Julkaistua 663 & 664 & 665 & 666 & 667: Uneksijan talot & Teemat syntyvät kulkemalla & Huumaavaa kauneutta & Luontoa, kulttuuria ja henkilöhistoriaa & "On oltava edellä itseänsä"

Ja seuraavat viisi taiteilijaesittelyä viime kuussa julkaistusta kirjastani Imprimo-kokoelma 1987–1999: 

Uneksijan talot

Taidegraafikko Päivi Lempinen (s. 1955) on asuttanut mielikuvituksessaan lukemattomia taloja. Taloja on myös monentyyppisiä: Himalajan stupia, huvilatelttoja, voimaloita, talousrakennuksia… 
Ranskalainen filosofi Gaston Bachelard on todennut: "Jos minulta kysyttäisiin, mikä on talon kallisarvoisin anti, vastaisin seuraavasti: talo antaa uneksinnalle turvapaikan, talo suojaa uneksijaa, talo antaa mahdollisuuden uneksia rauhassa. […] Siksi paikat, joissa ihminen on elänyt uneksien, rakentuvat itsestään uudelleen uudessa uneksinnassa. Koska muistot entisistä asumuksista voidaan elää uudelleen uneksinnassa, menneisyyden asumukset elävät meissä katoamattomina."
 

Päivi Lempinen, Kaupunki, 1993.

Bachelard tarkoittaa uneksinnalla unenkaltaista tilaa, jossa tietoisuus on kuitenkin läsnä. Ihminen on levossa, mutta hänen tietoisuutensa on vapaa. Näin kuvittelen Lempisen tekevän taidettaan: tietoisuus vastaa alati kehittyvästä teknisestä osaamisesta, joka puolestaan sisäistettynä mahdollistaa unenkaltaisen taiteellisen voiman. 
Lempisen aikaperspektiivi on laaja, muinaiset temppelit ja nykyaikaisia huvilatelttoja muistuttavat rakenteet muuntuvat ajattomaksi. Kun mukaan tulee Lempiselle keskeinen veden symboliikkaa, muuntuu lineaarinen aika jääkausien ja vedenpaisumusten – joista Lempinen on aina ollut kiinnostunut – suuriksi sykleiksi. Hän on itse todennut: ”Haluan kuvistani välittyvän sellaisen tunnelman, että ne voivat tapahtua tulevaisuudessa tai menneisyydessä. Ne ovat yhtä aikaa ennustuksia ja perimätietoa.” 
Aikaperspektiivi liittyy myös hänen omaan uraansa. Hänelle ominaiset tutut teemat saavat uusia tulkintoja, mutta Lempinen – virtuoosimaisena käsityöläisenäkin – on antanut sattumallekin mahdollisuutensa viedä työtä eteenpäin. Näin hänen oma työnsäkin on kuin teemojen, tarkkojen rakennusten ja luonnon hallitsemattomuuden välisen suuren jännitteen kuva pienoiskoossa. 
Bachelard on sanonut: ”Taloa ei ’eletä’ vain parhaillaan tapahtuvana, sen siunauksellisuutta ei tunnisteta vain käsillä olevana hetkenä. Todellisella hyvällä ololla on menneisyys.” Lempinen lisää tähän tulevaisuuden. 

***

Teemat syntyvät kulkemalla 

Taidegraafikko ja kuvanveistäjä Harri Leppäsen (s. 1952) ura on sujunut taiteen, painamisen ja organisoimisen vuoropuheluiden puristuksessa – lisäksi hän opettanut 1990-luvulla Kuvataideakatemiassa. Hän ollut on ollut yksi keskeisimmistä hahmoista suomalaisen litografian kehityksessä aina Aukusti Tuhkan työhuoneelta alkaen.

Aktiivisuus ja monipuolisuus näkyy epäilemättä Leppäsen omassa taiteellisessa työskentelyssäkin: kun yksi vaihe on ohi, se on ohi, ja on aika heittäytyä seuraavaan: ”Olen aina tehnyt sen, mikä juuri silloin pitää tehdä – olen sellainen, että jos päässä pyörii joku asia, on se tehtävä pois.” Hän ei ole myöskään lähestynyt tekemistään luomalla tavaramerkkimäistä tyyliä: ”En ole mikään sankaritaiteilija.”

Harri Leppänen, JOJO, 1985.

Leppäsen lähtökohdat ovat abstraktissa ilmaisussa, ehkäpä abstraktissa ekspressionismissa, ja hän muisteleekin sitä, kuinka 1970-luvulla taiteilijat kävivät America Centerin kirjastossa tutustumassa yhdysvaltalaisen taiteen uusimpiin tuuliin. Suomalainen abstrakti taide oli tuolloin kovalinjaista konstruktivismia. Systemaattinen ja jopa matemaattinen tekeminen ei houkutellut Leppästä, joka on aina ollut kokeilunhaluinen ja avoin uudelle. Hän onkin matkustanut paljon ympäri maailmaa ja imenyt vaikutteita: ”Teemat syntyvät kulkemalla. Kun paljon reissaa, asiat vain menevät tajuntaan.” Leppänen ei erityisesti dokumentoi kohtaamiaan kuvamaailmoja vaan antaa visuaalisten ärsykkeiden sulautua toisiinsa: ”Kaikki tekemisen sisällä on lopulta hyvin intuitiivista, kaikki tapahtuu prosessin myötä.” 
Leppäsen monipuolisuudesta kertoo myös se, että hän on tehnyt paljon veistoksia ja reliefejä – materiaalinaan muun muassa paperi. Tässäkin hän oli mukana uranuurtajien joukossa, sillä yhteistyössä barcenolaisen paperitaiteilija Thomas Pupkiewiczin kanssa hän lanseerasi paperitaiteen Kuvataideakatemiaan vuonna 1989. Myöhemmin hän oli perustamassa Suomen Paperitaiteen keskusta Porvooseen. 
Nyttemmin Leppänen on palannut litografian pariin, mukana on tutuissa teemoissa on ”mukana vähän vanhan miehen elementtiä: maisemaa”.

***

Huumaavaa kauneutta

Taidemaalari Leena Luostarinen (1949–2013) on vakiinnuttanut paikkansa yhtenä rakastetuimmista suomalaistaiteilijoista. Hän kuuluu Marika Mäkelän ja Marjatta Tapiolan kanssa naismaalareiden polveen, joka räjäytti taidemaailmamme tajunnan 1980-luvun alun rajulla uusekspressionismilla. 
Luostarisesta on puhuttu ekspressionistina, postmodernistina ja romantikkona. Hänen ekspressionisminsa on ollut sen verran ajatonta tai ehkä pikemminkin niin syvää historiaa kommentoivaa ja taidehistoriallisesti ladattua, ettei se ole ollut alttiina trendeille. 
Luostarisen taustavoimana on aina ollut voimakas romanttinen ote. Hän nimittikin itseään siekailematta romantikoksi. Eksoottiset teemat – oli sitten kyse egyptiläisistä sfinkseistä tai balilaisesta varjoteatterista – ja välimerellinen valo tekevät hänen maalauksistaan hyviä assosiaatiopintoja. Voimme miettiä rakkautta, kaipuuta, surua tai mitä tahansa elämässämme edelleenkin vaikuttavan kreikkalaisen draaman perusteemaa. Tätä Luostarinenkin teki, sillä jokaiseen teokseen liittyy henkilöhistoriallisia ulottuvuuksia, mutta niiden tunnistaminen ei kuitenkaan ole mikään avain. 

Leena Luostarinen, Kiinalaislapsen uni I, 1990.

Postmoderniin on usein liitetty eklektisyys, säännöistä piittaamaton eri puolilta tulleita vaikutteita ja lainoja yhdistelevä tapa työskennellä. 
Luostarinen oli epäilemättä eklektinen – monellakin tasolla ja täysin tietoisesti. Hän ei koskaan suhtautunut puritanistisesti käytössään olleeseen kulttuuriseen materiaalivarastoon. Hän käsitteli teoksissaan yhtäaikaisesti banaalia ja ylevää, hänen lukuisilta matkoiltaan mukaan tarttuneissa esinekokoelmissaan oli yhtä hyvin kitschahtavia matkamuistoja kuin arvokkaita sakraaliesineitäkin. Niistä ja niiden yhdistelmistä hän kykeni työstämään esiin huumaavan kauneuden – ja juuri kauneutta hän tunnusti etsivänsäkin. 

Vaikka Luostarinen olikin ennen kaikkea maalari, hän teki erilaisia graafisia kokeiluita pitkin uraansa ja paneutui esimerkiksi japanilaisiin klassisiin puupiirroksiin. Imprimo-kokoelmassa Luostariselta on neljä litografiaa 1990-luvun alkupuolelta. 

***

Luontoa, kulttuuria ja henkilöhistoriaa 

Taidegraafikko ja -maalari Tapani Mikkonen (1952–2014) mielletään nimenomaan taidegraafikoksi, mutta sielultaan hän piti itseään aina myös taidemaalarina.

Suomen taide-elämässä Mikkonen tuli kuitenkin ennen kaikkea tunnetuksi taidegrafiikan uudistajana. Hänen 1970-luvun tuotantonsa koostui lähinnä puu- ja linoleikkauksista, aiheet löytyivät arjesta ja ajalle ominaisista realistisista työläiskuvauksista. 1980-luvun alussa hän siirtyi litografiaan, työt suurenivat ja väri tuli mukaan, myös maalauksellisuus. Mikkonen olikin yksi Imprimon keskeisistä tukijaloista – sekä taiteilijana että yhteisön puuhamiehenä. Kokoelmassa on kaikkineen 77 Mikkosen työtä 1970-luvun lopulta 1990-luvun lopulle.
Mikkonen oli keulahahmo siinä sukupolvessa, joka ”nosti grafiikan seinälle” – oli valtaamassa grafiikalle tasavertaista paikkaa muun kuvataiteen joukossa 1980-luvulla. Rajoja ei tunnustettu, ja niinpä Mikkonen oli uranuurtaja myös monumentaaligrafiikan tekijänä. Hän toteutti suuria julkisia teoksia – tunnetuimpana rakennusyhtiö Skanskan pääkonttoriinsa tilaama kolmeen kerrokseen yltävä, 12-metrinen Vuosituhannen muistiinpanoja (2001). 

Mikkosen ilmaisu liikkui abstraktimpaan suuntaan, mutta taustalla oli usein maisemallinen ajattelu – olihan hän myös klassinen havainnosta kuvaa tekevä ulkoilmamaalari, mitä hän jatkoi koko uransa ajan.
 

 Ystäväni Tapani Mikkonen (1952–2014) teki myös maisemaa, tässä litografia Koli, 2008. Ja Kolille hänet tuhkansakin vietiin.

 
Mikkonen haki jatkuvasti innoitusta taidehistoriasta ja erilaisista kuvallisista perinteistä: monet matkat ja intohimoinen lukeminen toivat mukaan espanjalaista luolamaalausta, klassista japanilaista puupiirrosta sekä Länsi-Afrikan ihmeellisen valon ja jälleen perusvärit. Mikkosen tuotannossa luonto ja kulttuuri kietoutuvat toisiinsa. Mukana on myös yksilöllinen ja satunnainen henkilöhistoria, joka kuvaksi muututtuaan saavuttaa kuitenkin aina yhteyden yleisesti jaetun kulttuuri- ja luonnonhistorian kanssa. Toiminta, tunne ja merkitys sulautuvat toisiinsa. Tämän mahdollistaa muun muassa toisto, jota kuitenkin rytmittävät jatkuvan virran sijaan myös lepo ja vakaus. Taide on yhtä elämän ja ympäristön kanssa.

***

 

”On oltava edellä itseänsä” 
 
Taidemaalari Jukka Mäkelä (s. 1949) on 1980-luvun suomalaisen uusekspressionismin keskeisiä nimiä. Hän valmistui Suomen Taideakatemian koulusta vuonna 1972. 
Taidekriitikko Timo Valjakka on luonnehtinut varhaista Mäkelää ”lyyriseksi konstruktivistiksi”. Sittemmin ote muuttui ekspressiivisemmäksi. Maalausten koot suurenivat, ja Mäkelä alkoi koetella rajojaan rankalla alla prima -maalauksella – väliin niin, että voimatkin tahtoivat loppua. Isolle kankaalle ”märkää märälle” -tekniikalla tehdyt työt eivät kuitenkaan olleet ulkopuolelle suunnattua uhoa: ”Minua kiinnosti enemmänkin omien rajojen kokeilu, myös se minkä kokoista pintaa pystyn hallitsemaan.” 
Mäkelän työtä onkin aina leimannut tietty käytännönläheisyys. Suurten teemojen lisäksi hän puhuu mielellään tekniikoista ja materiaaleista, joihin liittyy koko ajan uuden oppiminen. Takavuosina, kun kerran haastattelin häntä, hän maalasi parhaillaan läpinäkyvälle kuitupaperille, jonka sitten liimasi maalatulle kankaalle. Hän halusi uuden tekniikan opettelemisen lisäksi myös aikaa: ”Tekniikan on oltava riittävän vaikeaa ja pitkäkestoista, että on aikaa ajatella.” 

Jukka Mäkelä on jatkanut litografian tekemistä 2000-luvullakin, tässä vuodelta 2005.

Mitä Mäkelä sitten ajattelee? Varsin abstrakteinakin hänen teoksensa on aina liitetty suomalaiseen maisemaan. Ja puhuu hän itsekin esittävyydestä: ”Kaikki teokseni ovat esittäviä.” Mutta samaan hengenvetoon hän haluaa tehdä asian vähän ongelmallisemmaksi: ”Maalaanko sitä mitä näen vai näenkö sitä mitä maalaan?” Suurempaa ideaa on kuitenkin metsästettävä niin ettei aina itsekään tiedä, mihin on menossa. ”On oltava edellä itseänsä”, toteaa Mäkelä, joka kuitenkin abstraktien teemojen sijaan kiinnitti haastattelun aikana huomioni pöydällä olevaan korallikaktukseen (Rhipsalis pilocarpa), jonka tapa jakautua on kiihottanut hänen mielikuvitustaan jo pitkään. 
Arki ja ylevä – esittävä ja abstrakti – käyvät Mäkelän taiteessa jatkuvaa vuoropuheluaan.