Julkaistua 649: Minkkisen teot, aika ja tulevaisuus

Kirjaa pukkaa. Viime lauantaina avattin Rauman taidemuseossa Eila Minkkisen (s. 1945) retro Osaatteko valssata, neiti Minkkinen? (13.6.–13.9.). Sen verran oli kiire syksyllä tulossa olevien kirjojen tekstien kanssa, etten päässyt edes avajaisiin – vähän harmittaa. 
Näyttelyn yhteydessä julkaistiin Minkkisen tuotantoa summaava samanniminen kirja (tietty Parvs Publishing, joka alkaa olla kohta viimeinen taidekirjoja tekevä kustantajamme), johon olin kirjoitanut yhden sen teksteistä:

Minkkisen teot, aika ja tulevaisuus

Kun lyö Internetin hakukoneeseen ilmaisun ”rypistetty kupari”, ei suomeksi saa tulokseksi yhtäkään osumaa. Kun tekee saman ”repoussé-tekniikalle”, käy täsmälleen samoin. Silti juuri näitä ilmaisuja on käytettävä, kun puhutaan Eila Minkkisen veistotaiteesta. Minkkinen on taustaltaan hopeaseppä, mutta hän ottanut irtiottoja korutaiteesta veistotaiteen suuntaan jo 1970-luvulta saakka – satunnaisesti aiemminkin. Muutettuaan Raumalle vuonna 1980 hän ollut koko ajan enemmän ja enemmän kuvanveistäjä, vaikka korutaide on aina silloin tällöin palannutkin hänen elämäänsä vähän voimallisemmin. Suomen Kuvanveistäjäliiton jäsen hän on ollut vuodesta 1986.

Karpalo, 2010.

Hopeasepän ja kuvanveistäjän yhdistelmä ei ole ollut helppo. Suomalaisen taidemaailman kiltamainen rakenne sisältää sisäisiä rajoja, joita ei ole helppo ylittää, ja hierarkioita, joita ulkopuolisen voi toisinaan olla vaikea ymmärtää. Taideteollisuuden puolella ei teoksissa ole esimerkiksi saanut olla tiettyjä teknisiä ulottuvuuksia näkyvillä – aina ei edes piilossakaan, minkä Minkkinen on saanut kokea esimerkiksi näyttelyn jurytystilanteessa. Ns. vapaan taiteen puolella rasitteena on nähty mahdollinen sovellettavuus: jos esteettisin periaatteita ilmentävällä objektilla on jokin käyttötarkoitus, vaikkapa että siitä voi juoda tai että sen avulla voi koristautua, niin kysytään helposti, että voikohan se olla ihan oikeaa taidetta. Hierarkia näkyy myös siinä, minkä Minkkinen toi haastattelussa esille: kuvanveistäjän on helppo tehdä korutaidetta ja se koetaan yleensä niin kiinnostavaksi, että kuvanveistäjiä toisinaan pyydetään osallistumaan korutaideprojekteihin, kun taas korutaiteilijaa harvemmin pyydetään osallistumaan kuvanveistoprojekteihin. Minkkinen on tämän koulunsa käynyt, eikä hänen enää tarvitse välittää siitä. ”Olen ylpeä siitä, mitä osaan tehdä”, sanoo hän – ja käyttää itsestään sen suuremmitta ongelmitta molempia ammattinimekkeitä: hopeaseppä ja kuvanveistäjä. 

Meduusa, 2010.

Minkkinen osaa myös luovasti yhdistää ammattiosaamistaan. Hän teki ensimmäisessä omassa työpajassaan Helsingin Töölössä 1960–70-lukujen vaihteessa lähinnä hopeisia rannekoruja, sormuksia ja riipuksia repoussé- eli punsselipakotusmenetelmällä. Punsseli on työkalu, jolla voidaan pakottaa pehmeämpiä, pakotettavissa olevia metalleja – esimerkiksi kultaa, hopeaa, kuparia, tinaa ja pronssia – muotoon takaapäin siten, että muodostuu reliefimäinen etupinta. Maailmalla yleensä repousséksi nimitetty tekniikka on ikivanha ja tunnetaan laajalti jo antiikin Kreikasta, mutta Minkkisen tapauksessa innoitus tulee kauempaakin: muinaisesta Meksikosta ja Egyptistä – esimerkiksi Tutankhamonin muumion naamio on tehty repoussé-tekniikalla. Harva varmaan tietää, että New Yorkin ikoninen Vapaudenpatsas on myös repoussé-tekniikalla pakotettua kuparipeltiä. Skaala on siis laaja sekä ajallisesti että kulttuurisesti, mutta silti Minkkinen on suomalaisessa veistotaiteessa melko yksin tekniikkansa kanssa.

Minkkisen ensimmäisen selkeästi tyylillisesti yhtenäisen kauden muodostavat 1980-luvun luontoaiheista ponnistavat repoussé-tekniikalla tehdyt reliefit. Taustalla vaikuttavat epäilemättä Taideteollisen oppilaitoksen iltakoulun kuvanveisto-opit, joita 1960-luvun alussa Minkkiselle jakoivat Heikki Häiväoja ja Kain Tapper. Minkkinen pitääkin varsinkin Tapperia merkittävänä oppi-isänä, vaikka varsinainen opetustoiminta olikin tuolloin melko boheemia. Muotokieleltään varsin vähäeleinen Tapper oli mestarillinen pinnan käsittelijä ja sellaisena rohkea kokeilija, ja samaa voi sanoa Minkkisestäkin. Kupari tietenkin käyttäytyy aivan eri tavalla kuin puu, joten eivät Minkkisen teokset Tapperin teoksia erityisesti muistuta, mutta tietty sukulaisuus tulee näkyviin herkän työstämisen ja viimeistelyn kautta. Siinä missä Tapper käytti puuhun vaikkapa Oiva-tasoitetta, Minkkisen kuparireliefit saivat pintaansa ilmaisevia sävyjä muun muassa erilaisten metallioksidien ja uurteissa käytettyjen kipsin, punamullan ja grafiitin välityksellä sekä pinnan mehiläisvahakäsittelyn kautta. 

Nimetön, 1980-luku.

Minkkisen maisemalliset reliefit ovat vähäeleisyydessään myös yllättävän monitulkintaisia. Viittauskohtia kannattaa harmonian lisäksi hakea vaikkapa aistillisuudesta – ei silkka eroottisuuskaan ole ihan etäinen ajatus.

Minkkisen taiteilijanlaatu on sellainen, että kun ongelma on ratkaistu, on aika siirtyä seuraavaan. Hän ei ole kuvanveistäjänä luonut mitään kovin tavaramerkkimäistä tyyliä, jota olisi uskollisesti vienyt eteenpäin. Utelias mieli löytää uusia haasteita, osin materiaalin tuottaman sattumankin kautta. Hän on tehnyt esimerkiksi messingistä ja sinkitystä teräslevystä miltei konstruktivistisia reliefejä. 

Minkkinen ei metallitaustastaan huolimatta ole pitäytynyt tuttuihin materiaaleihin ja työstämismenetelmiin. Hän otti esimerkiksi jo 1980-luvulla käyttöönsä paperin – sekä koruissa että veistoksissa. Toisinaan monet tekniikat ja materiaalit mahtuvat samaan teokseen – esimerkkinä suuri reliefi Ihmisen teot, aika ja tulevaisuus (1984), jossa hän muokkasi tervapaperin, teräslangan, marmorin ja kuparin saumattomaksi kokonaisuudeksi.

Vaikka Minkkisen värimaailma onkin usein hillitty ja harmoninen, uskaltaa hän tarvittaessa rikkoa senkin. Esimerkiksi hänen 1980-luvun puolivälin maalatut teräsreliefiensä ovat pinnaltaan estotonta väri-ilottelua, jossa myös huumori saa kukkia. Ja sattumalla on usein taiteessa oma roolinsa: Minkkinen osti kadun varrelta tarpeettomasti käynyttä karmiininpunaista kattopeltiä, joka anti pohjavireen väri-ilottelulle. Aivan vastaavasti kävi, kun Minkkinen näki tietokone- ja puhelinjätettä ja nähtyään läjät kuin koruna, ryhtyi myös tekemään niistä koruja. Sarjassa Mitä on tapahtunut mammuttien jälkeen? (1997) tulee mukaan jo voimakas ekologinen kannanotto. Minkkinen törmäyttää esimerkiksi elokuvaohjaaja Markku Lehmuskalliolta saamaansa mammutinluuta iloisenkirjavaan e-jätteeseen ja kysyy näin samalla isoja kysymyksiä. Hän ennakoi sitä keskustelua, jota parhaillaan jo melko kiivaasti käymme. Tuolloin ei varmaankaan aavisteltukaan sitä, että nykyään on tehokkaampaa erottaa joitain metalleja kännykästä kuin kaivaa maasta. Esimerkiksi yhdestä tonnista e-jätettä saadaan erotettua noin 30 kertaa enemmän kultaa kuin yhdestä tonnista kultamalmia. Kuinkahan paljon Minkkinen tekisi taidetta yhdestä tonnista e-jätettä? 

2000-luvun alussa Minkkinen löysi rypistettävän kuparin (0,1 mm), jonka innoittamana syntyi jälleen luontoteemaa lähestyvä pitkä, komea ja yhtenäinen vaihe hänen kuvanveistonsa kehityksessä. Nyt oli kyse reliefien sijaan jo selkeästi kolmiulotteisista objekteista, joiden tiivis ja keskittynyt rakenne loi jälleen pohjaa meditatiivisemmalle lopputulokselle. Monet veistokset muistuttavat esimerkiksi siemeniä, marjoja ja muita luonnosta löydettäviä yksittäisiä muotoja, mutta esittävyydestä tai imitaatiosta ei ole kyse. Muodot syntyvät Minkkisen intuitiivisista mielikuvista ja osin materiaalien ehdoilla: intuition, käden ja materiaalin vuorovaikutusprosessin myötä.

Kasvun elementit, 2004.

Minkkistä voi hyvällä syyllä tarkastella myös yhteiskunnallisesti kantaa ottavana taiteilijana. Hän on aina toiminut luonnon puolesta, ollut kehityskuluista huolissaan. Teemojen lisäksi tämä on konkreettisesti näkynyt jo pitkään hänen työskentelytavoissaan: hän on aina ollut kierrätystaiteilija – jopa niin, että hän kierrättää oman työnsä tuottamat jätteet uusiksi töiksi. Kaikki käytetään – onhan Minkkinen kotoisin Konginkankaalta, ”umpimaalta” ja kuusilapsisesta perheestä.

Kannanotto jatkuu uusissa Facebook-teoksissa. Minkkinen on luonut hauskoista ihmiskasvoista oman naamakirjansa, jossa huumori kohtaa myös ikiaikaiset klassiset teemat (Mino Tauruslainen Jr.) sekä viittauksia taidehistoriaan (Edvard Munchilta vauhtia ottava Nuorimies Huutonen). Minkkinen kysyy vähän velmuillenkin sen perään, minkälaiseksi some-maailmassa muodostuva uudenlaisten identiteettien – myös teeskentelyn ja ihannekuvien luomisen kautta syntyvä – vuoropuhelu tulee olemaan. 

Minkkinen on tehnyt myös joitain isompia installaatioita – esimerkiksi Maaäidin maito (1996) Lönnströmin taidemuseon viereiselle tyhjälle tontille. Niiden juuria ei ehkä kannata etsiä nykytaiteen trendeistä. Kehä kiertyy, kun Minkkinen muistelee Taideteollista oppilaitosta ja Kaj Franckin peruskurssia. Franck vei oppilaansa Jätkäsaaren joutomaalle ja antoi tehtäväksi rakentaa puliukoille majoja. Minkkisen ryhmä teki veden partaalle nuotiopiirin tulisijoineen ja katoksineen. Eivät muotoilu ja taide – tässä tapauksessa siis jälkikäteen nimetysti yhteisöllinen ympäristötaide – tuolloin niin kaukana toisistaan olleet. Tätä rajaa Minkkinen on omalta osaltaan onnistuneesti kuronut umpeen jo kuudella vuosikymmenellä. Siitä, mitä seitsemännellä vielä odottaa, emme tiedä paljoakaan, mutta sen tuottama materiaali tulee epäilemättä olemaan Minkkisen uteliaan katseen kohteena.

Poliittista puhetta, 1994–2015.