Julkaistua 32: Mitä turisti voi oikeasti nähdä?

Ai niin, ihan meinasi unohtua. Yksi Pietari-juttu vielä. Kirjoitan harvakseltaan myös Ilkkaan kolumneja. Viime viikolla (19.5.) ilmestyi kolumnini, jossa ihmettelin sitä, mitä niin isossa kaupungissa turistireissulla oikeastaan ehtii näkemään.

Mitä turisti voi oikeasti nähdä?

Olen juuri viettänyt neljä päivää Pietarissa. Olin työmatkalla, mutta työmatkani muistuttaa aika paljon ns. kulttuurimatkailua. Nyt tehtäväni oli nähdä uudempaa pietarilaista taidetta niin paljon kuin mahdollista.
Olen jo vuosia saanut katsoa taidetta kokopäivätoimisena työnäni, ja silti minua vaivaa miltei päivittäin tunne siitä, että en millään ehdi nähdä tarpeeksi voidakseni verrata ja arvottaa täsmällisemmin ja perustellummin kokemuksiani.
Kun juoksin Venäläisen museon pääpaikan Mihailovskin palatsin ohi ja näin sen eräässä siivessä Isaak Levitanin (1860–1900) kutsuvan näyttelyn sisäänkäynnin, tuli oikein paha olo. Täällä minä olen taidematkalla enkä edes ehdi piipahtamaan näyttelyyn, joka ihan oikeasti kiinnostaisi minua. Samaan museoon kuuluvassa Marmoripalatsissa on nimittäin ainutlaatuisen hieno 1980-luvun pietarilaisen uusekspressionismin näyttely, joka minun on pakko nähdä.
Tutustunkin näyttelyyn kunnolla ja kiertelen saleissa pitkään. Havahdun yhtäkkiä siihen, että olen koko ajan ollut näyttelyssä täysin yksin. Näen vain salivalvojia, jotka hekin varmaan ihmettelevät harvinaista vierasta. Miksi hän on täällä, vaikka kaupunki olisi täynnä vanhempaa arvotaidetta? Onhan kaupungissa Venäläisen museon – jossa on maailman suurin venäläisen taiteen kokoelma – myös Eremitaaši, joka on sekin yksi maailman suurimmista taidemuseoista. Rembrandtejakin (1606–1669) niillä on vaikka muille jakaa.
Kävelen sattumalta Eremitaašin ohi ja kurkistan huvikseni sisään, vaikka olenkin jo ryntäämässä 1980-luvun lopun ja 1990-luvun toisinajattelijoiden taidekeskukseen Puškinskaja 10:een. Eremitaašissa on päivittäinen loputon jono.
Venäläinen museo ja Eremitaaši ovat todellisuudessa molemmat niin isoja museoita, että niihin tutustuminen vaatisi kumpikin viikon reissun. Sille viikonlopputuristille, joka haluaa kävellä kilometrikaupalla jättimäistä valtakatua Nevski prospektia ja käydä shoppailemassa sen varrella sijaitsevassa, niin ikään jättiläismäisessä Gostinyi Dvor -tavaratalossa, on jommassakummassa museossa käynti vain rituaalinomainen suoritus, jolla ei ole juurikaan arvoa. Tulipahan käytyä, ikään kuin ”suoritettua”.
Enkä yritä jeesustella. Näin se vain on. Otetaan rinnalle vähän raastavastikin oma totuuteni: olen käynyt jo useamman kerran Pietarissa enkä koskaan ole katsonut Eremitaašin kokoelmia. Olen kuitenkin muka taideammattilainen. Sen ainoan kerran, kun vuosia sitten olin mennä sinne, minua ärsytti se, että ulkomaalainen joutui maksamaan viisinkertaisen hinnan. Mielenosoituksellisesti jätin sen silloin väliin. Ja nyt ei taas puolestaan ollut aikaa.
Sen olen kuitenkin päättänyt, että kun joskus sinne menen, jätän tietoisesti väliin suurimman osan taiteesta. Yritän keskittyä. Vakavana neuvona voin kanssaihmisillekin todeta: Katsokaa vähemmän, niin näette enemmän. Siinä vaiheessa kun joutuu muistelemaan, että oliko se nyt Monet (1840–1926) vai Manet (1832–1883) jonka juurin näin, kannattaa pysähtyä miettimään.

PS. Ei syytä huoleen. Turistin nyrkkisääntö: lumpeet ovat Monet, aamiainen ruohikolla Manet.

Näyttelykuvia 61: Uutta taidetta ja nekrorealismia

Lauantaina 15.5. lähdin heti aamiaisen jälkeen Venäläisen museon – maailman suurin venäläisen taiteen museo – Marmoripalatsiin, jossa oli todella tärkeä näyttely pietarilaisen nykytaiteen ymmärtämiseksi. Pääpaikassa Mihailovskin palatsin Benois-siivessä olisi ollut Isaak Levitanin (1860–1900) näyttely (15.4.–15.7.). Tämä peredvižnikki oli hieno maalari – aivan erityisen osaava maisemamaalari, kuten esimerkiksi tässä Tiessä vuodelta 1892:

Mutta nyt täytyi priorisoida, koska tarkoitus oli tutkailla nykytaidetta ja aika oli vähän kortilla. Melkein tekisi mieli vielä palata Pietariin ihan Levitanin takia. Ei tällainen iso näyttely nimittäin niin usein toistu – kai se on pakko todeta, että ei välttämättä enää minun elinaikanani. 

Mutta se näyttely, johon olin menossa oli Brushstroke ( Удар кисти. Новые художники и некрореалисты 1982 – 1991; 25.2.–16.5.), 1980-luvun tärkeintä pietarilaista taidetta: uusia taiteilijoita (novi hudozhniki) ja nekrorealisteja. Uusien taiteilijoiden johtohahmo oli Timur Novikov (1958–2002), joka tässä on sittemmin berliiniläistyneen Evgeni Kozlovin (s. 1955) kuvaamana vuodelta 1988:

Yksi tärkeä jäsen ryhmässä oli Oleg Kotelnikov (s. 1958), jonka käsitys Kauneimmasta naisesta oli tällainen (1984):

Sittemmin Pietarin 1900-luvun lopun kuvataiteen suurimmaksi guruksi noussut Novikov puolestaan kuvasi vähän vanhempaa maalarikollegaansa Andrei Medvedeviä (s. 1950) näin vuonna 1985:

Vähän synkemmän ja eri tavalla villin nekrorealismin edustajista kuuluisin on Evgeni Yufit (s. 1961), jonka Tanssia merimiesten kanssa (1989) oli tällainen:

Yufithan oli maalarin rooliaan paljon tunnetumpi nimenomaan nekrorealististen kokeellisten elokuvien tekijänä. Youtubessa niitä on tarjolla paljon, tässä vaikkapa klassikko Vesna (1987).

On pakko tunnustaa, että näyttely oli mielestäni suorastaan järkyttävän hieno – ehkä paras tänä vuonna näkemäni. Kiinnostavaa oli myös huomata vihdoin kunnolla se, miten erilaisia nämä pietarilaiset olivat Neuvostoliiton loppuaikana moskovalaisiin kollegoihinsa verrattuna. Moskovassahan elettiin neuvostopopin, Sots Artin jälkikaikuja varsin pitkään 1970-luvulta lähtien hiljalleen sitten vähän sentimentaaliseksi hiipuen, kun taas pietarilaiset elivät jotenkin aivan samassa uusekspressionistisessa reaaliajassa kuin saksalainen Neue Wilde tai italialainen Transavanguardia. – tai vaikkapa suomalainen 1980-luvun uusekspressionismi. Näillä pietarilaisilla vain se elämän oikea rankkuus heijastuu aika paljon rehellisemmän tuntuisena ilmaisuna kuin suomalaisen lintukodon tuottama rankka ekspressiivisyys. [Vaika voinhan toki olla vähän romanttinen tässä suhteessa.]

Tähän näyttelyn palaan vielä syksyllä Taide-lehdessä. Jos jotakuta harmittaa se, että missasi tämän tärkeän näyttelyn, voin lohduttaa sillä, että näyttelyn yhteydessä julkaistiin erikseen sekä venäjäksi että englanniksi hieno ja iso luettelo, jossa on myös kunnon tekstit:

Palace Editionsin kustantamaa kirjaa saa museolta edulliseen 1 200 ruplan hintaan, ja eiköhän sen jotenkin Suomestakin saa tarvittaessa tilattua.

***

VAROITUS: Nyt seuraa imelä ja narsistinen osuus, jota pelkästä taiteesta kiinnostuneen ei tarvitse lainkaan lukea.

Kun surffailin nyt netissä löytääkseni Novikovista lisää tietoja, törmäsin yllättäen Anita Konkan vanhaan blogiin Kirjailijan päiväkirja (hänen uuden bloginsa nimi on Sanat), jossa hän kertoo ehkä vähän punastuttavankin myönteiseen sävyyn siitä, kuinka hän löysi vuonna 2005 taiteilijatalon pesulasta vuoden 2001 Taide-lehden juttuni pietarilaisesta taiteesta. Kirjoitin muun muassa iltapäivästä, jonka olin viettänyt edellisenä vuotena Novikovin luona. Näin Konkka:  

”Venäläinen kirjallisuus on omistettu epäonnisen rakkaussuhteen kuvaamiselle.” (Viktor Shklovsky)

Päivän lukuelämys: Otso Kantokorven kirjoitus Kaihon ja ironian rajalla vanhassa Taide-lehdessä (2001/1). Yllä oleva motto kirjoituksesta. Pienen kielialueen riesa: Viktor Shklovskya (Sklovskia) ei ole suomennettu, englanniksi häntä kyllä on käännetty.

Taiteilijatalossa asumisessa on omat ilonsa. Taide-lehti löytyi talon pesulasta. Luin sitä sillä aikaa kun kaksi konetta pesi pyykkiä. Entisen asuintaloni pesulasta löytyi Cosmopolitan-lehtiä, joissa neuvottiin miten mies isketään. Muttei niistä neuvoista ollut mitään hyötyä minulle. Olin kai liian vanhan oppimaan uusia niksejä. Siteeraan Kantokorven iki-ihanasta jutusta alun, keskikohdan ja lopun. Näin hän aloittaa: 

Kun matkustan Pietariin, matkustan unelmiini. Mutta kuinka puhua siitä olematta mielen neokolonialisti, joka käyttää toisten arkista elinympäristöä omien tunteidensa näyttämönä? Vai tekisinkö kuin Viktor Shklovsky epäonnisessa rakkaudessaan Elsa Triolet’a kohtaan (ET oli ranskalaisen Louis Aragonin vaimo, AK:n huomautus): ”En aio kirjoittaa rakkaudesta. Aion kirjoittaa ainoastaan säästä” Tai ehkä sittenkin kuin Majakovski epäonnisessa rakkaudessaan Lili Brikiä (Elsan sisar, kuinkas muuten) kohtaan:

Sanojen nauloilla,
katsokaa -
olen tässä paperilla,
ristiinnaulittuna.

Näin hän jatkaa: Puhutaan sittenkin säästä. Kun saavuin Pietariin, satoi. Lätäköillään heijastelevat kadut epätasaisine kivetyksineen ja kapeat, hissittömät rappukäytävät loivat sen näyttämön, jossa samastuin juuri niin naiivisti kuin elokuvissa samastutaan. Timur Novikovin hämärässä ja pienessä asunnossa tajusin hetkessä, että tulisin rakastamaan tätä kaupunkia koko loppuelämäni. Kaipaamaan siksi, että rakkaus on kuitenkin niin yksipuolista […] Ja siksi, että sitä kuitenkin rakastaa eniten silloin, kun se toinen on poissa tai saavuttamattomissa.

Ja näin hän lopettaa: On olemassa pietarilainen taiteilija. Hän on kuin nuorallakävelijä kaihon ja ironian välillä […] Hän katsoo kaihoten historiaan, joka katsoi kaihoten tulevaisuuteen. Eivätkö nuo katseet kohtaa kuin korkeintaan surumielisen hymyn siivittäminä hetken verran. Kuin Pietarin metron loputtomissa liukuportaissa, joissa voi rakastua hiljaa ohiliukuvaan naiseen pieneksi hetkeksi, joka kuitenkin on ikuisuus. 

Ah, olen kateudesta vihreä. Noin hyvin en olisi osannut kuvata sitä mitä minulle tapahtui pietarilaisen metron portaissa vuonna 1972, kun kävin ensimmäisen kerran Pietarissa. Siitä lähtien olen rakastanut Pietaria.

***

Minun oli pakko nostaa tämä esiin. Joskus on saatava sanoa, että tällainen harvinainen palaute tekee kirjoittajan työn kaiken mahdollisen vaivan arvoiseksi. Eihän sitä pelkästään itselleen kirjoita. Niin, että kiitos Anita. Tässä sitä taas Pietarin metrossa mentiin: