Julkaistua 791 & Virossa 187 & Katutaidetta 134: Malja Viktorille

Meinasi aivan unohtua. Tai ehkä vähän tarkoituksellakin, koska kompromettoin itseni ja olen kuitenkin vielä täällä rikospaikalla. Mutta menköön nyt sitten. Olin elokuun lopulla kahden graffititaiteilijan – EGS (s. 1974) ja Signor Sick (s. 1988) – ja yhden muun taiteilijan – joku Jan (s. ?) – maalausretkellä Saarenmaalla. Tässä toissa viikolla ilmestynyt Kansan Uutisten julkinen tunnustukseni:

Malja Viktorille

Tunnustan syyllistyneeni rikokseen – tai ainakin avunantoon.

Olen viettänyt muutaman viikon Saarenmaalla ja seikkailut ympäri saarta etsien ns. kulttuurikohteiden lisäksi myös vanhoja neuvostotukikohtia. Niitä on täällä yllättävän paljon. Esimerkiksi Muhun idylliseltä saarelta onnistuin löytämään merkitsemättömän tien takaa keskeltä pöpelikköä ydinohjustukikohdan. Siellä on ollut kolme ydinkärkeä – mihin lie suunnattuina. 

Viime viikonloppuna sain vieraita. Helsinkiläinen tunnettu katutaiteilija EGS ja hänen tallinnalainen kollegansa Signor Sick tulivat kylään. Heidän mukanaan oli vielä Jan – mistä lie kotoisin oleva kuvataiteilija, jolla on nuoruudestaan graffititaustaa ja joka viime vuodesta alkaen on taas verestänyt vanhoja muistojaan. 

Jan pisteliäänä virolaiselle pakolaispolitiikalle.

Kolme kirjainta: EGS.

 Signor Sick työssään.

Janin tyttöystävä.

 Ohjustukikohdan kasarmin seinää, uusi punatähti.

Toisen miehen vaimo.

2 x EGS & Signor Sick. Ohjuksia ei enää ole.

Vierailimme kahdessa ohjustukikohdassa ja yhdessä kesken jääneessä sovhoosin pääkonttorissa ja kulttuuriklubissa. Rakentaminen jäi silleen, kun Neuvostoliitto romahti. Keskeneräisen rakennuksen osti suomalainen yrittäjä, joka lupasi jatkaa rakennustöitä ja muuttaa talohirviön kylpylähotelliksi. Mitään ei kuitenkaan tapahtunut, ja nyt romahtamisvaarassa oleva jättirumilus pilaa kylän maisemaa. Sen purkamisen on arvioitu maksavan 40 000–50 000 euroa. 

Olen ollut katutaiteen kanssa tekemisissä jo melko pitkään ja olen pohdiskellut taidekriitikon ammattini myötä myös katutaiteen etiikkaa. Olin viime vuonnakin saman porukan kanssa Virossa maalaamassa ja kiinnitin huomiota siihen, kuinka tarkkoja nämä ammattimaisemmat – tai siis vakavammin tekemiseensä suhtautuvat – graffitimaalarit ovat. Olimme esimerkiksi Viivikonnan absurdissa autiokaupungissa, jossa keskellä metsää olevaa urbaania maisemaa leimaa hurjan mahtipontinen stalinistisen ajan klassismi. Pojat eivät kuitenkaan halunneet maalata näitä autioituneita aikansa muistomerkkejä lainkaan, vaan etsimme kohteeksemme rautatieaseman läheltä ja sivussa varsinaisesta kaupungista olevia osin romahtaneita rauniorakennuksia. 

Vanha mieskin jaksaa haahuilla romahtamisvaarassa olevassa keskenjääneessä sovhoosirakennuksessa.

EGS työssään.

EGS ja Signor Sick työssään.

Jan toi Leninin vierailulle sovhoosiin. Mukana Hélder Câmaran oivaltava aforismi: "When I give food to the poor, they call me a saint. When I ask why they are poor, they call me a communist."

J niinku Jan.

Osittain suhtautumista maalauspohjaan määrittelee aika. Tsaarinaikaiset linnoitusrakenteet tuntuvat olevan jo historiansa suojaamia. Niihin ei haluta kajota, vaikka eiväthän ne periaatteessa poikkea neuvostoajan linnoituksista millään tavoin. Vieras valloittaja on tullut ja manifestoinut valtaansa massiivisilla ja usein maisemaansa sopimattomilla, aggressiivisilla betoni- tai kivirakenteilla. Tsaarinaikaisissa rakenteissa on kuitenkin jotain romanttista historian havinaa, mutta neukkujen vallan manifestointia tuntuvat huoletta pilkkaavan kaikki – yhtä lailla oikealla kuin vasemmalla. 

Voikohan olla niin, että sadan vuoden kuluttua metsissä jäljellä olevat Neuvostoliiton ohjustukikohtien rauniot muuntuvatkin hiljalleen samanlaisiksi kohteiksi, ja risteyksiin aletaan laittaa niillekin tienviittoja? Ja silloin graffitin maalaaminen niiden seiniin ei ehkä enää tunnukaan niin hyvältä. 

Oli miten oli, me teimme tihutyötämme surutta.

EGS ja Signor Sick maalaavat omia signeerauksen kaltaisia piissejään usein yhdessä, väliin toisiinsa liittäen tai ainakin värimaailmaltaan keskinäistä vuoropuhelua käyden. Kyse on eräänlaisesta merkitsemisestä. EGS itse on sanonut: ”Haluan, että graffitit sopeutuvat ympäristöön. En halua kapinoida niillä. Siksi tykkään tutkia hylättyjä ja unohdettuja paikkoja. Taltioin jollain tavalla niiden historiaa tekemällä sinne teoksen.” 

Näin me teimme. Jan maalasi ensimmäiseen kohteeseen myös jättimäisen tatuoinnin, jossa oli hänen tuoreehkon tyttöystävänsä nimi. 

Jan teoreettikona.

Kaikki kolme samassa.

Ja pitihän minunkin vähän leikitellä. En kuitenkaan yrittänyt jäljitellä graffitimaalareita vaan käytin seinän muotoja hyväkseni.

EGS, Signor Sick ja vartiotorni.

Tämä lienee se varsinainen provokaatio. Viktor Kingisseppiä (1888–1922) ei Saarenmaalla juurikaan rakasteta.

Toisessa ohjustukikohdassa EGS ja Signor Sick jatkoivat omalla linjallaan, mutta Jan halusi tehdä ”jotain poliittisempaa”. Niinpä ehdotin, että tatuointiin tulee nimeksi Viktor. Poliittisuuden vaatimuksesta mieleeni tuli nimittäin välittömästi Viktor Kingissepp (1888–1922), saarenmaalaissyntyinen bolševikki, jonka Viron salainen poliisi KAPO teloitti vuonna 1922. Saarenmaan pääkaupunki Kuressaare kantoi nimeä Kingisepa vuodet 1952–1988, ja sen keskusaukiota koristi kuvanveistäjä Matti Varikin (1939–2011) Kingissepista tekemä monumentti. Veistos paljastettiin vuonna 1988, mutta se myös poistettiin samana vuonna. Nyt paikalla on kuvanveistäjä Amandus Adamsonin (1855–1929) vuonna 1928 samalle paikalle pystytetyn vapaussodan muistomerkin rekonstruktio – ja melko ironisesti sekin on juuri Varikin käsialaa.

Virolaisen julkisen veistotaiteen historia on siis täynnä tragikoomisia tarinoita. Virossa on myös poistettu lukematon määrä poliittisesti sopimattomia muistomerkkejä. Eniten minua on harmittanut se, että virolaiset ovat olleet hanakoita poistamaan omia kommunistejaan historiasta. Eivät he mitään miehittäjiä olleet vaan osa omaa virolaista historiaa. Se pitäisi osata sietää. 

Toisena kohteenamme olleen ja nyt Viktorin tatuoinnilla varustetun ohjustukikohdan omistaa nykyään Viron vapaaehtoinen maanpuolustusjärjestö Kaitseliit – siis jonkinlainen suojeluskunta tai kansalliskaarti. He purkavat parhaillaan tukikohtaa, jossa on kymmeniä rakennuksia. Vanhan neukkuaikaisen ohjushangaarin betoniovessa oleva Kingissepista muistuttava tatuointimaalaus asettuu merkityksellistäjänä monenlaiseen kontekstiin. Kaitseliitin miehiä ottaa varmasti pannuun, ja luulen heidän maalavaan sen peittoon varsin nopeasti – kuuluu rakennus sitten purettaviin tai säilytettäviin. Jotenkin olisi Kingisseppin veistoksen kanssa analogisesti aika hauskaa, että he tulisivat purkamaan sen, mutta ennen purkamista maalaisivat kuitenkin halveksimansa bolševikkijohtajan sitä ennen peittoon.

Ei minulla kovin rikollinen olo ole.

***

Tässä vielä Matti Varikin (1939–2011) yllä mainittu tragikoominen Kingisseppin muistomerkki. Jos en nyt ihan väärässä ole, sijaitsee se tällä hetkellä Tallinnassa Maarjamäen museon takapihalla hylkyveistosten hautausmaalla. Varik itse totesi eräässä haastattelussa, että pankaa vain se soraksi.

Julkaistua 560 & Virossa 134: Tämä tuote sisältää sanat 'neekeri' ja 'kommunisti'

Lomaltapaluustressi vain pahenee, mutta aamulla varhain piti herätä kirjoittamaan, koska tänään oli taas Yle Radio 1:n Kultakuumeen kolumnini vuoro:

Tämä tuote sisältää sanat ’neekeri’ ja ’kommunisti’

Venäjällä astui 1. heinäkuuta voimaan laki, joka kieltää kiroilun elokuvissa, tv-lähetyksissä, teattereissa ja mediassa. Laki edellyttää, että kaikkiin kirjoihin, jotka sisältävät kirosanoja, tulee laittaa varoitus kanteen. 

Koko tuttavapiirini on kauhistellut – tai osa pelkästään naureskellut – Venäjän kulttuuripolitiikkaa, joka yrittää karsia ei-venäläisiä vaikutteita venäläisestä kulttuurista. Niin kuin nyt taidokas kiroilu ei olisi jotenkin venäläistä? 

Suurin osa tuttavistani pitää tällaista takapajuisena, jonain joka meiltä itseltämme on jo autuaasti takana. Olihan meilläkin aika, jolloin kuvataiteen portinvartijat yrittivät korostaa suomalaiskansallisen taiteemme arvokkaita ominaisuuksia verrattuna ulkomailta tuleviin rappiollisiin vaikutteisiin. Tätä aikaa tuntuvat nyt haikailevan muun muassa perussuomalaiset – muuten ainoa puolue, jolla viime vuosina ylipäänsä on ollut jonkinlaista kulttuuripoliittista siementä ohjelmissaan. 

Tällaiset aiheet johtavat yleensä laajempiin keskusteluihin, jotka tietyssä mielessä ovat nykyisen yleispolitiikan ydintä: rasismiin, nationalismiin ja jopa fasismiin – niin kuin viime aikoina esimerkiksi Taideyliopiston rehtorin Tiina Rosenbergin uudessa kirjassa Arvot mekin ansaitsemme. 

Venäjä ei kuitenkaan ole ainoa kohua herättänyt kulttuuripoliittinen toimija. Viimeksi kohua – myöskin pidäteltyä naurua – herätti Ruotsin televisio SVT, joka on julkaissut vuonna 1969 esitetyn Peppi Pitkätossu -sarjan DVD:nä. Uutta versiota on editoitu niin, että sana ’neekerikuningas’ on korvattu sanalla ’kuningas’. Myös kohtaus, jossa Peppi leikkii kiinalaista vetämällä silmiään viiruksi, on muunneltu. 

Tämä ei ole ensimmäinen kerta, kun Peppi joutuu sensuurin kohteeksi. Aiemmin syyskuussa Astrid Lindgrenin maailma -teemapuisto joutui vetämään markkinoilta myymänsä verhot, joiden kuvassa Peppiä palveli kaksi tummaihoista lasta. Verhojen tuotanto lopetettiin, ja ostajille annettiin mahdollisuus saada rahansa takaisin. Kohun herättänyt ruotsalaisäiti sanoi radiohaastattelussa: ”Kammottavaa. Se on tyypillinen rasistinen kuva kolonisaatiosta, jossa lapset ovat Pepin orjia.” 

Markkinoilta poisvedetty verhokangas perustui Ingrid Vang Nymanin (1916–1959) kuvitukseen kirjaan Peppi Pitkätossu Etelämerellä (1948).

Tätä samaa tapahtuu kaikkialla ”sivistyneessä” lännessä. Viimeisin tapaus on viime viikolta lontoolaisesta Barbican-taidekeskuksesta, joka poisti näyttelystä eteläafrikkalaisen Brett Baileyn teoksen Exhibit B. Kyseessä on teos, joka käsittelee itse rasismia luoden performanssin avulla uudestaan erilaisia sirkus- ja freak show -kuvaelmia tavoista, joilla afrikkalaisia ihmisiä – muun muassa lyhytkasvuisia pygmejä – ennen esiteltiin valkoiselle valtiasväelle. 23 000 adressin allekirjoittajaa koki itse teoksen rasistiseksi ja vastenmieliseksi. 

Brett Bailey (s. 1967), Exhibit B.

Jos on näin, että kuva Pepistä on ”tyypillinen rasistinen kuva kolonisaatiosta”, niin miksi pitäisi valehdella sen olevan jotain muuta. Jos kiellämme historiamme tai muuntelemme sitä, me vaikeutamme väistämättä ainoastaan historian kautta syntyvää ymmärrystä nykyisyydestä. Miksi on niin, että meidän on jostain syystä helppo halveksien nauraa neuvostoliittolaisille kuvamanipulaatioille, joissa ei-toivottuja henkilöitä on poistettu näkyvistä, mutta samalla tavalla manipuloidulle Peppi-DVD:lle voimme naurahtaa vain neljän seinän sisällä – muutenhan olisimme vaarassa tulla leimatuiksi rasisteiksi? 

Olen juuri ollut Saarenmaalla kuusi viikkoa. Pääkaupunki Kuressaare tunnettiin neuvostoaikana vuodesta 1952 vuoteen 1988 nimellä Kingisepa. Nimensä se sai saarenmaalaisen kommunistin ja vallankumouksellisen Viktor Kingisepin (1888–1922) mukaan. Kaupungissa oli myös Kingisepin muistomerkki, mutta ei ole enää. Tarina on itse asiassa tragikoominen: Matti Varikin veistämä monumentti pystytettiin vuonna 1988 ja poistettiin saman vuoden lopulla. Myöhemmin hieman ironisesti juuri Varik restauroi paikalla ennen olleen Vapaussodan muistomerkin. 

Matti Varik (1939–2011), Viktor Kingisepp, 1988. Kuva: Ferran Cornellà. Veistos odotteli paikkaansa ensin eräässä pihassa, sitten eräässä varastossa ja sitten erään museon varaston takana ja nykyään se sijaitsee Tallinnan Miehitysten museossa (Okupatsioonie Muuseum).

Sanaa ’neekeri’ ei saa enää käyttää. Tuntuu siltä kuin sanalle ’kommunisti’ olisi käymässä samalla tavalla, vaikkakin eri syistä. Kommunismista tehdään laitonta ja sen näkyvät jäljet tahdotaan hävittää. Esimerkiksi Viron kommunistipuolueen (NLKP) toiminta kiellettiin vuonna 1991. 

Kiellettyjen asioiden pelkkä visuaalinen muistokin on alkanut tuntua kiusalliselta. On tavallaan ymmärrettävää, että neuvostomiehittäjää juhliva taide on poistettu näkyvistä, mutta samalla on myös siivottu näkyvistä pala aidosti omaa virolaista historiaa. Viktor Kingisepp oli virolainen bolševikki, joka ehdittiin teloittaa ennen kuin Neuvostoliittoa edes oli. 

Vain rehellinen ja avoin suhde menneisyyteen ja myös sen visuaaliseen kieleen antaa rakennuspuita nykyisyyden ymmärtämiselle. Jos Pepin maailma oli rasistinen, pitää sen antaa näkyä. Ja aivan samoin, jos Virolla oli Neuvostoliitosta riippumaton kommunistinen menneisyytensä, pitäisi senkin antaa näkyä.

***

PS. Jotenkin se pointtini jäi aamun kiiressä tuomatta tekstissä kunnolla esiin. Ja sehän on tietenkin se, että historian vääristelemisen sijaan meidän täytyy tajuta, että historian varsinainen painolasti on vastuullisuutemme lisääntyminen. Meidän tehtävämme on tehdä epämiellyttävät asiat ymmärrettäväksi, luoda niille konteksti, jonka kautta jälkeläisemmekin ymmärtävät ne. Sitä ei koskaan voi tehdä valehtelemalla.