Näyttelykuvia 566 & 567: Taide on velvoittavaa

Kriitikkokin on ihminen ja vaihtaa joskus vapaalle. Olen tottunut tekemään viikonloput töitä, mutta tiistait olen yleensä pyhittänyt vapaa-ajalle. Tuolloin tapaan ystäviäni kapakassa sökön eli avopokerin parissa. Silloin saattaa kulua jokunen Russki Standart -paukkukin, jota hyvän potin voittaja toisinaan on moraalisesti velvoitettu tarjoamaan.

Viime tiistaina otin kuitenkin – taidekin on nimittäin aika velvoittavaa – kaksi pelikaveriani kesken pelin mukaani pirssiin, jolla lähdimme käymään kaksissa avajaisissa. Galleria G:ssä oli Ipi Kärjen (s. 1951) näyttely (25.1.–12.2.):

Pelikaverini Markku – ammatiltaan muuten takiloija – löysi heti oman lempityönsä.

Kärjen näyttely on harvinaisen komeaa katsottavaa. Taiteilija on löytänyt hyvän vireen, jossa yhdistyvät herkkyys ja intiimiys huikean värikylläisyyden ja voiman kanssa. Jopa taiteenmaallikkoystäväni Markku, jonka kanssa olen aiemminkin käynyt kesken pelien avajaisissa ja joka ei paljoakaan nykytateesta perusta, löysi Kärjen töistä "rehevyyttä ja eroottisuutta". Eikä vaikuttanut toinenkaan ystäväni – antikvaarinen kirjakauppias Timo – lainkaan tyytymättömältä näkemäänsä.

***

Sitten taas pirssiin ja Artist's Studioon, jossa oli Veera Pajulahden (s. 1978) näyttely (25.1.–12.2.).

Taide on usein periytyvä ammatti. Taidemaalari Olavi Pajulahti (s. 1944) taidemaalarityttärensä Veeran kanssa. Mitähän se kolmannen polven Miro mahtaa miettiä?

Pajulahden mdf-levylle maalatut abstraktit akryylimaalaukset ovat vapaita ja rentoja, mutta niissä on myös hallittu struktuurinsa, joka joissain töissä tulee esiin tietyn kalligrafisen piirteen kautta. Aika kiinnostava yhdistelmä, josta kasvaa hyvä jännite. Joidenkin töiden värimaailma meni vähän liian makeaksi ainakin minun makuuni, mutta olen toisaalta kasvanut niin voimakkaan hillityn modernismin kautta katsomaan taidetta, että ehkä kyse on minun rajoituksistani. 

Kokonaisvaikutelma oli kuitenkin sangen positiivinen.

Ja sitten taas pirssiin ja jatkamaan uhkapeliä. Yön viimeisessä potissa minulle tapahtui sökönpelaajan pahin kauhuskenaario. Sain hyvän käden, kolmoset, joka ei sökössä ole ihan tavanomainen, ja olin jo valmistunut haravoimaan hyvän potin:

Mutta eiköhän Markku saanut samassa jaossa täyden suoran, joka alkaa jo olla vähän harvinainen sökökäsi:

Niinpä Markku tuhosi illan lopuksi talouteni. Eikä minua paljon lohduttanut sekään, että ymmärrän taidetta paljon paremmin kuin hän.

Julkaistua 256: "Valo merkitsee väriä"

Kävin taannoin taidemaalari Ipi Kärjen (s. 1951) työhuoneella, koska olin tekemässä hänen tulevaan näyttelyynsä (Galleria G 25.1.–12.2.), tiedotetekstiä. Teokset ovat osin samoja, joita nähtiin Lahdessa Galleria Nuovossa viime keväänä. Tein silloin julkaistua luetteloa varten hänen taiteestaan tekstin, josta lyhentelin ja muuntelin seuraavan version tiedotetta varten. Nyt se on julkaistu gallerian kotisivuilla, joten laitan sen jo tähän:

”Valo merkitsee väriä”

Taidemaalari Ipi Kärki on maalannut paljon havainnosta, mutta hänen teoksensa eivät esittävinäkään ole koskaan kovinkaan voimakkaasti ankkuroituneet erityiseen paikkaan ja aikaan. Havainnot ovat pikemminkin vain aloittaneet prosessin ja lähestyneet Matissen maksiimia, jonka mukaan ”kuva on joko itsenäinen organismi tai ei mitään” – siis erkaantuneet ajasta ja paikasta kohti taiteen yleistä aluetta. ”Valo merkitsee minulle väriä, ja väri herättää kiinnostuksen kokeilla erilaisia väririnnastuksia valon ilmaisemiseksi”, toteaa Kärki kuvaillessaan kehää, jonka pyörteissä hän on tottunut työskentelemään.

Kärjen tuotannossa on menossa murrosvaihe. Kankaat ovat suurentuneet, jotkut teokset jättävät ”keskeneräisyydessään” itse prosessia enemmän näkyviin ja joidenkin teosten synty on henkilökohtaisemmalla alueella, eletyissä ja koetuissa asioissa, jotka muuntuvat kuviksi impressioiden sijaan jonkin pinnan väreilyä syvempien perusvoimien ja -rakenteiden mieltämisen kautta.

Katsojan ei useinkaan tarvitse olla kovinkaan hyvin selvillä niistä, prosesseista, joiden kautta taideteos syntyy. Toisinaan se saattaa olla jopa haitallista kääntäessään katseen vain tiettyyn suuntaan, tarjotessaan liian suppean tukintakehikon. Tai tarjotessaan ylipäänsä jonkun tulkintakehikon, sillä en ole lainkaan vakuuttunut siitä, että Kärjen maalaukset tarvitsisivat mitään erityistä sanallisesti ilmaistavaa tulkintaa. 

Kun maalauksessa on kukka, ei minun tarvitse tietää sen latinalaista nimeä tai maantieteellistä levinneisyyttä vaan antautua maalauksen lumovoimalle.

Eikä maalarin välttämättä tarvitse kertoa meille tarinoita. Maalari voi esimerkiksi yrittää ylläpitää kykyämme uppoutua meditatiiviseen ajatteluun, jota Heidegger piti inhimillisyytemme perustana.

Näyttelykuvia 548 & 549 & 550 & Katutaidetta 49: Kaapelilta Kallion katutaiteeseen

Eilisen aamupäivän aloitin taidemaalari Ipi Kärjen (s. 1951) työhuoneelta Kaapelitehtaalla. Kärjellä on tulossa näyttely (25.1.–12.2.) Galleria G:hen, ja hän pyysi minua laatimaan sitä varten lehdistötiedotetta. Kärjellä on menossa vahva luova kausi, ja oli hauska nähdä isoja huikeita kankaita hänen työhuoneellaan:

***

Ja kun Kaapelilla olin, kävin toki katsastamassa Kaapelin Gallerian. Tarjolla olikin kiinnostava kokonaisuus. Tanssitaiteilija Pia Lindyn (s. 1968), valokuva- ja yhteisötaiteilija Annuska Dal Mason (s. 1982) sekä kulttuurintutkijan ja muusikon Juhana Venäläisen (s. ?) Joku kohta tanssii – VÄLITTÄMISESTÄ (5.–29.1.) on osa jo vuodesta 2001 jatkunutta Lindyn käynnistämää projektia Joku kohta tanssii. Projekti on nyt lähenemässä loppuaan. 

Tiedotteen mukaan "näyttely koostuu Joku kohta välittää -projektin valokuvista, kansalaisten päättäjille lähettämistä viesteistä, kirjoituksista ja äänimaisemista rakentuvasta installaatiosta ja tanssiesityksistä". Tunnelma vaikutti ensin vähän kliiniseltä muutamine mustavalkoisine valokuvineen ja screeneineen, mutta päätin yrittää ja panin tarjolla olevat luurit korviin ja keskityin kunnolla.      

Ja niin taas vaiva kannatti. Kokonaisuus oli varsin kiinnostava ja myös koskettava. Oli avartavaa kuunnella tarjolla ollutta viittä ääniviestiä, jotka oli toimitettu kohteilleen, joita oli sitten myös kuvattu vastaanottotilanteessa – muun muassa erän asunnottoman viestiä kansanedustaja Riitta Myllerille. Hyvän tuntuinen projekti, jonka historiaan täytyy nyt ryhtyä perehtymään sen nettisivujen kautta – minulta on nimittäin mennyt koko homma jotenkin ohi.

    

***

Kaapelilta matkasin Kallioon katsastamaan minulle kahta uutta galleriaa. Pienen mallitoimiston yhteydessä toimiva Jade Gallery on aloittanut toimintansa marraskuussa. Järjestyksessään kolmas näyttely (9.–31.1.) esiteli kahta nuorta tekijää: Sanna Kumpulainen (s. 1986) ja Krista Blomqvist (s. 1986). Blomqvist on opiskellut Hyvinkään taidekoulussa. Hän maalaa ekspressiivissävyistä maisemaa:

Kamara

  
Ote tuntuu jo ihan lupaavalta, ja Blomqvist on välttänyt ainakin ylimakeuden vaarat. 
Kumpulainen on siirtynyt Pekka Halosen Akatemian jälkeen Kuvataideakatemiaan. Hänen pienissä teoksissaan on alakuloisen tuntuisia kuvia – jotka hän on kuulemma ottanut puolimarathonmatkoillaan – ImagOn-printteinä ja reliefipainantana:

Matkakertomus, 4.

Kuvissa oli hyvä tunnelma, mutta karttamainen reliefipainanta teki niistä jotenkin onnittelukorttimaisen koristeellisia. Ainakin minulle pelkät kuvatkin olisivat olleet riittäviä matkakertomuksia.

***

Pengerkadun toisella puolella oli sitten tarjolla aivan toisenlainen maailma. Katutaidetarvikkeita- ja kirjallisuutta myyvän Geezers the Shopin yhteydessä on Geezers Art Corner, jossa esitellään lähinnä katutaidepohjaista tekemistä kuukausittain vaihtuvassa näyttelyissä. Vuorossa oli Southhamptonissa opiskelleen Antti Männynvälin (s. 1979) näyttely Taiteesta mä en mitään tajua, mutta... (2.–30.1.):

Sprayta, akryylia, mustetta ja osin öljyväriäkin. Monipuolista urbaania kuvastoa. Sen kyllä taas huomasi, että katutaiteesta ponnistava ilmaisu muistuttaa vähän hassustikin modernismia: tiettyjen sääntöjärjestelmien tiukkuus ja taipumus maneerin muodostamiseen tuntuu olevan aina vaarana. Parhaimmillaan maalauksissa oli kuitenkin varsin intensiivinen tunnelma:

Karu Pohjola, 2009, spray ja öljy kankaalle.

Julkaistua 175 & 176 & 177 & 178 & 179 & 180 & 181 & 182 & 183 & Virossa 48: Ipi Kärki & Leonhard Lapin & Tapani Mikkonen & Jarmo Mäkilä & Jüri Ojaver & Matti Peltokangas & Anneli Sipiläinen & Tommi Toija & Jukka Vikberg

Jatkan edellistä postausta. Tässä siis vielä yhdeksän taiteilijan haastattelut, jotka tein Mäntän kuvataideviikkojen julkaisua varten:

Ipi Kärki (s. 1951)

… olin Chilessä 2008 ja hankin Atacaman intiaaneilta pienen figuurin, äitinuken, ja myöhemmin sain sille pariksi isänkin… luin Etelä-Amerikan intiaanirunoutta… äiti ja isä palautuivat…

… isäni kuoli, kun olin neljävuotias. Minun oli vaikea käsittää sitä. Odotin koko ajan, että isä tulee takaisin, vaikka kolme vanhempaa siskoa yrittivät tolkuttaa, että ei se tule... minä kuitenkin odotin, että kyllä se joskus tulee…

… äidin kanssa olimme läheisiä, minä olin se lellitty kuopus, mutta äiti joutui isän kuolemaan jälkeen töihin…

… halusin maalata tekstiä, kankaalle isolla sanat ’äiti’ ja ’isä’, sitten vain aloin maalata tietämättä tarkemmin, mitä teen…

… intiaanirunoudesta kaunis lause: ”Minä olen vasta alussa itse”… oli tarve tehdä myös itseni mukaan…

… sovittaa asiat, nähdä itsensä siinä suhteessa. Nähdä kasvu, kehitys…

… nyt tuntuu siltä, että sovitus ja anteeksianto on tapahtunut… 

Ipi Kärjen tapasin hänen työhuoneellaan 4.5.

Leonhard Lapin (s. 1947)

…. isäni ja äitini kuolivat molemmat vuonna 1996… sain perinnöksi ison pinon siististi pakattuja kaavoja… isäni oli räätäli vähintäänkin kolmannessa polvessa… aiemmista ajoista ei ole tietoa… isoisäni työskenteli niin, että vain katsoi ihmistä ja teki sitten vaatteen valmiiksi… isäni sanoi olevansa huonompi räätäli, koska joutui mittaamaan ja tekemään kaavoja...

… äiti oli ompelija, tarttolaisen firman Räpinassa sijainneen ompeluosaston johtaja… nuorena myös autoin häntä kaavojen leikkaamisessa…

… Viron kaakkoisosassa asuimme keskellä luontoa… kaavat loivat voimakkaan kontrastin luontoon, katsoin niitä ihmetellen kuin abstrakteja kuvia… olen sittemmin tajunnut, että abstraktin taiteen myytit syntyivät niistä kaavoista, ei niinkään Kandinskyltä tai Malevitšilta… abstrakti koulutukseni on siis kotoisin vanhemmiltani… 

Leonhard Lapinia tapaan aika usein Tallinnassa. Tässä hän on työhuoneellaan viime joulun alla.

Tapani Mikkonen (s. 1952)

… kronologista tarinaa… vuodessa on kaksitoista kuukautta, ja minä olen syntynyt niistä kahdennessatoista… kaksitoista on aina ollut minun lukuni…

… mukana on lapsuus ja tämä hetki kuvattuna… samankaltaisia ja yhtä pahoja kaikki. Tietenkin jotain muutoksia on tapahtunut… mutta kaikki on ollut aika raadollista… ei siinä ole paljon onnenhetkiä ollut…

… minulla on ollut raskas isäsuhde lapsuudesta asti… äitiini minulla oli hyvä suhde, mutta isä oli hyvin mustasukkainen hänestä, ja siitä minua rangaistiinkin… äiti ei esimerkiksi saanut lukea minulle satuja…

… mutta en minä halua syyttää vanhempiani, kyse on vain minun näkemyksestäni siitä, mitä elämäni on ollut… enkä kuvissani halua välttämättä kertoa mitään erityistä, mitään yksittäisiä tarinoita... minun tarinani se silti on kokonaisuudessaan… 

Tapani Mikkosenkin tapasin kerran Tallinnassa. Söimme viime uutena vuotena hänen kanssaan melko riittoisaa uudenvuodenillallista ravintola Odessassa.

Jarmo Mäkilä (s. 1952)

… äiti, isä, selviytymisterapia… pyhä kolminaisuus…

… isä oli etäinen, maski päällä… äidin maalasin sellaisena, kun hän on nyt, yli kahdeksankymppisenä… vaikka ei hän varmaan tunnista sitä, että hänellä on ryppyjä… en ole koskaan kuullut häneltä yhtään järkevää lausetta… en vieläkään tajua hänen filosofioitaan…

… vanhemmilta tuli lähinnä opettavaisia tarinoita: käyttäydy näin, tee noin… ohjaillaan perheen kehitystä, mietitään naapureita… ne arvot olivat minulle vieraita… isällä oli vain estoja ja kieltoja… äiti on sanonut, että ei hän osannut olla lasten kanssa, ei hän koskaan ollut kokenut sellaista…

… ei sodan jälkeen ollut aikaa lapsille, eikä silloin ollut ekologiaa tai työuupumusta… tai terapiaa…

… molemmat olivat koko ajan töissä, ainoana lapsena sain olla kuin Ellun kana… käyttäydyin yleensä päinvastoin kuin he neuvoivat, mutta aika hyvin olen pärjännyt… lähdin kotoa 16-vuotiaana…

… isästäni näin painajaisia lähemmäs 50-vuotiaaksi, mutta sitten jotenkin pääsin yli… nyt pystyn suhtautumaan asioihin hellästi ja huomaavaisesti… 

Jarmo Mäkilän tapasin hänen työhuoneellaan 3.5.

Jüri Ojaver (s. 1955)

… poikani oli 12-vuotias. Olin tajunnut ettei tule odottaa sitä, että poikasi valitsee sinun elämäntyötäsi… paras mitä voit toivoa, että voit olla lapsesi ystävä…

… poikani on taiteilijaperheen lapsi ja hän on nähnyt kaikki vaikeudet: miten selviytyä, miten elää tällaisessa perheessä…

… oma isäni oli kaivosmies, ja minä tulin taiteeseen kirjallisuuden kanssa… hän oli ”piilossa” tavallisessa työssä, mutta hänen unelmansa olisi ollut tulla kirjailijaksi… muistan hänet aina tupakoimassa ja lukemassa raskaan työpäivän jälkeen… hän kuoli minun nykyisessä iässäni sydänkohtaukseen…

… Isä. Poika. Entä sitten pyhä henki? Se puuttuu. Pyhä henki on ihminen itse… se on minun sanomani…  

Jüri Ojaverin luona Luoteis-Viron Laulasmaalla piipahdin päiväseltään 5.5.

Matti Peltokangas (s. 1952)

… aika vanhoja ihmisiä, ei ollut kovinkaan paljoa yhteistä. Isän kanssa tehtiin käsitöitä ja kalastettiin ja välillä jouduin metsällä olemaan jäniskoirana…

… Virroilta muistan tulipalon ja sen kun käytiin meijeriltä maitoa hakemassa. Isä oli kommunisti, ja kun muutimme Hauholle, se tajusi tulleensa suojeluskuntalaisten kylään. Se oli hyvä timpuri, niin rakennushommien kautta päästiin sisään. Isän kanssa tein kirveenvarren. Oli aika hienoa, kun sai sen silmään istumaan… isän opetti myös tekemään pyssyn, josta nuoli lähti ja hävisi jonnekin koskaan palaamatta… kaverit katsoivat ihmeissään…

… äiti sulki jotenkin kaiken pois, mutta samalla se piti asiat kasassa... ei koskaan valittanut, se oli aika komee tyyppi…

… vain keittiötä ja makuuhuonetta lämmitettiin. Pelattiin tammea ja kuunneltiin kuunnelmia, tehtiin puhdetöitä. Äiti opetti voimistelemaan. Seistiin käsillä ovea vasten käsillä ennen kuin Eero Leväluoman kuunnelma alkoi: ”Hyvää iltaa, nimeni on Cox…” 

 Matti Peltokankaan isänsä ja äitinsä kunniaksi tekemät installaatiot ovat selvästikin yksi näyttelyn kohokohdista.

Anneli Sipiläinen (s. 1940)

… perusajatukseni on varsin yksinkertainen, se lähtee tietenkin tunnetusta myyttisestä tarinasta Romuluksesta ja Remuksesta sekä sudesta, joka imettää pienokaisia…

… mutta luontoäidin lapset eivät kaiken väärinkäytön jälkeen enää oikein ylety… ajattelen, että susi vertautuu luontoemoon, äiti maahan… se on sinällään suojeleva ja antelias, mutta kun se ehtyy, sen tuottamaan ravintoon ei ylety… on turha enää anella…

Anneli Sipiläisen äitisusi etsii vielä paikkaansa 1.6. Jalusta sekä pronssiset Romulus ja Remus odottavat. Kuva: Heikki Vesterinen.

Tommi Toija (s. 1974)

… tämä kaveri, joka on nurkassa… en tiedä, että onko se huutanut äidille ja isälle vai onko isä ja äiti huutanut sille vai onko se pään sisäinen asia, onko se huutanut itselleen… voi tulla tilanteita, jossa äiti ja isä eivät aina olekaan niin mukavia… tai haluavat olla ikuisesti nuoria, eivätkä halua kantaa vastuutaan… tai sitten kaikki voi olla hyvinkin, sitä vain on joskus tekemistä tämän kaiken kestämisessä…

… kiinnostavampaa minulla on omien asioiden miettimisen sijaan sysätä katsojan ajatuksia johonkin suuntaan… ajattelemaan omaa tilaansa, maailmaansa, historiaansa…

… ajatuksellisesti on kyse ihmisyydestä, ja laskenhan minä kuitenkin itsenikin osaksi sitä… ja uskon että suurin osa ihmisistä käy jollain tavalla läpi näitä samoja… eivät minun ajatukseni ja ongelmani ole niin originelleja… niin kuin kukaan muu ei olisi koskaan potenut eksistentiaalista kriisiä ja miettinyt, että miksi ihmeessä minä olen täällä…  

Tommi Toija työhuoneellaan maaliskuun lopulla.

 

Jukka Vikberg (s. 1951)

… olen nähnyt Michelangelon Pietàn moneen kertaan… nyt siinä on äitini ja minä… heräsi halu nähdä teos tässä ajassa, myös henkilökohtaisesti…

… suuri osa elämästäni on mennyt sotaa pohtiessa. Kun synnyin olivat isä ja äiti joitakin vuosia aiemmin palanneet sodasta… sittemmin erityisesti Vietnamin sota merkitsi käännekohtaa koko sukupolvellemme… hävisimme taistelun rauhan puolesta, vaikka emme olisi ikinä sitä silloin uskoneet. Olimme valtava maailmanlaajuinen rauhanliike. Vastustaja, sotateollisuus ja halu tappaa, oli kuitenkin vahvempi…

… siviilielämässä olemme hyväksyneet väkivallankäytön kieltämisen. Sivistysmaissa vastustamme myös kidutusta ja kuolemantuomiota. Olen sitä mieltä, että meidän on pyrittävä sodan ja kaiken siihen liittyvän kriminalisoimiseen, armeijat ja aseteollisuus erityisesti mukaan lukien…

… tai entä jos saisimmekin aikaan liikkeen, joka epäpoliittisemmin tarkastelisi sotaa sairautena, jossa sekä voittajat että häviäjät ovat mukana…

Maija Helasvuon ja Anneli Sipiläisen tavoin Jukka Vikbergkin haki teoksessaan vauhtia taidehistorian ikiklassikoista. Kuva: Heikki Vesterinen.

 

Julkista taidetta 36: Veistosmaatilalla

Mäntän kuvataideviikkojen ripustus jatkui päivästä toiseen. Väliin tilanteet olivat aika haastavia, kuten esimerkiksi Ipi Kärjen (s. 1951) hienojen maalausten ripustaminen Pekilon ainoalle luonnonvaloseinälle, jonne ylimmäinen mestarimme Risto Korpela ja varsinaisesti keskusteluoppaana kesällä toimiva Harri Mäcklin kipusivat alemmasta kerroksesta saksinosturiin valjailla kinnittettyinä:

Sellaista ripustusongelmaa, jota nämä työtoverit eivät olisi ratkaisseet, ei koskaan ilmaantunut. Sama tehokkuus koski myös toiminnanjohtajaamme Tiina Nyrhistä, jolle mikään työ ei ollut vierasta; hän kitki rikkaruohoja, ripusti, keitti ruokaa, hoiti pr-toimintaa ja piti välillä talouttakin kunnossa:

Samat mainesanat koskevat monipuolista tiedottajaamme ja ahnetta valokuvaaja Heikki Vesteristä, sähköiset ongelmat ratkaissutta Esa Pekkalaa ja harjoittelijatyttöjäkin – 54-vuotias mies saa kai vähän tytötellä – Anua, Hinniä, Lauraa ja Tyttiä. Tällaisten työtovereiden kanssa oli ilo työskennellä vähän väsyneenäkin, ja pääsin sitten iltaisin rauhassa ja hyvillä mielin ajelemaan mökilleni Riihoon (Keuruun puolella). Välillä ajoin Haapamäen kautta, jossa saatoin tutkailla Timo Karan (s. 1944) tekemää Ilmavalvojat-muistomerkkiä (1994), jonka plastisuus oli kyllä vähän möhkylämäistä:

Mutta Riihossa vasta veistoksia piisasi. Isäntäväkeni Peräiset ovat varsinaisia taiteenystäviä, joiden vanhan päärakennuksen kyljessä tehdään töitä Pentti Papinahon (1926–1992) reliefin ikuistamana:

 

Ja Karaan törmäsin sielläkin. Sikalan kyljessä oli hauska suojeluspyhimys:

Ja kuinkahan monen suomalaisen maatilan pihalla kirmaa tällainen vasikka (ja kenenkähän tekemä se on?):

Aivan oikein! Miina Äkkijyrkkä (s. 1949) osaa tämän taidon.

Ja ihan mökkini lähellä – siis keskellä ei mitään – kulkee Peräisen vanhin tie, jonka kunniaksi Papinaho on tehnyt reliefin:

Ei taida Suomessa olla montaa tällaista maatilaa!

Sopiva paikka siis kuraattorin asua.

Taiteilijoiden työhuoneilla

Mäntän kuvataideviikot on liikuttanut minua aika lailla viime viikkoina. Maanantaina kävin Vallilan taiteilijatalosa tapaamassa sekä Tatjana Bergeltiä (s. 1966) että Raakel Kuukkaa (s. 1955).

Bergelt esitteli Mänttään tulevaa kokonaisuuttaan, jossa hakusessa ovat sekä isänmaa että äidinkieli – tämä Berliinissä syntynyt taiteilija on venäläisine sukujuurineen ja Tallinnassa opiskelleena aika monikulttuurinen hahmo:

Kuukka esitteli vuonna 1984 äidistään ottamiaan kuvia ja äidin hänelle kirjoittamaa kirjettä, joista hän koostaa valokuvainstallaatiotaan. Ja enköhän, hitto soikoon, unohtanut ottaa hänestä valokuvan työhuoneessaan. Mutta antoisaa oli kuitenkin. 

***

Tiistaina kävin Myllypuron taiteilijakylässä katsomassa Jarmo Mäkilän (s. 1952) työhuonetta, jossa keskustelimme tämän kotoaan 16-vuotiaana karanneen taiteilijanalun isä- ja äitisuhteista:

 Jarmo Mäkilä isänsä ja äitinsa kanssa. Isä kaipaa vielä hieman viimeistelyä, mutta onhan näyttelyyn vielä aikaa.

Tässä muuten Jarmon takapihalta hänen hieno kakkosautonsa:

***

Keskiviikkona kävin Kaapelitehtaalla haastattelemassa Ipi Kärkeä (s. 1951). Hänen Mänttään tulevat komeat maalauksensa olen nähnyt jo aikaisemminkin, mutta yhtä hyvältä – tai itse asiassa vielä hienommilta – ne näyttivät edelleenkin:

Julkaistua 116: Ruusujen seppelmalja

Tänään tuli postista Ipi Kärjen (s. 1951) tuore näyttelyluettelo, joka ilmestyy hänen tulevan Lahden näyttelynsä – Galleria Nuovo (6.2.–20.3.) – avajaisissa. En kuitenkaan malta olla mainostamatta sitä jo ennakkoon, sillä niin hieno näyttely on luvassa, että toivoisin esimerkiksi helsinkiläisten taiteenystävien tekevän sinne retken, sillä ei Lahteen nyt niin pitkä matka ole. On tässä omakin lehmä ojassa, sillä kirjoitin luetteloon johdantotekstin käytyäni Kärjen ateljeessa haastattelumatkalla viime joulukuun alussa. Oli tosi hienoa nähdä, miten pitkän uran tehnyt maalarikonkari oli löytänyt taas aivan uuden innon tekemiseen. Tuloksena on tosi hienoja maalauksia. Ja tässä siis luettelon teksti:

Ruusujen seppelmaja

Taiteesta kirjoitetaan koko ajan, nykyään kai enemmän kuin koskaan. Silti varsinkin maalaustaide on historiansa myötä myös erkaantunut sanoista. Maalaukset ovat aikoinaan toimineet kertomuksina ja allegorioina, joita on ollut helppoakin sanallistaa. Tietyt värisävyt esimerkiksi ovat symboloineet tiettyjä, usein liturgiseen elämään liittyviä asioita. Modernin myötä kuvallisuus on kuitenkin ohittanut sanallistamisen. Jo Henri Matisse on todennut: ”Kuva on joko itsenäinen organismi tai ei mitään.”

Taidemaalari Ipi Kärki on maalannut paljon havainnosta, mutta hänen teoksensa eivät tietyllä tavalla esittävinäkään ole koskaan kovinkaan voimakkaasti ankkuroituneet erityiseen paikkaan ja aikaan, vaikka ne syntynsä sellaisessa olisivat kokeneetkin. Ne ovat pikemminkin vain aloittaneet prosessin ja lähestyneet tuota Matissen maksiimia ja erkaantuneet partikulaarisuudesta kohti taiteen autonomista aluetta. ”Valo merkitsee minulle väriä, ja väri herättää kiinnostuksen kokeilla erilaisia väririnnastuksia valon ilmaisemiseksi”, totesi Kärki aikoinaan kuvaillessaan sitä hermeneuttisen kehän kaltaista vuorovaikutusta, jonka pyörteissä hän on tottunut työskentelemään.

Nyt tässäkin on tapahtunut muutoksia, ja Kärjen tuotannossa taitaa olla menossa iso murrosvaihe. Kankaat ovat suurentuneet, jotkut teokset jättävät ”keskeneräisyydessään” itse prosessia enemmän näkyviin ja joidenkin teosten synty on henkilökohtaisemmalla alueella, eletyissä ja koetuissa asioissa, jotka muuntuvat kuviksi impressioiden sijaan jonkin pinnan väreilyä syvempien perusvoimien ja -rakenteiden mieltämisen kautta. Taiteen ja kristinuskon suhteita tutkinut teologi Hans-Eckehard Bahr on todennut: ”Kun taiteilija astuu näille uusille aihelähteille, hänen onnistuu ehkä tehdä itsestään selvinä pidetyt yhteyden uudelleen kyseenalaiseksi, lähestyä ihmistä syvemmältä ja samalla nähdä hänet jälleen kokonaisuutena.” Jotain tällaista uumoilen Kärjelle olevan tapahtumassa, vaikka ei siinä mitään erityisen uskonnollista taidakaan olla.

 Äiti, 2010, öljy kankaalle, 190 x 190.

Katsojan ei useinkaan tarvitse olla kovinkaan hyvin selvillä niistä, prosesseista, joiden kautta taideteos syntyy. Toisinaan se saattaa olla jopa haitallista kääntäessään katseen liian osoittelevasti vain tiettyyn suuntaan tai tarjotessaan aivan liian suppean tukintakehikon. Tai tarjotessaan ylipäänsä jonkun tulkintakehikon, sillä en ole lainkaan vakuuttunut siitä, että esimerkiksi sellaiset taideteokset kuin Kärjen maalaukset tarvitsisivat mitään erityistä ja varsinkaan sanallisesti ilmaistavaa tulkintaa. Tämä koskee sekä yleisempää että yksityisempää tasoa. Kun maalauksessa lukee ’äiti’, ei minun tarvitse ryhtyä ottamaan selvää Kärjen äidistä vaan pikemminkin ryhtyä miettimään omaa äitiäni ja ylipäänsä äitiyttä sekä äitien ja lapsien suhdetta ja yhdistää ajatuksiani siihen tunneperäiseen kokemukseen, jonka hetket kyseisen maalauksen intensiteetin kanssa tuottavat. Tai kun maalauksessa on kukka, ei minun tarvitse tietää sen latinalaista nimeä tai maantieteellistä levinneisyyttä vaan antautua sille lumovoimalle, siis ihan konkreettiselle lumovoimalle, joka osassa taidetta on kaikesta modernin rationalisoitumisprosessista huolimatta edelleenkin vallalla. Tällaista on – siis ainakin joiltain osin – esimerkiksi Kärjen maalausten kokeminen, vaikka satunkin tietämään jotain Kärjen metodeista. Tiedän jotain siitä, minkälainen lopputulos on odotettavissa, kun hän maalaa ”märkää märälle”. Jotain siitä, miten hän on kehittänyt tietyn sivellintekniikan tuottamaan maalauspinnalle viimeisten siveltimenvetojen kautta tietyn väreilyn. Mutta nyt tiedän myös ennen kaikkea jotain uutta siitä, miten hän luonnostelee ja mitä muutoksia siinä on tapahtunut.

Ipi Kärki on taiteilija, jolla on pitkä ura takanaan, ja sitä kautta paljon materiaalia säilöttynä pitkäaikaiseen muistiin, mutta hän on myös taiteilija, joka uskaltaa muuttua ja olla utelias. Jos ajatellaan, että neuroplastisuus on fakta ja että ihmisellä on lyhytkestoinen työmuisti ja pitkäaikainen säilömuisti, jotka ovat koko ajan vuorovaikutuksessa keskenään mutta myös erilaisten älyteknologioiden kanssa – kuten vaikkapa kirjat tai tietokone – niin on aivan selvää, että erilaiset muistitekniikat ovat merkittävässä asemassa ihmisen luovassa prosessissa. Monet ihmiset ovat paraikaa ulkoistamassa muistiaan tietokoneen kautta internetin maailmaan. Ipi Kärki on tehnyt jotain ihan vastakkaista. Hän on ottanut käyttöön hyvin perinteisen mutta nyttemmin jo aika harvinaiseksi käyneen älyteknologisen laitteen eli muistikirjan, johon voi kirjoittaa muistiin vaikkapa runonpätkän, lauseen, ajatuksenpoikasen, siis myös tulevan maalauksen mahdollisen nimen tai sen ajatteluprosessin alun, joka saattaa kasvaa maalauksen teemaksi sinä herkässä muistin ja tietoisuuden välisessä prosessissa, jota tietokoneteknologiasta kirjoittanut Nicholas Carr on kuvannut: ”Satunnaisuus antaa oikealle muistille sen luonteen ja rikkauden, sen salaperäisyydestä ja hauraudesta puhumattakaan. Se on aikaan sidottu ja se muuttuu, kun keho muuttuu.”

Satunnaisuuttakin voi viljellä. Se on itse asiassa juuri sellainen asia, johon taiteilijalla on oikeus, josta voisi kehittää vaikka velvollisuuden. Tämä liittyy taiteilijan vapauteen, joka ei kuitenkaan ole aina itsestään selvä asia. Kärkikin toteaa, että vasta nyt, iän ja kokemuksen myötä, ”ei tarvitse enää niin välittää muiden mielipiteistä ja odotuksista”.

Mutta antaakseen satunnaisuudelle ja vapaudelle elintilaa, tarvitsee kuitenkin muistaa asioita, joita voi liittää toisiinsa.

Renessanssifilosofi Erasmus Rotterdamilainen kehotti ihmisiä kirjoittamaan tärkeitä asioita muistiin. Erasmuksen mukaan muistiinpanot ovat ”eräänlaisia kukkia”, jotka kirjan sivuilta poimimisen jälkeen säilyivät muistin sivuilla.

Ja jos maalarin ei tarvitse muistaa, missä kohtaa ja koska puun oksa heitti tietynlaisen varjon, josta alkoi syntyä maalaus, ei hänen vastaavasti tarvitse edes muistaa – eikä varsinkaan kertoa muille – sitä, kuka ja missä kirjassa totesi, että ”pimeään aikaan silmä alkaa nähdä”.

Maalarin ei välttämättä tarvitse kertoa meille tarinoita. Maalari voi esimerkiksi yrittää ylläpitää kykyämme uppoutua meditatiiviseen ajatteluun, jota taidettakin tutkinut filosofi Martin Heidegger piti inhimillisyytemme perustana.

Tutkimuksissa on osoitettu, että säilömuistiin tallentamisessa auttaa myös usein voimakas tunnereaktio. Sellaisen voi epäilemättä tuottaa myös intensiivinen ja voimakas maalaus – juuri sellainen maalaus kuin Ipi Kärjen tuoreet työt ovat.

Tätä ajatellessani jostain varsin satunnaisesti kumpuaa John Keatsin runonpätkä:

Ja kesken suuren hiljaisuuden

Ruusuista otan turvallisen

Ajatustyölle seppelmajan

Ja nyt luulen, että joku hauraan salaperäinen tarkoitus tälläkin satunnaisuudella on. Kuin osaisin jo paremmin kuvitella jotain Ipi Kärjen vielä maalaamatonta maalausta.

Työhuoneen lumoa

Keskiviikkona pääsin taas pitkästä aikaa käymään taiteilijan työhuoneella. Olen joskus todennut, että sliipattujen ja tarkkaan harkittujen näyttelyiden sijaan kävisin mieluummin työhuoneilla katsomassa, mitä taiteilijat ihan arkisesti tekevät, jotta ymmärtäisin paremmin heidän työtään. Onhan tämä tietenkin vähän kärjistys, mutta taas tuli aika voimakkaasti samanlainen fiilis.

Vierailin taidemaalari Ipi Kärjen (s. 1951) työhuoneella Kaapelitehtaalla, koska olen tekemässä hänelle tulevan näyttelyn luettelotekstiä:

Ja nyt pystyn lähestymään asennettani vähän analyyttisemminkin. Tajusin nimittäin, että juuri tätä ei koskaan näe galleriassa: sitä että taiteilija on löytänyt jotain ihan uutta ja maalaa intohimoisesti ja vapautuneesti ja samalla myös niin paljon, ettei uuden tuotannon kunnolliseen esittelyyn mikään galleriatila riittäisikään. Varsinkin kun maalausten kokokin on kasvanut; esimerkiksi taustalla näkyvät maalaukset ovat mitaltaan 190 x 190. 

Tällaisessa tilanteessa kirjoittajankaan ei ole kovin vaikea motivoida itseään työhön. 

Niin, että odotelkaapa tarkkana hänen  tulevia näyttelyitään. Ja mainittakoon, että hänen edellinen yksityisnäyttelynsä Helsingissä oli vuonna 2002.