Julkaistua 369 & Näyttelykuvia 753: Miehen riemua

Maanantaina Galleria Ortonissa vietettiin isolla porukalla avajaisia. Ilomiehet – AnttiArkoma (s. 1961), Niels Haukeland (s. 1957), Petri Hytönen (s. 1963), Aarne Jämsä (s. 1956), Mikko Paakkola (s. 1961), Paavo Paunu (s. 1965) ja Henry Wuorila-Stenberg (s. 1949) ripustivat sunnuntaina näyttelynsä, ja yhdessä tehtyjä teoksia piisasi:

Tänä aamuna kirjoitin gallerian verkkosivuille esittelyn ryhmästä:

Miehen riemua

Taiteilijaryhmiä on nykyaikaisen taide-elämän keskuudessa ollut aina. Usein on kyse tyylillisesti tai henkisiltä taustoiltaan samanhenkisistä taiteilijoista – varsinkin modernismin ns. ismien taisteluiden tuoksinassa syntyneistä ryhmistä. Toisinaan tekniikka ja erilaisten teknisten ongelmien yhdessä pohtiminen ja ratkaiseminen yhdistää tekijöitä. Toisinaan vain hyvin toistensa kanssa viihtyvät kaverukset haluavat pitää yhdessä näyttelyitä, onhan se esimerkiksi taloudellisesti helpompaa.

Suomen taide-elämässä on koko 2000-luvun vaikuttanut harvakseltaan esiintynyt taiteilijaryhmä, jonka toiminta on melko poikkeuksellista. Ilomiehet – Antti Arkoma (s. 1961), Niels Haukeland (s. 1957), Petri Hytönen (s. 1963), Aarne Jämsä (s. 1956), Mikko Paakkola (s. 1961), Paavo Paunu (s. 1965) ja Henry Wuorila-Stenberg (s. 1949) – kokoontuvat usein piirtämään yhdessä, ja seurauksena on aina taideteoksia, joissa yksittäinen kädenjälki häviää kollektiivisen luomisen juonteeksi. Kukin taiteilijoista on jo vakiintunut ja hankkinut menestystä omalla urallaan, kuka maalaten ja kuka veistäen, mutta yhdessä syntyneet työt eivät useinkaan paljasta niiden tekemiseen osallistuneita taiteilijoita. Joissain ovat kaikki mukana, joissain muutama – miten sessioihin onkaan kulloinkin ehditty, sillä joukko on levittäytynyt myös eri puolille Suomea: Porvoosta Sipoon, Helsingin ja Turun kautta Orivedelle.
Tyylillisesti tarkastellen – ja epäilemättä myös ihmisinä – taiteilijat poikkeavat melko paljon toisistaan, mutta yhteinen sävel tuntuu löytyvän pakottomasti. Sävel onkin hyvä vertaus: kollegani Seppo Heiskanen totesikin osuvasti Ortonin näyttelyn yhteydessä Ilomiesten sekatekniikkateosten olevan kuin jazzmusiikkia. Improvisoinnista onkin epäilemättä kyse: jotkut maalaavat pohjia, antavat virikkeen, joku lisää jotain, vie teemaa johonkin suuntaan, ja joku taas kommentoi. Ei olisi lainkaan haettua puhua myös klassisen musiikin termein: Ilomiesten teoksista voi hakea myös kontrapunktin ja polyfonian ulottuvuuksia.
Oma osuutensa työskentelyn onnistumiseen on myös yhteisöllisyydellä ja pelkän miehisen yhdessäolon paineettomuudella – machomiehistä on turha puhua. Ryhmä julisti jo vuonna 2000: ”Ilomiehet etsivät miehen elämän valopuolia ja julistavat vapautuneen ja rennon miehen puolesta.” Olen seurannut ryhmän toimintaa, ja uskallan sanoa, että ei toiminta todellisuudessa aina ole ollut niin vapautunutta ja rentoa, mutta juuri yhdessä tekeminen on tae oikeasta suunnasta ja kehityskuluista, jotka tulevat näkyviin myös tuotannossa. On itse asiassa varsin emansipatorista, että miehet voivat olla keskenään muuallakin kuin kapakassa tai halata toisiaan muutenkin kuin joukkuepelissä syntyneen maalin jälkeen. Piirtäminenkin voi yhdistää aidosti – sekä tuottaa onnistumisen tunteita ja riemua.

Riemukkaat miehet avajaisissa: vasemmalta Arkoma, Hytönen, Wuorila-Stenberg, Jämsä, Paakkola, Haukeland ja Paunu.

Töissä vappujuhlissa

Vapunaattona lähdin retkelle Porvooseen. Tarkoitus oli pohtia Ilomiesten – Antti Arkoma (s. 1961), Niels Haukeland (s. 1957), Petri Hytönen (s. 1963), Aarne Jämsä (s. 1956), Mikko Paakkola (s. 1961), Paavo Paunu (s. 1965) ja Henry Wuorila-Stenberg (s. 1949) – kanssa Galleria Ortonin tulevaa joulukuun näyttelyä. Työstä ei kuitenkaan tullut mitään, kun Hytösen pitopöytä oli koko ajan kukkuroillaan:

Pitää siis kokoustaa myöhemmin uudestaan. 
Mutta bändi – nimeltänsä Rudi – oli hyvä:

Yöllä tiputin Haukelandin kotiinsa Sipooseen ja sain samalla bongatuksi minulle uuden työhuoneen. Haukeland iloitsi tuoreimmasta vesilasista ja puusta valmistetusta veistoksestaan:

Näyttelykuvia 658 & 659 & 660 & 661 & Luettua 111 & 112 Katutaidetta 65: Normaalisunnuntai

Viime sunnuntaina tein normaliin tapaan taas pienen kierroksen. Aloitin Galleria Sculptorista, jossa oli Paavo Paunun (s. 1965) näyttely (30.3.–15.4.):

Paunulla on aina ollut vaikeuksia pitäytyä pelkässä kankaassa, kun hän maalaa. Ennen hänen maalauksensa levisivät hauskalla tavalla eräänlaisiksi tilallisiksi näyttämöiksi, mutta nyt hän on vapauttanut itsessään asuvan pienen veistäjän kokonaan. Sculptor oli siis täynnä veistoksia. 

Martta Heikkilä kirjoittaa tiedotteessa kauniisti: "Paunun kuvat heijastavat kokemusten ainutkertaisuutta ja ihmisen suhdetta maailman tuntemattomiin ulottuvuuksiin: luontoon, mielen syvyyksiin, taiteilijan ja katsojan mielikuviin."

Joutopuuhun veistetyissä figuureissa piisasi ihmeteltävää:

Paunu on yhtäaikaisesti sekä taidokas että pikkupoikamaisen suora ja naiivi, mikä sopii tällaisiisn teoksiin mainiosti. Varmuuden ja ihmettelyn tuottama yhteisjälki oli vallan hienoa. Katsojakin sai hämmästellä taiteen maailmaa ja taiteen kautta laajemminkin ihmisten jakamaa maailmaa. Tuli oikein hyvä olo.

***

Vähän samanlainen tunne tuli Markku Arantilan (s. 1960) näyttelyssä Alaskalan kuuma kesä (28.3.–15.4.) tm-galleriassa. Arantilan akvarellit ovat nekin sekä taidokkaista että tosi lapsellisia – siis hyvällä tavalla. Arantila luo kerronnalista ja vähän absurdia maailmaa, jossa mennään unen ja valveen sekoituksessa väliin varsin huikeisiin sfääreihin. Teoksissa on myös paljon kuvallista tarttumapintaa – ja myös luettavaa:

Itse asiassa tämänkin tarinan pitäisi ilmestyä kirjana. Mutta kuka loisi meille sellaiset markkinat, että tällaisia kirjoja myös kannattaisi tehdä?

Sen verran voisin kuitenkin antaa sapiskaa taiteilijalle, että kahdentoista samankokoisen akvarellin ripustaminen riviin ei ehkä ollut ihan riittävää – jotain pikku jippoa tai rytmiä olisi voinut kehitellä. 

Vaan hyvä mieli jäi näistäkin kuvista:

Alaskalan kuuma kesä, 2011.

***

Galleria Amassa on Nanna Hännisen (s. 1973) näyttely Plants/Objects/Trees/People/PAINT (31.3.–22.4.). Hänninen kuvaa, maalaa ja kuvaa uudelleen, enkä kyllä oikein ymmärrä miksi. Hänen maalausjälkensä ei ole erityisen kiinnostavaa, eikä valokuvan viimeaikainen trendikäs "maalauksellisuus" tästä miksikään muutu – jää vain päälleliimatuksi:

Central Park I, 2011.

Sovitaan vaikka niin, että minä en saa otetta.

***

Hännisen kanssa hieman samanlaista tekniikkaa käyttää newyorkilainen katutaiteen konkari Ghost (s. 1964), joka esiintyy Make Your Mark Galleryssä näyttelyllään Then and now (6.4.–29.4.):

Tämä vanhan koulun konkari, joka maalasi 1980-luvulla New Yorkin metrovaunuja on osassa töistään käyttänyt pohjana kuvia 1980-luvulla maalaamistaan metrovaunuista ja laittanut päälle uutta. Näin syntyvä kerroksellisuus on ihan kiinnostavaa, ja kertoo myös katutaiteen muutoksista. Toki Ghostillakin on näiden maalareiden tavoin taipumus rankkaan maneeriin, mutta lajilla kuin lajilla on omat kirjoittamattomat sääntöjärjestelmänsä. 

Jos haluaa tutustua erään lajityypin aineksiin, on siihen siis nyt mahdollisuus:

Ja minähän innostuin ostamaan vielä galleriasta halvalla Ghostin urasta kertovan kirjan:

Ket: Ghost – RIS Crew. From Here to Fame Publishng 2010.

Tämän lajityypin kirjoilla on taipumus tehdä kohteestaan aina vähän liian suuri mestari, uniikki ja voimakkaasti muista erottuva. Mutta jos genre on outo ja jos haluaa hyvän kuvan yhden kokeneen graffitintekijän urasta, tämä on mainio pieni kirja. Kentän rakenne ja jännitteet sekä alan yleisempikin kulttuurihistoria aukenee hyvin, ja duunejakin on sitten parempi tarkastella.

***

Ja luin minä sitten vielä Petri Hytösen (s. 1963) näyttelyn yhteydessä julkaistun tabloidin, jonka löysin hautautuneena yöpöydälleni:

Hytösen näyttely oli mainio, ja niin oli tämä kaunokirjallisia ambitioita osoittava tekstivalikoimakin. Siinä hän avaa väliin absurdia ja väliin yhteiskuntakriittistä kuvamaailmaansa. Hytönen ei turhista älyllisyyden vaatimuksista piittaa, ja tekstin raikkaus on siksi huomattavaa – jos kohta yhteiskuntakritiikki voisi olla vähän jäsentyneempää (enkä nyt ihan tarkoita ihan sitä, mitä Matti Apunen vaatii Palefacelta). Toki on sanottava, ettei Hytönen tällä vielä Sofi Oksaseksi nouse. Hytösellä on sen verran ITE-meininkiä, että viimeistely jää vajaaksi. Hieman hiontaa (mahdollisesti kustannustoimittamista tai ateljeekritiikkiä), niin tästähän uutta uraa urkenee.

Näyttelykuvia 641: Ahkera taiteilija

Viime viikon torstaina piipahdin juuri ripustetussa Paavo Paunun (s. 1965) näyttelyssä (30.3-–22.4.) Korjaamo Galleriassa. Maikkari halusi minun ssanovan jotain fiksua Paunun näyttlystä (pätkää en koskaan nähnyt, joten fiksuudesta en sen enempää tiedä):

Tässä voipunut sankari, joka avasi yhtäaikaa näyttelyt sekä Korjaamolla että Galleria Sculptorissa (30.3.–15.4.):

Komeaa on Paunun jälki. Samalla se kuitenkin välttää turhan elvistelyn – sen verran herkkää ja monimuotoista hän tekee, että viitteitä mihjinkään machoiluun ei ole. Näin Martta Heikkilä tiedotteessa: "Paunun kuvat heijastavat kokemusten ainutkertaisuutta ja ihmisen suhdetta maailman tuntemattomiin ulottuvuuksiin: luontoon, mielen syvyyksiin, taiteilijan ja katsojan mielikuviin."

Paunu on rajoista piittaamaton maalari, jonka teoksevat muuntuvat helposti reliefeiksi, veistoksiksi ja installaatioiksi – kulloistenkin vaatimusten mukaan. Teos menee sinne, minne tarvitsee.

Sculptorin osuus on minulta vielä näkemättä, mutta enköhän palaa asiaan.

PS. Ja niin pieni on ihmisen mieli, että kun näin emerita-presidenttimme myöhemmin Hakaniemen hallin nurkalla, kun kävin ostamassa aitoa kotimaista palvattua hevosenlihaa Holmbergilta (maksamaton mainos!), oli pakko ottaa kuva – tosin sentään häveliäästi kaukaa ja takaapäin. Kummallista. Minä kun en koe olevani lainkaan sellainen ihminen. Siis olen kai sittenkin.

Voiko mies olla vapautunut ja rento?

Eilen kävin Henry Wuorila-Stenbergin (s. 1949) työhuoneella vähän urkkimassa, mitä seitsemän miehen aina silloin tällöin aktivoituva, vapautuneen ja rennon miehen (??!!) puolesta liputtava taiteilijaryhmä Ilomiehet on suunnitellut Mäntän kuvataideviikoille, jota kuratoin. Melkein kaikki olivatkin paikalla, ja työsuunnittelmatkin näyttivät olevan hienolla mallilla – itse asiassa oikein odotuksia herättävän hienolla mallilla. Miehet olivat miettineet äitisuhteen omituisuuksia:

 Ylärivissä Paavo Paunu (s. 1965), Henry Wuorila-Stenberg, Niels Haukeland (s. 1957) ja Petri Hytönen (s. 1963). Istumassa Antti Arkoma (s. 1961). Aarne Jämsä (s. 1956) ja Mikko Paakkola (s. 1961) olivat valitettavasti estyneitä.

Ja tulihan taas nähtyä se, miltä ahkeran taiteilijan työhuoneella näyttää. Siellä oli maalattu:

Näyttelykuvia 146: Stendahlin oireyhtymä käytännössä

Nykyään Raumalla vaikuttava taidemaalari Paavo Paunu (s. 1965) ei ole pitkiin aikoihin pysynyt raamien sisällä. Sen lisäksi, että hän tekee veistoksia ja installaatioita, eivät hänen maalauksensakaan yleensä noudata suorakaiteellista estetiikkaa. Näin on laita myös tuoreimmassa näyttelyssä (10.9.–3.10) Forum Boxissa. Yllä Paunu itse jättimäisen neliosaisen Neljä unta (2008–10) -maalauksen edessä näyttelyn avajaisissa muutama tunti sitten. 

Paunun omin sanoin hän käyttää teoksissaan "erilaisia mittakaavoja, jotka häivyttävät teosten ja katsojan maailman erillisyyttä". Itse asiassa oli aika kummallista, että heti tämän luettuani näin erään vanhan tuttavani, joka kertoi meinanneesa kaatua ison keltaisen teoksen edessä – itse hän vitsaili Stendahl-syndroomasta, siis siitä kun taiteen tuottama kolahdus aiheuttaa jonkinlaisen limbisen ylikuumenemisen. Lienee siis empiirisesti heti todennettu, että Paunu on päässyt tavoitteisiinsa. 

Minulla ei ole tapana kaatuilla taiteen edessä, mutta vaikuttunut olin minäkin. Paunun töissä on sitäpaitsi selliasta hauskaa rosoa, että ensin ne vaikuttavat vähän liiankin huolettomilta, mutta parempi tutustuminen kertoo hänen kuitenkin olevan aika tarkka taiteilija. Roso on pikemminkin sitä rosoa, jota ihmisen psyykessä tätyy olla jotta hän olisi ihan oikea ihminen. Sitä Paunu osaa kuvata – siis aika realistista maalausta loppujen lopuksi. Ja sitten kaikessa on kuitenkin myös vähän runoa, joskus ihan konkreettisesti:

                                

                                Sinä iltana hän sijasi

                                itselleen vuoteen sohvalle

                                ja siitä lähtien hän oli nukkunut sohvalla joka yö

Runoa luki myös konstruktivistinen taidemaalari Jorma Hautala (s. 1941), jolla on tapana varsin ahkerasti kiertää nuorempienkin kollegoiden näyttelyitä:

En ehtinyt avajaisten tungoksessa keskustella Hautalan kanssa Paunun taiteesta sen tarkemmin, mutta vanhemman mestarin tarkkaavaisuus ja myhäily antoivat sellaisen vaikutelman, että hyvältä kokonaisuus taisi näyttää.