Ja vielä pieni lisäys edelliseen

Edellä mainitsemani taiteilijaluettelo jatkuu. Mukana ovat siis myös Ernst Mether-Borgström, Jorma Hautala, Jan Kenneth Weckman, Pekka Ryynänen, Sakari Marila, Marika Mäkelä, Melec Mazici, Lauri Ahlgrén, Antti Ukkonen ja Kuutti Lavonen.

Julkaistua 132 & 133: Keskiluokkaisen elitismin pelimerkkejä & Suomalaista fantasiaa

Tänään ilmestyi Ilkassa kritiikkini EMMA:n Joan Miró-näyttelystä. Mukana oli myös pieni kainalojuttu näyttelyn yhteyteen tehdystä kokoelmasta suomalaista Miró-henkistä taidetta. Aika rankka juttu siitä tuli. Vanha taiteilijaäitinikin sanoi siitä aamulla soitettuaan, että "pitääkö sinun aina olla niin ilkeä". Minä vastasin, että "pitää". Korostettakoon kuitenkin, etten minä tällaisten juttujen kirjoittamisesta erityisesti nauti, mutta katson kuitenkin kritiikin velvollisuudeksi olla tarvittaessa instituutioiden suhteen erityisen valppaana. Museot kun tekevät ikään kuin by definition aina hyvää työtä, eivätkä ihmiset aina oikein tajua, että sielläkin on taustalla virheitä tekeviä, inhimillisillä heikkouksilla varustettuja ihmisiä eikä mitään taidehistoriarobotteja. 
On ehkä myös todettava, että omasta mielestäni tämä on tärkein kirjoittamani kritiikki pitkään aikaan – ainakin tämän vuoden osalta. 

Keskiluokkaisen elitismin pelimerkkejä

Surrealismin suuren mestarin näyttely ei tule nousemaan kovinkaan merkittäväksi osaksi suomalaisen taide-elämän historiaa.

Katalonialaisen surrealismin mestarin Joan Mirón (1893–1983) näyttelyn Suomeen tuomisen tulisi olla ns. kulttuuriteko. Vaan eipä ole tästä näyttelystä sellaiseksi. Monipuolisena taiteilijana – maalarina, graafikkona, veistäjänä ja keraamikkona – tunnettu Miró oli joka suuntaan kurkottavan luovuutensa lisäksi ryöppyävän tuottelias, jota taidettiin vanhoilla päivillä viedä vähän kuin pässiä narusta. Hänen loppupään tuotannossaan on auttamaton tehtailun maku, mitä ei lainkaan vähennä se tosiseikka, että hän on muun muassa Salvador Dalín (1904–1989) ohella yksi maailman väärennetyimmistä taiteilijoista. Väärennösten lisäksi mukana on graafisten vedosten sarjojen koolla ja erilaisilla signeeraustavoilla pelaamisen tuottama harmaa alue, minkä takia paremmat huutokauppakamarit ovatkin nykyään erityisen varovaisia sen suhteen, mitä ne näiltä taiteilijoilta ylipäänsä ottavat kaupattavaksi.

En toki yritä langettaa Espoon näyttelyn ylle mitään epäilyksen varjoa, ja toivottavaa jättääkin nyt näyttelyn taiteellinen laatu, vaikka ei kai Espoolla olisi resursseja kunnon Miró-näyttelyyn ollutkaan. Varsinaisen tutkitun tai joitain uusia näkökulmia tuovan tai edes joiltain osin kattavan näyttelyn sijaan tämä näyttely on hutiloidusti koottu. Fundació Pilar i Joan Miró a Mallorcalta on saatu mukaan joukko hienoja maalauksia, ja sitten on haalittu ne Mirót, joita lähietäisyydeltä on löytynyt. Lopun eli näyttelyn jättiosan – yli 70 teosta – muodostaa pariisilaiselle Galerie Lelongille kuuluva myyntikokoelma Miróta. Sitä tuntuu piisaavan aivan loputtomasti, vaikka Mirón kuolemasta onkin jo kulunut jo kohta kolmekymmentä vuotta.

On näyttely siis siinä mielessä kattava, että se kertoo ennen kaikkea siitä, mitä tuotteliaalle mestarille voi pitkän uran myötä käydä. Se kertoo lähinnä siitä, miltä Miró näyttää nykyaikaisten taiteen kaupparatsujen silmin. Miró oli tunnettu maksiimistaan, jonka mukaan ”taide on ihmisistä ja ihmisille”, ja siksi onkin traagista tai vähintäänkin tragikoomista, että juuri hänen taiteensa muuntui hengeltään keskiluokkaisen elitismin pelimerkeiksi. Sellaisia tämä näyttely on täynnä. 

 Querelle d'amoureaux I, litografia, 1981. Tällaisia 1980-luvun alun Mirón litografioita on Suomessakin vähän väliä taulukauppojen ikkunoissa.

Surullista on myös se, että meneehän tällainenkin näyttely tavallaan ihan täydestä. Ihmiset tulevat kansoittamaan sen, ja Miróta tullaan rakastamaan Suomessa vielä entistä enemmän. Ja onhan näyttelyssä toki useita hienojakin teoksia. Tuli vain sellainen haikea olo, että ihmiset olisivat oikeasti ansainneet vielä paljon enemmän. Vaikkapa juuri sen yhden näyttelyn, jonka voi muistaa koko loppuelämänsä. Tämä näyttely ei ole lähelläkään sellaista.

Suomalaista fantasiaa

Espoon Miró-näyttelyn yhteydessä on sangen oivaltava pieni kokoelma suomalaisten Mirón henkisten oppipoikien tai hengenheimolaisten teoksia, jotka valottavat hyvin Mirón ja myös surrealismin monipuolista vaikutusta Suomen taiteeseen. Mukana on seitsemän taiteilijaa: Ole Kandelin (1920–1947), Ernst Mether-Borgström (1917–1966), Rolf Sandqvist (1919–1994), Max Salmi (1931–1995), Kauko Lehtinen (s. 1925), Antti Vuori (s. 1935) ja Kari Huhtamo (s. 1943) – kukin muutamalla teoksella. Olisi oikeastaan ollut hauska nähdä tästä alueesta vähän tutkitumpikin kokonaisuus. Ei näyttelyluettelossa ole esimerkiksi mitään muuta kuin lyhykäinen esseentynkä Mirón vaikutuksesta Kandelinin tuotantoon. Nythän olisi ollut tilaisuus vaikka haastatella Lehtistä, Vuorta ja Huhtamoa.

Kaikessa pienuudessaankin tällainen sivunäyttely on mainio idea, koska silloin katsoja voi ihan konkreettisesti nähdä sen, millä tavalla vaikutteet ympäri maailmaa liikkuvat. Tällainen näyttely on myös oiva tilaisuus tuoda esiin jo vähän unohdettujakin hahmoja – kuten vaikkapa Rolf Sandqvist, joiden työt näyttelyssä olivat suorastaan riemukkaita.

Julkista taidetta 3: Kävelyllä Vaasassa

Suomen pienet kaupungit ovat toisinaan varsin masentavia julkisen taiteen suhteen. Jokunen mahtipontinen vapaussodan muistomerkki on yleensä tarjolla, niin kuin Vaasassakin. Ja sitten on muutama paikallisen ei-niin-kauhean-hyvin-julkisen-veistoksen-mittakaavan-vaativuutta-ymmärtävän kuvanveistäjän hengentuotos, niin kuin Vaasassakin.

Vaasassa vapaussodan henki korostuu aivan erityisesti, sillä torin dominoinnillaan pilaava – tai onhan se pilattu jo rumalla arkkitehtuurilla – Yrjö Liipolan (1881–1971) Suomen vapaudenpatsas (1938) ei ole järin hieno, mitä vielä korostaa toisen kuvanveistäjän, Jussi Mäntysen (1886–1978) suunnittelema mahtipontinen jalusta:

Tätä vaikutelmaa on varmaan yritetty tietoisesti keventää Erkki Kannoston (s. 1954) kolmen erillisen veistoksen (2005–06) kokonaisuudella. Makuasioitahan nämä ovat, mutta minut Kannoston epäplastisuus ja tekopirteä huumorintaju vievät ajassa jonnekin 1970-luvun itäiseen Eurooppaan – ilmaisukieleen, jota voisi nimittää vaikkapa sosialistiseksi modernismiksi. Ne eivät ole siis oikein tätä päivää. Ne ovat 'anakronistisia' niin kuin hienommin sanotaan. Ainakaan tämä huumori ei minua oikein puhuttele:

Näen Kannoston työt itse asiassa miltei kitschinä, joille ei arvokasta kaupunkitilaa – tai yli miljoonaa mummonmarkkaa, jos niikseen tulee – olisi kannattanut uhrata.

Toisaalta muuttuvathan ne ajan mittaan tietyllä tavalla näkymättömiksi ja siten harmittomiksi niin kuin suuri osa julkisesta taiteesta. Kuten vaikkapa Emil Filénin (1890–1958) – tyypillinen jo vähän unohdettu keskinkertainen veistäjä, joka sai aikoinaan aika paljon julkisia tilauksia, muun muassa yhdeksän sankaripatsasta – ja Taideteollisessa oppilaitoksessa pitkään vaikuttaneen ja myös lasitaiteilijana tunnetun Yrjö Rosolan (1904–1989) symboliset korkokuvat Suomen pankin talossa. Rosola kuvaa työn arvokkuutta:

Filénin aiheena ovat puolestaan elinkkeinoelämä, kauppa ja teollisuus:

Osa veistoksista kestää aikaakin kohtuullisesti, kuten vaikkapa Emil Wikströmin (1864–1942) Zacharias Topelius (1915), joka näyttää vähintäänkin siltä kuin vanhan klassikon pitääkin näyttää:

Ja sitten se pakollinen paikallinen hirvitys. On aivan käsittämätöntä, että vaasalaiset ovat sallineet kaupunginarkkitehtinsa pilata kaupunkikuvaa ympäri Vaasaa levinneillä harrastelijataidonnäytteillään. Kyse on Asko Halmeesta (s. 1931), jolla on Vaasassa kaikkineen ainakin kuusi toinen toistaan kökömpää julkista teosta. Hän toimi kaupunginarkkitehtina vuosina 1976–94.

Kun tulin Kuntsin museon luo ajattelin, että onpa heillä yllättävän heikko Ernst Mether-Borgströmin (1917–1996) veistos jostain 1960–70-lukujen vaihteesta, mutta se olikin aito Asko Halmeen Meander vuodelta 1996:

Niin, että ei Vaasa kovin kummoinen veistoskaupunki ole. Se vähän harmittaa, että illan pimennyttyä unohdin katsastaa Jaakko Niemelän (s. 1959) valoteoksen Gridlock (2006). Ainakin kuvien perusteella se on hieno.