Julkaistua 580 & Näyttelykuvia 930: Hehkusta, kajosta, hiilloksesta

Maanantaina oli jälleen Galleria Ortonin avajaisten vuoro. Senja Vellonen (s. 1954) laittoi esille (27.10–21.11) 24 tuliaiheista akvarellia. Sunnuntaina ripustimme:

Ja maanantaina laitettiin päälle hienommat kengät:

Yllä oleva kuva ei ole seksistinen vaan taidehistoriallinen: Kuvanveistäjä Matti Peltokangas (s. 1952) katseli Senjan jalkoja ja alkoi nauraa – aina juuri tällainen oli kuulemma Senjan maalausasento jo akatemian aikoina, silloin kun Anita Snellman (1924–2006) näitä kumpaakin opetti.

Tänään kirjoitin esittelytekstin gallerian kotisivuille:

Hehkusta, kajosta, hiilloksesta 

Monelle taiteenkatsojalle näköisyys on edelleenkin yksi taiteen laadun tärkeimpiä mittatikkuja. Meillä kaikilla on varmaankin jo kouluajoilta käsitys siitä, miten maalataan kynttilän tai nuotion liekki, jotta se siltä näyttäisi. Mutta eihän se siltä näytä – edes jäljennettynä valokuvan pysäytyskuvasta. Eikä se stereotyyppinen, todellisuudessa kitschiä muistuttava kuva sen paremmin kuin valokuvakaan kerro juurikaan mitään tulen psykologispohjaisesta vangitsevuudesta. Siihen tarvitaan taiteilija, kuten vaikkapa yksi Suomen mestarillisimmista akvarellisteista, Senja Vellonen (s. 1954), joka on jo pari vuotta ollut tulen valloissa. 

Tuli on yksinkertainen ja kaikille tuttu aihe, yksi perusasioita, jo yksi Aristoteleen alkuaineista: ”Tulella on korkein sija niiden kaikkien joukossa, maalla alin, ja kaksi ainetta vastaavat niitä suhteessa toisiinsa, ilma ollen lähinnä tulta, vesi maata.” 

Tuli on yksinkertaisuudessaan myös monitahoinen. Sen merkityksellä ladattu symbolinen maailma on ikiaikainen, vaikkapa harhojen lähde, kuten toinen antiikin klassikko Platon totesi kuuluisassa luolavertauksessaan: ”He pystyvät katsomaan vain sisäänpäin, koska kahle estää heitä kääntämästä päätään. Ylempänä ja kauempana heidän selkänsä takana palaa tuli, ja sen ja vankien välissä kulkee samoin ylempänä poikkitie. Sitä pitkin on rakennettu matala muuri, aivan kuin nukketeatterin suojus, jonka ylitse sen takana olevat esiintyjät näyttävät temppujaan.” 

Tähän ikiaikaiseen maailmaan Vellonen vei katsojansa tuomalla Galleria Ortonin näyttelyynsä silkkaa tulta, 24 vesivärimaalausta joilla kaikilla on yksi ja sama aihe: tuli eri muodoissaan – lieskoine, hehkuine ja kajoineen takassa ja nuotiossa, ilmiliekeissä tai kohta sammumaisillaan. 

Vellonen maalaa aina pelkästä havainnosta, jolloin hänen tulensakin on ikään kuin enemmän totta. Tiedän että jokainen nuotio on Vellosen sytyttämä oikea nuotio, tietyssä paikassa tiettyyn aikaan. Mutta ei sillä ole oikeastaan mitään merkitystä. Havainnosta maalaaminen ei ole kuvitusta. Monimutkainen prosessi, jota kautta havainto muuntuu maalaukseksi, pitää sisällään taidehistorian lisäksi taiteilijan henkilöhistorian ja kulloisenkin tunne-elämän. Kaikkea ei voi jäljittää, eikä tarvitsekaan, sillä erilaisia kosketuspintoja katsojan henkilöhistoriaan ja tunne-elämään on aina tarjolla. Tulessa joku näkee erotiikkaa, joku jotain pelottavaa. Joku vapauden, joku tuhon. Joku lämmön ja turvan. 

Tulen maalaaminen on haastava taidonnäyte. Vellonen on tottunut maalaamaan aihettaan isoina sarjana, oli sitten kyseessä ruusu, viinirypäleterttu, islantilainen geysir tai niin banaali asia kuin pöydällä oleva banaani. Sarjallisuudella on havaintoon liittyvä kiinnostava suhde. Havainnossa arvellaan olevan sekä ei-käsitteellinen että käsitteellinen sisältö. Filosofi Nelson Goodmanin mukaan "analogisille ja kuvallisille representaatiojärjestelmille on ominaista niiden 'tiheys': niissä on ääretön määrä eripyyppisiä representaatioita ja representoituja ominaisuuksia siten, että kunkin kahden välillä on aina kolmas. Representaatioiden ja representoitujen ominaisuuksien välillä voitaisiin siten tehdä yhä hienompia ja hienompia erotteluja." Juuri tätä Vellonen tuntuu maalauksissaan tekevän. Hänen tulesta koostuva näyttelynsä ei olisi tylsä, vaikka siellä olisi 24 maalauksen sijaan 268 maalausta.

Julkaistua 480: Onko banaanilla valo?

Helsingin kirjamessuilla julkistettiin Parvs Publishingin tuorein taidekirja, joka esittelee hienon akvarellistin Senja Vellosen (s. 1954) tuotantoa. Kirjoitin siihen lyhyen esseen – ja tunsin pikkuisen poikamaista iloa ilkikurisesta otsikostani, joka on kuitenkin pohjimmiltaan vakava:

Onko banaanilla valo?

Taitelijoita on tapana luokitella erilaisten ulottuvuuksien mukaan. Yksi tällainen ulottuvuus on taiteilijan suhde havainnointiin ja havaintomaailmaan. Usein puhutaan taiteilijoista, jotka maalavat havainnosta, kun taas toisten sanotaan maalaavan työhuoneellaan ”omasta päästään”, käyttäen mielikuvitustaan, muistikuviaan ja niiden sekoitusta. 

Yleisöllä on myös usein voimakkaita taiteilijoiden tekniikoihin ja välineisiin liittyviä mielikuvia. Akvarellimaalari saattaa piirtyä mieleen rantakivikossa olkihattu päässään maalaavana onnellisena taiteilijana, joka yrittää esimerkiksi pysäyttää heinän ohikiitävän heilunnan tuulessa ja auringon valon sen varressa tai veden pinnassa. 

Senja Vellonen (s. 1954) on yksi Suomen hienoimmista akvarellisteista, mutta ei hän tahdo oikein asettua luokituksiin ja mielikuviin. Akvarelli mielletään usein herkäksi luonnonhavainnon ja impressioiden välittämisen välineeksi, mutta Vellonen saattaa keskittyä maalaamaan työhuoneensa pöydällä olevia banaaneja, jotka hän sitten myöhemmin täysin arkisesti syö. Eikä häntä useinkaan näe rantaheinikossa. Itse asiassa hän maalasi ulkona ensimmäistä kertaa vasta vuonna 2010 työskennellessään Söderlångvikin kartanon jättimäisessä omenapuutarhassa maalaamalla sekä kukkivia että hedelmiä kantavia omenapuita.
 

Omenankukka, 2007.

Ja miksiköhän Vellonen maalaa banaaneja tai vaikkapa maissintähkiä – tai mitä tahansa keittiövihanneksia? Ehkä siksi, että on oikeastaan ihan sama, mitä maalaa, jos on kiinnostunut lähinnä valosta, varjosta ja väreistä – taidemaalarin perusasioita kaikki tyynni. Teoksiin rakentuva merkityssisältö – mielenmaisemat, tunne-elämä, aistillisuus ja symbolien ladattu maailma – paljastuu ehkä vasta myöhemmin, kun katsojat antavat teoksille omia merkityksiään. Myös taidemaalari saattaa löytää omien töidensä laajemmat merkityssisällöt vasta myöhemmin. Taidemaalari voi myös luoda uusien näkökulmien mukanaan tuomia merkityksiä – tai vahvistaa vanhoja. Vellosen valtaviksi installaatioiksi kasvaneet ruusuakvarellit ovat kuin Gertude Steinin tunnettu runosäe ”Ruusu on ruusu on ruusu”… Asiat ovat sitä, mitä ne ovat, mutta samalla toisto herättää nimeensä liittyvien mielikuvien ja tunteiden loputtoman kulttuurihistoriallisen kirjon. Mutta entä sitten banaani, johon kulttuurisesti ei ole ollut tapana liittää juurikaan mitään – paitsi ehkä banaanien puutteen muinaisessa sosialistisessa maailmassa? ”Banaanissa on aistillisuuden valo”, totesi Vellonen, kun istuin hänen keittiönpöytänsä ääressä. Eikä hymyillyt yhtään ilkikurisesti. Ja kun myöhemmin mietin tarkemmin asiaa, tajusin etten ollut koskaan elämässäni kuullut moista lausetta. Enkä varmaankaan enää katso banaania ihan totutulla tavalla.

Sarjasta Banaani.

Vellonen valitsee aiheensa todellisuudessa melko satunnaisesti. Aihe on lähinnä metodisesti tarpeellinen tekosyy maalaamiselle. Onhan esimerkiksi jokaisella asialla oma valonsa – oli sitten kyse banaaneista tai viinirypäleistä. Matkakohde ja sen mukanaan tuomat aiheet voivat nekin olla aika satunnaisia. Vellonen on tullut tunnetuksi muun muassa Islannin kuvaajana – vesiputousten ja geysirien loputtoman liikkeen sekä niiden vaihtuvien valojen ja varjojen tallentajana. Ja mikä olisikaan parempi aihe akvarellille kuin liikkuvan veden yhtäaikainen massiivinen paine, joka saattaa kuitenkin tuottaa vaikeasti ilmaistavissa olevan harsomaisen keveyden. Itse Vellonen kuitenkin kertoi, että ei ollut alkuun lainkaan kiinnostunut Islannista vaan haaveili pikemminkin matkasta Japaniin, jonka kieltäkin hän on opiskellut. Sattuma vei kuitenkin Islantiin, ja nyt hän on viettänyt siellä pitkiä aikoja jo viidellä matkalla. 
Vellonen tunnustaa, että parhaat maalauksetkin saattavat syntyä sattumalta. Tämä on varmaan yksi syy siihen, miksi Vellonen maalaa usein sarjallisesti – oli sitten kyse omenoista, ruusuista, varjoista, viinirypäleistä tai kekäleen hehkusta, mistä Vellonen on viime aikoina ollut kiinnostunut. Sarjallisuudella on myös havaintoon liittyvä kiinnostava suhde. Havainnossa arvellaan olevan sekä ei-käsitteellinen että käsitteellinen sisältö, kuten filosofi Markus Lammenranta totesi siteeratessaan filosofi Nelson Goodmania, jonka mukaan ”analogisille ja kuvallisille representaatiojärjestelmille on ominaista niiden ’tiheys’: niissä on ääretön määrä erityyppisiä representaatioita ja representoituja ominaisuuksia siten, että kunkin kahden välillä on aina kolmas. Representaatioiden ja representoitujen ominaisuuksien välillä voitaisiin siten tehdä yhä hienompia ja hienompia erotteluja.” Juuri tätä Vellonen tuntuu maalauksissaan tekevän. 

Loputtomien toistojen kautta katsoja saa kuvista runsaampaa ja tarkempaa informaatiota kuin kognitiiviset mekanismit pystyvät edes hyödyntämään. Katsoja ikään kuin uppoaa maalaukseen, jota hän ei pysty käsitteellisesti sisäistämään – eikä sitä ehkä tarvitse yrittääkään. Oikein harmittaa, ettei Vellonen koskaan toteuttanut ideaansa kokonaisen gallerian seinien täydellisestä täyttämisestä ruusumaalauksillaan, jotka kasvoivat ja kasvoivat kokoa. Silloin katsoja olisi todella ollut maalauksen sisällä siten, että havaintoon kytkeytyvät aistimukset ja uskomukset olisivat kietoutuneet erottamattomasti yhteen. 

Tällainen kietoutuminen voi tapahtua myös kirjan kanssa. Vellonen on koko uransa ajan tehnyt taiteilijakirjoja. Hän aloitti niiden tekemisen jo 1980-luvun alkupuolella ennen kuin omien sanojensa mukaan edes tiesi, mikä ylipäänsä oli taiteilijakirja – siis yleensä jollain tavoin kirjaa muistuttava uniikki taide-esine, joka saattaa esimerkiksi pohtia käsitteellisesti sitä, mikä on kirja.
 

Koivut syysyössä, 1990.

Taiteilijakirjassa on vastaanottajan kannalta tietty upottava ja sisäänsä imaiseva vaikutus, jonka kautta voi myös päästä ikään kuin taideteoksen sisään – se voi olla vaikkapa matka, kuten Vellosen kirjaksi asti kävelemä Via Appia Antica, yksi hänen tuoreimmista taiteilijakirjoistaan. Kirjan muotoon tehdyssä kuvassa tapahtuu outo transformaatio. Taidekriitikko Pessi Rautio pohti aikoinaan Vellosen taiteilijakirjoja ja totesi, että ”merkityksen sijaintipaikka muuttuu taiteilijakirjassa pois kuvasta, kuvan sijaintipaikkaan, kirjaan”. Myös kirjan luonteessa tapahtuu omanlainen transformaatio – kirja on ollut kevyt käyttöliittymä, jossa on raskasta asiaa, mutta taiteilijakirjassa asia onkin toisinpäin: ”Näiden kirjojen kantama asia on usein mahdollisimman aineetonta, epäpainavaa: varjoja, läpi-imeytynyttä väriä, kaupungin valoa, kukan terälehteä”, kuten Rautio toteaa. Vellonen itse kommentoi: ”Taiteilijakirjoissa toivon katsojan pääsevän lähemmäksi maalausta, syvemmälle maalaukseen: valon ja varjon runouteen, mutta samalla myös omaan sielunmaisemaani.” Vellonen kokee taiteilijakirjan ”värien runoudeksi kirjan muodossa”. Hän on tehnyt vuosien saatossa useita kymmeniä taiteilijakirjoja, jotka ovat myös kiertäneet näyttelyissä ympäri maailmaa. 

Vaikka väri ja valo muodostavat Vellosen työskentelyssä taiteeksi tulemisen riittävät ja välttämättömät ehdot ja vaikka hän ei ikään kuin yrittäisikään sanoa mitään muuta, on hän toisinaan äärimmilleen viritetyn aistillinen maalari – avoimeen eroottisuuteen asti: ”Ei se haittaa, jos töitäni kutsutaan eroottisiksi… jos niihin tuntuu tulevan sellainen tunnelma.” 

Rypäleitä, 2009.

Näyttelykuvia 769: Kyllä ne amatööritkin osaavat

Tuppaa näitä näyttelykäntien raportointeja jäämään rästiin, kun tulevan kesän stressi – Vaivaisukot Kerimäellä ja Kipinä Fiskarsissa – alkaa jo painaa päälle, ja väsymys kaikesta edeltävästä on vielä jotensakin hoitamatta. Mutta yritän kaivella vähän kuva-arkistojani – yhdenlaista terapiaa se on tämäkin. 
Toissaviikon perjantaina (8.2.) kävin Palvelukoti Sofiassa puhumassa tulevasta Georg Ots -savikiekko-DJ-keikastani ja samalla katsoin näyttelyn – joita Sofiassa muuten järjestetään säännöllisesti. 
Käytävillä oli Katriina Peren (s. 1946) näyttely Taiteilen – siis elän (9.1.–10.2.). Pere on akvarellisti ja sellaisena harrastaja – mutta varsin osaava. Varsinkin niissä töissä, joissa hän oli irrottautunut silkasta havainnosta ja hieman rikastuttanut kuvaa omilla assosiaatioillaan ja lähtenyt rakentamaan kuvaa sen omilla ehdoilla, toimivat oikein hienosti. On hän toki hyvää oppiakin saanut: hänen käymillään lukuisilla kursseilla on ollut opettajina muun muassa Senja Vellonen (s. 1954) ja Marjatta Hanhijoki (s. 1948). 

 

Varsin raikas ja tasapainoinen näyttely – ja myös hyvä muistutus siitä, että kaikkialla kannattaa kulkeissaan kiinnittää huomiota taidetarjontaan. Sitä törmää yleensä moneen kiinnostavaan asiaan. Ja vaikka ammatiltani kriitikko olenkin, suhtaudun taiteeseen joskus aika banaalisti – "tykkään" tai "voisin laittaa seinällenikin", niin kuin vaikka tämän herkän ja aika jännittävän työn:

PS. Sain juuri tiedon, että aikatauluongelmista johtuen näyttely on avoinna vielä helmikuun loppuun saakka. Joten matkaan vain (Kuvernöörintie 14). Yllättäkää joskus itsenne.

Katutaidetta 69: Jälleen Kaapelitehtaalla

Eilen leikin taas kuraattoria – tulevaa Polaroid-näyttelyä varten. Kävin Kaapelitehtaalla kahdessakin työhuoneessa ihmettelemässä sitä, kuinka monella tapaa Polaroidia on käytetty. Antti Tanttu (s. 1963) on suurentanut runollisessa Vanitas-sarjassaan Polaroidejaan suurikokoisiksi lambdavedoksiksi:

Senja Vellonen (s. 1954) on puolestaan kuvannut Polaroidilla ystävänsä varjoa erilaisia taustoja vasten ja käyttänyt kuvia sitten akvarelliensa luonnoksina:

Vellosta on innostanut myös Arto Mellerin runo Varjon suura. Katsokaa tästä linkistä Melleri Pekka Rechardtin kanssa esittämässä runoa livenä.

Eli taas löytyi hienoa materiaalia.

***

Ja Kaapelin pihalla törmäsin taas katutaideharrastukseeni. Helsinki Underground Art Weekend (11.–13.5.) oli jättänyt jälkeensä hienosti tuunatun auton: