Julkaistua 705 & Näyttelykuvia 1008 & 1009: Piut paut

Perjantaina ilmestyi tuorein Taide (5/15), jossa oli innostunut juttuni kahden akvarellistin näyttelystä:

 

Piut paut

Petri Hytönen, Jotakin meistä ihmisistä…, Galleria Heino, Helsinki 12.9.–11.10.

Malin Ahlsved, Minä haluan, Sinne, Helsinki 4.–27.9. 

Kaksi armoitettua akvarellistia. Siinäkö yhteys? Näin ei ole, ja kerronkin lyhyen tarinan. Olin vähän aikaa sitten eräässä paneelikeskustelussa ja totesin, että aika harvoin jokin taidenäyttely kolahtaa voimakkaasti. Yleisöstä tuli kysymys tuoreista esimerkeistä, ja minä mainitsin edelliseltä viikolta kaksi. Tässä ne nyt ovat yhdessä, ja yhteys syntyykin siis toista kautta. Se syntyy myös sitä kautta, että koen molempien taiteilijoiden antavan piut paut taidemaailman sovinnaisuudelle, sille miltä näyttelyn pitäisi näyttää. 

 

Petri Hytönen (s. 1963), Girl in the Sky, 2015.

Petri Hytösen edellinen näyttely oli temaattisesti yhtenäinen ja kokonaisuutena ehyt. Tämä ei sitä ole, ja lopputulos on silti parempi. Hän näyttää sen, mitä taiteilijan sisäinen pakko käskee – sen sijaan, että hän alistuisi hyvän näköisen näyttelyn tekemiseen. Malin Ahlsvedin edellinen näyttely sai viehättävyydessään kirvoitettua minussa ajatuksia hänen kuvittajamaisesta taiteilijanlaadustaan, mutta nyt hän näyttää sen, miten väärässä olin. Lisäksi hän oli uskaltautunut ripustamaan isoon tilaan ryppäinä joukon pieniä töitä tavalla, joka on äärettömän rohkea. Hän selvästikin luottaa teosten voimaan. Ja syystä. 

Tyylillisen kirjon lisäksi Hytösen aihepiiri on laaja. Hän itse toteaa: ”Olen herännyt ihmettelemään ihmisen olemusta, tekoja itselleen ja muille. Yrittämällä nähdä ihmisyys ulkopuolisena avaruusolentona ja silti pääsemättä irti omasta ihmisyydestäni.” Hänen töissään yhdistyvät venepakolaiset, kerjäläiset ja kosmiset voimat. On kuin hän antaisi kuvallisen muodon yhtälailla unilleen ja assosiaatioilleen kuin globaalien uutisten seuraamiselle ja sitä kautta herääville kysymyksille ihmiskunnan kohtalosta.

Ahlsvedin skaala on intiimimpi, mutta sellaisena kuitenkin laaja. Hänelle pettymys, epätoivo, moraali ja rakkaus eivät niinkään ole osa maailmanpolitiikkaa vaan yksilön kamppailun temmellyskenttää. Hän ei sido eksistentiaalista tuskaa niinkään kuvien ulkopuolisten muiden kohtaloon, mutta tulee tämä samastuvan katsojan tehtäväksi joka tapauksessa. 

Hytönen tunnustaa olevansa kiinni maalaustaiteen perinnössä. Tässäkin kaikki sekoittuu villisti, kuten hän itse toteaa: ”Pohjoinen eksistentialismi ja ekspressionismi taustalla tukemassa maalausprosessiani. Ne antavat tietä popin, minimalismin ja postmodernin ajassa kasvaneelle minuudelle etsiä maalausmaastoksi jotain kyseenalaistavampaa maagisen realismin, romantiikan, symbolismin ja kolorismin hengessä.” 

 

Malin Ahlsved (s. 1976), 2015.

Malin Ahlsvedkin tukeutuu samankaltaiseen kyseenalaistamiseen. Leevi Haapala viittaakin osuvasti näyttelyn yhteydessä ilmestyneessä julkaisussa taiteen historiaan ja erityisesti symbolismiin: ”Olisi kiinnostavaa kuulla mitä Hugo Simberg sanoisi Ahlsvedin maalauksesta Sällskapsdans, jossa hiirinainen tuli hännän alla tanssii paitahihasillaan olevan miehen kanssa.” Voimakkain kyseenalaistuminen syntyy kuitenkin tyylillisen ristiriidan kautta. Ahlsvedin tekniikalla ja värimaailmalla voisi helposti ja uskottavasti kuvittaa maailman ihanimmat tarinat. Monet hänen kuvistaan näyttävätkin ensi alkuun juuri sellaisilta, mutta yleisilmeen alta paljastuu tarkemmalla luennalla juuri se, mikä ihanissa tarinoissa yleensä jää sanomatta. 

 

Malin Ahlsved, 2013.

Millään edellä toteamallani en kuitenkaan saa avattua ja perusteltua sitä ”kolahtamisen” kokemusta, jonka koin kuvien edessä. Tätä olen joutunut pohtimaan jo parisen viikkoa. Luulen, että ratkaisu on ainakin osittain siinä avoimuudessa ja naiiviudessa, jolle molempien kuvamaailma rakentuu. Taiteilijaa on tietenkin uskaliasta nimittää naiiviksi, mutta en tarkoita ilmaisulla pelkästään jotain lapsenomaisen herkkäuskoista tai yksinkertaista. Pikemminkin kyse on siitä, miten Friedrich Schiller jakoi runoilijat naiiveihin ja sentimentaalisiin. Schillerin mukaan naiivi runoilija esittää kohteensa välittömästi ja suoraan, sen materiaalisessa kokonaisuudessa. Hän on yhtä kuvaamansa objektin kanssa. Sentimentaalinen on puolestaan reflektiivisempi, hänellä havaintoon perustuva aihe suodattuu voimakkaammin ja muuttuu lopulta ideaalisemmaksi. Hytönen ja Ahlsved kertovat rohkeasti näkemänsä ja kuvittelemansa ja jättävät katsojalle reflektiivisemmän osuuden, vaikka olisivatkin tietoisia siitä, mitä heidän oivalluksensa tarkoittaa ja millä merkityksellistävillä motiiveilla sitä voisi vahvistaa. He jättävät ideoiden maailmaan siirtymisen katsojan vastuulle, ja juuri siksi ensikokemus saattaa olla niin voimakas. Katsoja tuntee hetken olevansa yhtä taiteilijan kanssa – jakavansa tämän ihmetyksen, tuohtumuksen, onnentunteen, tuskan jne. Teos ei ole kuin älyllinen arvoitus, joka vaatisi tulkintaa. Se vaatii pikemminkin tunnistamisen jälkeistä myötäelämistä – siis samastumista ja samalla sitä ristiriitaista tunnetta, joka seuraa tietämyksestä, että samastuminen on perinteisesti ja älyllisesti katsoen naiivein tapa suhtautua taiteeseen. Sen tunnustaminen saattaa kuitenkin toisinaan olla rohkea teko. Se on myös sukua näiden taiteilijoiden teolle, koska he ovat antaneet piut paut taiteen älyllisille sääntöjärjestelmille.

 

Petri Hytönen, Sleeping, 2015.

Eikä samastumiseen tarvitse jäädä kiinni. Kaiken tunnekuohun jälkeen on syytä myös tajuta se, mistä muista syistä näiden teosten voima saattaa johtua. Silloin voi ryhtyä miettimään myös lajinomaisuutta, esimerkiksi sitä, miten hyvä väline akvarelli on intensiteetin luomisessa – kunhan sen hallitsee. Nämä molemmat taiteilijat hallitsevat sen.

Näyttelykuvia 320 & 321 & 322 & 323 & 324: Miten ois 11 näyttelyä päivässä? Tässä eka puolisko.

Olin eilen menossa vain yhteen pressitilaisuuteen, mutta sitten lähdinkin päämäärättömisti vaeltelemaan kaupungilla, koska kiire oli vain Yrjönkadun uimahalliin terveyttäni hoitamaan. Ja uusia näyttelyitähän piisasi!

Pressitilaisuus oli Designmuseossa, jossa avattiin Marimekon 60-vuotisjuhlien kunniaksi iso näyttely Marimekkoelämää – 60 vuotta väriä, raitaa ja muotoja (18.3.–29.5.):

Saatan kirjoittaa siitä jotain Kauppalehteen, mutta en vielä tiedä. Se on kuitenkin sanottava, että näitä Designmuseon näyttelyitä vaivaa edelleenkin suomalaiselle designille ominainen jatkuva menneen glorifiointi ja tietty kritiikittömyys, mikä tietenkin vain korostuu, kun firmat otetaan yhteistyökumppaneiksi. Menee vähän samaan kastiin kuin tekstimainonta. Niin nytkin. Ja pitihän minunkin sitten innostua provosoitumaan, kun museon johtaja Marianne Aav kertoi innokaasti, että Deko-lehden kanssa on myös tehty yhteistyösopimus. Kysyin, että, mitä se käytännössä tarkoittaa, johon Aav vastasi, että "me saamme näkyvyyttä ja he vastikkeeksi jotakin" ja sitten täsmensi tätä "jotakin" toistamalla sanan "jotakin". Että sellainen tapaus. Ja kun kysyin Dekon päätoimitajalta Heidi Laaksoselta, että eikö tällainen yhteistyö tuo ongelmia kriittiselle journalismille, hän vastasi, että "ei minun mielestäni". Että sellainen tapaus. Vaan lukekaapa tämän päivän Helsingin Sanomista Hannu Pöppösen artikkeli tai mikä lie kokosivun puffi – ei tehokkaan tekstimainonnan aikaansaamiseksi tarvita näköjään mitään yhteistyösopimuksiakaan. Pelkkä henkisesti laiska kulttuurijournalismi ajaa täysin saman asian. Tästä minulle muuten vihjeen antoi s-postilla eräs tilaisuudessa istunut ja haukotellut kollegani, mistä kiitos.

No, näyttelyähän oli toki hauska katsella. Kyllä sitä meikäläiselläkin yksi Jokapoika-paita on ollut kerran ollut – vaikka se vähän hävettikin.

Palaan siis mahdollisesti asiaan – ainakin näyttelyn yhteydessä julkaistuun kirjaan. 

***

tm-galleriassa oli Tiina Lammisen (s. 1963) varsin omituinen näyttely Elsie Ståhle – tussimaalauksia ja muita teoksia (9.–27.3.). Näyttelyyn liittyvästä Lammisen blogista voi hakea selvennystä prosessiin, vaikka on sekin aika kummallinen. Eniten minua kummastutti se, miten vähän näyttelyn duunit toisiinsa liittyivät:

Mutta jotenkin metka tunnelma kokonaisuudesta jäi. Lamminen oli myös yrittänyt vääntää jonkinlaista taidesosiologista kartoitusprojektia – vähän Minna L. Henrikssonin (s. 1976) tapaan –, mutta epäanalyyttiseksi se jäi. Oli kuitenkin hauska nähdä, miten yleisökin sai osallistua taidekentän kartoitukseen (klikatkaa kuvaa suuremmaksi, jos ette näe – kaksi klikkausta, niin varmasti näkyy, mitä eräs katsoja on Kaj Forsblomista ajatellut): 

Ehkä Lammisen pitäisi vähän tarkentaa fokusta ja viedä yhtä valittua teemaa rohkeammin ja laajemmin eteenpäin.

***

Galleriet G18:n näyttelyt eivät suoraan sanoen ole koskaan olleet kovin loistavia eikä tilakaan ole oikein taiteelle suotuisa, mutta kannattaa siellä käydä aina tarkistamassa tilanne mukavien yllätyksien varalta. Nytkin oli tarjolla vähintäänkin pikkuhauska näyttelykokemus. Ihminen ja tila (7.–30.3.) oli kolmen taiteilijan yhdessä kokoama teemanäyttely. Henrika Laxin (s. 1971), Camilla Mittsin (s. 1974) ja Magdalena Åbergin (s. 1972) maalaukset soivat hyvin yhteen, ja vähäeleisen ja riisutun tyylinsä kautta saivat aikaan hyviä ulottuvuuksia aiheeseensa. Ei se nyt ehkä ihan maalaustaiteen suurinta riemujuhlaa ollut, mutta hyvä kokonaisuus kuitenkin. Oli sitä paitsi hauska nähdä maisemaa oman kotinsa nurkan takaa:

 Magdalena Åberg, Exteriör från Bulevarden I, öljy, 2010–11.

***

En tiedä, olinko nyt virittäytynyt johonkin uuteen ja outoon, mutta kaikki alkoi kuitenkin tuntua sellaiselta, ja olo muuttui myös koko ajan myönteisemmäksi. Taidesalongissa tämä vain vahvistui. Klaus Backberg (s. 1933) on pitänyt siellä jo 14 yksityisnäyttelyä vuosina 1979–2008. Olen minä niistä jonkun saattanut nähdäkin, mutta en suoraan sanoen muista. Vaan nytpä jäi mieleen. Hauskan minimalistisia maisemia (akvarelleja ja tussipiirustuksia), jotka toistivat lievästi varioiden samojen paikkojen tunnelmia:

Olen viime aikoina kuunnellut paljon vanhaa soulia, ja esittäjen joukossa on paljon sellaisia artisteja, joiden vaiheista ei tiedetä paljoa mitään. Tämä Backberg on samanlainen outo tapaus. En minä tiedä hänestä mitään. Liekö kyseessä se Kultakurun erakko, josta tässä keskustelufoorumissa puhutaan? Nyt rupesi oikein kiinnostamaan, sillä nettisurffailu ei paljoa auttanut.

***

Uituani menin viereisen talon Galleri Sinneen. Malin Ahlsvedin (s. 1976) runsas akvarellinäyttely Rakas Pimeys (17.3.–3.4.) oli riemastuttavan rikas kokemus:

Taiteilija oli liikkunut pimeydessä ja valossa ja kuvitti nyt muistojaan, tapaamisiaan ja haaveitaan. Lopputulos oli hyvin koskettava, jopa näin keski-ikäisen miehenkin mielestä, vaikka joissain kohdin jälki meni vähän kuvitusmaisen söpöksi. Mutta sitten aloin myös ajatella, että ehkä hänen kannattaisi käyttää lahjojaan tähänkin suuntaan. 

Joka tapauksessa vähän sellainen ihana – en o ikinä sanonu näin! – näyttely, jonka yksittäisten kuvien parissa tuli viihdyttyä aika pitkään. Olisin minä voinut harkita jonkun ostamistakin, jos vain rahaa olisi.  Vaikka tällaisen vähän tummasövyisemmän työn:

***

Nyt tauko, koska pitää katsoa kohta Sydämen asialla. Lempisarjani. Yäk, mikä paljastus.