Julkaistua 400 & Näyttelykuvia 766: Muotoilun ja taiteen välimaastossa

Viime lauantaina kävin Fiskarsissa tapaamassa vähän taiteilijoita liittyen ensi kesän näyttelyyn Kipinä (12.5.–15.9.). Kävimme sitten avajaisissakin, ja eilisessä Kauppalehdessä ilmestyi pikkuruinen juttuni kuvataiteilija ja muotoilija Howard Smithin (s. 1928) näyttelystä Silta (10.2.–28.4.) Fiskarsin Kuparipajassa: 

 

Muotoilun ja taiteen välimaastossa

Kun New Jerseystä kotoisin oleva Howard Smith (s. 1928) muutti Suomeen vuonna 1962, oli hän melkoinen kummajainen. Suomessa ei tuolloin juurikaan afroamerikkalaisia asunut. Smith kuitenkin integroitui nopeasti suomalaiseen taide-elämään ja on myös menestynyt: hän on suunnitellut Arabialle keramiikkamallistoja ja Vallila Interiorille painokangaskuoseja. Muotoilun valtionpalkinnon hän sai vuonna 2001.

Smith on myös monipuolinen kuvataiteilija. Hän veistää, maalaa, piirtää ja tekee kollaaseja. Kaikkea tätä on tarjolla Fiskarsin laajassa näyttelyssä, jossa on esillä Smithin tuotantoa aina 1960-luvun alusta näihin päiviin saakka. Smith itse on ollut osa Fiskarsin taiteilijayhteisöä sen perustamisesta lähtien. Hän asuu ja työskentelee vaimonsa, keramiikkataiteilija Erna Aaltosen kanssa ruukin vanhassa omenavarastossa.

Spinner. 

Smithin tuotannossa yhdistyy hienolla tavalla hänen sensitiivisyytensä sekä yleismaailmalliselle kuvaperinteelle että länsimaisen modernismin muotokielelle – osa teoksista tuo mieleen jopa viime vuosisadan avantgarden. Eikä hänen tuotantonsa ole vailla yhteiskunnallista särmää. Ja miksi olisikaan: onhan hän yksi harvoista suomalaisista Korean sodan veteraaneista.

Pian 85 vuotta täyttävä Smith on sokeutumassa, mutta työskentely on jatkunut avustajan kanssa. Ehkä nyt olisi jo aika sille, että yleisö tutustuisi muotoilija-Smithin lisäksi paremmin kuvataiteilija-Smithiin – tarjolla on nimittäin varsin hieno näyttely.

Näyttelykuvia 109 & 110: Marginaalissa

Olisikohan se jotenkin oireellista, että meinasin unohtaa kaksi eilen näkemääni näyttelyä? Ne kuin eivät olleet samalla tavalla "oikeita" kuin kaksi muuta näkemääni. Toinen oli "vain kirjastossa", niin kuin helposti tulee ajatelleeksi, koska kirjastoissa näkee niin paljon huonoa amatööritaidetta – mikä on muuten ihan turha klisee. Tämäkin näyttely oli ihan mielenkiintoinen. Kirjasto 10:ssä, jossa vikkoittain käyn, oli esillä Laajasalon opiston kuvallisen viestinnän ja graafisen suunnttelun linjan kevätnäyttely Inside Outside the Box (18.5.–6.6.). Teemana oli siis yksinkertaisesti kuutio, ja oli ihan hauska katsella sitä, miten nuorempi väki kuution ulottuvuuksia oli hahmottanut:

Vielä huolestuttavampaa oli tietenkin se, että Kulttuurikeskus Caisan näyttely meinasi kokonaan unohtua. Itse asiassa ylipäänsä koko käyminen Caisassa tuppaa unohtumaan – eikä pelkästään minulta, mikä käy ilmi, kun miettii sitä palstatilaa, jonka Caisan näyttelyt valtamediassa ovat saaneet. Sitä jotenkin pitää paikkaa sympaattisena maahanmuuttajapaikana, mutta samalla sen näyttelyihin tulee suhtautuneeksi aivan liian vähätellen, ikään kuin ihan kivana maahanmuuttajapuuhasteluna, jota pitää periaatteessa tukea mutta joka ei silti todellisuudessa ole taiteena niin kiinnostavaa. Ja näinhän se on, hitto soikoon, usein ollutkin. 

Mutta miten nämäkin ongelmat ratkaisee? Onko tällainen keskus vain ghettouttavaa toimintaa? Eiväthän esimerkiksi monet vanhemmista maahanmuuttajataiteilijoista ole mitään erilliskohtelua taide-elämäämme integroitumisessa tarvinneet. Ei heitä itse asiassa kukaan ajattele "maahanmuuttajataiteilijoina". Ajatellaanpa vaikka Chilen 1970-luvun pakolaista Soledad Chuaquita (s. 1937) tai sitten vaikkapa aikoinaan itäblokista tulleita Petr Rehoria (s. 1949), Radoslaw Grytaa (s. 1955) tai Zoltan Popovitsia (s. 1940). Ja kukahan muka olisi syrjinyt Yhdysvalloista Suomeen jo kauan aikaa sitten muuttanutta Howard Smithiä (s. 1928), koska hän on musta? Kaikki nämä taiteilijat edustavat omaa varsin arvostettua osaansa suomalaisesta taiteesta. Tällaisia tulin pohtineeksi, mutta toki pitäisi miettiä vasta-argumenttejakin.

Nyt Caisassa oli kuitenkin ihan kiinnostava näyttely. Italialaissyntyisen arkkitehti Erika de Martinon (s. 1975) ja kuvataiteilija Egle Oddon (s. ?) näyttelyssä Flowing Traces (6.5.–18.6.) oli installoituna hauskalla tavalla rinnastettuna orgaanisia jälkiä ja ihmisen jättämiä vähemmän orgaanisia merkkejä:

 

Pitänee siis ruveta seuraamaan Caisan tarjontaa. Niin, ja samalla voi muuten käydä Café Caisassa syömässä kurdilaisen buffet-pöydän antimia [tämä ei ole maksettu mainos.]