Näyttelykuvia 783 & 784 & 785 & 786: Naismestareita kyllikseen

On taas välillä niin paljon töitä, että en ehdi päivittämään blogia. Ja samalla syyllisyys alkaa painaa: muistan esimerkiksi jostain syystä miltei joka päivä, etten aikoinaan kirjoittanut mitään Sirkka-Liisa Longan (s. 1943) näyttelystä (5.–27.1.) Galleria Amassa, missä kävin 13.1. – siis jo kaksi kuukautta sitten. Se oli kaiken lisäksi sillä tavalla aika hauska päivä, että päätin katsoa samana päivänä Leena Luostarisen (s. 1949) Tiikerinpiirtäjä-näyttelyn (12.1.–3.3.) Helsingin Taidehallissa yrittäen olla ensimmäistä kertaa ikään kuin ulkopuolinen ja sitten katsoa perään toisen kissapetotaiteilijan vähän niin kuin vertailumielessä.

 Taidehallin kuvanveistosali Leena Luostarisen näyttelystä.

No eihän siitä "objektiivisuudesta" tietenkään mitään tullut. Mutta yritin kuitenkin kävellä näyttelyssä hiljakseen ja vähän analyyttisestikin – ainakin jo helpottuneena. Kyllä se vain oli hieno näyttely, vaikka joissain kohdin ripustus olikin vieläkin vähän liian runsas – vaikka sitä karsittiinkin ripustusviikolla aika paljon. Jos vähänkin saimme rikastettua kuvaa Luostarisesta, olen kuitenkin varsin tyytyväinen. Hänestä on mielestäni tehty liian voimakkaasti kuvaa leimallisesti 1980-luvun taiteilijana, ja kun katselin kuvanveistosalin komeita 1990-luvun töitä, rakastuin niihin koko ajan enemmän ja enemmän. Niitä leimaa joku äärimmäisen hienostunut synteesi Luostarisen aiemmasta tuotannosta. Itse asiassa odotan oikein innolla sitä, mitä hän ryhtyy nyt kevään herätessä maalaamaan. Olisiko jälleen uuden synteesin paikka?    

***

Taidehallilta matkasin sitten Galleria Amaan, jossa oli esillä Sirkka-Liisa Longan 70-vuotisnäyttely. Lonka on jo useana vuotena työskennellyt Amazonin sademetsissä, ja myös hänen töissään kissapedot ovat saneet näkyvän osan:

Kevään pennut, 2012.

Longan utuinen sademetsä kasveineen ja eläimineen oli varsin lumoava, ja tietyllä tavalla samoin romanttinen kuin Luostarisellakin – vaikkakin täysin erilainen. Ei Lonkakaan illustroi mitään Amazonilla näkemäänsä vaan suodattaa havainnot oman näkemyksensä kautta kokonaisuudeksi, jolla on aika vähän tekemistä varsinaisten havaintojen kanssa. Oikein hieno näyttely – kaunis kokonaisuus ihan kaikissa kauniin aidosti hyvissä merkityksissä. Lonka on varsinainen utuisen lumon mestari. Oli sitä paitsi hauska kuulla Luostarisenkin arvostavan kollegaansa – ei siis mitään turhia reviirirajoja.   

***

Sama arvostus muuten jatkui Marjatta Tapiolan (s. 1951) molemmissa näyttelyissä – Galleria Sculptorin näyttelyssä (13.2.–3.3.) ja Helsingin taidemuseon näyttelyssä (15.2.–26.5.) , joissa kävimme yhdessä Luostarisen kanssa 3.3. Suosittelenkin taidenäyttelyn katsomista maalarin kanssa, jos sellainen tilaisuus avautuu, sillä sitä oppii katsomaan välillä sellaisiakin ulottuvuuksia, joita maallikko ei aina välttämättä hiffaa. Sculptorissa oli hauska havaita, että ne kaksi runsasfiguurisempaa maalausta olivat meille kummallekin ne läheisimmät: 

   

Olen ollut huomaavinani, että tällainen vähäeleisempi maalaaminen on joillekin Tapiolan taiteen rakastajille ollut vähän ongelmallista – hänet kun on alun perin sijoitettu siihen rajumpaan ekspressiiviseen lokeroon –, mutta minä kyllä katson mieluusti sitä virtuoosimaista ja ilmaisuvoimaista viivaa, mikä tällaisia teoksia dominoi.

Lähdimme innolla jatkamaan Tennispalatsiin, missä oli tarjolla Tapiolan retro. Ensin se tuntui vähän turhan pieneltä, koska pitkän uran teoksia oli tarjolla vain kolmisenkymmentä, mutta kyllä niissäkin katsottavaa, pohdittavaa ja myös muisteltavaa riitti. Moni teoksista oli sitä paitsi tuttu vain kirjojen kautta tai sitten muuten vain jo unohtunut. Olisin kyllä oikeasti halunnut nähdä sellaisen näyttelyn, jossa olisi ollut edes vähän tarjolla syrjäpolkuja ja kokeiluja. On Tapiola sen verran kova maalari, että hän olisi senkin kestänyt. 

Pääsiäinen, 1980.

Tapiolan reitti omakohtaisista aiheista kohti ylesmaailmallisia, mytologiasta ponnistavia aiheita on hienoa katsottavaa. Sekä taidon että viisauden lisääntyminen näkyy siinä prosessissa, jossa viiva muuttuu koko ajan helpomman ja vaivattomamman näköiseksi – mutta eiköhän senkin vetämisessä oma tuskansa piile. 

 Talvi, 1999–2000.

***

Alkuvuosi on ollut varsinaista naismaalariemme juhlaa. Ja kun yritän rehellinen olla, lisään  samalla syyllisyyttäni koko ajan. Minulta jäi kiireen ja yhteensattumien kautta kokonaan näkemättä Anna Retulaisen (s. 1969) näyttely (11.1.–3.2.) Helsinki Contemporaryssa – olisin saanut vertailla Retulaisen ja Tapiolan hevosta:

 Whistlejacket, 2012.

Oikein hävettää. Ja jäipä minulta näkemättä myös Nanna Suden (s. 1967) näyttely (28.9.–20.1.) Helsingin taidemuseossa. Tosin sain 23.1. kokea hauskan kohtaamisen. Toisinaan tässä ammatissa saa nähdä sellaista, mitä tavalinen katsoja ei pääse näkemään. Kävin tuolloin Thomas Wallgrenin kanssa vähän ennakkotutustumassa museoon, koska olimme tulleet valituiksi johtokuntaan, ja kävelimme saleissa, joissa Sutta purettiin ja Tapiolaa ripustettiin yhtäaikaa. Vasemmalla Susi ja oikealla Tapiola:

Suomalainen maalaustaide tuntuu voivan oikein hyvin.

Luettua 79: Kirjamessuilla joka vuosi

Välillä tuntuu siltä, että olen pelkkä puhekone. Kun olin käynyt Inkerin kulttuuriseurassa puhumassa viime torstaina, en suinkaan saanut mennä viinakauppaan ostamaan valkoviinitötsää ja valmistautua rauhassa viikonlopun lepoon, vaan jouduin huokaisemaan, että taas on kolme esiintymispäivää edessä.

Perjantaina olin Helsingin kirjamesssuilla Viron osastolla puhumassa muutaman matkakirjailijakollegani kanssa aiheesta 'Miten löydän oman Vironi':

Lauantaina olin Rosebudin osastolla puhumassa muutama viikko sitten ilmestyneen Sankarimatkailija Tallinnan raitiovaunuissa ja trolleybusseissa -kirjani neljännen painoksen pohjalta siitä, miten Tallinna on vuosien mittaan muuttunut:

Ja sunnuntaina oli sitten vuorossa taide. Pasilan kirjasto, Minerva ja Taide olivat yhdessä järjestäneet keskustelutilaisuuden 'Kuka määritelee taiteen arvon?' Puhetta johti Taiteen päätoimittaja Pessi Rautio, ja panelisteina olivat lisäkseni taidemaalari Anna Retulainen (s. 1969) sekä FT Pauliina Laitinen-Laiho, taidemarkkinoiden asiantuntija, jolta on tänä vuonna ilmestynyt kirja Miten sijoitan taiteeseen (Minerva 2011):

Yleisöä oli tupa täynnä, mutta sekään ei saanut minua oikein käyntiin, vaikka olinkin varautunut ottamaan Laitinen-Laihon kanssa vähän yhteen. Olen nimittäin sitä mieltä, että taiteen hinnan määrittyminen on ehkä taiteen epäkiinnostavin ulottuvuus ja taiteeseen sijoittaminen taide-elämän epäilemättä vastenmielisin ulottuvuus. Tämän sain toki sanottua, mutta muu keskustelu olikin sitten melko löysää jutustelua, vaikka tuli siinä joitain ihan hyviä pointteja esiin. Varsinkin Retulaisen osalta.

Tunnelmaan ehkä vaikutti osin se, että todellisuudessa inhoan kirjamessuja, joilla olen työni puolesta ollut mukana jo 1980-luvulta alkaen. Liikaa ihmisiä, hirvittävä kakofonia eikä aikaa keskittyä mihinkään – eikä tietenkään myöskään rahaa ostaa kassikaupalla kirjoja, vaikka niitä vähän halvemmalla messuilta saisikin:

   

Vaan ostin minä messuilta tasan yhden kirjan, ja onneksi en kuitenkaan kuulu siihen varakkaaseen taide-eliittiin, joka joskus saattaa taittaa matkaa jopa helikopterilla, vaan siihen kulttuurityöläisten luokkaan, joka matkustaa messuille raitiovaunulla, sillä sain osin näiden ratikkamatkojen ansiosta jo luettuakin tämän kirjan, joka kaiken lisäksi on mielestäni paras tänä vuonna lukemani kirja:

Viivi Luikin Varjoteatteri (Tammi 2011) on niin kaunista kieltä – sekä kauniita lauseita että kauniita sanaryppäitä – että oikein pakahduttaa. Hänen omaelämäkerrallisessa romaanissaan ei oikein edes tapahdu mitään, mutta se kuvaa niin hienosti sitä, miten olla maailmassa, miten muistella, miten nähdä kulttuurihistoria kytkeytyneenä henkilöhistoriaan, miten kulkea kaduilla – nähdä, haistaa, maistaa, tuntea, kuulla – ja ennen kaikkea miten assosioida mitä kummallisimpia asioita, että oikein hätkähdin sitä, miten omituisen voimallisesti kykenen samastumaan itseäni yli kymmenen vuotta vanhemman vierasmaalaisen naisen maailmaan – ja tuo nainen on kaiken lisäksi vielä diplomaatin vaimo.

Ja kas kummaa, edellisen kerran muistan lumoutuneeni jonkun kirjailijan kielestä samalla voimalla muutamia vuosia sitten, kun luin Viivi Luikin romaanin Seitsemäs rauhan kevät (Tammi 1986). Tuolloin samastumiskohde oli romaanin päähenkilö, viisivuotias tyttö ja hänen tapansa hahmottaa maailmaa. Taidan olla siis kuitenkin inhimillinen.

Näyttelykuvia 509: Anarkistinen mestari

Sunnuntaina piipahdin kirjamessukiireiden välillä Galleria Heinossa katsomassa taidemaalari Paul Osipowin (s. 1939) tuoreinta näyttelyä (29.10.–20.11.).

Kriitikkokin voi kehittyä. Oli aikoja, jolloin ajattelin vähän ärsyyntyneenäkin, että Osipow on vähän liian eklektinen ollakseen tarpeeksi vakavasti otettava suureksi mestariksi – ikään kuin hän ei "syventäisi" teemojaan tarpeeksi. Koko 2000-luvun ajan olen kuitenkin jo ollut toista mieltä. Ehkä hän on eklektinen ulkoisten aiheiden ja tyylillisten keinojen suhteen, mutta taustalla on kuitenkin koko ajan taidemaalari – ja vieläpä vähän anarkistinen taidemaalari, joka tekee ihan mitä haluaa. Iän myötä tämä anarkistinen rohkeus on vain lisääntynyt – ja sitä kautta myös teosten intensiteetti. 

Kylilläkin toisiinsa törmäävät kollegat puhuvat tästä "tavallisesta" gallerianäyttelystä kuin jostain erityisestä tapahtumasta. Joskus on ihan ilo juoruta, kun juoru on myönteinen. Törmäsin näyttelyssä esimerkiksi Osipowin nuorempaan kollegaan Mika Vesalahteen (s. 1967), jota iältään heidän välissään sijaitseva kollega Henry Wuorila-Stenberg (s. 1949) oli suorastaan käskenyt paikalle:

Ja kirjamessuilla tapasin heti perään taidemaalari Anna Retulaisen (s. 1969), joka oli aivan yhtä innostunut. On hienoa nähdä, että vanha mestari ei ole pelkästään ikäpolvensa maalari.

Palaan vielä asiaan, koska olen kirjoittamassa näyttelystä Kauppalehteen näyttelystä lyhyttä juttua.

 Pergamon-asetelma I, 2011.

Julkaistua 137: Näin se on musta hauskaa!

Tiina Lamminen (s. 1963) tässä männä viikolla valitti Taidemaalaus-lehden Facebook-sivustolla, että olen liian negatiivinen. Puppua. Tiedän oikein hyvin, että kun näen hyvää taidetta, innostun helposti ja myös näytän riemastuneen oloni. Tänään ilmestyi Kauppalehti, jossa oli lyhyt arvioni Anna Retulaisen (s. 1969) oikein hienosta näyttelystä Gallery Kalhama & Piippo Contemporaryssa (vielä muuten hyvin ehtii, näyttely on päällä 10.4. saakka):

Näin se on musta hauskaa!

Retulaisen maalaustelineellä tapahtuu

Kun taidemaalari Anna Retulainen (s. 1969) piti ensimmäisen museonäyttelynsä vuonna 2007 Amos Andersonin taidemuseossa, hän totesi kiinankaaliaiheisista maalauksistaan: ”Niissä ei ole kiinankaalia, vaan öljyväriä.”

Tällaista asennetta Retulainen on vienyt johdonmukaisesti eteenpäin. Kuvaamisen tai kertomisen sijaan hän maalaa ”vain” maalauksia, ja aika poikkeuksellisesti yleisölle onkin siis tarjolla taiteilija, jonka töitä ei välttämättä tarvitse yrittää kytkeä mihinkään symbolisiin maailmoihin – ei tulkita eikä ymmärtää. Retulaisen opastuksella katsojakin voi yrittää vain antautua maalauksen riemulle.

Lisäksi Retulaisen on onnistunut välttää tuotemerkkimäinen tyyliytyminen. Nytkin hänen näyttelyssään on kuin eri taiteilijan käsialaa olevia teoksia. Joku kangas näyttää vähän romanttiselta, joku vähän ekspressiiviseltä. Joku on täynnä väriä, joku koostuu kuin viivoista. Ja siitä huolimatta näyttelyn kokonaisuus syntyy teoksia yhdistävistä tekijöistä – niiden intensiteetistä, väliin virtuoosimaisuudestakin.

Sininen – Blue, 2010, öljy, 100 x 200. Kuva: Jussi Tiainen.

Maalarina täyteen mittaan kypsynyt Retulainen tuntuu maalavan ihan mitä haluaa ja miten haluaa. Vähän kuin vanhempi kollega Paul Osipow, joka aikoinaan siteerasi Gustav Frödingiä: ”Näin mä maalaan, Donna Bianca, näin se on musta hauskaa!”

Last supper – Muisto lapsuuden kodista (linnut), 2010, öljy, 100 x 200.
Kuva: Jussi Tiainen.

 
Tämä onkin jo jostain 1800-luvulta ollut maalarin oikeus, mutta sen toteuttaminen tuntuu kuitenkin vaativan aika paljon rohkeutta. Tällainen asenne ei kuitenkaan tarkoita löysyyttä, vaan kunkin maalauksen on löydettävä oman olemisensa perussyy ja rakenne. Näin tuntuu Retulaisen maalaustelineellä juuri nyt tapahtuvan.

Näyttelykuvia 311: Oman puun juurella

Eilen näin toisenkin hienon näyttelyn. Anna Retulaisen (s. 1969) näyttely (11.3.–10.4.) Gallery Kalhama & Piippo Contemporaryssa oli aikaa huikeaa maalamisen riemujuhlaa. Palaan asiaan tarkemmin sitten, kun Kauppalehteen tänään kirjoittamani pieni arvio joskus ilmestyy.

Näyttelyssä oli minulle yksi herkullinen yksityiskohta. Haastattelin Retulaista viime elokuussa hänen siirtolapuutarhamökillään, ja hän kertoi olevansa juuri maalaamassa omenapuutaan – "maailman kauneinta omenapuuta":

 No nyt se oli sitten valmis:

 Oma puu – Autumn Wind, öljy, 2010.

No eihän näitä tavallaan saisi liiemmälti vertailla, koska Retulainen ei kuvaa tai kerro mitään vaan tekee maalauksia, levittää öljyväriä kankaalle. Mutta kukapa minua estäisi olemasta toisinaan tyytyväinen omaan kokemusmaailmaani – ihan sillä lailla kuin itse haluan?

PS. Kun ei lehtijuttuunkaan mahtunut, niin laitan tähän kyllä yhden ankaran kriittisen huomion. Iso tila oli oikein hienosti ripustettu:

Mutta pieni takahuone oli niin perseestä kuin olla voi. Jos tämä punainen työ ei kerran mahtunut ripustukseen, olisi sen voinut jättää pois, ja sivuseinän kiiltävät yhteistyökumpanitarrat eivät oikein toimi maalausten kontekstina:

Ei tällaista saisi tehdä.

Julkaistua 72: "Figuuri on kehys"

Invalidisäätiön 70-vuotisjuhlissa ilmestyi Galleria Ortonin yhdeksäs vuosikirja, jossa oli tekemiäni taiteilijahaastatteluita. Tässä niistä Anna Retulainen (s. 1969). Retulaisen tapasin hänen puutarhapalstallaan Kumpulassa. Hän on selvästikin yksi niistä tateiilijoista, jotka haluavat myös intohimoisesti puhua taiteesta. Mutta osaa hän sitten elää ilman taidettakin, kuten omenapuun alla selvisi.

Anna Retulainen ja "maailman hienoin omenapuu".

”Figuuri on kehys”

Taidemaalari Anna Retulaisen (s. 1969) värikylläisiä ja intensiivisiä maalauksia voisi äkkipäätä nimittää ekspressiivisiksi. Retulaisen teoksissa ei kuitenkaan ole kyse mielen tai tunteen dynaamisesta elehtimisestä niin kuin ekspressionismista usein ajatellaan. Hänen taiteensa ei synny tunteesta ja intuitioista, sisäisistä myrskyistä joiden ulkoista ilmaisua taideteos olisi, vaan pikemminkin miettimisen ja pitkän harkinnan tuloksena. Ehkä vähän yllättäenkin.

Retulainen piirtää jatkuvasti ja useimmiten sitä, mitä lähellä on, mutta ei hän kuitenkaan kuvaa omaa maailmaansa, ei kerro siitä mitään erityisiä tarinoita. Kuten lahjakkaalle ja ahkeralle piirtäjälle usein käy, on Retulaisellekin kehittynyt virtuoosimainen nopea viiva, jonka ilmaisuvoima tuntuu väliin huikealta. Mutta samalla kun ihailen hänen sujuvaa lennokkuuttaan ja kykyä usein varsin vähin elein löytää se olennaisin asia kustakin aiheesta, tiedän tekeväni ikään kuin väärin ja samalla muistan hänen vähän paradoksaalisenkin kommenttinsa siitä, kuinka ”figuuri on vain kehys”.

Retulainen sanoo maalavansa ”lähellä olevia asioita”, mutta ”kyse pikemminkin tarpeeksi yleisestä, jottei aiheeseen tarvitsisi kiinnittää sen suurempaa erityishuomiota” tai etsiä siitä kerronnallisia ulottuvuuksia.

Keskeiseksi teemaksi paljastuukin itse maalausjälki. Mieleeni tulee Lauri Viidan vanha runo L’art pour l’art:
 

Taulun tein ja vaatteet myin.

Aihe, aihe? vain ne kurkki.

Mikä aihe? hämmästyin.

Suti on! Ja purkki.

Retulainen ei ehkä tee taidetta taiteen vuoksi vaan pikemminkin taidetta taiteesta. Työskentely perustuu siis tunteen tai havainnon sijaan maalaukseen ja maalaustaiteeseen.

Retulaista kiinnostaa myös se outo tapahtumakulku, jossa hän vetää kankaalle vihreän siveltimenvedon, ja sitä katsova katsoja ajattelee mielessään: ”Kurkku!” Ja eihän siinä todellakaan mitään kurkkua ole – vain vihreää maalia siveltynä kankaalle.

Retulaisen työskentely muistuttaa ekspressiivisyyttä ainakin siinä mielessä, että itse maalausprosessi saattaa olla hyvinkin nopea. Sitä on kuitenkin edeltänyt pitkä ajatteluprosessi, pitkä ajat jolloin taiteilija ei maalaa mitään, istuu ja miettii tai pyöräilee ja miettii tai ui ja miettii tai istuu siirtolapuutarhassaan ja miettii.

”Pystyäkseni maalaaman tarvitsen vuodesta neljänneksen tai kolmanneksen miettimiseen ja maalauksesta poissaoloon”, toteaa Retulainen itse. Hänen mukaansa ”ajattelu on monesti tärkeämpää kuin itse maalaaminen”. Toisaalta on hän aikoinaan sanonut keskustelussa kollegansa Paul Osipowin kanssa, että ”silloin kun maalaa, ajattelee maalamalla”.

Retulaisen piilopaikka ja ajattelun apuneuvo oli aikoinaan maastopyöräily. Viime aikoina se on ollut hänen siirtolapuutarhamökkinsä, jossa hänet loppukesän iltapäivänä tapaan. Syön kriikunoita suoraan puusta ja istun vastapäätä ”maailman hienointa omenapuuta”, kuten Retulainen sanoo. Sitä hän piirtää säännöllisesti ja uumoilee maalavansa siitä vielä taulun. Mutta eihän se omenapuu häntä oikeasti kiinnosta. Uskoisikohan tuota?

Julkaistua 41: Puurokattila ja maailmankaikkeus

Tänään tuli ulos Yle 1:n Kultakuumeen radiokolumnini, joka aloitti tavallaan uuden kauden radiourallani: kolumnien määrä on nyt lisääntynyt aiemmasta noin kerran kuussa tahdista siihen, että teemme vuoroviikoin Minna Lindgenin kanssa kolumneja. Ainakin tällä hetkellä tämä tuntuu fantastiselta. Tällainen viiden minuutin kommentti maailmanmenoon ja kulttuuriin tuntuu muotona mainiolta, eikä ainakaan toistaiseksi ole juurikaan tullut sellaista tilannetta, että olisin joutunut miettimään epätoivoisesti sitä, mitä sanottavaa juuri tänään olisi. Joka päivä tuntuu tapahtuvan jotain pientä ja kiinnostavaa, joka ohjaa ajatusta mitä omituisimpiin suuntiin. Niin kuin silloin, kun kävin haastattelemassa taidemaalari Anna Retulaista (s. 1969) hänen siirtolapuutarhapalstallaan – "maailman hienoimman omenapuun" alla – tulevaa Galleria Ortonin vuosijulkaisua varten. Kolumnissa jätin taiteilijan nimettömäksi, koska halusin pysyä yleisemmällä tasolla. Mutta Annaa minun on siis aiheestani kiittäminen. Hänen haastatteluunsa palaan vielä myöhemmin.

Anna Retulaisen mielestä hänen omenapuunsa on maailman hienoin.

Puurokattila ja maailmankaikkeus

Olen haastatellut lukemattomia kuvataiteilijoita. En ole koskaan kyllästynyt siihen vaan koen sen edelleenkin suureksi etuudeksi: saan tehdä sellaista. Saan vierailla taiteilijoiden työhuoneilla, kuunnella heidän ajatuksiaan oman työnsä äärellä ja nähdä sen, miten ja missä olosuhteissa taide syntyy. Olen aina yrittänyt kirjoittaa taideaiheisia tekstejä niin, että niistä kuuluisi ”taitelijan ääni”. Olen tällä hakenut autenttisuutta ja ehkä siis myös vakuutusta lukijalleni siitä, että puhun silkkaa asiaa enkä vain keksi omasta päästäni jotain esteetistä liirumlaarumia.

Olen kuitenkin oppinut sen, ettei taiteilijan sanoihin aina ole luottamista. Taiteilijat ovat tavallisia ihmisiä. Joskus heitä väsyttää ja kyllästyttää. Joskus he puhuvat mitä sylki suuhun tuo ja joskus he saattavat valehdella huvikseenkin – tai ties mistä syystä. Toisinaan heidän puheistaan ei vain ota selvää. Viime viikolla kävin haastattelemassa erästä taidemaalaria, joka sanoi maalavansa yleensä vain sellaisia asioita, jotka ovat lähellä ja tuttuja. Niitä on helppo maalata eikä tarvitse käyttää ylimääräistä energiaa aiheeseen tutustumiseen. Sitten kun aloin purkaa haastattelua ja kirjoittaa tekstiäni, luin myös hänen varhaisempia haastatteluitaan. Eräässä muutaman vuoden takaisessa hän sanoi, ettei ”hänellä saa olla liian henkilökohtaista suhdetta kuva-aiheeseen eikä hänen muutenkaan ole hyvä tietää siitä liikaa”.

Valehteliko hän? Mistä minä tiedän? Aloin miettiä sitä, että eihän lähellä oleminen tarkoita välttämättä sitä, että johonkin esineeseen on henkilökohtainen suhde. Puurokattilani on lähelläni joka päivä, mutta ei kai minulla ole siihen kovinkaan henkilökohtaista suhdetta. Vai onko sittenkin? Olen vähän aikaa sitten muuttanut ihmisen luokse, jolla on minulle vieraat kattilat, ja olen ajatellut, että pitäisiköhän minun ostaa puurokattila, joka olisi ensi alkuun ihan minun omani ja johon voisin muodostaa henkilökohtaisen suhteen. 

Kyseessä on juuri tämä pohjaanpalanut puurokattilayksilö.

Sitten mietin taas haastateltavaani. Taidemaalarihan voi tarttua puurokattilaan aiheena monellakin tapaa. Hän voi kiinnostua kattilasta visuaalisen havainnon kautta: onpas siinä kiinnostava muoto tai pintastruktuuri tai kiilto tai sen tuottama heijastus voi olla jännittävä… Toisaalta hän voi kiinnostua siitä sen takia, että se on niin tavallinen ja arkinen objekti, että kaikki sen tunnistavat, joten kuvan katsomiseen ei tule sen kautta ylimääräisiä jännitteitä. Taiteilija voi esimerkiksi keskittyä siihen itse maalaamisen ihmeeseen, siihen että muutama pigmentin sutaisu kankaalle tuottaa ihmisille ajatuksen puurokattilasta vaikka kyseessä onkin vain kankaalle tietyllä tavalla levitetty väri. Mutta onhan puurokattilalla toisaalta symbolisiakin merkityksiä: siinä on jotain kotoista, lämpöistä ja turvallista…

Tällaisiin ajatuksiin siis ajauduin kirjoittaessani juttua taidemaalarista. No, nyt voisin sanoa, että ainakin jonkin hyvän taiteen määritelmän hänen taiteensa täyttää: se saa ihmisen ajattelemaan monia eri asioita ja jopa varsin kompleksisesti ja myös abstraktisti – vaikka kyse onkin figuratiivisesta taiteesta. Ajattelen sellaisia asioita kuin että mitä on lähelläolo, mitä on henkilökohtainen ja mitä tarkoittaa se, että tietää jostain asiasta jotain. Oikein kun aletaan saivarrella, teräksisen kattilan yhteydessä voidaan miettiä sitä, mistä teräs syntyy, miten eri tavoin sitä seostetaan. Toisaalta olen ihan varma, että maalari, joka on kiinnostut pigmenteistä, on kiinnostunut myös teräksen koostumuksesta teräksistä esinettä maalatessaan.

Haastattelijana olen myös mukana prosessissa, jossa taiteilijalle kehittyy tietty vakiotarina. Taitelija sanoo lauseen, minä kirjoitan sen muistiin ja julkaisen, taiteilija ajattelee, että ”ohoh, sanoinpa minä tuossa kohdin osuvasti” ja toistaa ajatuksen sen jälkeen aina samassa kohdassa kertoessaan urastaan – myös seuraaville haastattelijoille. Näin tarinat yksinkertaistuvat. Olen huomannut, että yksi työni suurimmista haasteista on päästä noiden vakiotarinoiden taakse. Siihen päästäkseen on katsottava teoksia tarkemmin ja keskityttävä myös aiheisiin. Ja silloin voi joutua keskustelemaan taiteilijan kanssa vaikkapa puurokattilasta ja päätyä maailmankaikkeuden rakenteeseen.

Kyllä taide on aika hieno asia.

Polopolo eli kansainvälisesti blabla

Keskiviikko 28.4. huipentui [siis vain ajallisesti] Forum Boxissa järjestettyyn keskustelutilaisuuteen "Suomalaisen taiteen kansainvälistymisestä". Tilaisuus oli siinä suhteessa merkittävä, että vaikka olen ehtinyt jo 53 vuoden korkeaan ikään, en ole koskaan esiintynyt paneelikeskustelun puheenjohtajana, niin kuin silloin sanottiin, kun kuraattorit olivat vielä komissaareja. Nythän puheenjohtaja on moderaattori. Ei minusta olisi eduskunnan puhemieheksi – vaikka ei tietenkään muutenkaan eduskuntaan.

Ensin ilmoitin, että järjestäjän antamat kysymykset – Onko kansainvälinen ura edellytys taiteilijan menestykselle? Mitkä ovat suomalaisen taiteen "myyntivaltit" ulkomailla? – olivat huonoja ja ettemme tulisi keskustelemaan niistä. Tämä otti selvästikin pannuun Lars Swanljungia, hammaslääkäriä ja merkittävä taiteenkeräilijää, joka oli yksi keskustelijoista. Hän oli nimittäin miettinyt asioita valmiiksi. Mutta minä halusin keskustella ensin siitä, mitä käsitteet kullekin tarkoittavat ja miten niitä on eri tavoilla keskusteluissa käytetty. Mitä on kansainvälisyys? Mitä on menestys? Miten niistä on puhuttu ja puhutaan?  

Tästä lähdettiin, ja entinen huippugalleristi, nykyinen tuottaja ja kuraattori ja ties mitä Krista Mikkola, toinen keskustelijoista, puhuikin sujuvasti aiheesta kuin aiheesta. Tämä sujuvuus koski myös taidemaalari Anna Retulaista (s. 1969), joka onneksi kertoi, että kansainvälisyys ja menestyskin voivat olla ihan pieniä ja tavallisia asioita. Tämä taitaakin olla aika yleinen kanta taiteilijakunnassa, mitä vahvisti neljäs keskustelija, kuraattori ja taiteilija Tomas Ivan Träskman (s. 1970), joka on jo vuosia ollut varsin kansainvälinen ilman, että siitä syntyy mitään erityisnumeroa. Tämän olisi epäilemättä varmistanut myös kuraattori ja Kuvataidekakatemian opettaja Irmeli Kokko, mutta hän oli valitettavasti sairas. Taitavat olla vain tietyt tahot, jotka yrittävät tarkoitusperineen pikemminkin vain hypettää. Swanljung kuitenkin kampesi tilaisuuden työjärjestykseen. Hän kertoi, että olemassa "yleisiä mittareita", jotka kertovat menestyksestä. Minä kysyin, että mitä ne ovat. Hän vastasi, että ne ovat "itsestään selviä". Minä pyysin esimerkin. Hän ei antanut. Minä pyysin uudestaan esimerkin. Hän ei antanut. Minä jatkoin. Hän jo kiusaantui. Minä luovutin, vaikka totesin toki ironisesti, että "rahahan on yksi yleinen mittari". Hän ei pitänyt huomautuksesta, ja sanoi ettei sillä ole oikean taiteen kanssa tekemistä. Tekopyhää, ajattelin mielessäni.

Tällaista on siis keskustelu. Puhuttiin me muustakin, mutta en yksinkertaisesti jaksa enää muistella. Yleisöä oli paljon, ja asiaa riitti miltei kahdeksi tunniksi. Olin ylpeä siitä, että Framesta ei puhuttu ensimmäiseen puoleentoista tuntiin mitään. Muuten ei olisi mistään muusta puhuttukaan.

Tältä näyttivät paneelin miespuoliset henkiöt piinapenkeissään:

Ja tältä naispuoliset: 

Ai niin. En aio enää koskaan toimia moderaattorina. Minusta ei ole siihen, koska kiihdyn ja haluan dominoida tilannetta. Sellainen moderaattori on käsittääkseni huono. Ei kai sellainen ole kovin hyvä keskustelijakaan. Pitäisi vain siis pysytellä kirjoittamisessa.

PS. Vähän myöhemmin. Vierastan nykyelämää kuvattaessa sanaa 'kommunistinen' – jopa kommunistiksi itseään nimittävän kuvataiteilija Teemu Mäen (s. 1967) suusta. Enkä ole koskaan kommunisti ollut. Vasemmistolainen kylläkin aina. Eräs paikalla ollut kommentoija näköjään halusi "kommunistisen loppukommenttini" esiin. Ja toinenkin pyysi sitä ihan Vaasasta asti ja vapun kunniaksi, niin että ollaan nyt sitten epäkorrekteja:

Halusin tilaisuuden lopuksi vielä kommentoida Krista Mikkolan esittämää postaskaa kaupallisen ja ei-kaupallisen erottelun keinotekoisuudesta taiteen kentällä. Asiat on mielestäni syytä pitää asioina. Lopetin tilaisuuden virallisen osuuden toteamukseen, jonka mukaan taiteen osalta tässä liudentamisessa on kyse siitä, että "se on kuin porvarille persettä antaisi". Tällainen vanha työväenluokkainen idiomi siis. Ei niinkään kommunistinen. Mutta kyllä minä sitä tarkoitin.