sitten Tampereelle (88 km), missä Kaija Papu (s. 1980) odotti minua Polaroidiensa kanssa. 

Näyttelyyn on siis tulossa hieno duuni.

***

Tampereelta suoraan Mikkeliin (252 km), missä oli tarkoitus yöpyä. Mutta eihän kaupungissa ollut uupuneelle matkailijalle sijaa, joten kelvottoman kebabin jälkeen suoraan Savonlinnaan (105 km), jonka Seurahuoneelta löytyi huone.

Seuraavana aamuna Retrettiin (35 km), missä oli tarjolla neljä näyttelyä (9.6.–28.8.). Ehdin jo kirjoittaa niistä Ilkkaan jutun, joten palaan asiaan tarkemmin, kunhan se on ilmestynyt. 

Tyko Sallisen (1879–1955) ja 1910-luvun ekspressionistikollegoiden näyttely oli hyvin rakennettu. Kiinnostavia rinnastuksia, paljon miehistä uhoa ja angstia. Ja varmaankin vähän vääristynyttä naiskuvaa. 

Marketta Hailan kuratoima nykytaidenäyttely Luolavertauksia luolastossa oli kuin suomalaisen nykytaiteen Kuka kukin on. Taattua laatua, tarkkaa työtä mutta samalla paljon elämyksellisyyttä. Mutta ehkä vähän liiankin varman päälle.  En yllättynyt mistään.

Tea Mäkipää (s. 1973) ja taustalla pikkuruinen Tommi Toija (s. 1974).

Rudolf Koivu (1890–1946) ei oikein ole minun taiteilijani, mutta ymmärrän toki Retretin valintoja. Lisäksi Alexander Reichstein (s. 1957) oli luonut hyvän elämyksellisen lapsiympäristön:

Grafiikanpaja Himmelblaun osasto oli poikkeuksellisen rohkea ja hyvä, varsin nykytaiteellinen eikä niinkään sitä helpointa ja siisteintä sievää myyntigrafiikkaa. 

Jani Leinonen (s. 1978) Himmelblaussa.

Kaikkineen tämän kesän Retretti on ehdottomasti käynnin väärti – niin kuin Mänttäkin.

***

Ja sitten vähän savolaista maaseutua pienemmillä teillä. Punkaharjusta ensin Sulkavalle (73 km), missä pienen tauon aikana kirosin taas suomalaista julkista taidetta. Ei minkäänlaista plastiikkaa, ei menoa eikä meininkiä, ei sommittelua. Mitä soutua tämä oikein on:

Tekijä on Heikki Räsänen (s. ?) ja vuosi 2007. Karmea amatöörimäinen tekele.

Ja sitten Puumalaan (41 km), missä söimme muikkuja vesisateessa.

***

Ja sitten Mäntyharjulle (111 km), Taidekeskus Salmelaan, jonka kesänäyttely (9.6.–12.8.) oli taidematkan päätösetappi. 

Salmelastakin ehdin jo kirjoittaa jutun Ilkkaan, joten palaan siihenkin kohta tarkemmin. 

Tarjolla oli varsin tuttua Salmelaa: taattuja konkaritaiteilijoita ja ei-niin-hirveän-kiinnostavia nuorempia maalareita, joita Salmelassa yleensä yhdistää esittävyys ja tietty helppo omaksuttavuus. Salmela ei koskaan räväytä tai juurikaan yllätä. Suurin yllätys taisi olla se raju ryöppy, jonka myötä paremmin graafikkona tunnettu Tapani Mikkonen (s. 1952) oli antanut siveltimen lentää kankaalla:

Tapani Mikkosen maalauksia ja Aaron Heinon (s. 1977) veistoksia.

Salmela on sillä tavalla ongelmallinen tapaus, että sen poroporvarillinen ja siisti imago antaa hyvällekin taiteelle voimakkaasti tiettyä omansalaista kontekstia, josta on vaikea irrottautua. Kai sitä pitäisi katsojanakin olla vähän itsekriittisempi ja kyetä myös analysoimaan ennakkoasenteitaan. Sitä paitsi se, että Tuomas Hoikkala on kova bisnesmies, on kuitenkin taiteilijoille pelkkä etu. Kyllähän he myyntiä tarvitsevat tehdäkseen töitään. Tosin on pakko todeta, että lievää tekopyhyyttä haistelen, kun luen Hoikkalan kommentteja vanhasta Suomen Kuvalehdestä: ”Ei tähän voi yhdistää bisnestä. Älä sano jutussasi yhtään kertaa sanaa bisnes, tai minä suutun. Se on niin hirveä sana.”

***

Ja sitten takaisin Helsinkiin (201 km). Kaikkineen 1443 kilometriä. Paljon taidetta, vähän liikaakin, ja paljon suomalaista metsää – ja Savossa vähän järviäkin. Ja hauskaa oli.

Julkista taidetta 33: Kunnioita isääsi ja äitiäsi

Viime sunnuntaina matkustin kauas Etelä-Pohjanmaalle, Alavudelle, tapaamaan äitiäni kaiketikin elämäni ensimmäisen kerran – olen jo 54-vuotias! – äitienpäivän kunniaksi. Oli minulla vähän työasiaakin, sillä kävin hakemassa vanhempieni vanhan Opel Astran (vm. 1995) itselleni kesäautoksi, jotta voisin seilata Mäntässä väliaikaisen kesäpaikkani ja Mäntän kuvateideviikkojen näyttelypaikan Pekilon väliä ripustaessani näyttelyä. Eikä se tietenkään mennyt pikaisesta katsastusyrityksestä läpi, ennen kuin isäni luottomekaanikko Ristolainen oli vaihtanut siihen uuden katalysaattorin:

Yöni nukuin lapsuudenkodissani, (vanhan ja aikoja sitten kuolleen) Alavuden Säästöpankin komeassa talossa vuodelta 1930. Sen on suunnitellut Hanna-Liisa Kalliala, josta en nopeasti löytänyt juuri mitään tietoja:

Äitienpäivän kunniaksi nukuin tietenkin äitini Kaarina (Janne) Kantokorven (s. 1935) maalausten alla:

Kävin toki myös kurkistamassa isäni Voitto Kantokorven (s. 1935) pikkutyöhuonetta – veistoksia hän tekee vanhassa navetassa, josta on talviaikojen työskentelyllään hankkinut kuvanveistäjälle niin ominaisen nivelrikon. Oven päällä muuten hänen Suomen Taideakatemian koulun (nyk. Kuvataideakatemia) aikainen omakuvansa:

Iltaoluesta haaveileminen on näissä taantuvissa pikkukaupungeissa sunnuntai-iltana turhaa: toinen pubi on avoinna vain pe–la ja toinen ti–la. Niinpä jouduin tyytymään kävelyyn ja tarjolla olevaan julkiseen taiteeseen.

Johannes Haapasalo (1880–1965) on veistänyt Alavuden keskustan ainoaan varsinaiseen risteykseen säveltäjä Toivo Kuulan jähmeähkön muistomerkin – Kuula on nimittäin syntynyt Alavudella: 

Osin alavutelaisia oli myös Stenbäckien merkittävä pappissuku, jota juhlistaa kummisetäni Raimo Heinon (1932–1995) abstrakti monumentti:

Veistos on tökerösti montteerattu, eikä sen vesielementtikään ole enää toiminut pitkään aikaan. Mutta näinhän tapahtuu Helsingissäkin. Sitä paitsi on todettava, että Heino oli pikemminkin mitalien ja pienoisveistosten tekijä. Julkinen veistotaide on erittäin vaikea laji.

Ja suurmiehiä löytyi vielä lisääkin. Huhtamäki Oyj:n kantaisä Heikki Huhtamäki oli alavutelainen leipurinpoika, jonka Heikki Nieminen (s. 1926) on ikuistanut rantapuistoon maailmallelähtötamineissaan:

Ettei olisi suorastaan vähän sympaattinen veistos!

Ja Alavudella on tietenkin sankarihautausmaakin, jonka kappelissa on Bruno Tuukkasen (1891–1979) lasimaalaus, tässä plexin läpi kuvattuna: 

Ja löytyi kyliltä vielä ITE-taidettakin – oikein Kiasmassa vieraillutta. En nyt kuollaksenikaan muista tämän alavutelaisen ITE-taiteilijan nimeä, mutta kaikki hänen veistoksensa ovat valkoiseksi maalattuja:

Ja sitten uudella autolla Mäntän kautta kotiin Helsinkiin. Mäntässä katselin kuinka Pasi Karjula (s. 1964), Antti Keitilä (s. 1966) ja Juha van Ingen (s. 1963) installoivat Forest Campin arvoituksellista teosta Mänttää varten:

Kyllä taas taidetta yhdelle lyhyelle reissulle piisasi.

PS. Päivän mittaan tuli tuohon alas pari kommentia, joista unohtamani ITE-mieskin selvisi. Kyseessä on Juha Vanhanen (s. 1957). Lukekaa lisää tästä kristillisestä ITE-taiteilijasta tästä Nykykansantaidesivustosta. Kiitos Ripsalle ja beettiskalle.