Julkaistua 725 & Näyttelykuvia 1016: Kuvan paikka

Eilen oli Galleria Ortonissa Jyrki Siukosen (s. 1959) näyttelyn (23.11.–18.12.) avajaiset. En päässyt paikalle, koska olen paraikaa ilmeisesti viimeistä kertaa elämässäni ensi vuonna lopetettavassa Lahden taideinstituutissa, jonka viimeistä vuosikurssia olen tutoroimassa – mitä se sitten ikinä tarkoittaakaan, mutta nastaa on. Palaan asiaan myöhemmin.

Siukosen laser, teippi, mitta ja naulat olivat niin tehokkaita, ettei ahkeran luottoripustajamme Olavi Pajulahden (s. 1944) tarvinnut liikoja rehkiä.

Olin kuitenkin sunnuntaina ripustamassa – siis lähinnä katsomassa ripustusta – ja laadin eilen aamulla avajaispuheen, jonka Sirpa Viljanen ilmeisen ansiokkaasti luki avajaisyleisölle, ja gallerian verkkosivujen taiteilijaesittelyn:
 

Kuvan paikka

Kuvataiteilija Jyrki Siukosta (s. 1959) ei juurikaan tarvitsisi esitellä, mutta jokunen poiminta ansioluettelosta lienee paikallaan. Siukonen on Suomen ensimmäinen kuvataiteessa tohtoroitunut tutkija: hän valmistui Kuvataideakatemian ensimmäisenä tohtorina vuonna 2001. Hän on toiminut muun muassa Taide-lehden päätoimittajana ja vuosina 2004–08 Kuvataideakatemian kuvanveiston professorina. Nykyään hän toimii sekä tutkijana että taiteilijana ja on kirjoittanut myös useita kirjoja – myös monista aihepiireistä: aina venäläisen avantgardetaiteilija Vladimir Tatlinin ihmisvoimin lentämisen unelmasta työkalujen historiaan. 

Siukonen on varsin käsitteellinen taiteilija, joka viihtyy analyyttisesti ja tarkasti aiheensa parissa, mutta tämä ei poista sitä, että tunnistan hänen työssään aina myös romantikon, jolla on häkellyttävä kyky löytää ulkonaisesti mitä kuivimmasta aiheesta kaikkeen aina väistämättä liittyvän poeettisen elementin. Ja nyt en tarkoita siis ’runollista elementtiä’ vaan ’runousopillista elementtiä’. Hän siis näkee aiheessaan – tai vaikkapa satunnaisissa havainnoissaan – idun niille tavoille, säännöille ja rakenteille, joista runous parhaimmillaan voi rakentua. Sitten hän kykenee vielä tekemään niistä ikään kuin näyterunon. Melko usein hän antaa kuin nurkan takaa tulevan yllättävän neuvon: näinkin maailmaa voi ja ehkä juuri kannattaisikin tarkastella ja havainnoida saadakseen siihen mieltä voidakseen miettiä sitä, mitä mieli on. 

Hänen menetelmänsä – varsinkin nyt nähtävässä mittavassa sarjassa Фoto muistuttaa – psykomaantieteellistä metodia. Vaikka Siukosella ei olekaan akateemisia arvosanoja psykomaantieteessä, on hän löytänyt tiensä sen ytimeen. 

Lempiduunini sarjasta Фoto, 2015.  

Edellisestä hieman epäskarppi yksityiskohta, mutta siellä se Фoto luuraa. Siis kuvan paikka.

Ranskalaisen kirjailijan, elokuvaohjaajan ja filosofin Guy Debordin kehittelemä psykomaantiede tutki niitä lainalaisuuksia ja erityisistä vaikutuksia, joita tietyillä alueilla, olivat ne organisoituja tai ei, on ihmisen tunteisiin ja käyttäytymiseen. Psykomaantieteen keskeinen metodologinen käsite ’dérive’ eli jonkinlainen ”heittäytyminen” tai ”ajelehtiminen” on menetelmä, jossa heittäydytään tiedostamattomien psykomaantieteellisten reaktioiden valtaan ja kuljetaan, minne mieli tekee. Kyse on siis menetelmästä, jossa ”yksilön omat tuntemukset, oma sisäinen tutkiskelu ja oma suhde arkeen” ovat olennaisia. 

Debord kuului ns. situationisteihin. Situationisteja tutkinut Marko Pyhtilä on todennut, ’dérive’ on ”leikkiä, toiminnan muoto ja keino hankkia tietoa”. Juuri tätä Siukonen tekee. Yhdistellessään leikkiä ja tutkimusta hän on aina äärimmäisen vakava mutta samalla suuri humoristi ja herkkä runoilija – yhdistelmä, joka harvalta onnistuu. Tällä yhdistelmällä hän myös kykenee lisäämään tietoamme maailmasta. 

Asenteella on myös poliittinen ulottuvuutensa. Kartoittamalla ympäristöämme tavoilla, jotka rikkovat virallisia rakenteita, sekä esimerkiksi turistioppaiden konventiota, jotka ylläpitävät hierarkioita, lisäämme – kuten Pittsburghin Psykomaantieteellinen Yhdistys on manifestissaan todennut – ”spatiaalista tietoisuuttamme ja luovaa eksistenssiämme”. Tällä metodilla syntyy parasta ”sosiaalista veistotaidetta” – lainataksemme vielä yhtä auktoriteettia, kuvataiteilija Joseph Beuysia. 

Jokaista Siukosen kirjaakin voi siis tarkastella veistoksena.

***

PS. Voin minä ennen nukahtamista vielä sen kertoa, että olen tänään Lahdessa oppinut taas kaksi uutta sanaa. Ensimmäinen sana oli jo vuosia sitten oppimani hirvittävä 'lihamuki'. Tänään kun puhelimeni sammui maksamattomien laskujen takia ja tilillänikään ei ollut kuin 5,17 euroa, eräs opiskelijani sanoi, että kai autossani palaa myös 'opiskelijavalo'. Toinen opiskelijani puhui eräästä maalauksesta vähän sellaisena 'herutuskuvana'. Oppia ikä kaikki.

Näyttelykuvia 949 & 950 & 951 & 952 & Luettua 134: Lisää rästejä

Jatkan tammikuun rästien purkua.
16.1. kävin Galleria Sculptorissa Jan-Erik Anderssonin (s. 1954) näyttelyssä Urkonzert (31.12.–18.1.):

Andersson itse tarjosi aika laajan tarttumapinnan: "Urkonzert on kokoelma teoksia, jotka ylistävät ihmiskunnan toivottomalta tuntuvaa yritystä luoda kauneutta ja tarkoitusta geometriasta ja luonnon näennäisestä kaaoksesta, maailmassa joka on täynnä epävarmuutta ja väkivaltaa. Samalla näyttely on henkilökohtainen mietiskely suhteestani omaan isääni, merikapteeniin, ja omasta roolistani esikuvana omalle pojalleni. Mitä olen saanut ja mitä annan eteenpäin?"
Andersson oli käyttänyt hauskasti lapsuutensa sota-aiheisia piirustuksia. Kolmiosainen, näyttelyn nimen antanut teos piti mukanaan myös äänen. Äänimaailman oli luonut chicagolainen äänitaiteilija Shawn Decker (s. ?), jonka kanssa Andersson on ennenkin tehnyt yhteistyötä.
En oikein saanut tematiikkoja natsaamaan toisiinsa, mutta ehkä ei ollut tarkoituskaan. "Näennäinen kaaos" oli kuitenkin hauska. Itse Urkonzert olisi kuitenkin ehkä kaivannut hiljaisemman ja meditatiivisemman ylöspanon. Ehkä sen olisi pitänyt olla alleviivattumin yksin.

  

***

17.1. huomasin olevani henkisesti laiska. Talomme siirtolavalla oli tarjolla Eyvind Johnsonin historiallinen romaani Hänen armonsa aika (1962):

Jostain käsittämättömästä syystä en ottanut kirjaa mukaani. En ole koskaan lukenut sitä. Nyttemmin kadun, koska se taitaakin olla ihan kiinnostava. Lava vietiin kuitenkin jo pois. 
Samana päivänä olin kuitenkin henkisesti ahkerakin. Menin käymään Punavuoren Ahvenessa, jossa valokuvaaja Jyrki Komulainen (s. ?) esitteli työskentelynsä taidehistoriallisia taustoja – muun muassa Bernd (1931–2007) ja Hilla Becherin (s. 1934) sarjallisuudelle rakentuvaa työskentelytapaa. Myös Berndin oppilas Thomas Struth (s. 1954) on tuonut innoitusta Komulaisen työskentelyyn. 

Sympaattinen ja informatiivinen tilaisuus. Suuren koon palkkikameraa käyttävä Komulainen on henkinen sukulaiseni, joka on seikkailut postkommunistisessa Virossa kuvaamassa muun muassa arkkitehtuuria, kuoroja ja runoilijoita. Nyt hän on julkaissut aiheesta kirjan Restauration – Reconstruction. Tunnistin melkein kaikki paikat omilta seikkailuretkiltäni, jopa yksittäisiä taloja, joissa olin kiinnittänyt huomiotani samoihin asioihin kuin Komulainenkin. 

Oma nostalgiani vie tietenkin arvostelukykyäni, mutta kirja on sekä hieno dokumentti että haikeapitoinen kurkistusluukku muistin ja historian syövereihin. Tosin minä olisin jättänyt ihmiset – kuorokuviakin on vain kolme – kokonaan pois ja keskittynyt vain arkkitehtuuriin. Olisi ollut fokusoituna paljon voimakkaampi.

Komulaisella on parhaillaan Tuglas-seuran näyttelytilassa näyttely Kirjailijakuvia (12.1.–20.2.), joten sinne vain. Itse en ole vielä ehtinyt, mutta pyhä aoikomus on.

***

18.1. kävin kolmessa näyttelyssä. Aloitin Kluuvin galleriasta, jossa oli Jyrki Siukosen (s. 1959) näyttely (31.12.–18.2.). Näin itse taiteilija: "Kluuvin gallerian näyttelyni palaa siis kohtaamisiin elokuvan ja ihmisten kanssa. Teokset sivuavat tavalla tai toisella niitä hiljaisia impulsseja, jotka ovat vaikuttaneet työskentelyni taustalla yli kolmekymmentä vuotta ja olleet myös tikapuina tutkimukseen." Lapsuuden elokuva Singin' in the Rain (1952) tekee kunnia Gene Kellylle ja Debbie Reynoldsille: 

Tässä Siukosen lempeän humoristinen muistuma:

Liekö alfa ja oomega? Vakavampia keskustelukumppaneita hänellä on historiastaan kolme: John Cage (1912–1992), Laurie Anderson (s. 1947) ja Vladimir Tatlin (1885–1953).

Kohteena Laurie Anderson.

Pieniä muistoesineitä, henkilökohtaisia muistoja. Vähän hassua nostalgiaa, mutta samalla aitoa kuvaa prosessista, siitä miten taiteilijan ongelmanasettelu ja ajattelu kehittyy. Minua kosketti eniten Tatlin, jonka kanssa Siukonen on käynyt keskustelua vuosia – ehkä juuri siksi, että se ei ole ollut henkilökohtaista keskustelua, jota leimaa aina tietty satunnaisuus. Pieni huone oli omistettu Tatlinin kontrareliefiteemalle:

Tämä jälkipolville säilymätön teos on ollut lukuisten tutkimusten ja rekonstruktioyritysten kohde, mitä Siukonen tuo esiin. En oikein ymmärtänyt, miten Siukosen oma vanerille printattu versio "vapauttaa sen fyysisen taustansa rajoituksista", mutta samapa tuo. Ei Tatlinkaan oppinut ihmisvoimin lentämään. 

Hyvä mieli jäi.

***

Markku Arantila (s. 1960) oli esillä Galleria Huudon Jätkä 1:ssä näyttelyllään Näyttämö (3.1.–18.1.). Lähtökohta oli hauska: "Minun maalauksissani – näin ajattelen – ollaan vanhanajan seurojentalon näyttämöllä, huojuvat kulissit ovat pahvia ja aseteltu miten sattuu, näytelmä sujuu takellellen ja juonikin on sekava. Ei ole aina selvää kuka kuuluu näytelmään ja kuka seisoskelee näyttämöllä muuten vain. Yleensä tosielämässäkin asiat tapahtuvat juuri niin."

Ja muut seinät olivat sitten täynnä Arantilan mielikuvituskavereita. Hyvä jännite ja rakenne esillepanossa. On toki huomautettava, että siinä missä Arantila on akvarelleissaan äärimmäisen herkkä ja tarkka, on hän isompaa sutia ja maalia käyttäessään välillä vähän huolimattomampi. Mutta haitanneeko tuo niin kauheasti? Hänen fantasiamaailmansa on ihan omansalainen ja aina yhtä hauska.

***

Jätkä 2:ssa esiintyi Eija Hirvonen (s. ?) näyttelyllään Bonfire (3.1.–18.1.). Tässä taustaa: "Galleriatilaan rakentamani teos on saanut alkunsa leiritulilla saksalaisessa maalaiskylässä, Wiepersdorfissa. Työskentelin siellä taiteilijaresidenssissä neljän kuukauden ajan syksyllä 2014." Ja tässä intentiota: Huuto-galleriassa esillä oleva teokseni Bonfire lähestyy tulen ja palamisen ideaa henkilökohtaisilla muistiinpanoilla kohtaamisesta tulen äärellä ja toisaalta havannoi galleriatilaa ja maailmaa muutoksen näkökulmasta."

En tiedä, oliko väsymyksellä oma osansa, mutta itse toteutus ja esillepano tuhosivat kaiken fiiliksen:

Halpa ja huolimaton, toimistomainen esillepano oli karmea:

En siis päässyt Hirvosen nuotiomaailmaan lainkaan mukaan. Sorry. Ehkä jotain jäi hiffaamatta, enkä osannut kaivaa sitä esiin.

Julkista taidetta 76: Terveisiä hovioikeudesta – ja eräästä hassunkurisesta taidekaupungista

Terveisiä Turun hovioikeudesta. Wäinö Aaltosen museon avantgardeväärennösjuttu (vuodelta 2009), josta käräjäoikeus ei viime elokuussa jostain syystä saanut aikaiseksi langettavia tuomioita, on nyt sitten edennyt hoviin saakka. Olin todistamassa eilen. Yksi pääsyytetyistä, venäläinen "asiantuntija" Paola Volkova (1930–2013) ehti jo kuollakin, ja toinen, kohukokoelman omistava turkulainen miljonääri Jaakko Lindberg on kuulemma jo niin huonossa hapessa, ettei sallin pääse.

Rodtšenkoja Turun malliin.

Valituksen hoviin tekivät syyttäjä sekä kantajina Turun kaupunki ja Kuvasto.
Käräjäoikeuden päätös horjutti uskoani oikeuslaitokseen aika rajusti. He esimerkiksi jäivät epävarmoiksi siitä, että olivatko teokset väärennöksiä. Näin siitäkin huolimatta, että ne, joita varsinaisesti tutkittiin, osoitettiin kiistatta väärennöksiksi, Aleksandr Rodtšenkon (1891–1956) teokset Moskovasta korkeimman mahdollisimman auktoriteetin – sekä kahden museon että perikunnan – toimesta ja Vladimir Tatlinin (1885–1953) teokset Tatlinia tutkineen Jyrki Siukosen (s. 1959) kattavan ja paneutuneen – olen lukenut sen – selvityksen myötä. Tässä lainaus Päivi Kiisken selvityksestä Turun kulttuurilautakunnalle vuodelta 2009: "Rodtsenkon perikunta oli konsultoinut Tretjakovin Gallerian grafiikan osaston sekä Pushkinin museon tutkijoita. Näiden tahojen 10.7. antaman yhteisen lausunnon mukaan näyttelyssä esillä olevat Rodtsenkon nimissä esitetyt teokset eivät vastaa Rodtsenkon tyyliin, tekniikkaan ja sarjatuotantoon liittyviä piirteitä." Näin Kiiski Siukosen lausunnosta: "Siukonen toimitti museolle 29.7. lausuntonsa Tatlinien osalta. Siukosen huolellisesti tekemän analyysin mukaan teoksia ei voida pitää Tatlinin tekeminä. Museokeskus otti heti lausunnon saatuaan yhteyttä Volkovaan ja pyysi häneltä perusteluja Tatlin-attribuointien osalta ja lisätietoja siitä, minkälaisella päättelyketjulla hän oli päätynyt pitämään mm. esillä olevia oopperapukuluonnoksia Tatlinin teoksina. Volkova ilmoitti, että hän ei anna kirjallisia perusteluja eikä puhelimitse myöskään suullisia perusteluja. Hän ilmaisi olevansa valmis keskustelemaan kasvotusten asiantuntijoiden kanssa." (Tästä linkistä tuo hieman koominen selvitys kokonaisuudessaan.)
No, jäämme odottamaan.
Palautan kutenkin vielä mieliin yhden jutun häkellyttävimmistä piirteista. Osa teoksista oli poliisin ja yleisön tuttuja jo vuodelta 1997, kun poliisi oli takavarikoinut niitä tullirikoksen takia. Ne saivat jo silloin julkisuutta ja ne todettiin jo silloin väärennöksiksi. Kirjoitin Wäinö Aaltosen museon silloisen johtajan Päivi Kiisken ja kulttuurilautakunnan jäsenen, Lindbergin entisen työntekijän Raili Engdahlin huonoa muistia ihmettelen Kauppalehteen viitisen vuotta sitten: 
"Miten on mahdollista, etteivät juuri ne kaksi ihmistä, joiden veronmaksajien kannalta olisi pitänyt tietää tai muistaa edes jotain, eivät tienneet tai muistaneet yhtään mitään? Kiiski oli museon johtajana vuonna 1997, kun Lindberg kaupitteli halpaa avantgardea – tuhannella markalla sai jo Tatlinin! – museon kahvilan ”pyöreän pöydän porukalle”. Kulttuurilautakunnassa, jolle Kiiski näyttelyn kesällä 2008 esitteli, istui puolestaan Raili Engdahl (SDP), joka jupakan aikoihin oli Bellarten galleristi eli Lindbergin työntekijä.

Perin kummallinen on kulttuurikaupunki, jossa taidemuseon johtaja ja johtava galleristi eivät ole tietoisia kaupunkinsa taidemaailman kuumimmasta puheenaiheesta.

Miksi kellot eivät soineet? Lienee vain arvailtava: yritettiinkö tässä kyynistä museon avulla tapahtuvaa taiteenpesua käyttämällä hyväksi viran- ja luottamustoimenhaltijoiden taitamattomuutta ja henkistä laiskuutta? Ja onhan tietysti myös Suomessa yleensä ja Turussa erityisesti kunnallispolitiikkaan liittyvä pelko."
Ko. näyttelyä ei yksikertaisesti olisi koskaan pitänyt järjestää. Tavallaan on tragikoomista, että nyt Turun kaupunki vaatii Lindbergiltä korvauksia. Joku voisi sanoa tätä kaksinaismoraaliksi tai tekopyhyydeksi.

***

Näin minä vähän taidettakin. Turun hovioikeuden edessä seisoo hassunkurisen pieni Kustaa II Adolfin veistos, jonka on hovioikeuden perustajan kunniaksi tehnyt Bengt Erland Fogelberg (1786–1854):

Hassunkurinen se on lähinnä siksi, että mahtipontinen ukkeli ei ole edes luonnollista kokoa. Huumorihan syntyy usein ilmeisestä epäsuhdasta. On tähän selityskin: koko veistos on anakronismi. Ei se oikeastaan ole ihan oikea taideteos. Se on vain 1990-luvun jälkivalos pienikokoisesta luonnoksesta Göteborgissa vuonna 1854 vihittyyn Kustaa II Adolfin muistomerkkiin, jonka vaiheet ovat nekin aika kummalliset. Tällaista julkista taidetta ei oikeastaan saisi tehdä – ja tarkoitan nyt siis hyvän maun rajoja enkä juridiikkaa. Tuskin taiteilijakaan olisi asiaa hyväksynyt. Mainittakoon, että Turun kaupunki ei ole tähän mauttomuuteen syyllinen, vaan Matti Koivurinnan – eräs hassunkurinen turkulaistyyppinen taidemoguli – säätiö, joka sen lahjoitti ja sai tehtyä jonkin kumman diilin hovioikeuden kanssa.

Kadun toisella puolella seisoo sielläkin hassunkurinen veistos. Viljo Mäkisen (1920–1985) Kissa-Alli (1977), jonka lahjoitti aikoinaan Turun Säästöpankki, jota ei tietenkään enää ole. Se on puolestaan luonnollista kokoa suurempi ja tarkoituksella hassunkurinen – ja googletusten perusteella turkulaisille "rakas". No onhan se hupaisa, mutta ei kovin järisyttävää veistotaidetta. 

Tämä tältä erää. Palaamme varmaan oikeusasioihin – liekö vuosien kuluttua.

Nyt soitan Trattoria Romanaan, koska lähdin häkellyksissäni – istuin nimittäin sattumalta lounaalla samassa pöydässä jutun syyttäjän kanssa – eilen ensimmäistä kertaa elämässäni ravintolasta laskua maksamatta.

PS. Paluumatkalla Salossa tapasin huoltoasemalla erään turkulaiskytköksisen tuttavani. Hän kyseli syytäni "raukoilla rajoilla" olemiseeni, ja kun kerroin matkan syyn, hän nauroi ja sanoi, että "kyllähän kaikki Turussa tietävät totuuden". On se vaan niin surullista, että kaikki muut Turussa tietävät ja ymmärtävät totuudet paitsi tämän hassunkurisen kaupungin jotkut museoihmiset ja käräjäoikeus.

PPS. Vähän myöhemmin. Soitin Trattoria Romanaan, ja kuultuaan maksamatta lähtemisestäni omistaja sanoi: "Ei se mitään, mutta kiitos oikein paljon soitosta. Maksa vaikka ensi kerralla." Minä kehuin vielä pizzankin, joka olikin oikein maukas eikä lainkaan hassunkurinen.

Turun tautia vähän joka alalla: taidehistorian ja käräjäoikeuden "ero on huomattavan karkea"

Eilinen Varsinais-Suomen raastuvanoikeuden päätös oli pöyristyttävä. Wäinö Aaltosen museon avantgardeväärennösjutun päätös siis tuli vihdoin neljän vuoden odotuksen jälkeen. Kaikki syytteet menivät nurin: tästä linkistä YLE:n uutinen. 
En millään jaksaisi enää palata asiaan, mutta jokunen kommentti lienee tarpeen. Esitin Kauppalehteen 17.6.2009 kirjoittamassani jutussa, että museo purkaisi näyttelyn, koska sen materiaali ei selkeästikään ole sitä, mitä yleisölle sanotaan esitettävän. Tämä johti prosessiin, jonka myötä näyttely keskeytettiin, ja sen luettelo poistettiin myynnistä. Kirjoitin samaan lehteen 1.9. myös toisen jutun, jossa kerroin teosten varhaisemmista vaiheista vuosilta 1996–97 – ne olivat nimittäin poliisille entuudestaan tuttuja. Eräältä "syvältä kurkulta" saamani vihjeen ansiosta kävin tuolloin läpi 1990-luvun tapauksen esitutkintapöytäkirjat. 
Tästä linkistä voitte lukea nuo molemmat jutut.
Ensimmäisen juttuni perusteella näyttelyn Aleksandr Rodtšenkon (1891–1956) teoksia alettiin tutkia tarkemmin. Tässä sitaatti siitä selvityksestä (26.8.2009), jonka Päivi Kiiski (museonjohtaja näyttelyn alkuvaiheessa, sittemmin Turun kuvataidejohtaja) ja Joanna Kurth (kesken projektia viattomasti mukaan tullut museon uusi intendentti) antoivat tapahtumien kulusta Turun kulttuurilautakunnalle:
"Rodtshenkon perikunta oli konsultoinut Tretjakovin Gallerian grafiikan osaston sekä Pushkinin museon tutkijoita. Näiden tahojen 10.7. antaman yhteisen lausunnon mukaan näyttelyssä esillä olevat Rodtshenkon nimissä esitetyt teokset eivät vastaa Rodtshenkon tyyliin, tekniikkaan ja sarjatuotantoon liittyviä piirteitä."
Rodtšenkot poistettiin näyttelystä.
Sitten oli Vladimir Tatlinin (1885–1953) vuoro. Tatlinia väitöstyössään tutkineelta Jyrki Siukoselta (s. 1959) tilattiin lausunto. Näin Kiiski ja Kurth Siukosen lausunnosta kulttuurilautakunnalle:
"Siukosen huolellisesti tekemän analyysin mukaan teoksia ei voida pitää Tatlinin tekeminä."
Näyttely purettiin lopullisesti. 
Museot totesivat, että jatkotutkimuksiin ei ole varaa, joten loput teokset jäivät vaille tarkempaa tutkimusta.  
Pätevien asiantuntijoiden antamat lausunnot siis riittivät taidehistoriallisen koulutuksen saaneelle museohenkilökunnalle mutta eivät Varsinais-Suomen raastuvanoikeudelle. Ja siinä, että salakuljettajapariskunta oli jo 1990-luvulla kertonut ostaneensa esimerkiksi rodtšenkoja petroskoilaisilta takakujilta 50 dollarilla, ei ollut oikeuden mielestä mitään hämärää – vaikka esimerkiksi nainen oli yliopistokoulutuksen saanut henkilö.
Itse asiassa väitän edelleen, että kaikki Turun tapauksen teokset ovat väärennöksiä – ja tökeröjä sellaisia. Tökeryys selvisi minulle kaikessa karmeudessaan, kun kävin 1990-luvun esitutkintapöytäkirjat läpi. Kaikki teokset oli nimittäin kuvattu poliisin toimesta. Minäkin otin kuvia. Siellä oli jopa näin hienoa venäläistä avantgardea:

Aineistossa oli myös teosluetteloita, joita oli piilotettu naisen alushousuihin, kun hän jäi tullissa kiinni:  

Kalleimmat teokset olivat 250 dollaria, mutta jotain sai 30 dollarillakin.
Esitutkintapöytäkirjoista kävi täysin selkeästi ilmi, että kaikki osalliset – niin salakuljettajat kuin nyt syytettynä ollut keräilijäkin – olivat kaikesta täysin tietoisia. 
En ymmärrä, miten syyttäjä ei kyennyt tätä nyt osoittamaan. Toisaalta en tiedä, että oliko hän edes käyttänyt näitä asiakirjoja. Ja jos ei, on se rikollisen huonoa (tunnettu suomalainen humoristinen idiomi, jonka ei pitäisi johtaa kunnianloukkaussyytteeseen) ammattitaitoa – kuten Päivi Kiiskeltäkin, joka päästi moisen näyttelyn syntymään.
Materiaalin epämääräisyys oli hyvin turkulaisten tiedossa – siitä oli julkaistu kaksi juttua Turun Sanomissa (3.1.1997 & 15.1.1997). Näin kirjoitin blogissani 2.10.2010:

"Lindberg on viimeistään alkuvuodesta 1997 ollut tietoinen teosten arvottomuudesta. Siitä huolimatta hän halusi ne nyt näyttelyyn. Syitä voi vain arvailla. Turun kaupunkikonsernin lienee syytä harkita oikeustoimia. 
Miten on mahdollista, etteivät juuri ne kaksi ihmistä, joiden veronmaksajien kannalta olisi pitänyt tietää tai muistaa edes jotain, eivät tienneet tai muistaneet yhtään mitään? Kiiski oli museon johtajana vuonna 1997, kun Lindberg kaupitteli halpaa avantgardea – tuhannella markalla sai jo Tatlinin! – museon kahvilan ”pyöreän pöydän porukalle”. Kulttuurilautakunnassa, jolle Kiiski näyttelyn kesällä 2008 esitteli, istui puolestaan Raili Engdahl (SDP), joka jupakan aikoihin oli Bellarten galleristi eli Lindbergin työntekijä.
Perin kummallinen on kulttuurikaupunki, jossa taidemuseon johtaja ja johtava galleristi eivät ole tietoisia kaupunkinsa taidemaailman kuumimmasta puheenaiheesta."

Nyt on itse asiassa vähän sanaton olo. Jos syyttäjä ei valita hoviin, tapahtuu järkyttävä taideskandaali, jota – kuten eilen uutisissa sanoin – ei europpalaisissa sivistysvaltioissa voisi tapahtua. 

PS. Siukosen lausunto oli antoisaa luettavaa. Hän muun muassa kävi läpi erilaisia hypoteeseja ja esitti kustakin perustellut argumenttinsa. Osa Tatlinineiksi väitettyjä luonnoksia oli attribuoitu Zangesi-näytelmän pukuluonnoksiksi. Siukonen mietti ensin tätä vaihtoehtoa, ja tässä hänen päätelmänsä: 
Käytettävissä olevat historialliset tiedot ja säilynyt kuva-aineisto eivät tue ajatusta, että kyseessä olisivat Tatlinin pukuluonnokset Zangezi-produktioon. Voidaan huomata seuraavat seikat:
a) suurin osa Zangezin esittäjistä oli vailla erityisiä pukuja, sillä puvustukseen ei ollut resursseja.
b) ”luonnokset” eivät vastaa ikonografialtaan Zangezi-näytelmän sisältöä.
c) ”luonnokset”  eivät vastaa ikonografialtaan ja tekniseltä toteutukseltaan kahta tunnettua Tatlinin pukuluonnosta Zangezi-produktioon.
d) ”luonnokset”  eivät vastaa signeeraukseltaan kahta tunnettua Tatlinin pukuluonnosta Zangezi-produktioon.
Sitten Siukonen mietti sitä, että ne voisivat olla kansanomaisia puvustusluonnoksia johonkin muuhun produktioon. Tässä tämän hypoteesin päätelmät:
Tatlinin tekemät puvustus- ja lavastusproduktiot tunnetaan ja ne on hyvin dokumentoitu tutkimuskirjallisuudessa. Ei ole mitään viitettä siitä, että Tatlin olisi ollut niiden lisäksi osallisena vielä tarkemmin tuntemattomassa näytelmähankkeessa, johon ”luonnokset” liittyisivät. Faktat eivät tue oletusta siitä, että kyseessä olisivat Tatlinin tekemät pukuluonnokset. Voidaan huomata seuraavat seikat:
a) ”luonnosten” attribuoiminen pukuluonnoksina Tatlinin nimiin edellyttäisi evidenssiä jostakin aiemmin tuntemattomasta teatteriproduktiosta.
b) kaikki Tatlinin pukusuunnitelmat ovat ilmaisultaan rikkaampia ja taidokkaampia kuin kyseiset ”luonnokset".
Sitten Siukonen mietti sitä vaihtoehtoa, että ne olisivat Tatlinin tekemiä jotain muuta tarkoitusta varten. Tässä tämän hypoteesin päätelmät:
”Luonnosten” tekninen ja taiteellinen taso eivät vastaa miltään osin Tatlinin tunnetun ja dokumentoidun piirrostuotannon tasoa. Esitystavan kömpelyys ja värienkäytön kaavamaisuus ovat niin epätyypillisiä, että ”luonnosten” kädenjälkeä vastaavaa vertailukohdetta ei löydy koko Tatlinin tuotannnosta. ”Luonnosten” aihepiiri on Tatlinin tuotannolle vieras.
Sitten vielä oletus, että ne ovat Tatlinin tekemiä, koska niissä on Tatlinin signeeraus. Tässä Siukosen päätelmät:
Osassa ”luonnoksista” on signeeraus, jota voidaan vertailla tunnettuihin Tatlinin signeerauksiin. Riittävää vastaavuutta ei löydy. ”Luonnosten” signeeraukset eivät luo vakuuttavaa vaikutelmaa kyrillisen kaunokirjoituksen sujuvasta hallinnasta.
Ja tässä vielä Siukosen loppupäätelmä: 
a) Taidehistoriallisten ja ikografisten seikkojen valossa ”luonnokset” eivät ole taiteilija Vladimir Tatlinin tekemiä pukuluonnoksia V. Hlebnikovin näytelmään Zangezi vuodelta 1923.
b) Taidehistoriallisten seikkojen valossa ”luonnokset” eivät ole taiteilija Vladimir Tatlinin tekemiä pukuluonnoksia teatteriproduktioon.
c) Tyylillisten ja laadullisten seikkojen valossa ”luonnokset” eivät ole taiteilija Vladimir Tatlinin tekemien teosten tasolla. Ero on huomattavan karkea.

Mutta oikeuden mukaan väärennyssyytteet siis kaatuivat näytön epämääräisyyteen.

Julkaistua 59 & 60 & 61: Hetket sankarijournalistina

Eilen ilmestyi Turun Sanomissa uutisjuttu, jossa kerrottiin, että yli vuoden kestäneen poliisititutkinnan jälkeen Wäinö Aaltosen museon viimekesäisen Ympyrä, viiva, piste -näyttelyn venäläiset avantgardeteokset on todettu väärennöksiksi. Myös Helsingin Sanomat julkaisi TS:n jutun pohjalta asiasta lyhyen tiivistelmän. Tänään piipahdin Turun kirjamesuilla esiintymässä, ja YLEn radion Turun toimitus teki aamupäivällä suoran haastattelun, jossa puhuttiin sekä Viro-kirjoistani että tästä väärennösjutusta.

Kaikkihan käynnistyi siitä, kun julkaisin Kauppalehdessä 17.6.2009 arvion – tai ehkäpä poleemiseksi artikkeliksi muuntuneen jutun – Turun näyttelystä ja päädyin ehdottamaan näyttelyn purkamista. Laitan tähän nyt sen alkuperäisen jutun, että se olisi edes jossain tallessa. Lehdessä lopulta ilmestynyt oli vähän lyhyempi. Keräilijä Jaakko Lindbergin nimeä siinä ei myöskään mainittu. Syytä tällaiseen hienotunteisuuteen ei olisi ehkä edes olllut, mutta myöhemmässä vaiheessa hänen nimensä tuli joka tapauksessa julkisuuteen muidenkin toimesta, muun muassa Helsingin Sanomien jutussa 28.7.2009. 

 Epäilyttäviä Aleksandr Rodtšenkon töitä WAMin seinillä.

Onko turkulainen museonäyttely 2000-luvun suurin taidehuijaus Suomessa?

Turkulaisen taidenäyttelyn pitäisi olla kansainvälisen taidemaailman sensaatio, mutta jääkö se ainoastaan kansallisen tason skandaaliksi?

Wäinö Aaltosen museossa Turussa on avattu taidenäyttely, jonne museon pitäisi haalia mahdollisimman paljon kansainvälistä yleisöä. Anonyymeistä suomalaiskokoelmista – suurin osa yhdestä – koottu näyttely pitää sisällään aiemmin tuntematonta 1910–20-lukujen venäläistä avantgardea, muun muassa 25 Aleksandr Rodtšenkoa, osa tosin kysymysmerkillä varustettuna.

Esimerkiksi Rodtšenkon tunnettu tuotanto on sen verran pieni, että jo näillä teoksilla näyttelyn pitäisi olla suuren luokan kansainvälinen sensaatio. Christiellä tai Sothebyllä on 2000-luvun aikana myyty yksi ainoa Rodtšenkon öljymaalaus: 2006 New Yorkissa Jonglööri (1935) 508 800 dollarilla. Kyseessä on myöhäisen kauden esittävä maalaus, joka ei edusta siis lainkaan halutuinta Rodtšenkoa. Turussa niitä on nyt kuitenkin esillä miljoonien eurojen edestä, muun muassa öljyväritöitä ja värikynäpiirroksia.

Jokin kuitenkin mättää, sillä näyttelystä jää vain tunkkainen ja huono olo. Joko olen nähnyt kerralla hirvittävän paljon todella huonoa venäläistä avantgardea tai sitten olen nähnyt jotain, jossa on pahasti koira haudattuna. Epäilen jälkimmäistä. Avajaisissa vieraillut vanhempi ja minua enemmän taidetta nähnyt taiteilijatuttavani totesi: ”Minussa heräsi aivan samanlainen epäily.” Sitten soitto eräälle taidehistorioitsijatuttavalleni, täysin identtinen vastaus.

Keräilijä…

Yksityiskokoelman omistajakin selvisi parilla soitolla. Hän on taidekokoelmistaan tunnettu turkulainen toisen polven grynderi Jaakko Lindberg, joka museon näyttelyintendentti Joanna Kurthin mukaan ”haluaa pysytellä tuntemattomana turvallisuussyistä. Lisäksi hän kokee huomion kiusallisena eikä halua ’julkisuutta’.” Tämä ei selvästikään pidä paikkaansa, koska Turun seudulla kaikki tuntuvat tuntevan tämän keräilijän – onpahan hän päästänyt ryhmiäkin taloonsa Satavassa. Hän muuten myös omisti vielä muutama vuosi sitten Turussa toimineen taidegalleria Bellarten.

… ja hänen kuraattorinsa…

Varsinainen ihme on näyttelyn kuraattori, akateemikoksi ja taidehistorian professoriksi itseään tituleeraava Paola Volkova. Liekö Lindbergin tuttuja Bellarten ajoilta? Hän ei ole lainkaan venäläisen avantgarden asiantuntija, niin kuin väittää – ei myöskään minkään merkittävän taidehistoriallisen oppituolin haltija. Hän ei esiinny missään alan keskeisessä kirjallisessa lähteessä, enkä kyennyt löytämään esimerkiksi netin kautta tietoja yhdestäkään hänen kirjoittamastaan venäläistä avantgardea käsittelevästä tekstistä. Hänen Turun näyttelyn luetteloon kirjoittamansa teksti on amatöörimäinen, kömpelö ja osin asiantuntematon.

Kurthkin myönsi kysyttäessä, että käytäntö, jossa keräilijä tuo näyttelyyn oman kuraattorinsa, on omituinen: ”En näin nopeasti ajatellen muista törmänneeni tällaiseen käytäntöön. Normaalitapauksessa museo luonnollisesti käyttää itse valitsemaansa asiantuntijaa ja tekee hänen kanssaan sopimuksen suoraan.”

…sekä entinen johtaja

Kysyin Volkovasta myös Päivi Kiiskeltä, Wäinö Aaltosen museon entiseltä johtajalta, joka Turun museotoimen organisaatiomuutoksen jälkeen toimii Turun kuvataidejohtajana. Hän oli lomalla eikä siten ehtinyt vastaamaan varsinaisen kysymykseen. Aikaa oli kuitenkin seuraavaan: ”Sinun on hyvä tiedostaa museon lähtökohta avantgarde-kokonaisuuden esittelylle. Sen tehtävänä on vain toimia taustoituksena Leon taiteen inspiraation lähteitä arvioitaessa .” Leo tarkoittaa virolaista Leonhard Lapinia, jonka näyttely on museossa samaan aikaan esillä.

Eiköhän Kiisken pitäisi tiedostaa, ettei tällaista sensaatiota käytetä ”vain” taustoittamaan jonkin keskuudessamme elävän taiteilijan näyttelyä? Kiiski myös kommentoi Volkovan roolia: ”Museo ei siis vastaa teosten identifioinnista, vaan Volkova.” Tässä hän puhuu jo perättömiä, sillä tiedän että museon toimesta attribuointia tiukennettiin: kysymysmerkkejä lisättiin ja osa tekijöistä muuttui nimettömiksi. Ja miksiköhän? Siksi, että todennäköisesti koko museoväki, silloinen johtaja Kiiski mukaan lukien, on varsin tietoista siitä, mihin käsi tuli iskettyä. Ensin ollaan henkisesti laiskoja ja sitten hävetään ja vain toivotaan, että kukaan ei huomaa.

Ehdotankin, että Turun Museokeskus purkaa näyttelyn välittömästi ja ettei sitä siirretä syksyksi Hämeenlinnan taidemuseoon, niin kuin on suunniteltu. 

***

Siinä oli siis ensimmäinen juttu. Sitten asiat alkoivat muistutaa amerikkalaista elokuvaa. Minulle ilmaantui yllättäen Turusta "syvä kurkku", joka johdatti minut teosten aikaisempiin ja varsin kummallisiin vaiheisiin. Tein retken Turkuun ja kopioin poliisilta tragikoomisia kuulustelupöytäkirjoja sivukaupalla ja kirjoitin Kauppalehteen aiheesta vielä toisenkin jutun. Tässä alkuperäinen teksti, joka oli aivan liian pitkä lehteen. Kauppalehdessä 1.9.2009 julkaistu versio oli siis huomattavasti lyhyempi ja myös toisin otsikoitu.

Taide pitkä, muisti lyhyt

Turun poliisi sai tutustua väärennöksillään kohua herättäneen avantgardenäyttelyn keskeisiin teoksiin jo 13 vuotta sitten. Mutta kuka niillä nyt oli joutua huijatuksi ja miksi? Yritettiinkö Turussa isolla riskillä taiteenpesua?

Turun poliisi sai vihiä mahdollisesta venäläisen taiteen salakuljetuksesta ensimmäistä kertaa maaliskuussa 1996, mutta vasta toinen tieto lokakuussa johti esitutkinnan aloittamiseen. Tuolloin epäiltynä laittomaan tuontitavaraan ryhtymisestä kuulusteltiin tuoreen kohunäyttelyn kokoelmat pääosin omistanutta turkulaista liikemiestä Jaakko Lindbergiä.

Lindberg ei ole taideasioissa ihan maallikko. Grynderi-isänsä perinyt sijoittaja on kerännyt taidetta ikänsä. Hän omisti kolmanneksen Taidesalonki Bellartesta. Hänen suomalaisen taiteen kokoelmastaan lainataan säännöllisesti teoksia näyttelyihin.

Keskeinen osa kohuteoksista esiteltiin Turun poliisiasemalla jo vuonna 1997, jolloin Lindbergiltä ja teokset salakuljettaneelta suomalais-venäläiseltä pariskunnalta takavarikoidut yli 100 teosta myös valokuvattiin. Lindberg oli ehtinyt myydä – tai välittää – teoksia myös tuttavilleen. 

Poliisi kuvasi kaikki takavarikoimansa teokset. Osa teoksista oli suorastaan käsittämätömmän tökeröä jälkeä. Oli itse asiassa kummallista lukea Sara Hildénin taidemuseon silloisen johtajan Timo Vuorikosken poliisille antama laustunto, jonka mukaan mahdollinen aitous olisi fifty-fifty-luokkaa – juuri tätä ilmaisua hän lausunnssaan käytti. 

Huonon dekkarin ainekset

Lindberg on nyttemmin väittänyt, että osa kokoelmasta on hänen isänsä peruja 1940-luvulta. Näyttöä tästä ei ole. Oikeasta lähteestä sitä on sen sijaan runsaasti. Lindberg sai teoksia halvalla useassa erässä suomalais-venäläiseltä pariskunnalta, joka tunnusti poliisille salakuljetuksen. Mies oli Lindbergin sukulainen ja nainen tämän puoliso, venäläislähtöinen lääkäri.

Näyttelyn epäilyttävä kuraattori Paola Volkova, josta museokin sanoutui irti, oli alun perin naisen löytö, hänen ”sukulaistensa tuttava”. Tämän hän vahvisti minulle puhelimessa viime viikolla.

Käänteet ovat kuin huonosta dekkarista. Tullissa salakuljettajat jäivät kiinni Pohjoismaiden kiertueeltaan, jolla he yrittivät realisoida teoksia. Tulli takavarikoi sekä tauluja että naisen alushousuihin kätkettyjä teosluetteloita. Lindbergiltä teoksia löytyi lisää.  

Poliisin salakuljettajilta takavarikoimia listoja. Numero 8. esimerkiksi kertoo, että Aleksandr Rodtšenkon työstä on pitänyt pulittaa peräti 50 dollaria venäläiskauppiaalle – kuka hän lieneekin.

Poliisin ei tarvinnut olla niin ihmeissään tuolloin kuin museon henkilökunta on ollut nyt. Suomessa sattui olemaan peräti seitsemän Tretjakovin gallerian tutkijaa käymässä läpi Sara Hildénin taidemuseossa olleita Costakis-kokoelman avantgardeteoksia. Heidät Turun poliisi sai museon johtajan Timo Vuorikosken kautta apuun, vahvistettuna Ateneumin taidemuseon konservaattoreilla, muun muassa Tuulikki Kilpiseltä. Teokset todettiin roskaksi.  

Miksi tutkinta tyssäsi esitutkintaan? En keksi vastausta – eikä sitä tiedusteltaessa tarjonnut myöskään tutkintaa johtanut, nykyään eläkkeellä oleva komisario. Lindbergiä myöten epäillyt tunnustivat kilvan tehneensä kaiken sen, mistä heitä epäiltiinkin, mutta mitään ei tapahtunut. Paitsi nyt, kaksitoista vuotta myöhemmin.

Olisiko mahdollisten rikosten vanhentumisella mitään osuutta siihen, että väärennetyllä taiteella tuntuu olevan syklinen elämä?

Viidentoista miljoonan huijausyritys?

Syklien myötä arvokin nousee. Sekä Turun museotoimen apulaisjohtaja Päivi Kiiski että paljon julkisuudessa taideasiantuntijana esiintynyt Pauliina Laitinen-Laiho ovat esittäneet ammattitaidottoman vähätteleviä arvioita teosten arvosta.  Mikäli teokset olisivat olleet aitoja, olisi koko näyttelyn arvo ollut todellisuudessa varsin huomattava – jo pelkästään suurelle yleisölle vähemmän tunnettujen taiteilijoiden voimin. Esimerkiksi Mihail Larionovin pieni öljymaalaus maksaisi kevyesti yli 100 000 euroa. Vladimir Tatlinin vesivärillä tekemiä teatteriluonnoksia on myyty Sothebyllä tasan yksi 2000-luvulla. Sen hinta nousi n. 80 000 euroon. Turussa tällaisia oli seitsemän. Aleksandr Rodtšenkon seitsemän öljymaalausta olisivat ylittäneet viisi miljoonaa euroa. Listan jatkaminen on sekä turhauttavaa että turhaa. Kymmenen miljoonaa euroa ylittyisi helposti – edellyttäen siis, että teokset olisivat sitä, mitä niiden väitetään tai toivotaan olevan. 

Miksi hälytyskellot eivät soineet?

Tarina on miltei uskomaton, ja muistin lyhyys on kauhistuttava. Teosten laatu tiedettiin siis jo Sara Hildénin taidemuseossa, Ateneumin taidemuseossa sekä Turun poliisilaitoksella, ja salakuljetuksestakin oli kirjoitettu julkisuudessa – se oli itse asiassa Turun Sanomien etusivun pääjuttu 3.1.1997. Seuraavassa, myös isossa jutussa (15.1.) Lindberg oli anonyyminäkin täysin identifioitavissa.

Lindberg on viimeistään alkuvuodesta 1997 ollut tietoinen teosten arvottomuudesta. Siitä huolimatta hän halusi ne nyt näyttelyyn. Syitä voi vain arvailla. Turun kaupunkikonsernin lienee syytä harkita oikeustoimia.

Miten on mahdollista, etteivät juuri ne kaksi ihmistä, joiden veronmaksajien kannalta olisi pitänyt tietää tai muistaa edes jotain, eivät tienneet tai muistaneet yhtään mitään? Kiiski oli museon johtajana vuonna 1997, kun Lindberg kaupitteli halpaa avantgardea – tuhannella markalla sai jo Tatlinin! – museon kahvilan ”pyöreän pöydän porukalle”. Kulttuurilautakunnassa, jolle Kiiski näyttelyn kesällä 2008 esitteli, istui puolestaan Raili Engdahl (SDP), joka jupakan aikoihin oli Bellarten galleristi eli Lindbergin työntekijä.

Perin kummallinen on kulttuurikaupunki, jossa taidemuseon johtaja ja johtava galleristi eivät ole tietoisia kaupunkinsa taidemaailman kuumimmasta puheenaiheesta.

Miksi kellot eivät soineet? Lienee vain arvailtava: yritettiinkö tässä kyynistä museon avulla tapahtuvaa taiteenpesua käyttämällä hyväksi viran- ja luottamustoimenhaltijoiden taitamattomuutta ja henkistä laiskuutta? Ja onhan tietysti myös Suomessa yleensä ja Turussa erityisesti kunnallispolitiikkaan liittyvä pelko.

Pelko liittyi myös salakuljettajien toimintaan. Nainen totesi kuulusteluissa: ”Ilmoitan nyt tässä asiassa olevan paljon sellaista jota en voi kuulustelussa kertoa koska pelkään itseni ja Venäjällä olevien sukulaisteni puolesta.” Saman hän totesi vielä viime viikolla.

Teoksista iso osa kytkeytyy kansainväliseen järjestäytyneeseen rikollisuuteen. Sitä ei henkisellä laiskuudella saada kuriin. Kyse on myös rikollisten toimintaedellytysten mahdollisesta helpottamisesta. Keskustelu museoiden etiikasta käy yhä vaikeammaksi.

***

Siinä siis oli toinen juttu. Nämä yhdessä olivat tuottaa minulle Bonnierin suuren journalistipalkinnon sarjassa "Vuoden journalistinen teko". No, sivu suun se sitten meni. Rahalle kyllä olisin keksinyt käyttöä, mutta ei kai taidekriitikko kovin usein tule edes olemaan ehdolla, joten kai minun on oltava tyytyväinen. 

Väärennökset jäivät kuitenkin vaivaamaan minua, kun huomasin, että esimerkiksi Helanderin huutokaupassa niitä myydän koko ajan. Kirjoitin sitten siitäkin yhden jutun, josta Kauppalehti julkaisi joskus lokakuussa runsaasti saksitun version. Tässä alkuperäinen versio, josta varmaan välittyy suuttumukseni ja turhautumiseni:

 

Näin taideväärennökset kiertävät ikuista kiertoaan

Suomen lainsäädäntö ja monen tahon henkinen laiskuus mahdollistavat taidemarkkinoilla täydellisen viidakon, jonka aluskasvillisuutena kukkivat ihmeelliset väärennökset kaikissa tropiikin väreissä. 

Taideväärennökset ovat Suomen taidemarkkinoilla paljon suurempi ongelma kuin mitä kukaan taideammattilainen uskaltaa julkisesti tunnustaa – tai jopa edes itsekseen ajatella.

Olen Wäinö Aaltosen museon kohutapauksen jälkeen jo ehtinyt ihmetellä erään taidekaupan Henri Matissen litografian aitoutta, nähdä yhden tökerösti väärennetyn Kazimir Malevitšin öljymaalauksen ja tutkailla huutokaupan nettiluettelosta surkeaa Vladimir Lebedeviä.

Tällaisen Lebedevin joku onnekas sai Helanderilta parilla sadalla eurolla.

Taidekauppaa seuratessa tulee jotenkin tragikoominen olo, kun katse tarkentuu koko ajan sinne, minne ei oikeastaan haluaisi. Lebedev sai kuitenkin minut taas vihaiseksi. Soitin Helanderin huutokauppahuoneen toimitusjohtajalle Jan Myllerille ja tiedustelin heidän juridista asemaansa mahdollisissa väärennöstapauksissa.

– En minä halua ottaa kantaa asiaan. Soita Mikko Helanderille.

– Mutta sinähän olen sentään toimitusjohtaja.

– Minä olen vain toimitusjohtaja. Soita Helanderille.

No sitten soittamaan Mikko Helanderille. Kerron Lebedevistä ja perustelen, miksi se on mielestäni tökerö väärennös.

– En ole kanssasi lainkaan eri mieltä, toteaa Helander. Mutta emme me väitäkään siitä mitään. Me vain kuvailemme sen esineen, joka on myynnissä. Näin on kauppakamarin kanssa sovittu.

Helanderin säännöissä asia kerrotaan näin: ”Pohjahinnattomien taulujen, patsaiden, kulta- ja hopea-esineiden kohdalla ilmoitamme niissä olevat merkinnät. Emme takaa niiden oikeellisuutta. Esineen ennakkotutkimisen laiminlyönti ei oikeuta ostajaa valituksen tekoon eikä kaupan purkuun. Pohjahinnattoman esineen kaupanpurku ei ole näin ollen lainkaan mahdollista ja tällaisen esineen ostaja ostaa kokonaan omalla riskillään.”

Tällainen systeemi takaa taideväärennösten jatkuvan virran markkinoille, ja tyhmiä ihmisiä tuntuu olevan tarpeeksi. Taiteenostajan kannattaa siis miettiä erittäin tarkkaan, mitä ostaa, vaikka sen saisikin tavattoman halvalla. Se halpa hinta – esimerkiksi joitain satoja tai tuhansia euroja – on nimittäin aika paljon arvottomasta paperinpalasta, jossa on vähän vesiväriä.

Mutta mikä tekee Lebedevistä väärennöksen? Eikö se voisi vain olla kopio tai mukaelma? Kyseessä on tuttu teos. Se on Lebedevin alun perin julisteeksi 1920-luvulla tekemä propagandakuva, josta tehtiin myös litografia. Alkuperäinen guassiluonnos on Tretjakovin galleriassa. Helanderilla myytävään on myös väsätty lyijykynällä Lebedevin signeeraus. Eikä tämä ole edes ihan sama teos. Mutta jos se olisi esimerkiksi aito variantti, se olisi todennäköisesti vaikkapa New Yorkin Sothebyllä myynnissä. Aitoja Lebedevin uniikkitöitä ei nimittäin juurikaan liiku. Tämänkin Helander myönsi:

– Niin, jos se olisi aito, kyllä se siellä varmaan olisi.

Helander ei sentään naureskellut päälle.

Näin väärennökset liikkuvat markkinoilla pysäyttämätöntä kiertokulkuaan, eikä edes lainsäädäntö tunnu mahtavan asialle mitään. Voisin todennäköisesti kirjoittaa tällaista vastaavan jutun viikoittain, mutta enpä taida enää haluta tai jaksaa.

Jaa, olihan siellä Helanderilla myös yksi uniikki ja signeerattu Jackson Pollock…

***

Jutullani ei ollut mitään vaikutusta. Helander jatkaa samaa tragikoomista kusetusta kaikessa rauhassa – itse asiassa kaikissa huutokaupoissaan –, eikä millään tunnu olevan juurikaan mitään väliä. Mitä tässä pitisi tehdä?

PS. Se uniikki ja signeerattu Jackson Pollock meni muuten myös jollain parilla sadalla – kävin itse katsomassa. Pitisikö tässä itkeä vai nauraa? 

PPS. Kävin minä tänä vuonna yhdessä helsinkiläisessä taidekaupassa pyynnöstä katsomassa yhtä Malevitšiakin. Ei näyttänyt kovin hyvältä, ja kehotin kauppiasta pitämään näppinsä siitä erosta. Aiemmin viime vuonna olin nähnyt jo yhden kummallisen Malevitšin, josta sain otettua kuvankin. Kankaan takana on keskeneräinen maalaus ja venäläinen aitoustodistus. Maalaus on ikään kuin mestarin varhaisvaihetta, mutta enpä oikein usko. Miettikää siis aika tarkkaan, jos teille tarjotaan tätä taulua: