Julkaistua 325 & Julkista taidetta 61: Silmät auki kaupungilla!

Ennen Tallinnaan lähtöäni kirjoitin joskus kesäkuussa vielä tilauksesta Kauppalehteen vähän sellaisen kevyen kesäjutun Helsingin julkisista veistoksista. Kävin myös digipokkarillani kierroksella kuvaamassa kohteita. Eilen juttu sitten vihdoin ilmestyi. Kuvat ja juttu eivät ole nyt oikein synkassa, mutta lähetin lehteen kaikkineen viisitoista kuvaa, ja kuhunkin erillisen kuvatekstin. Kuvatekstit ovat kuitenkin hävinneet johonkin eetteeriin, enkä jaksa nyt ryhtyä niitä rekonstruoimaan. Tässä julkaistu kokonaisuus: 

Silmät auki kaupungilla!

Retkeily kaupungilla voi olla kuin taidenäyttelyssä käynti. Helsingissä voi bongata yli 400 julkista teosta ympäri kaupunkia. Näköä kannattaa kuitenkin harjoittaa.

Julkisilla veistoksilla on yksi kummallinen ominaisuus: ne muuttuvat näkymättömiksi. Matkustan miltei päivittäin Felix Nylundin Kolmen sepän (1932) ohitse, mutta harvoin sitä tulee varta vasten katsoneeksi. Siellä se vain on. Oikeastaan sen huomaisi vasta, jos se puuttuisi.

Ukri Merikanto.

Näkymättömyydestä kertoo hyvin se, että kun Gunnar Finnen Espalla sijaitseva Topeliuksen muistomerkki Taru ja totuus (1932) oli evakossa sodasta ja sitten palautettiin paikalleen väärinpäin, ei virhettä huomannut vuosikymmeniin kukaan. Väärinpäin se on vieläkin.

Robert Stigell.

Ainakin pohjoismaisissa demokratioissa veistoksilla on myös toinen vahva ominaispiirre: ikuisuus. Veistoksia ei juurikaan pureta – ja siirtäminenkin on harvinaista. Yksi Helsingin vanhimmista veistoksista, C.E. Sjöstrandin Kullervo puhuu miekalleen (1968) siirrettiin aikoinaan Hesperian puistosta Talvipuutarhaan, koska sen miekka joutui jatkuvan ilkivallan kohteeksi. Tämä ikuisuusaspekti tulee turhan harvoin mukaan suunnitteluprosessiin. Valitettava tosiasia on nimittäin se, että aivan liian moni julkisista veistoksistamme on mitättömän keskinkertainen, mutta niiden kanssa on vain elettävä.

Wäinö Aaltonen.

Kolmas vahva ominaisuus, joka tosin onnistuu vain harvoilta, on veistoksen kyky luoda paikan henkeä. Roomalaisilta periytyvä paikan henki (genius loci) pitää sisällään ajatuksen siitä, että paikalla on oma varjeleva henkensä, jonka näkemisen sijaan voi tiedostaa ja tuntea. Veistos voi olla luomassa tätä tunnetta, ja parhaimmillaan se antaa paikalle nimenkin.

Matti Haupt.

Esimerkiksi Punavuoren Telakanpuistikkoa kutsuvat siellä istuskelevat elämää nähneet miehet ”Moukaripörssiksi”, koska siellä sijaitseva Matti Hauptin Kohottava voima (1962) luo tällaisia mielleyhtymiä, vaikka kyseessä onkin maapalloa nostava mies. Kalliossa sijainneen Agricolan puiston nimi muutettiin 1950-luvulla virallisestikin Karhupuistoksi. Niin voimallinen oli Jussi Mäntysen Mesikämmen muurahaispesällä (1931) – yksi Helsingin rakastetuimmista veistoksista.

Jussi Mäntynen.

Veistoksista tulee paikan henkeä luovia elementtejä myös niiden ominaisuudesta toimia vakiintuneina treffipaikkoina. Kuinka monia kertoja onkaan nuori pari tavannut Kolmella sepällä tai Ville Vallgrenin Havis Amandan (1908) luona? Kuinka moni skeittari on sopinut treffit Kampintorille Ernst Billgrenin veistokselle, jonka nimikin on Kohtauspaikat (1998)?

Anu Tuominen.

Julkinen veistotaidekin seuraa aikaansa – tosin tietyllä viiveellä. Nykytaide on tuonut mukanaan aivan uusia elementtejä, vaikka abstraktistakin vielä toisinaan kiistellään. Veistoksen kokeminenkin on muuttunut. Ennen niitä katsottiin tietyltä optimietäisyydeltä ja yleensä edestäpäin, mutta kuinka löytää optimaalinen kulma OLO:n (Pasi Karjula ja Marko Vuokola) teokseen Olo n:o 22 (2000), joka koostuu noin 50 teräspallosta siroteltuna ympäri Helsingin Hietalahtea.

 Matti Peltokangas.

Veistoksia voi ryhtyä bongaamaankin. Tuleepahan samalla tutustuttua sellaisiin kaupunginosiin, joissa harvemmin vierailee. Lähellä on aina yleensä myös joku baari, jossa kokemustaan voi mietiskellä.

– Helsingin julkiset veistokset Helsingin taidemuseon sivuilla: www.taidemuseo.fi/suomi/veisto/index.html

Julkaistua 34: Kuoliko maalaustaide Kuopiossa?

Tuorein Taidekin oli ilmestynyt sillä aikaa, kun käväisin Iissä. Lehdessä oli vain yksi arvosteluni. Kai se on tunnustettava, että Georg Baselitzin (s. 1938) näyttely Helsingin taidemuseossa teki vaikutuksen:

  Georg Baselitz, Kultainen tähti, 2007.

Kuoliko maalaustaide Kuopiossa?

Georg Baselitz: Baselitz Remix

Benjamin Katz: Baselitz

Helsingin taidemuseo 16.4. – 1.8.

Olen aina hymyillyt sille, kun puhutaan ”maalauksen kuolemasta” – mitä tehdään usein. Olen ymmärtänyt puheen filosofiset perusteet mutta olen samalla optimistisesti ajatellut, että kyllä kunnon maalaukselle aina perusteet löytyvät. Ja pitäähän kapitalismi kuitenkin rattaat pyörimässä.

Arthur C. Danton mukaan ismit tarjosivat peräkanaa oman vastauksensa siihen, mitä taide on. Ismien loputon seuraanto söi kuitenkin itsensä, enkä pysty kuvittelemaan, että esimerkiksi uutta ismiksi muodostuvaa ekspressionismia voisi enää kehittyä. Uskon Ernst Billgreniä, joka kirjassaan Mitä on taide? (Teos 2010) toteaa: ”Arvelen että taiteen käsite itse asiassa katosi 1960-luvulla, mutta me emme osaa vielä oikein suhtautua siihen.” Rytäkässä kuoli varmaan erityisen voimakkaasti juuri maalaustaide, jota Billgrenkin edelleen menestyksekkäästi harjoittaa.

Auran menettämisestä taiteen kuolemassa ei kuitenkaan ole kyse. Komea ns. museokokoinen maalaus tuottaa edelleenkin mystisen ainutlaatuisuuden tunteen, vaikka hyvin tietäisikin, että samanlaisia isokokoisia maalauksia on samalta taiteilijalta joka Guggenheimissa ja Deutsche Bankissa. Tällaisia taiteilijoita olen tänä vuonna nähnyt Helsingissä jo kaksi: Kiasmassa Olav Christopher Jensen (s. 1954) sekä Helsingin taidemuseossa nyt vanhempi ja isompi stara Georg Baselitz (s. 1938). Molemmat tekevät häkellyttävän komeaa jälkeä ja aiheuttavat samanlaisen pinnallisen herooisuuden tunteen, josta ei oikein osaa sanoa, että onko se yleisön halveksimista vai onko se vain oikean maalarin suvereenisuutta.

Jensenistä en vakuuttunut, mutta Baselitz veti puoleensa. Kävin näyttelyssä lopulta kolme kertaa, eikä teosten voima huvennut mihinkään – ei myöskään niiden teosten, jossa Baselitz oli lähestynyt 2000-luvulla vanhempien teostensa teemoja.

Näyttelyssä esillä olevassa hienossa – mutta katsojalta tunnin aikaa vaativassa – Heinz Peter Schwerfelin videossa Baselitz toteaa, että hän ”käyttää kuvaa aikomuksiinsa tietämättä kuitenkaan sitä, ovatko ne taidetta”. Hän sanoo myös, että teoksen sisällöt ja aiheet ovat vain toteamuksia, kuten esimerkiksi: ”Tämä on hevonen.” Näin niitä voi katsoakin, ja unohtaa näyttelyluettelon Éric Darragonin snobbailevan pilkunviilaamisen. Onhan se nyt ihan sama, tapahtuiko joku asia todellisuudessa vuonna 1984 vuoden 1982 sijaan. Enkä edes muista enää, mikä asia se oli.

Tästä huolimatta toinen tapa on tietysti historiallinen, mitä tukee myös Benjamin Katzin (s. 1939) hieno mustavalkoinen valokuvanäyttely. Katz on seurannut Baselitzia pitkään ja päässyt lähelle.

Baselitzin uudempiakin töitä voi katsoa historiallisesti. Kuin hän kehottaisi: tältä näyttää minun vanhempi taiteeni juuri nyt katsottuna – se taide, jonka myötä maalaustaide kuoli. On se vahva tunne, kun katsoo kuolevaa hevosta.

Sillä näinhän se oikeasti taitaa olla. Nyt olen vihdoin saanut ahaa-elämyksen. Luulen, että kaikki taiteen muodot kuolivat samoihin aikoihin kun Neue Wilde ja transavantgade – tai vaikkapa vähän vitsikkäästi kuopiolainen ekspressionismi. Musiikkikin kuoli tuolloin. Hiphopin jälkeen kaikki on ollut silkkaa retroa.

Mutta on sitä vain jostain syystä hienoa katsoa, vaikka maalauksen kuolemasta tulevat kertomaan myös näyttelyn katastrofaaliset kävijäluvut, joista kaupungin taidemuseoonkin hiljalleen ujuttautuva kapitalismi ei varmaan tykkää. Olin nimittäin kolmena käyntikertanani koko ajan museon ainoa asiakas.

Näyttelykuvia 88 & Luettua 30 & Julkista taidetta 8: Kiireellä

Toisinaan kriitikollakin on aivan liian kiire. Niin oli tänäänkin. Lasitaiteilija Oiva Toikan (s. 1931) näyttely (30.5.–19.9.) Designmuseossa avataan yleisölle vasta sunnuntaina, mutta Kauppalehti halusi ennakkojutun jo huomiseen lehteen. Niinpä jouduin taas vierailemaan aivan keskeneräisessä ripustuksessa: 

Tämähän on tietenkin omalla tavallaan kiinnostavaa – näkee miten näyttely syntyy. [Tämä on ns. myönteistä ajattelua.] Mutta oli jotkut salit onneksi saatu jo aika valmiiksikin. Esimerkiksi linnut, joista Toikka erityisesti tunnetaan, olivat jo laskeutuneet sangen edustavasti:

Vähän minua nauratti, kun huomasin, että museon tiedottaja oli sujauttanut luettelon ja pressitiedotteen lisäksi paperipussiini Toikan mukin:

Eihän tämä nyt ehkä ihan lahjontaa ole, mutta tokihan tällaisella yritetään tuottaa hyvää mieltä kriitikolle. Turhaa hömppää. Vai olenko minä nyt liian tiukkapipoinen?  

***

Sitten vain ratikalla Kiasman kahvilaan, tietokone laukusta esiin ja lasillinen lattea eteen. Tunnin kuluttua juttu oli lehdessä ja olin jo valmis lähtemään uimaan. Hetken aikaa tunsin olevani kuin reportteri ja sitten jo kohta kuin hahmo David Hockneyn (s. 1937) – oli muuten hänkin ARS 74:ssä kahdella grafiikanlehdellä – maalauksessa:

Ratikkamatkoilla on hyvä lukea. Niin nytkin, ja sainkin päivän mittaan Oiva Toikan luettelon kokonaan luettua:

Marianne Aav, Susanna Vakkari & Eeva Viljanen (toim.): Oiva Toikka – 50 vuotta oivalluksia. Designmuseo 2010. [Tekstit: Marianne Aav, Jennifer Hawkins Opie, Lisbeth Landefort, Kaisa Koivisto]

Oiva Toikastahan ilmestyi muutama vuosi sitten kattava kirjakin, Jack Dawsonin Oiva Toikka (WSOY 2007), joten tämä luettelo ei sellaiseen pyrikään. Mukana on kuitenkin hyviä tekstejä. Opien teksti sijoittaa Toikkaa voimallisemmin kansainväliseen kontekstiin, 84-vuotiaan ohjaajan Lisbeth Landefortin ihastuttavan rehellisen muistelon on kirjannut muistiin Aav. Landefort muun muassa toteaa Rafael Wardista (s. 1928), jonka kanssa hän myöskin työskenteli: "Wardi on loistava taiteilija, mutta vihoviimeinen lavastaja." Koivisto esittelee tiiviisti Toikan teollisen tuotannon, joka on myös esitetty kronologisesti kuvin.  Koiviston tekstissä on muuten museotekstiksi ihan hienoja ja varmaan vähän uskaliaitakin kriittisiä huomioita. Alaakin on vähän helpompi ymmärtää, kun sitä peilataan kaikenlaisia EFTA-juttujakin vasten.

Kelpo kirja, jos suomalainen muotoilu kiinnostaa. 

***

Iltapäivällä kävin vielä ravintola Salvessa, jossa minulla oli sovittu haastattelu taidemaalariystäväni Olavi Pajulahden (s. 1944) kanssa. Haastattelin häntä ARS-tekstiäni varten ja kyselin hänen muisteluitaan näyttelystä ja 1970-luvun taiteesta ylipäänsä. Kyllä taiteemme lähihistoria on muuten aika kiinnostavaa.  

Matkalla katselin parhaillaan Galerie Anhavassa näyttelyään pitävän Ernst Billgrenin (s. 1957) ainoaa julkista helsinkiläistä taideteosta Kohtauspaikat (1998):  

Olisikohan rakennusvirasto vähän falskannut duunissa, kun alkaa tuo isompi kohtauspaikka olla jo aika masentavan näköisessä kunnossa?

Matkalla kiinnitin huomiotani taiteilijatarvikeliike Tuubiin (Lönnrotinkatu 23), jonka näyteikkunassa oli valikoima myynnissä olevia, Suomessa jo kolmisenkymmentä vuotta asuneen hollantilaissyntyisen kuvataiteilija Willem Krijgsmanin (s. 1953) 1990-luvun puolivälin pienoisveistoksia. Hyvä idea ja hauska valikoima:

Ja kun vieläkin oli aikaa ennen treffejä, kävin pitkästä aikaa Hietalahden kauppahallissa (Selim A. Lindqvistin suunnittelema (1867–1939) hieno rakennus vuodelta 1903), jossa myydään nykyään taidetta, antiikkia ja keräilytavaroita:

En muuten oikein jaksa uskoa tämän hallin tulevaisuuteen. Hyvää taidetta siellä ei ole ollut koskaan, ja muutenkin se näyttää muuttuvan koko ajan enemmän kirpputorimaiseksi kamakeitaaksi:

Muistelen itse asiassa jo haikeudella niitä aikoja, kun paikalla oli sen varsinaisen vanhanaikaisen hallin jälkeen luomutuotteisiin keskittynyt edelleenkin ihan oikea kauppahalli, josta ostelin muun muassa hyviä juustoja [tämä ei ole maksettu mainos]. Muistan myös, kuinka kuvataiteilija Juhani Harrilla (1939–2003) oli tapana ostaa sieltä kunnon perunoita ja tilliä. Ja myös luomuhapankaalista hän oli innostunut. Eivät vain antaneet hallille kunnolla aikaa kehittyä. 

***

Illalla katsoin vielä päivän postin. Mukana oli myös Billnäsin taidegallerian kesänäyttelyn (5.6.–8.8.) avajaiskutsu. Galerie Forsblom ja Galleria Uusitalo ovat yhdistäneet voimansa. Näyttelyn avaa Nykytaiteen museo Kiasman johtaja Pirkko Siitari. Vähän ihmettelen sitä, että Valtion taidemuseon alaisen museon johtaja avaa kahden yksityisen kaupallisen gallerian järjestämän näyttelyn. Tai itse asiassa ihmettelen sitä aika paljon. Se on nimittäin aika vahva teko. Mielestäni se on sekä harkitsematonta että varsin epähygieenistä.   

Luettua 26: Mitä on taide?

Ernst Billgren: Mitä on taide ja sata muuta tositärkeetä kysymystä. Suom. Martti Anhava. Teos 2010.

Ruotsalaisen kuvataiteilija Ernst Billgrenin (s. 1957) kirjan kanssa kävi aivan samoin kuin näyttelynkin kanssa. Olin vahvasti ennakkoluuloinen ja antauduin sitten totaalisesti. Billgren vastaa taiteeseen liittyviin isoihin kysymyksiin sekä huumorilla että vakavasti. Kepeää kirjallisuuttahan tämä on, mutta jokainen kysymyksistä herättää oikeaa pohdintaa, ja kyllä Billgrenin vitsailukin vie ajatusta aina johonkin suuntaan. Kun Billgren toteaa, ettei ole "koskaan tavannut taiteilijaa joka olisi sitä mieltä että häntä arvostetaan ansioidensa mukaan", mietin omia tapaamisiani. Kyllä sellaisiakin taiteilijoita on oikeasti aika paljon, mutta tämä arvostushomma tuntuu olevan kuitenkin ongelmallinen kysymys, jota on syytä ainakin sosiologisesti pohdiskella. Entäs se, kun hän toteaa: "Kun nypitte pois huonon taiteen, hyvä lysähtää kuin korttitalo. Rohkaiskaa kaikkea taidetta." Minä olen aina ollut rohkaisematta esimerkiksi liian laajaksi paisunutta ja keskinkertaista taidetta tuottavaa koulutusta. Pitäisikö tätäkin asennetta miettiä? Julkisuutta Billgren pohtii hauskasti taiteiljan materiaalina – niin kuin vaikka savea.

Billgrenin kirja on täynnä kiinnostavia asioita ja – kuten totesin – se on aidosti hauska. Melkein hyvää kaunokirjallisuutta. Joskin ehkä vähän ärsyttävän suvereeni. Mutta tämä poika on tietenkin vastannut kysymystensä haasteisiin itse aika hyvin ja menestynyt kaikilla mahdollisilla mittareilla. Hänen onnellisuudestaan en tosin tiedä mitään.

Mutta ei hän tätä lajia ole keksinyt. Kannattaa vaikka lukea August Strindbergin (1849–1912) Tunnissa taiteentuntijaksi (jack-in-the-box 1996) ja Pessi Raution Neljännestunnissa nykytaiteen tuntijaksi (jack-in-the-box 1999). Ja jos sallitaan pieni elvistely, jack-in-the-box, tuo 1990-luvun hauska pikkukustantamo oli minun ihkaoma harrastukseni, ennen kuin talouden syöverit sen veivät mennessään.

Näyttelykuvia 58 & Luettua 24: Paremmaksi pantua suomalaista taidehistoriaa

Ruotsalaisen taiteen kultapojan – aika keski-ikäinen sellainen – Ernst Billgrenin (s. 1957) näyttely Paremmaksi pantua suomalaista taidehistoriaa (6.5.–30.7.) Galerie Anhavassa sai minut iloiseksi kahdestakin syystä. Ensinnäkin se oli hauska. Toiseksikin se oli hauska – vaikka olin etukäteen päättänyt inhota sitä. Tulin siis siitäkin iloiseksi, että osoitin itselleni kykeneväni sittenkin olemaan olematta ennakkoluulojeni vanki. Billgrenin suvereeniudessa on samalla jotain epäilyttävää että jotain kadehdituttavaa. Se varmuus, jolla hän pilkkaa suomalaisia ruskeanharmaita lempitauluja, on tietysti jollain tavalla ärsyttävää – varsinkin kun hän sanoo joistain töistään, että ne "ovat miltei alkuperäisten toisintoja, parempia vain". Ilona Anhava toteaa gallerian kotisivuilla, että "the works are painted with skill, airily and wonderfully, as only Billgren knows how". Tuskin Anhavakaan ihan tosissaan on, sillä Billgrenin maalaukset ovat todellisuudessa aika tuhnuja, nopeasti duunattuja ja maalaustekniikaltaankin varsin kitschahtavia, mutta eihän sillä mitään väliä taida olla. Itse asiassa on ihan sama, vaikka ne olisi maalattu tilauksesta Itä-Aasiassa. Minä ainakin koen tämän täysin käsitteellisenä projektina ja sellaisena myös siitä nautin. Näyttelyssä on runsaasti hauskoja oivalluksia. Varsinkin Pekka Halosen (1865–1933) Avannolla (1900) on saanut osakseen useampiakin hienoja tulkintoa. Osa hienosti toteutettuja kolmiulotteisia dioraamoja, kuten alla oleva Pyykkärin elämä 5:

Niinpä jouduin vain antautumaan hänen taiteensa edessä. Ja onhan se varmaan niin kuin Billgren kirjassaan toteaa:"Kaiken olen tehnyt niin suomalaisessa hengessä kuin ruotsalaiselle vain on mahdollista."

Vaan osataan sitä meilläkin olla suvereeneja. Galleriaan tupsahti yhtäkkiä lenkillä oleva Jani Leinonen (s. 1978), joka totesi:" Onhan toi tuunaaminen vähän niin kuin jo tehty. Ja veti hupun päähänsä:

Mutta kyllä hänkin taisi loppujen lopuksi pitää näkemästään. Tiedä vaikka olisi saanut joitain ruotsalaisideoita.

Ernst Billgren: Paremmaksi pantua suomalaista taidehistoriaa. Parvs Publishing 2010.

Samat hyväntuulisuus koskee myös Billgrenin kirjaa, jossa hän humoritstisesti kertoo projektistaan. Varsin pikkuruinen kirjahan tämä on, eikä sen lukemiseen ratikassa montaa pysäkinväliä mennyt. Mutta edes hetken silti nauratti.

Oikein jo odotan sitä, että saan luettua hänen aiemmin alkuvuodesta suomennetun kirjansa Mitä on taide? (Teos 2010).

Mutta eihän tämä kovin vakavaa taidetta ole. Toisin kuin Billgren, minä nimittäin jostain syystä vielä uskon sellaisenkiin. 

Näyttelykuvia 50: Maailma kusee

Torstaina 6.5. oli taas tyypilien helsinkiläinen avajaispäivä. En ole yleensä kovin innostunut avajaisista – nykyään kun en edes nauti ilmaista viinaakaan. Jos yrittää lähinnä vain katsoa taidetta, kannattaa tietysti katsoa sitä rauhassa, muuten saattaa joutua käymään näyttelyssä suotta kahteen kertaan. Lähdin kuitenkin liikkeelle. Helsingin pienen taidejetsetin olisi tietysti nähnyt Anhavalla Ernst Billgrenin (s. 1957) näyttelyssä (6.5.–30.7.) – mutta sinnehän vielä ehtii.

Menin sen sijaan Muu Galleriaan (7.5.–30.5.) katsomaan Outi Sunilaa (s. 1970), kun huomasin hänenkin olevan kiinnostunut katutaiteesta. Näin Sunila itse: "Arjen pimeä puoli tuntuu kiinnostavammalta kuin se, mitä tapahtuu tunnelin yläpuolella. Seinillä keskustellaan asioista joita ei sanota ääneen. Fundamentalismi, ateismi, hedonismi, rasismi ja rakkaus, näennäisen sopuisassa dialogissa kertomassa omaa totuuttaan siitä, millainen maailma on tai pitäisi olla. Kun kuvia alkoi kertyä – takapihoilta, porttikongeista, siltojen alta – aloin etsiä niille visuaalista muotoa, representaatiota taiteen kontekstissa."

Voi tietenkin kysyä, syntyykö tässä taiteen kontekstissa mitään lisäarvoa, mutta en osaa itsekään vielä sitä kommentoida. Pitää siis miettiä. Minua itseäni on kiinnostanut pelkkä dokumentointi, mutta minähän en olekaan taiteilija. Taiteilijankin on kuitenkin syytä asiaa miettiä. 

Taiteilijasta oikealle syntynyt reikä kertoo ihan hauskasta ideasta: yleisö sai ottaa mukaansa yhden vapaavalintaisen rintanapin, jonka taiteilija sitten korvaa uudella. Mutta kyllä tätäkin pitää miettiä. Onko se nyt ihan jees, että rasisti saa ilmaiseksi jonkun somaleita pilkkaavan badgen? [Tai kyllähän minä tiedän, että rasistit eivät yleensä tuppaa vierailemaan Muu Galleriassa. Mutta silti.]

No, hauska näyttely kuitenkin. Ja rottavideokin oli nimenomaan hauska. Taiteilija itse: "Koulutan rottia, istun niiden kanssa päiväkausia ja toivon, että kaaos muuttuisi loogiseksi toiminnaksi ja saisin videoni kuvattua. Ne eivät ole ihmisiä vaikka toimivat samaan tapaan."

Tai ehkä tämä kaikki on tragikoomista.