Julkaistua 801 & 802 & 803 & Näyttelykuvia 1047 & 1048 & 1049: Örkkinsä kullakin & Muuttumattomien totuuksien muuttuvuudesta & Tomaattiuden vakavuudesta

Huomenta, kaikki rakkaat lukijani. Pyydän anteeksi, että en ole päivittänyt blogia liki viiteen kuukauteen. Olen ollut välillä kiireinen, välillä uupunut, välillä jotenkin lamaantunut maailmanmenosta. Ja toki on myönnettävä, että Facebookissa roikkuminen on vienyt kaiken some-aikani. Nyt tyyli muuttuu. Tätähän minä oikeasti haluan tehdä. Ryhdyn taas ylläpitämään blogia – pikkuhiljaa. Ensin hilloan tänne kaiken tässä välillä julkaisemani. Aloitan Galleria Ortonin taiteilijaesittelyistä, joita on jäänyt väliin kaikkineen kuusi. Tässä kolme ensimmäistä taiteilijaa – marraskuusta tammikuuhun: Markku Arantila (s. 1960), Pertti Kekarainen (s. 1965) ja Tiitus Petäjäniemi (s. 1983)

Örkkinsä kullakin

Taiteilijoita on tapana luokitella monin tavoin. Toisinaan esimerkiksi puhutaan erikseen ”värimaalareista”, vaikka kaikki maalarit käyttävät väriä. Tarkkaa määritelmää ilmaisulle ei ole, mutta lähtökohta lienee se, että värimaalarille juuri väri on se keskeinen asia maalauksessa. Liittyy tähän vähän arvottamistakin: vain erityisen onnistuneita väriin keskittyneitä taidemaalareita tavataan kutsua värimaalareiksi.

Pakanamaan kartta, 2016, akvarelli.

Vesiväreillä työskentelevä taidemaalari Markku Arantila (s. 1960) puhuu omasta työskentelystään ”fantasiamaalauksena”. Hän on siis ehkä fantasiamaalari. Ainakin hän on keskittynyt fantasiaan. Termi tulee antiikin kreikasta ja tarkoittaa ”näkyväksi tekemistä”. Nykyään fantasia liitetään lajina usein populaarikulttuuriin, yliluonnollisiin asioihin ja scifiin. Usein se on kuvittamista. Arantila ei kuvita populaarikulttuurille tyypillisiä asioita vaan tekee näkyväksi omaa mielikuvitusmaailmaansa.

Arantilan mielikuvitusmaailma on varsin lapsekas. Kun tarkemmin asiaa mietimme ja kun uskallamme päästää oman mielikuvituksemme irti, huomaamme, että varsin lapsekasta se tuppaa meillä kaikilla olemaan. Emme kuitenkaan usein uskalla päästää mielikuvitustamme irti – ainakaan julkisesti. Suljemme helposti portin, joka johtaisi fantasian lähteille. Onneksemme Arantila ei ole tehnyt näin: ”Maalaukseni näyttävät lapsekkailta, koska lapsuudessa on portti minun mielikuvitukseeni, ja olen siitä asiasta hyvilläni. Sama portti avaa tien komiikkaan.”

Jättiläiset, 2016, akvarelli.

Vaikka Arantilan maalaukset olisivatkin hänen henkilökohtaisen fantasiamaailman maisemia ja seikkailuita, ei niitä ole sivullisenkaan vaikea katsoa. Niihin on helppo samastua, koska meillä kaikilla sisäistä maailmaamme hallitsevat hyvinkin samankaltaiset hahmot, vaikka kunkin örkeillä olisikin erilaisia erisnimiä. Tämän Arantilakin tietää: ”Maalaus kertoo minulle samalla myös sen, mikä on suhteeni siihen sisäiseen maailmaan, jonka olemassaoloon uskon, ja joka haluaa arkielämässä pysytellä kätkettynä. Sisäinen maailmani ilmaisee itsensä jokseenkin yleisinä symboleina, jotka ovat kenen tahansa nimettävissä. Samalla kun symbolini ovat aitoja ja henkilökohtaisia, ne ovat yllättävänkin epäpersoonallisia. Ihmisten mielten prosessit ovat sukulaisia, samankaltaisia mutta eivät samoja.”

Samalla kun Arantila tekee näkyväksi omaa salattua maailmaansa, hän antaa katsojalle mahdollisuuden upota omaansa, rohkaisee sen esiintuloa. Arantilan maalausten kanssa on kenen tahansa hedelmällistä ja yllättävänkin helppoa käydä vuoropuhelua. Kunhan vain uskaltaa samastua ja vertailla. Örkkinsä kullakin – mutta kaikilla niitä on.

Muuttumattomien totuuksien muuttuvuudesta

Valokuvataide on hakenut paikkaansa taiteen kentällä monin keinoin. Jossain vaiheessa se yritti irtautua dokumentaarisuudesta ja totuusarvosta ollakseen jotain enemmän kuin pelkkä ”otettu” kuva – siis tehtyä taidetta. Viime vuosina on myös puhuttu ”valokuvan maalauksellisuudesta”. Mukana on paljon turhaa hypeä, sillä ainakin maalari tietää, että maalaustaiteen probleemat ovat vähän toisenlaisia kuin digitaalisen kuvamaailman ratkaisut. Usein onkin kyse vain pinnallisesta aihemaailman kierrätyksestä: tehdään valokuvia, jotka muistuttavat maalauksia. Tyyppiesimerkkinä vaikkapa kuva kovia kokeneen varastorakennuksen seinästä, jonka sopivasti rajatussa pinnassa on helppo nähdä abstraktin maalauksen ainekset. 

TILA (Spatial changes 51), 2016, Archival pigment print, Diasec.

Kun näin jokunen vuosi sitten kuvataiteilija Pertti Kekaraisen (s. 1965) Tila-sarjan avanneita kuvia, törmäsin samalla häneen itseensä teostensa äärellä. Totesin sen suuremmin miettimättä: ”Hei, nuohan ovat kuin Piet Mondrianin maalauksia.” Kekarainen vastasi: ”Älä unohda, että minulla on alun perin taidemaalarin ja kuvanveistäjän koulutus.”

Mutta ei Kekarainen kuvissaan varmaankaan maalauksellisuutta tavoittele. Ei hän pyri siihen, että hänen kuvansa muistuttaisivat hollantilaisen taidemaalari Piet Mondrianin (1872–1944) maalauksia. Oletan, että hänen tavoitteensa kuitenkin muistuttavat jollain tavoin Mondrianin tavoitteita: pyrkiä eri tavoin ja teknisin ratkaisuin kiinni niihin asioihin, joita kuvan takana on. On kuitenkin muistettava, että Mondrian oli teosofi, mitä Kekarainen ei varmaankaan ole. Kekarainen ei kuitenkaan todennäköisesti vastustaisi näitä Mondrianin sanoja: ”Kun aine, materia, vähitellen tulee tarpeettomaksi, niin samoin käy aineellisen maailman esittämiselle kuvina. Saavutamme tason, jolla voimme taideteoksessa tuoda esille todellisuuden muita ominaisuuksia, kuten niitä lainalaisuuksia, joiden voimasta aine pysyy koossa. Nämä ovat suuria, yleispäteviä ja muuttumattomia totuuksia.”

TILA (spatial changes 33).

Kekarainen kuitenkin poikkeaa ratkaisevasti Mondrianista yhdessä suhteessa: en oleta hänen etsivän muuttumatonta totuutta vaan nimenomaan muuttuvaa totuutta. Kekaraisen keskeinen teema on ehkä tila ja sen problematiikka – monessakin suhteessa aina fyysisestä tilasta mielentilaan – erilaisine muuttujineen, mutta aiheena on yhtä vahvasti itse katsomiskokemus, jolla jo pelkästään modernin taiteen myötä on oma katsetta ohjaava historiansa. Tätäkään Kekarainen ei pelkästään kuvaa vaan tuo mukanaan erilaisia häiriötekijöitä: kohinaa, katkoksia, epäloogisuutta – siis sitä vieraannuttamista, joka myös taiteen tehokeinona on tuttu. Kaikki tämä tekee katsomisen vaikeammaksi, ja juuri niin pitää ollakin. Ihmisen on syytä vieraannuttamisen pitkittämän ajatuksenlennon myötä miettiä sitä, mitä hän näkee ja miten hän näkee. Suurten asioiden äärellä tässäkin ollaan – venäläisen kirjailijan Leo Tolstoin (1828–1910) sanoin: ”Jos ihmisen koko monimutkainen elämä kuluu tiedostamatta, niin eihän sitä elämää tavallaan ollutkaan.”

Jotenkin näin haluaisin tarkastella Kekaraisen kuvia, joiden pintatason viileä analyyttisyys muuntuu kuitenkin myös oudoksi poetiikaksi, joten voisi niitä perustellusti sanoa kauniiksikin.

Tomaattiuden vakavuudesta

Tiitus Petäjäniemi (s. 1983) on ahkera maalari. Hänen ilmaisurekisterinsä on myös laaja, eikä hän tunnu kokevan esimerkiksi abstraktin ja esittävän kuvan välillä kovinkaan häiritsevää jännitettä. Hän liikkuu vaivattomasti erilaisten kuva-aiheiden välillä eikä tunnu piittaavan lajityypeistä.

Petäjäniemen maalaukset tuntuvat muuttuvan kerronnallisiksi vasta töiden nimeämisen jälkeen, mutta niiden syntyhistoriassa ei taida kerronallisuutta juurikaan olla. Uskallankin kutsua häntä ensisijaisesti värimaalariksi, vaikka hänen näyttelynsä eivät siihen perinteisessä mielessä antaisikaan oikeutta. Hän ei selvästikään syvennä ja tihennä väriajatteluaan, niin kuin jotkut modernismin mestarit, vaan pikemminkin antaa mielikuvituksensa tarjota vapaasti aineksia uusille kokeiluille. Hän ei siis maalaa tiukasti taiteellisten konventioiden suurten tarinoiden kontekstissa vaan suhtautuu perinteeseen ja itse pigmenttien maailmaan ikään kuin Pelle Pelottoman menetelmin. Hän etsii ja löytää itse eikä oikeuta tekemistään suurten edeltäjiensä esimerkkien kautta. Näin ollen uskaltaisin luokitella hänet metamodernistiksi. Olen vasta viime oppinut tämän taidemaailmassa viime vuosina käyttöön tulleen uuden ismi-ilmaisun – jotkut puhuvat samaan asiaan viitaten ’uusvilpittömyydestä’. Suhtauduin termiin ensin lievällä skeptisyydellä, mutta Petäjäniemen tuotantoa pohtiessani olen päätynyt siihen, että juuri Petäjäniemi taitaa olla metamodernisti par excellence. Hänellä on nimittäin harvinaisen suora, avoin, utelias ja kyselevä suhtautuminen tekemiseensä, mutta hänen kokeilunsa eivät kuitenkaan ole sattumanvaraisia, vaan hän tuntuu myös paneutuvan niihin – muun muassa erilaisten pigmenttien käyttäytyminen –  ammattitaiteilijan vakavuudella ja epäilemättä taiteen lähihistoriaa tuntien, onhan hän myös taiteilijan poika.

Suuri tomaatti, 2016, akryyli kankaalle ja LED-valo.

Petäjäniemeltä puuttuu kokonaan postmodernille tyypillinen ironia, mutta tämä ei tarkoita huumorin puutetta. Huumori astuu mukaan kuvaan, kun hän nimeää töitään – antaen niille samalla kokonaan uuden tulkintakehikon. Hän on myös varsin tietoinen tästä ulottuvuudesta: ”Nimeämällä pystyn luomaan merkityksen abstraktillekin muodolle. Ja tämä annettu merkitys koskettaa katsojaa emotionaalisella tasolla eri tavalla kuin pelkkä abstrakti muoto.” Nimiään hän antaa naivistista huumoria mustuttavalla tavalla: suuri punainen muoto saattaa saada nimekseen Suuri tomaatti. Käyristyvä ruskea muoto voi vastaavasti olla ’makkara’. Nähtyäni Petäjäniemen töitä paljon ja luettuani teosten nimiä huomaan, että minua myhäilyttää jatkuvasti, vaikka niissä ei mitään varsinaista vitsiä olisikaan. Niissä on selittämätöntä deadpan-huumoria, joka saa minut nimittämään Petäjäniemeä Suomen taidemaailman teosten nimeämisen Buster Keatoniksi.

Ankka myrskyssä, 2016.

Värien lisäksi Petäjäniemen maalauksissa on mukana aina eksistenssi ja pohjimmiltaan tunne. Näin Petäjäniemi itse: ”Maalaus on ajattelun väline, pinta, joka keskustelee kanssani. Asetan väriä pinnalle ja katson mitä tuo jälki minussa herättää, lisään toisen kerroksen, ja tuo tunne tai asia muuttuu muuksi. Toistan tätä liikettä ja reflektoin. Lopulta maalaus tuo näkyväksi ajatuksia, joita en aloittaessani tiennyt ajattelevani.”

Kaikki tämä on myös mahdollista katsojalle. Nimet vain lisäävät tunnekirjoa. Pitääkö tuon tomaatin tomaattiuteen suhtautua vakavasti? Ja jos näin on, niin millä tavoin? Aika vinkeä tunne.

Aprropriaatiota

Appropriaatioita suuntaan jos toiseenkin. Markkinamaailmasta taiteeseen ja toisin päin. Eilen näkemäni auto. Aika hauska Piet Mondrian (1872–1944) -versio:

Katutaidetta 68 & Luettua 112 & 113 & Näyttelykuvia 678 & 679 & 680 & Julkista taidetta 57: Retki Poriin

Torstaina lähdin päiväseltään käymään Porissa. Päivä kului miltei kokonaan katutaiteen parissa. Pedanttinen kun olen, luin menomatkalla ensin väitöskirjan, jotta ymmärtäisin mitä olen tekemässä:

Piritta Malinen: Kannu vie – kohti taidetta. Graffitikokemus sekä graffitin ja kuvataideopetuksen vuorovaikutus. Lapin yliopistokustannus 2011.

Graffitin ymmärrykseni ei kuitenkaan lukukokemuksesta mihinkään muuttunut. Akateemisessa jargonissa pidättäytynyt kirja ei päässyt kovinkaan lähelle aihettaan, vaikka tarkoitus oli myös olla etnografinen. Vähän surullinen lukukokemus, mutta palaan asiaan tarkemmin, koska kirjoitin siitä Taiteeseen lyhyen jutun. 

Onneksi junan paskaiset ikkunat – välillä myös satoi ja välillä mentiin aika lujaa, joten luvassa on kauhea suttukuvakavalkadi – tarjosivat empiriaa mielin määrin:

 

Ja juuri katutaidettahan Poriin olin menossa katsomaan. Porin taidemuseossa oli nimittäin päättymässä Street Art – A New Generation (10.2.–27.5.), jonka kunniaksi suomalainen Egs (s. ?) oli saanut luvan maalata itse museonkin – ei kylläkään kovin kummoista jälkeä:

Näyttely oli kansainvälinen katsaus katutaiteen uusiin tuuliin. Paljon oli kiinnostavaa, mutta paljon myös vähän joutavanpäiväistä. Kattaus oli kuitenkin kaikkineen kiinnostava:

Mutta palaan tähänkin asiaan myöhemmin tarkemmin, koska sain tilaisuuden kirjoittaa Taiteeseen vähän isomman jutun, jossa saatoin myös pohtia tiettyjä ristiriitaisia tunteita taiteen ja graffitin kohtaamisesta.

***

Museossa oli myös Sándor Vályn (s. 1968) näyttely Selected Life (10.2.–23.5.) – kymmenen elokuvaa ja veistoksia – sekä vielä hänen Mondrian Variations -teoksensa (30.3.–27.5.). Vály on tarttunut erääseen Piet Mondrianin (1872–1944) maalaukseen ja transponoinut sen yhdessä pianotaiteilija Éva Polgárin kanssa monimuotoiseksi audiovisuaaliseksi kokonaisuudeksi, jossa oli myös tanssillinen osio:

Vály on häkellyttävä monilahjakkuus, joka maalaamisen, veistämisen ja videoiden lisäksi säveltää ja soittaa sekä toimii monipuolisena esitystaiteilijana. Itse asiassa hän tuo mieleen mykän elokuvan suuret melankoliset sankarit esiintyessään omissa filmeissään, joissa yhdistyy metka dada-tietoisuus, syvä taidehistoriallinen sivistys ja vinksahtanut huumori:

Vály ei ole ihan tätä aikaa, mutta hän on anakronismi tavalla, joka saa minutkin kaipaamaan johonkin toiseen aikaan. Tutkailkaa hänen kotisivujaan tai YouTubea ja MySpacea. Jos ette jaksa keskittyä, katsokaa edes tästä linkistä Dadawork III.

Vályn näyttely – tai siis näyttelyt – taisi olla tämän vuoden taidekokemuksistani toistaiseksi vaikuttavin. On sitä paitsi outoa jaksaa katsoa yhdessä näyttelyssä kokonaista kymmenen filmiä kiinnostuksen herpaantumatta lainkaan. Uskallan väittää, että Vály on nykyisistä taiteilijoistamme yksi hienoimmista – sitä ei vain taideta tunnustaa ja tunnistaa kovinkaan laajalti.

***

Ja olihan museossa vielä kolmaskin näyttely. Pikkuruinen Op – Pop – Post (10.2.–27.5.) kuuluu Maire Gullichsen ja modernismi -sarjaan, jossa esitellään pläjäyksiä Gullichsenin säätiön kokoelmista. Vähän outo näyttely, joka ei kovinkaan merkittävää jälkeä tule jättämään. Mutta kai tällaista pikkuhauskaakin voi olla. Ja iloisia olivat toki värit:

Edessä Ville Kirjasen (s. 1984) veistos ja taustalla Jorma Hautalan (s. 1941) maalaus.

***

Sitten syömään mauton pizza. Ja sitten toki tarkkailin teemamatkani takia herkistyneenä Porin katuja:

Tämä Antikadun ja Gallen-Kallelankadun kulma oli osa Street Art -näyttelyä. Tekijänä puolalainen M-City (s. 1978), joka maalasi tämän varsin hienon muraalin parissa päivässä:

Tästä taas taide taitaa olla aika kaukana, mutta aikamme psykoluonteeseen se sopii:

Kuvasin minä vähän virallistakin julkista taidetta, mutta Porissa on tarjolla suoraan sanoen niin pönöttäviä jööttejä, että en jaksa edes laittaa niitä nyt tähän.

Sitten olisin halunnut vielä juoda asemaravintolassa oluen, mutta arvatkaapa, onko Porin rautatieasemalla sellaista. Me elämme niin umpikapitalistista aikaa, että menneen maailman asemaromantiikalle ei ole enää mitään sijaa. Onneksi kävin nuorena InterRail-matkoilla ja sain kokea esimerkiksi aseman penkillä nukkumisen.

Ja onneksi on vielä edes junia, joissa voi lukea vaikkapa kokonaisen kirjan:

Sándor Vály: Erään maalarin merkitöjä 2006–2010. Porin taidemuseo 2012.

Nyt menee jo vähän ylisanailun tuntuiseksi, mutta en minä taida olla lukenut näin hyvää kirjaakaan tänä vuonna. Vály kirjoittaa elämästään ja taiteestaan todella kauniisti. Jos haluatte tutustua myös siihen tuskaan, joka taideteosten synnyn taustalla voi olla, tässä siihen materiaalia. Ei kuitenkaan mitään narsistista väärinymmäretyn taiteilijan tyypillistä narinaa vaan monimuotoista pohdintaa myös sen henkisen perinteen painolastista, jonka tuottamassa kontekstissa taide syntyy.

Olin monissa asioissa Vályn kanssa eri mieltä, mutta tämäkin havainto tuotti miltei kuvitteellista keskustelua, koska jouduin miettimään vasta-argumenttejani. Yleensä olen jotensakin allerginen uskonnollisille pohdinnoille, mutta tälläkin alueella Vály on hieno kirjoittaja. Esimerkiksi pohtiessaan pyhiinvaelluskävelyään Santiago de Compostelaan.

Etsikää käsiinne ja lukekaa. Tällaisia intiimejä taidepäiväkirjoja ei Suomessa ole montaa ilmestynyt.

PS. Hieman myöhemmin. No hyvä on, koska laiskuuteni jäi vähän vaivaamaan. Mutta mitä tällaisesta vuonna 2008 pystytetystä veistoksesta voi enää oikein sanoa?:

 

Kyseessä on Sofia Saaren (s. 1976) Juhana-herttua, jonka Rotaryt lahjoittivat Porin kaupungille. 

No, esimerkiksi MTV3 totesi, että veistäjä "on tutkinut kohteen henkilöhistoriaa ja vaatetusta saadakseen ikuistettua mahdollisimman aidonnäköisen Juhanan".

Pitäisikö tässä itkeä vai nauraa?

Julkaistua 289: Missä tilassa Kekarainen on?

Eilisessä Kauppalehdessä ilmestyi pikkuruinen juttuni Pertti Kekaraisen (s. 1965) näyttelystä:

Missä tilassa Kekarainen on?

Valokuvataiteessa on viime vuosina puhuttu ”valokuvan maalauksellisuudesta” – jopa trendiksi saakka. Mukana on paljon turhaa hypeä, sillä ainakin maalari tietää, että maalaustaiteen probleemit ovat vähän toisenlaisia kuin digitaalisen kuvamaailman kiemurat. Usein onkin kyse vain pinnallisesta aihemaailman kierrätyksestä: tehdään valokuvia, jotka muistuttavat tavalla tai toisella historiasta tunnettuja maalauksia.

Vaikka olenkin tuntenut ärtymystä tästä trendistä, oli ensimmäinen reaktioni Pertti Kekaraisen (s. 1965) muutaman kuvan edessä, että ”hei, nuohan ovat kuin Piet Mondrianin maalauksia”. Samassa muistin, että Kekaraisella onkin todellisuudessa maalarin ja veistäjän koulutus. Ja että hän on opiskellut Helsingin lisäksi myös Hollannissa. Liekö tämä kaikki sattumaa, mutta se voi tuottaa kiinnostavan viitekehyksen.

Tila 1, 2012.
  

Anhavalla on esillä kansainvälisesti meritoituneen Kekaraisen monia Suomessa ennen näkemättömiä Tila-sarjan teoksia. Tilaahan on tutkittu taiteessa maailman sivu, joten on täysin asiallista tutkailla Kekaraista myös 1900-luvun abstraktin taiteen jatkumona. Hän tuo tematiikkaan myös käsitteellistä jatkuvuutta miettiessään tilan moninaisia merkityssisällöllisiä ulottuvuuksia – omalla hiljaisella tavallaan. Ja nimenomaan välineellä, joka tuottaa esimerkiksi kollaasin käytön sijaan eri tavoin säädeltävää syvyyttä.

Kaikki mahdollinen analyysi kietoutuu kuitenkin outoon poetiikkaan, ja voisi Kekaraisen valokuvia sanoa hyvällä syyllä jopa kauniiksi.