Julkaistua 645: Puutarhat ympärilläme

Tänään ilmestyi Kirkko ja kaupungissa (21/15) arvoini Arkkitehtuurimuseon näyttelystä Porraskiveltä puiden siimekseen (27.5.–23.8.) saakka. Näyttelystä jäi vähän ambivalentti olo, koska pidin siitä aika paljon, mutta olisin halunnut siltä vielä paljon, paljon enemmän lisää. Pelkään pahoin, että tässä alkaa nyt näkyä museoiden resurssien vähyys.

Alkuperäinen otsikkoni oli 'Kasvit ympärillemme asetettuna', mutta taitto vaati näköjään lyhyemmän otsikon:

Puutarhat ympärillämme

  

Olen puhunut sen puolesta, että arkkitehtuurikritiikki on jokamiehenoikeus. Toisin kuin esitykset tai näyttelyt, joita voimme harrastaa vapaavalintaisesti, arkkitehtuuri ympäröi meitä koko arjessamme – halusimme tai emme. Rakennusten lisäksi sekä rakennettua että meitä ympäröivää on se sauma, jolla rakennukset sidotaan osaksi luontoa: puutarhat ja maisemat. On syytä ymmärtää sitä, miten ja miksi luontoa on muokattu eri aikoina ihmiselle sopivaksi tai miellyttäväksi. Aivan samoin kuin joitain rakennuksia tulee suojella, on maisemaa ja puutarhojakin osattava vaalia. 

Puutarhat ovat sekä yleistä että yksityistä. Kaupunkien puistoja nimitetään usein ”kaupunkien keuhkoksi”. Ne ovat sitä biologisessa mielessä mutta myös ihmisen henkireikänä. Puistoissa istuskellaan rauhaisasti penkeillä, otetaan aurinkoa, heitetään frisbeetä tai nautitaan piknikistä. Kullakin niistä on oma luonne, joka heijastelee historiaansa ja uudistusten kautta nykyaikaa. Kullakin on yleensä voimakas paikan henki.

Mustion kartanon puutarha. Kuva: Taneli Eskola (s. 1958)

Arkkitehti Alvar Aalto koki kotien puutarhan kuin yhdeksi huoneista: ”Askel ryytimaasta huoneisiin olkoon paljon pienempi vastakohta kuin kadulta tai maantieltä puutarhaan.” Kotien puutarhoissa on kukkinut sekä hyöty että kauneus – usein rinnakkain. 

Puutarhojen suunnittelu on historiansa myötä kasvanut omaksi taiteenlajikseen. Silläkin on omat isminsä kuin kuten kuvataiteella. On maisema- ja muotopuutarhaa ja niillä erilaisia alalajeja. On japanilaista puutarhaa ja myyttisiä esikuvia kuten Babylonin riippuvat puutarhat, yksi maailman seitsemästä ihmeestä. 

Arkkitehtuurimuseo esittelee näyttelyssään seitsemäntoista suomalaista puutarhakohdetta 1700-luvulta aina 2000-luvulle asti – yksittäisistä puutarha- ja maisemakohteista kokonaisten kaupunginosien viherympäristöjen suunnitteluun. Näyttely on teemoitettu viiteen osaan: aika, koti ja piha, liikkuminen, mittakaava ja ympäristö.

Ylösnousemuskappeli, Turun hautausmaa, 1941. Arkkitehti: Erik Bryggman. Puutarhasuunnittelu: Carin Bryggman ja Erik Bryggman Kuva: Aukusti Heinonen.

Aihe on laaja ja monisyinen, ja olisinkin odottanut juuri tästä aiheesta varsinaista suurnäyttelyä, jossa puutarhataidetta ja maisema-arkkitehtuuria olisi valotettu vielä paljon enemmän. Liian pieneen tilaan ahdettu salitekstien ja valokuvien huohottava intensiivisyys ei myöskään tuota sitä elämyksellistä ulottuvuutta, jota puutarhat itsessään tarjoavat. 

Kotona näyttelyjulkaisun myötä illalla käyty pohdinta jäi sekin vajaaksi. Liekö syynä kulttuuri-instituutioittemme resurssien vajavavaisuus: ainakin julkaisun vaatimaton painojälki ja asu – se muistuttaa pikemminkin jotain toimikunnan selvitystä – antaisivat ymmärtää näin. Kohteiden ja teemojen esittelyn lisäksi olisin kaivannut kunnon monitieteistä johdantoesseetä lähdeluetteloineen – ja paljon lisää valokuvia. 

Moitteeni johtuu siitä, että näyttely oli todellisuudessa varsin innostava ja silmiä avaava. Halusin ilmeisesti vain malttamattomana lisää ja syvempää tietoa. Sillä, että ei näyttely ei ollut kovin elämyksellinen, ei ole suurtakaan merkitystä. Sen taustoittamana on helppo lähteä hankkimaan itse niitä elämyksiä: pääsemme helposti ja nopeasti erilaisiin puutarhoihin. Kirjastoissakin on yhtä helppoa syventää kokemusta. 

­