Näytetään tekstit, joissa on tunniste Tapani Mikkonen. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Tapani Mikkonen. Näytä kaikki tekstit

maanantai 10. elokuuta 2015

Julkaistua 681 & Näyttelykuvia 994 & 995: Taistelevaa keramiikkaa?

Perjantain Kansan Uutisissa (32/15) ilmestyi juttuni Tiia Matikaisen (s. 1975) näyttelystä Arvottomat, osa 2 (29.7.–16.8.) Galleria Sculptorissa:

Taistelevaa keramiikkaa?

Olen koko taide-elämässä toimimiseni ajan joutunut aika ajoin miettimään materiaalien ja tekniikoiden keskinäistä hierarkiaa, sitä kirjoittamatonta sääntöjärjestelmää, joka asettaa esimerkiksi kuvanveistäjien käyttämät materiaalit sekä useimpien tekijöiden että monen katsojan mielessä tiettyyn rankijärjestykseen. Pronssi ja kivi ovat selkeästi arvokkaita ja ainakin Suomessa myös puu – onhan meillä jopa modernismin kautta voimakkaat perinteet Kain Tapperin ja Mauno Hartmanin vahvistamina.
Viimeistään postmodernin myötä uskoisi näiden materiaalihierarkioiden romahtaneen, mutta näin ei vai ole jostain syystä käynyt. Modernismin säännöt on tuhottu moneen kertaan ja kaiken mahdollisen pitäisi mennä täydestä, mutta jostain syystä tämäkin vallankumous on ollut vain osittainen. Tuntuu siltä, että kaikista eniten tästä ovat joutuneet kärsimään keramiikkaa käyttävät taiteilijat. 
Keramiikka on tuhatvuotinen käyttötaiteen materiaali, jonka perinteisin tai ainakin useimmin ensimmäisenä mieleen juolahtava ilmentymä on varmaankin ruukku. Jos kuvataiteilija käyttää ruukkua aiheenaan – kuten esimerkiksi taidegraafikko Tapani Mikkonen (1952–2014) usein teki, käyttää hän arvostettua ja hyväksi havaittua metaforaa, jonka symbolinen sisältö on yksinkertaisesta aiheestaan huolimatta monitahoinen ja -selityksinen. Mutta kun keraamiko tekee ruukun, hänen mielletään tehneen sohvan vierustalle sijoitettavan käyttöesineen, johon laitetaan normaalisti näyttäviä kukkia – vaikka se kuinka sisältäisi samat symboliset ulottuvuudet kuin ruukun kaksiulotteinen kuva. 

  
Tunnen monta keraamikkoa, joiden kanssa keskustelu menee jossain vaiheessa väistämättä siihen, mikä on heidän arvotuksensa ns. vapaamman taiteen harjoittajien keskuudessa. Usein he ovat hyvin turhautuneita siitä, että heidän roolinsa on usein olla ”vain keraamikkoja”. Tämä liittyy epäilemättä osin koulutukseen – esimerkiksi pääsääntöisesti keramiikkaa käyttävällä kuvanveistäjä Tommi Toijalla tuskin on ollut vaikeuksia tässä suhteessa, koska hän on valmistunut Kuvataideakatemiasta eikä Taideteollisesta korkeakoulusta. 
Toisinaan keraamikot ovat yrittäneet ratkaista tätä ongelmaa tekemällä sellaisia objekteja, joita ei taatusti voi käyttää mihinkään muuhun kuin ikään kuin funktiottomaan taideteoksena olemiseen. Toisinaan tämä on tuottanut ärsyttävän alleviivaavaa ja väliin vähän surkuhupaisaakin tulosta.

Kuvanveistäjä Tiia Matikainen (s. 1975) on valmistunut Taideteollisesta korkeakoulusta ja sen lisäksi, että hän on Kuvanveistäjäliiton kokelasjäsen, hän on myös Teollisuustaiteen Liitto Ornamon jäsen. Kaiken tämän tietäminen antaa minulle ennakkoasenteen, jonka kanssa on tehtävä töitä. Olen siis valmistautunut menemään ”keramiikkanäyttelyyn”. Ensimmäinen itselleni asettama työtehtävä onkin tiedostaa asenteeni jäykkyys. Miksi hemmetissä minun on aina ajateltava näin? Enhän minä mene koskaan esimerkiksi ”kivinäyttelyyn”, kun menen katsomaan ystäväni, kuvanveistäjä Matti Nurmisen näyttelyä – tai ”temperanäyttelyyn”, kun menen katsomaan toista ystävääni, taidemaalari Olavi Pajulahtea.  


Siitä ei ole kuin viikko aikaa, kun kävin Tallinnan Taidehallissa katsomassa mittavaa ja poikkeuksellisen hienoa keramiikkanäyttelyä – se oli muuten suomalaisen Pekka Paikkarin kuratoima. Suurimman osan ajasta minulla oli sellainen tunne, että minun oli pakotettava itseäni katsomaan sitä avoimesti ja ennakkoluulottomasti kuin taidetta – huolimatta siitä, että se oli keramiikkaa. Vasta tämän taistelun jälkeen se alkoi tuntua vaikuttavalta. Vähän kuitenkin jäi vaivaamaan se, että taitavassa keramiikassa oma huomioni tuntuu jäävän usein vain pintapuolisen esteettiseksi – on kuin keramiikassa virtuoosimainen taito ja tietty esteettinen herkkyys olisivat ainoita asioita. Teosten sanoma tuntuu jäävän usein aika vaisuksi. 
Tiia Matikainen tuntuu – ainakin tämän katsojan mielessä – ratkaisseen monia edellä esittämiäni ongelmia. Unohdin hänen näyttelyssään nopeasti materiaalin. Alkoi nopeasti tuntua siltä, että materiaali oli alisteinen sanomalle eikä toisinpäin. Tämä on tietysti yksinkertaistus, mutta näitäkin asioita tulin miettineeksi, ja on niitä ehkä syytä joskus miettiäkin. 


Matikaisella on omastakin mielestään selkeä sanoma. Näin hän kirjoittaa: ”Haluan teoksillani osallistua yhteiskunnalliseen keskusteluun siitä, miten arvotamme ihmisiä, ja millaisia rooleja ja vaatimuksia yhteiskunta meille asettaa. Minua kiehtoo ihmiselämän absurdius, ihmisluonto kaikenlaisine vääristymineen – mutta myös ajatus armollisuudesta. Tuottaako armoton aikamme liikaa raunioita?” 
Suuri osa Matikaisen teoksista on seinälle ripustetun trofeen eli metsästysmuiston kaltaisia esineitä. On tietenkin sattumaa, että trofee on tullut juuri nyt voimakkaasti julkiseen keskusteluun, kun amerikkalainen hammaslääkäri ampui tunnetun ja rakastetun leijonan Zimbabwessa, mutta sattuma on osuva. Näin taiteilija ottaa haltuunsa erään totutun esittämistavan ja kyseenalaistaa sen käyttämällä trofeina jotain aivan muuta: suojaan hakeutuvia ja piiloon työnnettyjä ihmisiä, hajoavaa mieltä. Tätä tukee myös materiaali: keramiikkaa on näennäisen kovaa mutta samalla haurasta ja helposti hajoavaa. Juuri näissä teoksissa rikkimenon uhka antoi teosten sanomaa vahvistavan materiaalisen ulottuvuuden. Kukkaruukun rikkoutuminen voi olla harmillinen vahinko, mutta ihmismielen rikkoutuminen on vahva kuva. 
Olin vaikuttunut. Tulin myös vähän ylpeäksi, kun mieleeni tuli uusi ilmaisu: taisteleva keramiikka. Sitä Matikaisen työt ovat. Niiden kautta myös ennakkoasenteet keramiikkaa kohtaan voivat taas muuttua. Taistelu jatkuu silläkin rintamalla.

***

PS. Mainitsemani Tallinnan Taidehallin näyttely Tule lummuses (Tulen lumoissa) on edelleenkin päällä, 16.8. saakka. Jos käytte viikon sisällä Tallinnassa, älkää jättäkö väliin. Kyse on Kohilassa sijaitsevasta näillä asteilla ainutlaatuisesta anagama-uunista, jota on käytetty jo 15 vuoden ajan kansainvälisissä työpajoissa. Ripustus oli aika runsas ja sellaisena vaikuttava:


Sergei Isupovin (s. 1963) näkemys anagamasta, suoraan taidehallin seinään.

lauantai 20. kesäkuuta 2015

Julkaistua 663 & 664 & 665 & 666 & 667: Uneksijan talot & Teemat syntyvät kulkemalla & Huumaavaa kauneutta & Luontoa, kulttuuria ja henkilöhistoriaa & "On oltava edellä itseänsä"

Ja seuraavat viisi taiteilijaesittelyä viime kuussa julkaistusta kirjastani Imprimo-kokoelma 1987–1999: 

Uneksijan talot

Taidegraafikko Päivi Lempinen (s. 1955) on asuttanut mielikuvituksessaan lukemattomia taloja. Taloja on myös monentyyppisiä: Himalajan stupia, huvilatelttoja, voimaloita, talousrakennuksia… 
Ranskalainen filosofi Gaston Bachelard on todennut: "Jos minulta kysyttäisiin, mikä on talon kallisarvoisin anti, vastaisin seuraavasti: talo antaa uneksinnalle turvapaikan, talo suojaa uneksijaa, talo antaa mahdollisuuden uneksia rauhassa. […] Siksi paikat, joissa ihminen on elänyt uneksien, rakentuvat itsestään uudelleen uudessa uneksinnassa. Koska muistot entisistä asumuksista voidaan elää uudelleen uneksinnassa, menneisyyden asumukset elävät meissä katoamattomina."
 
Päivi Lempinen, Kaupunki, 1993.

Bachelard tarkoittaa uneksinnalla unenkaltaista tilaa, jossa tietoisuus on kuitenkin läsnä. Ihminen on levossa, mutta hänen tietoisuutensa on vapaa. Näin kuvittelen Lempisen tekevän taidettaan: tietoisuus vastaa alati kehittyvästä teknisestä osaamisesta, joka puolestaan sisäistettynä mahdollistaa unenkaltaisen taiteellisen voiman. 
Lempisen aikaperspektiivi on laaja, muinaiset temppelit ja nykyaikaisia huvilatelttoja muistuttavat rakenteet muuntuvat ajattomaksi. Kun mukaan tulee Lempiselle keskeinen veden symboliikkaa, muuntuu lineaarinen aika jääkausien ja vedenpaisumusten – joista Lempinen on aina ollut kiinnostunut – suuriksi sykleiksi. Hän on itse todennut: ”Haluan kuvistani välittyvän sellaisen tunnelman, että ne voivat tapahtua tulevaisuudessa tai menneisyydessä. Ne ovat yhtä aikaa ennustuksia ja perimätietoa.” 
Aikaperspektiivi liittyy myös hänen omaan uraansa. Hänelle ominaiset tutut teemat saavat uusia tulkintoja, mutta Lempinen – virtuoosimaisena käsityöläisenäkin – on antanut sattumallekin mahdollisuutensa viedä työtä eteenpäin. Näin hänen oma työnsäkin on kuin teemojen, tarkkojen rakennusten ja luonnon hallitsemattomuuden välisen suuren jännitteen kuva pienoiskoossa. 
Bachelard on sanonut: ”Taloa ei ’eletä’ vain parhaillaan tapahtuvana, sen siunauksellisuutta ei tunnisteta vain käsillä olevana hetkenä. Todellisella hyvällä ololla on menneisyys.” Lempinen lisää tähän tulevaisuuden. 

***

Teemat syntyvät kulkemalla 

Taidegraafikko ja kuvanveistäjä Harri Leppäsen (s. 1952) ura on sujunut taiteen, painamisen ja organisoimisen vuoropuheluiden puristuksessa – lisäksi hän opettanut 1990-luvulla Kuvataideakatemiassa. Hän ollut on ollut yksi keskeisimmistä hahmoista suomalaisen litografian kehityksessä aina Aukusti Tuhkan työhuoneelta alkaen.
Aktiivisuus ja monipuolisuus näkyy epäilemättä Leppäsen omassa taiteellisessa työskentelyssäkin: kun yksi vaihe on ohi, se on ohi, ja on aika heittäytyä seuraavaan: ”Olen aina tehnyt sen, mikä juuri silloin pitää tehdä – olen sellainen, että jos päässä pyörii joku asia, on se tehtävä pois.” Hän ei ole myöskään lähestynyt tekemistään luomalla tavaramerkkimäistä tyyliä: ”En ole mikään sankaritaiteilija.”

Harri Leppänen, JOJO, 1985.

Leppäsen lähtökohdat ovat abstraktissa ilmaisussa, ehkäpä abstraktissa ekspressionismissa, ja hän muisteleekin sitä, kuinka 1970-luvulla taiteilijat kävivät America Centerin kirjastossa tutustumassa yhdysvaltalaisen taiteen uusimpiin tuuliin. Suomalainen abstrakti taide oli tuolloin kovalinjaista konstruktivismia. Systemaattinen ja jopa matemaattinen tekeminen ei houkutellut Leppästä, joka on aina ollut kokeilunhaluinen ja avoin uudelle. Hän onkin matkustanut paljon ympäri maailmaa ja imenyt vaikutteita: ”Teemat syntyvät kulkemalla. Kun paljon reissaa, asiat vain menevät tajuntaan.” Leppänen ei erityisesti dokumentoi kohtaamiaan kuvamaailmoja vaan antaa visuaalisten ärsykkeiden sulautua toisiinsa: ”Kaikki tekemisen sisällä on lopulta hyvin intuitiivista, kaikki tapahtuu prosessin myötä.” 
Leppäsen monipuolisuudesta kertoo myös se, että hän on tehnyt paljon veistoksia ja reliefejä – materiaalinaan muun muassa paperi. Tässäkin hän oli mukana uranuurtajien joukossa, sillä yhteistyössä barcenolaisen paperitaiteilija Thomas Pupkiewiczin kanssa hän lanseerasi paperitaiteen Kuvataideakatemiaan vuonna 1989. Myöhemmin hän oli perustamassa Suomen Paperitaiteen keskusta Porvooseen. 
Nyttemmin Leppänen on palannut litografian pariin, mukana on tutuissa teemoissa on ”mukana vähän vanhan miehen elementtiä: maisemaa”.

***

Huumaavaa kauneutta

Taidemaalari Leena Luostarinen (1949–2013) on vakiinnuttanut paikkansa yhtenä rakastetuimmista suomalaistaiteilijoista. Hän kuuluu Marika Mäkelän ja Marjatta Tapiolan kanssa naismaalareiden polveen, joka räjäytti taidemaailmamme tajunnan 1980-luvun alun rajulla uusekspressionismilla. 
Luostarisesta on puhuttu ekspressionistina, postmodernistina ja romantikkona. Hänen ekspressionisminsa on ollut sen verran ajatonta tai ehkä pikemminkin niin syvää historiaa kommentoivaa ja taidehistoriallisesti ladattua, ettei se ole ollut alttiina trendeille. 
Luostarisen taustavoimana on aina ollut voimakas romanttinen ote. Hän nimittikin itseään siekailematta romantikoksi. Eksoottiset teemat – oli sitten kyse egyptiläisistä sfinkseistä tai balilaisesta varjoteatterista – ja välimerellinen valo tekevät hänen maalauksistaan hyviä assosiaatiopintoja. Voimme miettiä rakkautta, kaipuuta, surua tai mitä tahansa elämässämme edelleenkin vaikuttavan kreikkalaisen draaman perusteemaa. Tätä Luostarinenkin teki, sillä jokaiseen teokseen liittyy henkilöhistoriallisia ulottuvuuksia, mutta niiden tunnistaminen ei kuitenkaan ole mikään avain. 

Leena Luostarinen, Kiinalaislapsen uni I, 1990.

Postmoderniin on usein liitetty eklektisyys, säännöistä piittaamaton eri puolilta tulleita vaikutteita ja lainoja yhdistelevä tapa työskennellä. 
Luostarinen oli epäilemättä eklektinen – monellakin tasolla ja täysin tietoisesti. Hän ei koskaan suhtautunut puritanistisesti käytössään olleeseen kulttuuriseen materiaalivarastoon. Hän käsitteli teoksissaan yhtäaikaisesti banaalia ja ylevää, hänen lukuisilta matkoiltaan mukaan tarttuneissa esinekokoelmissaan oli yhtä hyvin kitschahtavia matkamuistoja kuin arvokkaita sakraaliesineitäkin. Niistä ja niiden yhdistelmistä hän kykeni työstämään esiin huumaavan kauneuden – ja juuri kauneutta hän tunnusti etsivänsäkin. 
Vaikka Luostarinen olikin ennen kaikkea maalari, hän teki erilaisia graafisia kokeiluita pitkin uraansa ja paneutui esimerkiksi japanilaisiin klassisiin puupiirroksiin. Imprimo-kokoelmassa Luostariselta on neljä litografiaa 1990-luvun alkupuolelta. 

***

Luontoa, kulttuuria ja henkilöhistoriaa 

Taidegraafikko ja -maalari Tapani Mikkonen (1952–2014) mielletään nimenomaan taidegraafikoksi, mutta sielultaan hän piti itseään aina myös taidemaalarina.
Suomen taide-elämässä Mikkonen tuli kuitenkin ennen kaikkea tunnetuksi taidegrafiikan uudistajana. Hänen 1970-luvun tuotantonsa koostui lähinnä puu- ja linoleikkauksista, aiheet löytyivät arjesta ja ajalle ominaisista realistisista työläiskuvauksista. 1980-luvun alussa hän siirtyi litografiaan, työt suurenivat ja väri tuli mukaan, myös maalauksellisuus. Mikkonen olikin yksi Imprimon keskeisistä tukijaloista – sekä taiteilijana että yhteisön puuhamiehenä. Kokoelmassa on kaikkineen 77 Mikkosen työtä 1970-luvun lopulta 1990-luvun lopulle.
Mikkonen oli keulahahmo siinä sukupolvessa, joka ”nosti grafiikan seinälle” – oli valtaamassa grafiikalle tasavertaista paikkaa muun kuvataiteen joukossa 1980-luvulla. Rajoja ei tunnustettu, ja niinpä Mikkonen oli uranuurtaja myös monumentaaligrafiikan tekijänä. Hän toteutti suuria julkisia teoksia – tunnetuimpana rakennusyhtiö Skanskan pääkonttoriinsa tilaama kolmeen kerrokseen yltävä, 12-metrinen Vuosituhannen muistiinpanoja (2001). 
Mikkosen ilmaisu liikkui abstraktimpaan suuntaan, mutta taustalla oli usein maisemallinen ajattelu – olihan hän myös klassinen havainnosta kuvaa tekevä ulkoilmamaalari, mitä hän jatkoi koko uransa ajan.
 

 Ystäväni Tapani Mikkonen (1952–2014) teki myös maisemaa, tässä litografia Koli, 2008. Ja Kolille hänet tuhkansakin vietiin.
 
Mikkonen haki jatkuvasti innoitusta taidehistoriasta ja erilaisista kuvallisista perinteistä: monet matkat ja intohimoinen lukeminen toivat mukaan espanjalaista luolamaalausta, klassista japanilaista puupiirrosta sekä Länsi-Afrikan ihmeellisen valon ja jälleen perusvärit. Mikkosen tuotannossa luonto ja kulttuuri kietoutuvat toisiinsa. Mukana on myös yksilöllinen ja satunnainen henkilöhistoria, joka kuvaksi muututtuaan saavuttaa kuitenkin aina yhteyden yleisesti jaetun kulttuuri- ja luonnonhistorian kanssa. Toiminta, tunne ja merkitys sulautuvat toisiinsa. Tämän mahdollistaa muun muassa toisto, jota kuitenkin rytmittävät jatkuvan virran sijaan myös lepo ja vakaus. Taide on yhtä elämän ja ympäristön kanssa.


***
 
”On oltava edellä itseänsä” 
 

Taidemaalari Jukka Mäkelä (s. 1949) on 1980-luvun suomalaisen uusekspressionismin keskeisiä nimiä. Hän valmistui Suomen Taideakatemian koulusta vuonna 1972. 
Taidekriitikko Timo Valjakka on luonnehtinut varhaista Mäkelää ”lyyriseksi konstruktivistiksi”. Sittemmin ote muuttui ekspressiivisemmäksi. Maalausten koot suurenivat, ja Mäkelä alkoi koetella rajojaan rankalla alla prima -maalauksella – väliin niin, että voimatkin tahtoivat loppua. Isolle kankaalle ”märkää märälle” -tekniikalla tehdyt työt eivät kuitenkaan olleet ulkopuolelle suunnattua uhoa: ”Minua kiinnosti enemmänkin omien rajojen kokeilu, myös se minkä kokoista pintaa pystyn hallitsemaan.” 
Mäkelän työtä onkin aina leimannut tietty käytännönläheisyys. Suurten teemojen lisäksi hän puhuu mielellään tekniikoista ja materiaaleista, joihin liittyy koko ajan uuden oppiminen. Takavuosina, kun kerran haastattelin häntä, hän maalasi parhaillaan läpinäkyvälle kuitupaperille, jonka sitten liimasi maalatulle kankaalle. Hän halusi uuden tekniikan opettelemisen lisäksi myös aikaa: ”Tekniikan on oltava riittävän vaikeaa ja pitkäkestoista, että on aikaa ajatella.” 



Jukka Mäkelä on jatkanut litografian tekemistä 2000-luvullakin, tässä vuodelta 2005.

Mitä Mäkelä sitten ajattelee? Varsin abstrakteinakin hänen teoksensa on aina liitetty suomalaiseen maisemaan. Ja puhuu hän itsekin esittävyydestä: ”Kaikki teokseni ovat esittäviä.” Mutta samaan hengenvetoon hän haluaa tehdä asian vähän ongelmallisemmaksi: ”Maalaanko sitä mitä näen vai näenkö sitä mitä maalaan?” Suurempaa ideaa on kuitenkin metsästettävä niin ettei aina itsekään tiedä, mihin on menossa. ”On oltava edellä itseänsä”, toteaa Mäkelä, joka kuitenkin abstraktien teemojen sijaan kiinnitti haastattelun aikana huomioni pöydällä olevaan korallikaktukseen (Rhipsalis pilocarpa), jonka tapa jakautua on kiihottanut hänen mielikuvitustaan jo pitkään. 
Arki ja ylevä – esittävä ja abstrakti – käyvät Mäkelän taiteessa jatkuvaa vuoropuheluaan.

sunnuntai 1. helmikuuta 2015

Vielä ehtii

Eilen olin Forum Boxissa Tapani Mikkosen (1952–2014) muistonäyttelyssä, jossa esitettiin erikoisnäytöksenä Matti-Juhani Karilan Maikkarille tekemä dokkari Maisema, ruukku ja pyhä käärme (2001):


Tapsalle rakkaan Fela Kutin musiikki soi taustalla, ja miehet juttelivat Tapsan tematiikasta sekä varsinkin Afrikan vaikutuksista. Tapsan paletti uusiutui tuolloin Villa Karossa vietettyjen aikojen myötä. 
Hyvä dokkari. Tuli vähän häkellyttävä olo, koska en ollut nähnyt sitä, enkä edes tiennyt sen olemassaolosta, vaikka olin sen teko- ja ilmestymisaikaan jo Tapsan ystävä. Näin sitä asiat huomaamatta tapahtuvat.
Huomaamatta jäi vähän tämä näyttelykin. Yleisöä on kyllä käynyt, mutta lehtemme eivät sitä noteeranneet lainkaan. Olin aika vihainen ja surulllinen, kun havahduin tähän eilen. Tapsa oli kiistatta yksi merkittävimmistä nykygraafikoistamme, ja siitä huolimatta hänen muistonäyttelyään ei noteerattu mediassa. Hän oli yksi keskeisistä taidegrafiikan uudistajista 1980-luvulla ja monumentaaligrafiikan ehdottomasti keskeisin uranuurtaja. 
Onhan se tunnettua nykyaikana, että moni taiteilija pitää vaivalla ja rakkaudella tehdyn näyttelyn, joka jää julkisuudelta huomaamatta. Sitten vain jäädään odottamaan seuraavaa kertaa. Tämä oli hieman erilainen tapaus: viimeinen – merkittävän taiteilijan muistonäyttely, joka jo sellaisena olisi ollut silkkaa uutismateriaalia hyvän taidekokemuksen lisäksi.
Vaimoni huomautti eilen, että näin ei voisi tapahtua Virossa (jonka taide-elämää seuraamme paljon). Ja näinhän se on: alanaapurimme 1,3-miljoonainen kansa pitää taiteilijoistaan ainakin henkisesti paljon parempaa huolta.
Mutta henkilökohtainen kokemushan se näissä asioissa on aina tärkeämpää. Ei taidetta mediaa varten tehdä. Jos näyttely on jäänyt näkemättä, vielä tänään ehtii. Joukolla siis Forum Boxiin klo 12–16!   

perjantai 16. tammikuuta 2015

Näyttelykuvia 941: Kipinöintiä

Viime lauantaina vietettiin Tapani Mikkosen (1952–2014) muistonäyttelyn Kipinä [Tapsaa kutsuttiin nuorena "Kipinäksi"] (11.1.–1.2.) avajaisia Forum Boxissa. Olin sitä ennen ison porukan mukana ripustamassa näyttelyä kolme päivää. Mukana oli Tapsan tytär, Mercedes Hoyer, ja viisi Tapsan taiteilijaystävää: Olavi Pajulahti (s. 1944), Matti Peltokangas (s. 1952), Heimo Suntio (s. 1955), Risto Suomi (s. 1951) ja Antti Tanttu (s. 1963):


Tapsallahan oli jo etukäteen varattu näyttelyaika Boxista. Tapsa kuoli viime syyskuussa, mutta Mercedes päätti, että näyttely järjestetään joka tapauksessa. Näyttelystä tuli siis muistonäyttely. Mitään retroa emme halunneet tällä aikataululla yrittääkään rakentaa, sillä Tapsa taatusti ansaitsee tulevaisuudessa kunnon retron jossain museossa. Tapsan itsensä suunnittelemaa näyttelyäkään emme voineet toteuttaa, sillä hän oli kaavaillut mukaan uutta aluevaltausta: hän päätti näyttää veistoksia, mutta ei ehtinyt toteuttaa niitä lainkaan. Oletan, että kyseessä olisi ollut Afrikan teemojen tuottamia pelkistettyjä muotoja.
Tapsa teki viimeiset vuodet töitä aivan hillittömällä tahdilla – sekä vedosti että maalasi –, ja niinpä päätimme näyttää tuon ryöppyävän luomisvoiman ajattelematta liikaa sitä Tapsaa, joka olisi yleisölle tutuinta ja turvallisinta. Mukaan tuli viime vuosien aika rajujakin maalauksia – kuten tämä Kipinä, jota Heimo alla pulttaa paikoilleen:


Viimeisenä ripustimme parven takaseinän, jonka olimme varanneet Tapsan viimeisille luonnoksille:


Emme sommitteleet seinää etukäteen, vaan kukin meistä kävi vuorotellen naulaamassa seinään klipseillä varustetun luonnoksen. Näin se rakentui hiljalleen ja sattumanvaraisesti. Samalla myös aika rituaalisesti, sillä Tapsan läsnäolo oli vahva. 

PS. Tapsan maalauksia on esillä samanaikaisesti (22.2. saakka) OHO Galleriassa, Merimiehenkatu 29:n pienessä ikkunagalleriassa.

maanantai 15. joulukuuta 2014

Julkaistua 594: Kipinä – Tapani Mikkosen viimeisimpiä teoksia

Kirjoitin tänään lehdistötiedotteen ja verkkotekstin ystäväni Tapani Mikkosen (1952–2014) tulevaan Forum Boxin näyttelyyn. Avajaisia vietetään 10.1., joten joukolla paikalle! Luvassa on vähän yllättäviäkin maalauksia.

Marraskuun lopulla kävimme Tapsan tyttären Mercedeksen johdolla varastolla tutkailemassa näyttelyä varten Tapsan maalauksia, joista osa on varsin isoja, kuten tämäkin, jota Tapsan ikiaikainen ystävä Matti Peltokangas (s. 1952) ihmettelee. 

Kipinä – Tapani Mikkosen viimeisimpiä teoksia


Forum Box 11.1.–1.2.2015

Taidegraafikko ja -maalari Tapani Mikkonen (1952–2014) tuli tunnetuksi suomalaisen taidegrafiikan uudistajana. Hänen 1970-luvun tuotantonsa koostui lähinnä puu- ja linoleikkauksista, aiheet löytyivät arjesta ja ajalle ominaisista työläiskuvauksista. 1980-luvun alussa Mikkonen siirtyi litografiaan, työt suurenivat ja väri tuli mukaan. Hänen ilmaisunsa meni abstraktimpaan suuntaan, ja taustalla oli usein maisemallinen ajattelu – olihan Mikkonen myös ihan klassinen havainnosta kuvaa tekevä ulkoilmamaalari, mitä hän jatkoi koko uransa ajan. 
Mikkonen oli keulahahmo siinä sukupolvessa, joka ”nosti grafiikan seinälle” – oli valtaamassa taidegrafiikalle tasavertaista paikkaa muun kuvataiteen joukossa 1980-luvulla. Mitään rajoja ei tunnustettu, ja niinpä Mikkonen oli uranuurtaja myös monumentaalisen grafiikan tekijänä. Hän toteutti useampiakin suuria julkisia teoksia. 
Mikkonen haki jatkuvasti innoitusta taidehistoriasta ja erilaisista kuvallisista perinteistä: monet matkat ja intohimoinen lukeminen toivat mukaan espanjalaista luolamaalausta, klassista japanilaista puupiirrosta sekä Länsi-Afrikan ihmeellisen valon ja jälleen perusvärit. 
Uran edetessä moninaiset vaikutteet syvenivät erottumattomaksi synteesiksi, jossa luonnonhavainto, maisema, taidehistoria, eri kulttuurit ja myös muut taidelajit – Mikkonen oli muun muassa intohimoinen musiikki-ihminen –  yhtyivät omaan henkilöhistoriaan ja tunne-elämään. 
Mikkonen oli työnarkomaani, joka innostuksen tullen miltei unohti muun maailman. Esimerkiksi viimeisessä residenssissään Lieksan Vuonislahdessa hän maalasi parissa kuukaudessa 80 öljymaalausta. 
Forum Boxin näyttelyaika oli jo hyvissä ajoin varattu, kun Mikkonen menehtyi sairauteen syyskuussa 2014. Näin näyttelystä tulikin muistonäyttely. Mikkosella itsellään oli näyttelylle jo valmis konsepti, mutta sitä näyttelyä emme näe, koska mukaan piti tulla myös veistoksia. Niitä hän ei koskaan ehtinyt toteuttaa. Näyttelytyöryhmä on koonnut näyttelyyn valikoiman viimeisten vuosien vimmaisen työrupeaman suurelta osin aiemmin julkisesti esittämättömiä tuloksia – sekä maalauksia että grafiikkaa. 
Näyttelyn yhteydessä julkaistaan myös kuuden vedoksen grafiikansalkku Kosketus, jonka Mikkonen ehti saattaa valmiiksi kesäkuussa 2014. 
Kipinä? Se oli teininä Tapsan lempinimi Lieksassa. Lieksaan hän palasi vuosittain maalaamaankin. 

Näyttelytyöryhmä: Mercedes Hoyer, Otso Kantokorpi, Olavi Pajulahti, Matti Peltokangas, Jyri Sarpaniemi, Heimo Suntio, Risto Suomi, Antti Tanttu

Kesäkuun alussa ripustimme Tapsan kanssa Galleria Ortonin kesänäyttelyä, jossa hän oli mukana.

lauantai 13. joulukuuta 2014

Julkaistua 592 & 593 & Näyttelykuvia 935 & 936: Taidetta koteihin ja varastoihin & Algoritmi vai dislokaatioiden vaellus?

Viikolla ilmestyi vuoden viimeinen Taide (6/14). Minulta oli siinä kaksi juttua, toinen haastattelujuttu taiteen keräilystä ja toinen vähän outo kritiikki – kun en oikein ymmärtänyt näkemääni.
Keräilyjutussa halusin tietoisesti nostaa esiin sellaisia keräilijöitä, joita ei julkisuudessa ole keräilijöinä tunnettu ja joilla ei ole järin täsmentyneitä ambitioita kokoelmansa suhteen. Ehkäpä vain rakkaus taiteeseen. Kuvanveistäjä Pekka Kauhanen (s. 1954) on keskittynyt nuorempaan taiteeseen, Skanskan entisellä pääjohtajalla Mauri Niemellä on ollut työpaikkansa näyttelykuratoinnin myötä – ja muutenkin – läheinen suhde moneen taiteilijaan. Ja pakkohan se on, hitto soikoon, mainita: kuvanveistäjäisäni on ollut aikoinaan Niemen kuvismaikka, joten hauskasti maailma on pieni. Antikvaarinen kirjakauppias Timo Surojegin on innokas näyttelyidenkiertäjä, joka viihtyy myös huutokaupoissa:

Taidetta koteihin ja varastoihin

Missä vaiheessa kotiin hankittu taide muuttuu kokoelmaksi? Koska taiteen rakastajasta tai harrastajasta tulee taiteen keräilijä? Taidetta voi keräillä eri tavoin ja monenlaisista motiiveista, eikä lopputuloksen tarvitse aina olla monumentti.

Tapasin kolme taiteenkeräilijää, jotka eivät taiteen kentällä ole varsinaisina keräilijöinä esiintyneet. Kaikilla kolmella riittää kuitenkin taidetta nykyään varastoihin asti. Skanskan entinen toimitusjohtaja Mauri Niemi tuli taidemaailmassa tunnetuksi Skanskan pääkonttorissa pitkään jatkuneen näyttelytoiminnan myötä – lisäksi hän on toiminut aktiivisesti monissa taidealan järjestöissä ja laitoksissa. Taidehuutokaupoissa viihtyvä antikvaarinen kirjakauppias Timo Surojegin aloitti keräilemällä kirjoja, mutta osa kirjoista on nykyään näkymättömissä taideteosten takana. Kuvanveistäjä Pekka Kauhanen on tuttu vieras varsinkin nuorempien nykytaiteilijoiden avajaisissa – ja epäilemättä toivottukin, koska erityisesti nuori taide kartuttaa nykyään hänen kokoelmiaan.

Mauri Niemi. Kuva: Timo Setälä.

Surojegin muistuttaa aluksi siitä, miten tunnetusta taiteenkeräilijästä Simo Kuntsista kirjan (2006) kirjoittanut Riina Tiitola siteerasi yhdysvaltalaisen taidehistorioitsijan ja kriitikon Donald Kuspitin ajatuksia: ”Keräilijän henkilöhistoriaan liittyy Kuspitin mukaan pettymyksiä ja epäonnistumisia ihmissuhteissa. Ihmisten kanssa törmää pian epämiellyttäviin realiteetteihin, mutta taideteoksen ideaalikuva säilyy: se on juuri sellainen, minkälaisena keräilijä haluaa sen nähdä.” 
Nämä keräilijät eivät kuitenkaan Kuspitin ajatuksia pelästy, koska heillä kaikilla taiteeseen liittyy myös sen tekijä: kaikki hankkivat lähinnä elävien taiteilijoiden töitä, ja teosten myötä myös oikeat ihmissuhteet lisääntyvät. 

Mauri Niemen lattialta: Joakim Sederholm, Kättä pitempää – Arma tur, metalli, 2007. ”Joakim Sederholmin veistos tavoittaa jotain oleellista ihmisenä olemisesta. Muoto, pinnan struktuuri ja polttamalla esiin saatu väri on yhtä monimuotoinen kuin elämä.” 

MN: En minä oikein miellä itseäni keräilijäksi, mutta kun mietin tätä, mieleeni tuli tunnetun taiteenkeräilijä Vexi Salmen kommentti, jonka mukaan ”keräilijä on se, joka ostaa varastoon”. Tavallisen kodin omaava taiteenharrastaja joutuu aika nopeasti tähän tilanteeseen, joten kai minä sellainen sitten olen. Mutta jos keräilyyn liittyy joku systematiikka ja tarkat kriteerit, en tunnista itseäni keräilijäksi. Minulle taiteen hankinta on intuitiivista. Se on myös eräänlainen kasvuprosessi, joka on vuosien mittaan kehittynyt hiljalleen, kun on tutustunut vähän syvällisemmin taiteeseen. 
OK: Missä vaiheessa tajusit kuitenkin olevasi jonkinlainen keräilijä? 
MN: Jonkun muuton yhteydessä. Se on prosessi, johon on vain luisunut. 
OK: Olet ollut mukana paljon taidemaailmassa. Hankitko tutuilta taiteilijoilta? 
MN: Hankin eläviltä taiteilijoilta. Joitain poikkeuksia lukuun ottamatta kuitenkin tunnen taiteilijan. Teoksiini liittyy myös useimmiten joku tarina. Sitä oppii tuntemaan, mitä on teoksen takana – mitä se käsittelee, ja myös millainen on itse taiteilija. Kaikki tämä helpottaa ymmärtämistä. 

Pekka Kauhanen. Kuva: Timo Setälä.

OK: Mistä tulee innostus nuoriin taiteilijoihin? 
PK: Kokoelmani alkoi silloin, kun opiskelin Suomen Taideakatemian koulussa. Silloin tehtiin vaihtokauppoja. Olin ensimmäisellä luokalla, kun viimeisellä luokalla ollut Tuomo-Tapio Immonen (1950–2011) ehdotti minulle kauppoja. Tein yhden pronssiveistoksen, josta valoin muutamia kipsikappaleita, joita vaihdoin parin kaverin kanssa. Toinen taisi olla Pekka Hermanni Kyrö. Siitä se kaikki alkoi, mutta sitten huomasin, että enhän minä ala vaihtaa. Jos minulla on rahaa, ostan mieluummin ja tingin. 
OK: Savolainen! 
PK: Niinpä. Myyn kalliilla itse ja ostan halvalla. En ole vaihtanut kuin yhden kerran sen jälkeen. 

Pekka Kauhasen seinältä: Antti Tanttu, Pelon palkka, puupiirros, 1989. ”Antti Tantun iso puupiirros on ollut samalla paikalla kotonani jo 25 vuotta. Se on yksi kannatinpilareista kokoelmassa, ja voimakkaana työnä se antaa itsestään koko ajan jotain uutta.” 

OK: Eivätkö taiteilijat vaihda aika paljon? 
PK: Taiteilijat vaihtavat, mutta minähän olenkin kuvanveistäjä. Mutta vakavasti ottaen: siitä se alkoi pikkuhiljaa revetä. Koulussa oli esimerkiksi aina joulu- ja kevätnäyttelyitä, ja aloin hankkia teoksia ihan rahallakin, jos sitä pikkuisen enemmän sattui olemaan. 
OK: Sinähän seuraat nykyään aika paljon nuorta taidetta? 
PK: Olen seurannut pitkään. Olivathan nämä nyttemmin vanhentuneet opiskelutoverinikin nuoria silloin, kun aloitin. Mutta viimeisin villitys on tietysti uudempi sukupolvi, kahtapuolta kolmikymppisiä. Niillä on ihmeellisiä ideoita, ja töitä voi ripustaa vaikka kattoon ja nurkkiin. Ja liittyy se omaankin tekemiseen. Kyllä niistä jotenkin saa virikkeitä. Kotiin eivät kaikki enää kuitenkaan mahdu. Minulla oli Kuopion taidemuseossa 2007 näyttely ja ehdotin, että voisin ottaa seinille hankkimiani teoksia, kavereitten töitä. Silloin ehkä tajusin olevani keräilijä. Latasin auton kyytiin yli 50, eikä siinä ollut edes kaikkia. Taidemuseohan sitten tarkisti kaikkien teosten kunnon ja kehystikin osan. 
OK: Savolainen! 
PK: Niinpä. Mutta takaisin asiaan. Elävien taiteilijoiden töitä minäkin olen hankkinut. Vaikka onhan joukossa jo edesmenneitä. Kuten jotkut meitä tukeneet kollegatkin. Muistan kun nuorena oli vähän tiukilla, oli hienoa kun pystyi soittamaan joillekin taiteilijakollegalle, esimerkiksi Juhani Harrille (1939–2003) ja Kain Tapperille (1930–2004). Niille oli paljon helpompi soittaa kuin jonnekin säätiöön. Molemmat pelastivat toisinaan pälkähästä. Heillä molemmilla oli aika isot kokoelmat. Ja nyttemmin, kun on mennyt ihan hyvin taloudellisesti, ajattelen että voinhan minäkin samalla tavalla näitä nuorempia vähän jeesata – nyt kun on tiukat ajatkin. Ikään kuin jatkan tätä perinnettä. 
TS: Kyllä minussakin joku keräilykärpänen tai -hemuli sisällä asustaa. Taide ei kuitenkaan ollut ensimmäinen asia. Kaikki lähti siitä, että keräsin kirjoja ja sitten harrastus muuttui ammatiksi. Kirjojakin on nykyään vähän liikaa. Jos taiteenkeräily tarkoittaa, että teokset eivät mahdu enää seinille, vastaus on kyllä. Se raja on jo vuosia sitten ylitetty. Systemaattisena keräilijänä en minäkään itseäni pysty pitämään. Kun olen esimerkiksi puhunut Lars Swanljungin kanssa ja lukenut hänen kommenttejaan, pitäisi varsinaisella kokoelmalla olla tietty teema ja sen pitäisi pyrkiä tiettyyn kattavuuteen. Ei minulla ole sen paremmin mahdollisuutta kuin haluakaan siihen. Keräilyni on täysin intuitiivista. Olen tykännyt jokaisesta työstä kauhean paljon, mutta ei kokoelmassani ole edes mitään tyylillistä yhtenäisyyttä. 
MN: Toisaalta onhan meillä varmaan tiettyjä painopisteitä omaan makuun liittyen. Minulla esimerkiksi on aika paljon konkretismia. Sitten on toinen punainen lanka: jos on joidenkin taiteilijoiden töitä enemmän, silloin mielellään hankkii, kun taiteilija liikahtaa johonkin suuntaan linjassaan. Sitä alkaa seurata uutta polkua. Tietysti sillä edellytyksellä, että haluaa seurata sitä polkua, mihin taiteilija on menossa. 
PK: Kyllä ne kaikki ne on lempilapsia. Kun ostaa kotiin, on se vähän eri asia kuin se, että keräisi museoon. 

Timo Surojegin. Kuva: Timo Setälä.

TS: Minun makuni on aika laaja, eikä siitä synny linjaa. Kun mietin  vaikkapa tuoreita hankintoja, olen ostanut kaksi Tommi Toijaa ja kaksi Kauko Hämäläistä (1928–1986). Eivät he ole kovin lähellä toisiaan. Toijat ovat ekspressiivisiä, jopa raadollisiakin, ja Hämäläiset puolestaan pysähtyneitä ja zeniläisiä. 
MN: Minä olen viime vuosina hankkinut yhtä paljon veistäjiltä kuin maalareilta kuin valokuvaajilta. 
PK (savolaisittain): Se on hyvä linja. 
MN: Siihen vaikuttaa varmaan se, että kuratoin niitä Skanskan pääkonttorin näyttelyitä. Opin tuntemaan aika ison joukon eturivin veistäjiä. 
OK: Paljonko niitä näyttelyitä oli? 
MN: Se oli kymmenen vuoden rupeama, viitisen näyttelyä vuodessa, joten oli niitä viitisenkymmentä. Se kattaa aika joukon veistäjiä. 
OK: Timolla on eläviltä taiteilijoilta hankkimisen lisäksi yksi erikoisalue. Olet kolunnut paljon näitä halvempia huutokauppoja? 

Surojeginin seinältä: Janne Kaitala, Kipinämikko, akryyli, 2010. ”Janne Kaitala maalaa hienoja töitä, jotka toimivat maalauksen omilla ehdoilla, kuten taiteilija itse toteaa: ’Näissä teoksissa ei ole vihaa, ei rakkautta, näissä teoksissa on viivoja ja väriä. Näissä teoksissa ei ole rahahuolia tai muitakaan huolia. Näissä maalauksissa on viivoja ja väriä’.”

TS:  Kuten sanoin, makuni on aika laaja. Jos ihastun johonkin työhön, niin voi se olla jo edesmenneeltä taiteilijalta. Kun rahat antavat periksi, saatan hankkia jotain vanhempaakin, johon olen tykästynyt. Yksi tällainen löytö oli Eino Ruutsalo (1921–2001). Taidehallissa oli vuonna 2001 se retro, joka muuttuikin sitten muistonäyttelyksi. Aloin niihin aikoihin käydä huutokaupoissa ja tajusin, että hemmetti, nämähän on aika edullisia ja minullakin on varaa niihin. Nyt minulla on kymmenkunta eri tyylistä ja eri ajoilta olevaa Ruutsaloa. 
OK: Käyttekö te muut huutokaupoissa? 
MN: Seuraan minä niitä mutta en juuri käy, joskus sattumanvaraisesti. 
PK: Olen minä Hagelstamilla joskus käynyt. 
MN: Minulle se on vähän raamin ulkopuolella. 
PK: Viimeksi ostin Aino Aallon (1894–1949) neljä tuolia. 
OK: Onko ne käytössä? 
PK: On tietenkin. Sitä paitsi, jos olisin mennyt kauppaan, ne olisivat maksanut paljon enemmän. 
OK: Savolainen! 
TS: Olen minä varmaan muutaman kymmenen työtä huutokaupoista ostanut. Täytyy kuitenkin muistaa, että näistä halvemmista huutokaupoista saattaa löytyä nimitaiteilijoita, mutta työt eivät välttämättä ole aina niitä parhaimpia – tai välttämättä sellaisia, mitä itse haluaisi hankkia. Näin on varsinkin vähän vanhemman taiteen kanssa. Harvoin niihin vanhempia huipputöitä eksyy.
MN: Huomasin kerran, että yksi kiinnostava työ oli myyty vähän halvemmassa huutokaupassa erittäin halvalla. Kyse oli vielä elävästä taiteilijasta, ja olisin halunnut juuri siltä kaudelta työn, mutta niitä ei enää ollut taiteilijalla jäljellä. Sain selville että se oli mennyt edelleen myyntiin, menin seuraavaan paikkaan ja kysyin mitä maksaa. Hinta oli viisi- tai kymmenkertainen. Ostin sen sitten, eikä edes harmittanut yhtään. Hintapyyntö oli ihan oikea. 
OK: Te ette siis keräile sijoitusmielessä ettekä rakenna museokokoelmaa. Mutta miten kokoelmat sitten elävät arjessanne, kun osa on varastossakin? 
PK: Silloin kun minulla oli se Kuopion näyttely, tuli vähän orpo olo, kun seinät oli puolitoista kuukautta tyhjillään. Ihan oikeasti. Alkoi ahdistaa, kun ei ollut muuta kuin se helvetin televisio. Tuntui siltä, ettei näin tule toimeen. 
OK: Vaihdatteko ripustuksia? 
PK: Vaihdan jonkin verran. 
MN: Kyllä minä vaihdan. Minulla on aika ”fleksiibeli ripustus”, osa on usein jopa nojalla seinää vasten. Olen laittanut teoksia kirjahyllyynkin. Sitten meillä on talossa piharakennus, jossa on autotalli. Se on vanha hevostalli ja yläpuolella on hevosmiesten asunto. Minulla on siellä tila. Vaimo sanoo sitä varastoksi ja minä sanon ateljeeksi. Siellä on aika paljon ripustettuna. 
OK: Siis niin kuin klassinen man cave – paikka, johon miehet tungetaan tai joihin he karkaavat omine harrastuksineen? 
MN: On siellä vanhat vinyylitkin. 
TS: Pyrin vaihtamaan ripustusta, mutta en kovin usein. On kuitenkin paljon niitä mielitöitä, joihin on erityisen tykästynyt ja ne ovat ikään kuin asettuneet oikeille paikoilleen. On minulla pari huonetta, joihin pyrin tavallaan luomaan vaihtuvia näyttelyitä. Niissä on helppo kiskotus ripustusta varten. On minullakin töitä lattialla kirjahyllyn edessä, mikä ei ole varmaankaan kovin oikeaoppista – mutta on se parempi kuin laatikoissa. 
PK: Nehän on myös niin, että näkyy. 
MN: Kirjahyllyssä kun kirjan alle laittaa ruuvin, siihen voi ripustaa ihan hyvin. Kun tarvitsen kirjan, nostan työn edestä pois. Tällä tavoin tulee uusi seinä käyttöön. 
OK: Luovutteko te koskaan hankkimistanne töistä? 
PK: En ole luopunut yhdestäkään. 
TS: Ehkä joskus pitäisi, mutta se on kyllä vaikeaa. Siinä se on tämä keräilijän dilemma. Niitä on helpompi hankkia kuin niistä luopua. 
MN: Minulla on yksi hyvä tapa. Niitä voi antaa lapsille ja lastenlapsille. Viimeksi lastenlapset saivat Tapani Mikkosen (1952–2014) työt päästessään ylioppilaiksi. 
OK: Mitäs sitten, kun teistä aika teistä jättää? 
PK: Minä olen rakentanut mökkiä ja ateljeeta Riäpysjärvelle [toim. huom.: Leppävirran Rääpysjärvi]. Vien sitten jäljelle jääneet veistoksenikin sinne. No, tämä vähän leikillä. En minä sitä ole tietoisesti miettinyt. Tyttäreni saa sitten hoidella tietoisesti asiat – onhan hän juristi koulutukseltaan. 
TS: En minäkään ole miettinyt. Se olisi ihan toinen asia, jos kyseessä olisi kokoelma, jolla olisi ihan oikeasti taidehistoriallista arvoa tai merkitystä – tai jotain ajankohtaisarvoa. En minä museotyötä tee. Ei kokoelmani ole sellainen eikä todennäköisesti tule sellaiseksi kehittymäänkään. Mutta on tätäkin syytä miettiä. 
PK: Eivät museotkaan voi koskaan ottaa kaikkia, huolivat vain parhaat päältä, ja sitten muut jäävät. 
MN: Minä olen jo periaatteessa päättänytkin. Asia on ”meinaamista vaille valmis”, niin kuin savolaiset sanovat. Aion tehdä kirjan. Kun minusta aika jättää, teoksille tapahtuu mitä tapahtuu Eivät ne kokonaisuutena säily, vaikka mukana onkin museokelpoisia töitä. Kirjan kautta niistä syntyy tietyllä tavalla kokoelma. Sitten voisin miettiä myös niiden tarinoiden kertomista. Kirjan tekeminen on nykyään pienenä painoksena helppoa eikä mahdottoman kallista. Suunnitelma on, että mitä useammalle sen kerron, sitä suurempi paine minulle tulee toteuttamiseen. 
OK: No nythän se pannaan lehteen. 
MN: Ehkä tämä on nyt se tietoinen julkituleminen. 
TS: Jotkut keräilijäthän ajattelevat, että museoiminen tietyllä tavalla tappaa kokoelman. 
OK: Palataan vielä hetkeksi eläviin kokoelmiin ja niiden henkisiin arvoihin. Sanokaa jotain ylevää. 
PK: Kuvia seinillä on vähän vaikea pukea sanoiksi. 
MN: Tietyistä töistä tulee tietynlainen identiteetti siihen omaan ympäristöön. Muistan, kun meiltä oli yksi Joakim Sederholmin veistos lainassa näyttelyssä, niin vaimoni oli aivan kauhuissaan, kun yksi perheenjäsen oli kadonnut. On teoksilla iso merkitys. Joistain tulee tosi tärkeitä, mutta tämäkin vaihtelee, ei se ole staattinen olotila. Uusiminen tai uusi teos muuttaa dynamiikkaa. Kyllä teokset keskustelevat keskenään – ei se ole pelkkä taidepuheen klisee. Intiimissä kotimiljöössä sen huomaa vielä paremmin kuin näyttelyssä. Näyttelyssä ne kuiskii, kotona joskus huutaakin. 
PK: Minullakin kun on näitä veistoksia… vai sanoisinko erilaisia objekteja… seinillä, katossa ja nurkissa, niin siitä se vasta mellakka syntyy. Kakofoniakin on aika kiinnostavaa. Siihen voi laittaa enemmän leikkisyyttäkin kuin omiin hommiin. 
TS: Tietyt työt ovat osa kotia – ja tavallaan osa omaa identiteettiä. Parhaimmillaan ne antavat haastetta katsoa asioita uudella tavalla, ei sekään ole pelkkä taidepuheen klisee. Jotkut työt pystyvät tekemään sitä kerta toisena jälkeen. 
OK: Esimerkiksi julkinen taide muuttuu usein tietyllä tavalla näkymättömäksi. Ei sitä Espaa kävellessään useinkaan pysähdy varta vasten katsomaan Gunnar Finnen veistosta. Havahdutteko te koskaan kotona? 
PK: Se riippuu vähän sohvan asennosta. Mutta vakavasti ottaen: kyllä sitä jää usein kiinni johonkin teokseen. 
TS: Kyllä kymmenenkin vuoden jälkeen joku avaa jonkun polun jonnekin. Aivan samoin kuin kirjallisuudessakin, ei niistä poluista aina tiedä, mihin ne johtaa. 
PK: Minulla on esimerkiksi Antti Tantun Pelon palkka (1989) ollut samalla paikalla jo 25 vuotta. Kyllä se antaa koko ajan jotain. Se on isokokoinen työ (149 x 239) ja siihen aikaan se jonkin verran maksoikin, mutta olen hirveän tyytyväinen siihen teokseen. Se on yksi niitä kannatinpilareista, joista olemme puhuneet. Nähdessäni sen päätin ensin, että tämä pitää saada, ja vasta sitten, että mahtuukohan se edes kotiin. 
TS: Minullakin on samanlainen kokemus. Kun olin nähnyt Inga Sipiläisen (1962–2002) muistonäyttelyn Hyvinkään taidemuseossa, ihastuin toden teolla. Hankin sitten myöhemmin kaksi työtä työhuoneelta, eivätkä ne siellä niin isoilta näyttäneet. Kuljetuskin oli vaikeaa, jouduin vuokraamaan Hyvinkään isoimman pakettiauton. Ja kun sain ne taloon sisään, löytyi vain ne kaksi mahdollista paikkaa, johon ne sitten mahtuivat. 
PK: On minullakin onneksi se Riäpyksen ateljee. 
MN: Jokaisella paikalla on kuitenkin omanalaisensa henki. Meillä on vaimon kotitila, mutta emme ole vieneet sinne juurikaan nykytaidetta. Seillä on entuudestaankin taidetta, ja ajattelin ostaa sinne tietyn aikakauden taidetta, tehdä ihan uuden kokoelman, mutta se soti kuitenkin periaatteitani vastaan. Se jäi vain ideaksi. 
OK: Pitäisikö vielä puhua luetteloinnista? 
MN (ei sano mitään, mutta kaivaa kännykästään kuvan Keisarillisen Turun Akatemian palosta säilyneestä 800 niteestä, jotka olivat olleet onnekkaasti kotilainassa, kun 40 000 tuhatta muuta nidettä paloi): - - - 
OK: Oiskohan se tässä?

***

Sitten oli vielä se pieni kritiikki. Toivottavasti taiteilijat eivät loukkaannu. En oikein ymmärtänyt katsomaani, mutta kuitenkin pidin näkemästäni. Jotenkin huumoriksi meni:

Algoritmi vai dislokaatioiden vaellus?

Markku Pääkkönen w/ Vesa Vierikko & John Peter Laakso, ”Sepä se” – piirustuksia ja algoritmejä, G12, Helsinki 4.–23.10. 
Jaakko Rönkkö, Käsikirjoitus III – piirustuksia, Galleria Katariinan Studio, Helsinki 8.–26.10.

Piirtämisestä puhuminen on täynnä kliseitä. Kun näyttelyssä näkee piirustuksia, on tapana ihastella seikkaa ja todeta, että niitä ei kovinkaan usein esitetä. Puppuahan tämä on: piirustuksia on koko 2000-luvun ajan ollut näyttelyissä vaikka millä mitalla. 
Kuvanveistäjistä on tapana sanoa, että he ovat yleensä hyviä piirtäjiä. Selitys on usein veistäjän kyvyssä miettiä yhtäaikaisesti kaksi- ja kolmiulotteisen kuvan plastisuuden problematiikkaa. Ja tottahan tämä on mutta yhtälailla puppua: on paljon veistäjiä, joiden viivassa ei ole mitään ihmeteltävää. 
Piirustuksia ihaillaan useimmiten viivan herkkyyden kautta. Mitä vähemmillä keinoilla piirtäjä saa aikaan suuren emotionaalisen vaikutuksen, sitä parempi hän on. Pikkutarkkuus ja näköisyys on rahvaan makua. Vähän puppua tämäkin on: viivaa voi käyttää niin monin tavoin ja moniin tarkoituksiin. Piirrosjälki voi olla ekspressiivistä mutta aivan yhtä hyvin meditatiivista.


Voi piirtämällä leikkiäkin, vaikka huumori on tunnetusti vaikea laji, ja taidekuva voi muuttua helposti vain pilakuvaksi. Tätäkin asiaa tulin miettineeksi Markku Pääkkösen ja hänen kahden ystävänsä – Vesa Vierikko ja John-Peter Laakso – piirustussessioiden tuotosten äärellä. Kovin oli poikamaista, ja V-sanatkin vilahtelivat teksteissä. Ja silti näyttely oli kiehtova, koska sen vakavuusaste jäi kiusoittelevaksi arvoitukseksi – niin kuin Pääkkösellä on usein ollut tapana. Raskas filosofia ja kepeä huumori nivoutuivat yhteen. 


Pääkkönen työskenteli ”läsnäoloa tunnistavan” Sokrateen Peili -maalauksen kanssa ja alkoi piirtää kahden ystävänsä kanssa: ”Mallia piirtäneen vieressä istunut seurasi kynällään toisen kynän liikettä katsomatta paperiinsa ja hänen vieressään istunut tämän.” Jostain omituisesta algoritmista oli kyse, mutta arvoitukseksi metodi jäi – algoritmini ovat alkeellisia: allekkain kertomista ja jakokulmaa. Mutta ihan sama. Päädyin sokraattiseen ajatukseen, jonka mukaan parhaana peilinä pidetään ystävää, joka auttaa ihmistä ymmärtämään itseään. Tässä projektissa oli sellainen maku. 
Myös Jaakko Rönkön piirustusjälki oli epäkliseistä. Eikä hänenkään systeeminsä oikein auennut. Pieneen tilaan installoidun sadan lyijy- ja hopeakynäpiirustuksen sekä guassien tuli ohjeen mukaan muodostaa ”lauseita, joiden ajattelen muodostavan yhtenäisen, kommunikoivan kertomuksen”. Lukematta jäi. 


Koska Rönkkö käsitteli sekä kuvaa että tilaa, kaksi- ja kolmiulotteisen nivoutumista, hain apua plastisuudesta ja jäin ajattelemaan sitä, että kiderakenteiden kannalta plastisuus on seurausta dislokaatioiden vaeltamisesta. Vitsin sijaan tämä voisi olla totta, koska tunnistin kuitenkin tarinan olemassaolon ja vangitsevuuden – vaikken sen muotoa hahmottanutkaan. 
Siitäkin, mitä ei ihan ymmärrä, voi ja kannattaa lumoutua.