Julkaistua 853 & 854 & 855: Munakkaaseen tumpattu tupakka & Haluan takaisin kirjamessuille! & Henkilöhistoria, tietoisuus ja rakenteet

Kaksitoista vuotta kestänyt radiokolumnistin urani päättyi vuodenvaihteessa, kun Yle Radio 1:n Kultakuume tuli tiensä päähän. Juha Hurme ja minä olimme alusta saakka parivaljakko, ja siinä rinnalla vaihteli joukko muita. Syksy oli jo hiljaisempaa, kun siellä ei haluttu antaa meille konkareille kenkää ja kuitenkin piti hankkia mukaan uutta verta. Niinpä Juhan ja minun vuorot puolitettiin, ja syksyksi jäi siten enää vain kolme kolumnia. Tässä ne kolme viimeistä:

Munakkaaseen tumpattu tupakka

Käyn uimassa Helsingin Itäkeskuksen uimahallissa. Käyn muissakin halleissa, mutta Itäkeskuksesta on muodostunut hiljalleen lempipaikkani.

Uin pitääkseni kuntoani yllä, mutta juuri Itäkeskuksessa toimintaan liittyy paljon muutakin. Siellä olen kuin pienellä lomamatkalla. Isossa poreilevassa lämminvesialtaassa on hämärä valaistus. Sieltä siirryn utuiseen höyrysaunaan. Palaan mielessäni kokemuksiini hamameista, turkkilaisista kylpylöistä. 

Lomakokemus jatkuu Itäkeskuksen ostoskeskuksessa, missä nautin Helsingin monikulttuurisuudesta. Ostan aina georgialaista lempikivennäisvettäni. Joutenolokin jatkuu, koska lopetan reissuni aina juomalla turkkilaista kahvia, ja toisinaan otan sen kanssa makoisan pistaasibaklavan. Nautin kahvini terassilla tupakan kanssa. Pelkkä kahvin tuoksu laukaisee usein muistot, mitä sen maku vielä vahvistaa. Palaan Niilin rantojen katukahviloissa nuoruudessani viettämiini aikoihin. 

Rentouttavan hetken nautinto on myös visuaalinen. Tarkkailen ohikulkijoita ja arvailen heidän etnistä taustaansa. Ihastelen nuorten somalinaisten kykyä näyttää muodikkailta huiviensa ja vartalon peittävien abayoiden erilaisten väriyhdistelmien avulla. Taskussani on aina kamera, ja usein tekisi mieli ottaa valokuvia, mutta eihän se olisi sopivaa, joten tallennan näkemäni vain muistojeni epämääräiseen joukkoon. 

Retki Itäkeskukseen on urbaania joutenoloa parhaimmillaan. Kokemus on oudosti kahtalainen: olen kuin jossain muualla, poissa arjestani, mutta samalla tiedostan, että mahdollisuus tähän on juuri minun kaupunkilaista arkeani. 

Olen viime vuosina ollut syksyisin Saarenmaalla yksin ja nauttinut kurkien muutosta. Oikeastaan kahvihetki turkkilaisessa kahvilassa on melko samanlainen. Toimintaa voisi nimittää kontemplaatioksi – esteettissävyiseksi mietiskelyksi, jossa yritän kohdistaa tietoisuuteni moniaistisesti koettavissa olevaan ympäristööni. 

Ihmiselämässä on aina häiriöitä. Muistan kun join aamukahviani tarkkaillen pellolla olevaa jättimäistä kurkiparvea. Yhtäkkiä Naton F-16-hävittäjä lensi Saarenmaan ylitse aiheuttaen yliäänipamauksen. Hieman samanlainen tuntemuksen koin, kun viimeksi join turkkilaista kahvia Itäkeskuksen Tallinnanaukiolla. Olin vaipunut taas laiskan ja kokonaisvaltaisen kohteettoman tarkkailun valtaan, kun yhtäkkiä välähti voimakkaasti. Oli kuin joku olisi ottanut minusta läheltä salamalla valokuvan. Kyseessä oli Tallinnanaukion iso mainostaulu, joka välähti aina, kun kuvaksi vaihtui eräs kirkkaan valkoisella pohjalla oleva mainos. 

Kahvihetkeni meni melkein pilalle, kun tahtomattani ryhdyin seuraamaan valotaulun frekvenssiä. En kuitenkaan katsonut asiakseni loukkaantua. Olinhan keskellä kauppakeskusta – sellaiseenhan nämä mainostaulut jotenkin kuuluvat. Kyseessä ei ollut siis ruma kategoriavirhe – niin kuin vaikka munakkaaseen tumpattu tupakka. 

Tällainen kategoriavirhe – tai jonkun asian sellaiseksi tunnistaminen – juontuu pyhyyden, vaaran, puhtauden ja lian kulttuurisesta toisiinsa kietoutumisesta. Tätä on tutkinut brittiläinen antropologi Mary Douglas, jonka tunnetun kommentin mukaan ”lika on ainetta väärässä paikassa”. Likaa sellaisenaan ei siis ole olemassa, vaan se on aina osa järjestelmää. Douglasin sanoin ”lika on systemaattisen järjestämisen ja luokittelun oheistuote, joka syntyy, kun tähän järjestämiseen sisältyy sopimattomien elementtien hyljeksiminen”. Väännetään vielä rautalangasta: ”Ruoka ei itsessään ole likaista, mutta ruokatahrat vaatteissa ovat likaisia.” 

Tätä ryhdyin pohtimaan, kun Musiikkitalon uudesta jättimäisestä LED-screenistä – Pohjoismaiden suurimmasta –nousi somessa kohu. Palasin Douglasin pariin, koska halusin paremmin ymmärtää sen, miksi tunsin raivoa, kun luin Musiikkitalon toimitusjohtaja Pekka Kaurasen kommentin. Hänen mukaansa ”rakennusluvan myöntäminen Musiikkitalon mediaseinälle on kulttuuriteko”.

Raivoni syy on tietenkin se, että kuulun siihen joukkoon ihmisiä, joiden mielestä kulttuurille on suotava tietty itseisarvoisuus. Koen tuon itseisarvoisuuden olevan tae elämän mielekkyydelle. Kulttuurin on mielestäni pysyttävä niin paljon kuin mahdollista irrallaan yhteiskuntaamme riivaavalta välineellistävältä talousfundamentalismilta. Tätä taustaa vasten Ikean tai L’Oréalin mainos Musiikkitalon kyljessä on kuin munakkaaseen tumpattu tupakka – rivo ja vastenmielinen. 

Kategoriavirheitä tehdään myös kielen tasolla. Toisinaan tarkoitushakuisen retorisesti. Sanan ’kulttuuriteko’ käyttäminen tässä yhteydessä on sekin raivostuttavaa. Musiikkitalon sisällä voidaan tehdä kulttuuritekoja, mutta valotaulun pystyttämistä sen seinään tuskin voidaan pitää sellaisena – paitsi sellaisessa murenevassa järjestelmässä, jossa sanat tyhjenevät merkityssisällöistään. 

Kun sanat eivät enää tarkoita mitään, häviää elämästä niiden avulla jäsenneltävissä ja hahmotettavissa oleva mieli.

Haluan takaisin kirjamessuille!

Helsingin kirjamessut alkoivat tänään. Olen osallistunut tapahtumaan alusta saakka useassa roolissa. Olen ollut siellä kustantajana, kirjailijana ja paneelikeskustelijana. Viime vuosina olen yrittänyt vältellä tapahtumaa, enkä ole ainoa, jolle on käynyt näin. Syitä on useita. Kirjallisuuden maailma on minulle intiimi ja keskittymiselle rakentunut yksityinen alue. Messuilla 80 000:n ihmisen kanssa saan paniikkihäiriötä muistuttavan olon. Jouduttuani sinne viime vuosina olen halunnut nopeasti ulos. Toinen syy on kulttuurityöläisen normaali nykysaldo: en halua nähdä kymmeniä kirjoja, jotka välittömästi haluaisin, jos varaa on vain yhteen tai kahteen. Viime vuonna kävi jopa niin, että tulin kotiin Kirjamessujen yhteydessä järjestettävän Viini ja ruoka -tapahtuman kautta ja toin mukanani kirjojen sijaan kolme juustonpalaa, joita sitten nautin viinin ja hyllyssäni odottaneen lukemattoman kirjan kanssa. Kolmas syy on kai kyllästyminen. Samojen tuttujen kanssa tulee vaihdettua samat kommentit vuodesta toiseen. Tapahtuma on kuin toisteinen joulu tai eläkejuhlat, jolloin joku saattaa saada lahjaksi kolme samanlaista Aalto-vaasia. Joka lokakuu samaan aikaan saisin kuunnella Rosa Liksomin, Virpi Hämeen-Anttilan ja Sofi Oksasen ajatuksia maailman menosta. Tänäkin vuonna Liksom on lavalla ainakin seitsemän kertaa. Samaan seitsemään pääsin, kun laskin Hämeen-Anttilan esiintymiset. Vieläpä arvostan näitä kaikkia – Liksomin uusin, Everstinna jo odottaa makuuhuoneessa, kunhan vaimo pääsee sen loppuun.

Tutkija ja kriitikko Raymond Williams on eritellyt kulttuurin prosesseja käyttämällä jakoa ”vallitsevaan, jäänteenomaiseen ja orastavaan”. Kirjamessut edustavat selvästikin hegemonista, vallitsevaa kulttuuria, vaikka siellä jonkun salin nurkassa puhujalavalla olisikin kokeellinen runoilija kuuden kuulijansa kanssa. Siellä niitä uusia merkityksiä, uusia arvoja ja uusia käytäntöjä kuitenkin luodaan. Kun miettii Helsingin kirjamessujen elinkaarta vallitsevan, jäänteenomaisen ja orastavan kulttuurin ristivedossa, onkin ehkä varin oireellista, että kokeellista runoa julkaiseva osuuskuntamuotoinen kustantamo Poesia ilmoitti jäävänsä pois tänä vuonna. Poesian hallituksen puheenjohtaja Pauliina Haasjoki kommentoi: ”Siitä huolimatta pitäisi uskaltaa tarjota sellaisia keskusteluja ja esiintymisiä, jotka voisivat olla yleisölle uusi kiinnostuksen kohde. Jotakin, mikä ei välttämättä edes muistuta mitään aikaisempaa. Siihen pitäisi olla tämän mittaluokan tapahtumassa varaa. Myös pienet yleisöt ovat arvokkaita ja jopa elintärkeitä kirjallisuudelle.”

Instituutioilla on tapana jähmettyä hyväksi havaittuihin toimintamalleihin. Helsingin kirjamessuilla ei välttämättä koeta muutospaineita, jos kävijämäärät kasvavat vuosi vuodelta.

Muutos on kulttuurissa monitahoinen asia. Instituutiot ja rituaalit luovat yhteisölle tiettyä turvallisuutta, jota on vaikea vaarantaa tai rikkoa. Samaan aikaan kuitenkin tiedämme, että taiteelta vaaditaan uusintamisen lisäksi uusiutumista, rajojen rikkomista ja uusien alueiden kartoittamista. Tästä syntyy vaikea ristiveto, jonka kanssa on tehtävä erilaisia kompromisseja. Uusiutuminen on usein markkinatalouden sanelemaa eleenomaista uusiutumista. Väliin se muistuttaa hammasharjabisnestä: joka vuosi on kehitettävä käänteentekevä ja patentoitu hammasharja, joka kuitenkin muistuttaa häkellyttävästi edellisen vuoden mallia. Eikä lopputulos todennäköisesti ole muuttunut mihinkään.

Toisinaan uudistus on vakavasti tarpeen: ajatelkaamme vaikka evankelisluterilaista kirkkoamme, joka joutuu elämään ikiaikaisten messukirjojensa ja rituaaliensa kanssa jatkuvan yhteiskunnallisen muutospaineen alaisena. Se myös kipuilee asian kanssa näkyvästi. 

Helsingin kirjamessut ei taida paljoa kipuilla. Kävijämäärät riittävät. Mutta hajaääniä alkaa kuulua. Esimerkiksi runoilija ja toimittaja Karri Kokko kirjoitti maanantaina Facebook-päivityksessään: ”Voisiko kirjamessujen asetelman kääntää toisin päin? Siis niin, että järjestetään lukijamessut, jossa kustantajat ja kirjailijat maksavat siitä, että pääsevät tapaamaan kirjojensa lukijoita. [ … ] ihan vaan ajatuskokeena: lukijat lavalle ja kirjailijat ja kustantajat yleisöön tekemään kysymyksiä. Olisihan se vaikuttava näky: isolla lavalla muutama hassu lukija, joiden pelkoja ja unelmia sadat kirjailijat ja kustantajat herkeämättä kuuntelevat.” 

Ajatuskokeet ovat tärkeitä. Taide usein syntyy ja elämäkin voi muuttua niiden myötä. Jo nyt huomaan haluavani takaisin kirjamessuille. Voisin esiintyä lukijana lavalla – tuoda hyllystäni kymmenen kirjaa, jotka ovat muuttaneet elämääni ja yrittää analysoida yleisölle sitä, mitä tuo muutos on ollut. Esitykseni jälkeen sitä hievahtamatta seuranneet Liksom, Hämeen-Anttila ja Oksanen – ja ehkäpä Kokkokin – esittäisivät minulle lukuisia kiinnostavia kysymyksiä.

Henkilöhistoria, tietoisuus ja rakenteet 

Olen jo kuusikymppinen äijä, mutta vasta viime vuosina olen alkanut arvioida omaa henkilöhistoriaani itsekriittisemmin ja nimenomaan suhteessa kanssaihmisiini. En ole ihan varma oletukseni paikkansapitävyydestä, mutta kuitenkin oletan, että suurin osa ihmisistä katsoo omien arvojensa olevan kohdillaan. Suurin osa ihmisistä haluaa kaiketikin kuulua ”hyvien ihmisten” joukkoon. Niin minäkin. Olen aina ajatellut, että olen hyvä ihminen – mahdollisia pahojakin tehdessäni. Pahan tekemisellekin kun tuppaa aina löytymään perusteet – varsinkin jälkikäteen, kun pitää yrittää perustella tekemiään vääriä valintoja sekä itselleen että muillekin.

Suurin osa meistä on aika taitavia jälkirationalisoinnissa. Usein sitä alkaa uskoa itseäänkin vaikka tietääkin valehtelevansa. Tehtyjen virheiden tunnustaminen itselleenkin on yllättävän vaikeaa. Kun on saanut jonkun asian selitettyä itselleen parhain päin, on se ikään kuin pois päiväjärjestyksestä ja sen voi antaa hiljalleen hiipua historian hämärään. Sitä ei tarvitse käsitellä enää.

Voi tietenkin olla, että karttunut ikä ja lisääntynyt tietoisuus vanhenemisesta saattavat houkutella katsomaan menneitä asioita. On kai jotenkin luonnollista, että vääjäämättä lähestyvä kuolema saa kysymään niitä vaikeita kysymyksiä, joihin ei ole edes vastauksia: ”Tässäkö se nyt sitten oli?” ”Mitä olen saanut aikaiseksi?” ”Mitä olisin voinut tehdä toisin?” jne. Juuri nyt kuitenkin luulen, että kyse ei ole pelkästään vanhenemisesta vaan joistain suuremmista yhteiskunnallisista muutoksista, joiden myötä olen oppinut kuuntelemaan toisia ihmisiä tarkemmin ja miettimään omaa suhdettani ja henkilöhistoriaani heidän esittämiinsä kysymyksiin ja haasteisiin.

Tässä suhteessa viime lokakuussa alkanut #metoo-kampanja on ollut ainakin omalta osaltani tavattoman tehokas. Kampanjan tarkoitus on ollut lisätä tietoisuutta selvästikin merkittävästä ja kaiken yhteiskunnallisen toiminnan läpäisevästä seksuaalisen häirinnän ongelmasta. Juuri tätä tietoisuutta se on totisesti lisännyt. Kampanjan myötä olen käynyt omaa henkilöhistoriaani melko tarkasti läpi.

Miehenä tästä asiasta puhuminen ei ole aivan yksinkertaista. Tuntuisi jotenkin vastenmieliseltä ja tekopyhältä kiillottaa kilpeään ja yrittää osoittaa, että on ollut kohtuullisen nuhteeton. Aivan yhtä vastenmieliseltä tuntuisi ottaa jokin tapahtuma menneisyydestään esiin ja julkisesti tunnustaa vanhoja syntejään ja siten yrittää saada joku lunastus rohkean toimintansa ansiosta. Molempia reaktioita olen havainnut miesten yrittäneen some-keskusteluissa. Mukana on toki ollut myös silkkaa torjuntaa. Vaihtoehdot tuottavat minulle hämillisen olon ja halun vaieta, koska mikään vaihtoehto ei tunnu oikealta. Voisin palata kouluaikoihini ja kertoa jotain kiusaamisesta, joka varmaankin on luokiteltava seksuaaliseksi häirinnäksi. Olen ollut kiusaaja – en luultavasti sitä pahinta laatua, mutta kiusaaja kuitenkin. Oleellista ei mielestäni kuitenkaan ole se, että kertoisin jonkun paljastavan tarinan tässä ja nyt ja siten pyytäisin anteeksi naiskunnalta tai siltä tytöltä, jolle luokassamme ensimmäisenä sattui kasvamaan rinnat, joita meidän poikien piti pilkata. Paljon oleellisempaa on se, että olen ylipäänsä joutunut miettimään näitä asioita ja että mietintä on selvästikin muuttanut asenteitani. Moni niistä asioista, joille minulla on ollut tapana vain naureskella, on saanut uudet mittasuhteet ja merkityksen.

Sitä on myös alkanut sovittaa omaa henkilöhistoriaansa laajempaan yhteiskunnalliseen kehikkoon. #metoo-kampanjan toinen voimallinen seuraamus itselleni onkin ollut se, että selviteltyäni asioita itseni ja konkreettisen henkilöhistoriani kanssa olen ryhtynyt miettimään tarkemmin sitä kenttää, jolla ammatikseni toimin. Olen ollut viimeiset kaksikymmentä vuotta enemmän tai vähemmän suomalaisen kuvataiteen keskiössä. Nyt olen monena iltana summannut kuluneiden vuosien tapahtumia ja kuulemiani juttuja yrittäen tunnistaa seksuaalista häirintää ja sen erilaisia ilmenemismuotoja. Koska minulla on voimakas sosiologinen tausta, olen yrittänyt ensin kartoittaa asiaa empiirisesti ja sitten jäsennellä sitä mielessäni paremmin ymmärrettäväksi, jotta voisin hahmottaa misogyniaa ylläpitäviä rakenteita. Prosessi on varmaankin vielä kesken, mutta oleellista on se, että tässäkin suhteessa kampanja on ollut varsin onnistunut. Tietoisuuteni on selvästikin lisääntynyt ja asenteeni ovat muuttuneet. Mistäkö tiedän sen? Siitä, että muistelen häpeillen tapahtumia, joille minulla oli äijäseurassa tapana naureskella vain hauskoina juttuina. Enää ei naurata yhtään. Sen verran olen naisten tarinoita kuluneen kahden kuukauden aikana lukenut.

Jäljelle jää lisääntyneen tietoisuuden siirtäminen arkiseen toimintaan. Ei ole sekään aivan yksinkertainen asia. Siinä taitaa olla loppuelämäksi tekemistä.

Julkaistua 685 & Näyttelykuvia 998: Tuunattuja ryijyjä ja tarinallisia maalauksia

Palaan arkeen ja varsinaiseen työhöni. Tänään ilmestyi Kirkko ja kaupungissa (32/15) juttuni Rosa Liksomin (s. 1958) näyttelystä Contemporary Warriors Galleria Brondassa (5.8.–6.9.). Oma otsikkoni oli 'Provokatorista lyhyttarinaa', mutta lehdessä se oli muuttunut muotoon 'Tuunattuja ryijyjä ja tarinallisia maalauksia'. Sama kai se. Tässä juttu:

Tuunattuja ryijyjä ja tarinallisia maalauksia

Lappilaistaustainen kosmopoliitti Rosa Liksom (s. 1958) jakaa työpäivänsä kirjallisuuden ja kuvataiteen välillä. Kirjailijana hän on suomalaisen kulttuurin eliittiä ja sellaisena palkittu – aina Finlandia-palkintoa (2011) myöten. Kuvataiteilijana hän on ottanut toisenlaisen roolin: hän on ikään kuin marginaalissa ja toimii kuin ITE-taiteilija – tekee anarkistisesti vähän mitä haluaa eikä tunnu välittävän taidemaailmamme kirjoittamattomista säännöistä.

Liksomin asenteella on puolensa: hän antaa ideoiden kukkia rohkeasti ja uskaltaa laittaa esille kaikkea sellaistakin, mikä ei ole niin salonkikelpoista. Parhaat ideat eivät aina vaadi keskittynyttä toteutusta. Vaan on sillä kääntöpuolensakin. Tuoreimmassa näyttelyssä on esimerkiksi esillä neljää hyvin erilaista lajityyppiä, mikä ei tee katsomiskokemusta lainkaan helpoksi. 

Yön syvyydessä, 2014.

Liksom maalaa niin kuin kirjoittaa: hänen maalauksensa ovat tarinallisia, jostain fantasian ja surreaalisten tarinoiden välimaastosta – yhtäkaikki tietyllä tavalla samaa lyhytproosaa kuin hänen kertomuksensakin, usein riemastuttavia villeine assosiaatioineen. Maalausten lisäksi näyttelyssä on esillä tuunattuja ryijyjä, jo sinällään merkityssisällöillä ladattuja alustoja, joihin Liksom on lisännyt omaa leikkisää ja usein ironista kieltään. Jotkut saattavat kokea sellaisen rienaamiseksikin, mutta Liksomin lähestymistapa on kuitenkin hyväntahtoinen. Hän sekoittaa merkityksiä ja toimii kuin sosiologi Harold Garfinkelin ajattelusta tuttu provokatorinen etnometodologi: Liksom kääntää ylösalaisin tottumuksiin liittyviä tapoja ymmärtää ja tulkita sosiaalinen tilanne. Samaa hän tekee näyttelylle nimen antaneessa valokuvasarjassa Contemporary Warriors. Hän on käyttänyt malleja erilaisissa soturiposeerauksissa, joita tunnemme omasta historiastamme vaikka kansalaissodan ajoilta ja joita saamme nykyään katsella – vaikkapa jihadistien muodossa – mielin määrin internetistä. Lisäksi näyttelyssä on esinekoosteita, joissa lelut saavat näytellä rooliaan vähemmän hellyttävissä yhteyksissä.

Kaikkea tuntuu olevan nyt vähän liikaa. Ihmiset kokevat näyttelyt monin tavoin, mutta ainakin minulle on usein hedelmällistä löytää muutama keskeinen teema, jota voin pohtia taitelijan esittämien variaatioiden, tulkintojen ja nyanssien kautta. Nyt se tuntui likipitäen mahdottomalta, koska virikkeitä on ylitsepursuavasti. 

Olen varsin tietoinen siitä, että tietyt puhtauden ja sääntöjen vaatimukset taiteessa koetaan jopa fasistisiksi ja että postmoderni, jonka aallonharjalla Liksomkin on ollut aloittaessaan kuvataiteilijana 1980-luvun puolivälissä, oli vastaliike modernismin ankaria – tosin usein kuvitellun liioiteltuja –sääntöjärjestelmiä vastaan. Nyt jäin kuitenkin kaipaamaan juuri puhtautta ja keskittyneisyyttä. Aloin kuvitella näyttelyä, jossa olisi ollut vain Liksomin löytöryijyjä, joiden vuosisataisen perussymboliikan päälle hän on lisännyt omia tarinoitaan. Kuinka kiehtova se olisikaan ollut. Ja täysin riittävä. Todennäköisesti myös emotionaalisesti paljon voimakkaampi kuin nyt tarjolla oleva hajanainen kokonaisuus.

Julkaistua 680 & Virossa 164 & Katutaidetta 120: Nainenkin lyö päätään seinään

Jo viime maanantaina avattiin Terje Ojaverin (s. 1955) näyttely (3.–28.8.) Galleria Ortonissa. Terjen ja hänen miehensä Jürin (s. 1955) kanssa humuaminen kesti aina torstaihin saakka, joten sain vasta eilen kirjoitettua taiteilijaesittelyn gallerian sivuille: 

Nainenkin lyö päätään seinään

Ortonin vuotuinen virolainen vieras on tänä vuonna kuvanveistäjä Terje Ojaver (s. 1955), joka valmistui Viron taideakatemiasta vuonna 1985.  

Ojaver on monipuolinen tekijä, jonka rekisteriin kuuluvat yhtälailla klassinen figuratiivinen veisto kuin täysin abstrakti ja toisinaan käsitteellinenkin ilmaisu. Hän on tehnyt myös harvakseltaan videoteoksia ja performansseja. 

Ojaver on nyt parinkymmenen vuoden jälkeen palannut pieniin pronssiveistoksiin. Ortonilla ensimmäistä kertaa julkisuudessa nähtävä pienoisveistosten sarja Strippiklubi I–X (2015) jatkaa johdonmukaisesti Ojaverin naista, naisuutta, naistaiteilijuutta, naisen elämää käsittelevää tematiikkaa, jota hän valottaa monista näkökulmista, usein myös huumorin keinoin. 

Taiteilijat operoivat usein totutuilla merkityksillä ladatuilla motiiveilla, kuten vaikkapa ruukku, rasia, sydän, käärme, hevonen jne. Ojaver on valinnut odottamattoman esineen: tarjottimen. Hän yhdistää tarjottimen, alastoman naisvartalon ja tankotanssin. Hän tuo esiin sitä, miten nainen on tarjolla, miten naisen avulla tarjoillaan erilaisia asioita ja miten naisen tehtävä on usein tarjoilla. Ojaverin tarjottimet ovat tarjottimen kappaleita. sirpaleina, mutta emme tiedä, tuovatko ne onnea. Sarja kuitenkin jatkuu, sillä nyt naiset ovat vasta nuoria – Ojaver haluaa tuoda esiin myös 60-vuotiaita, 70-vuotiaita, 100-vuotiaitakin, heidän kauneuttaan, heidän seksuaalisuuttaan. 

Mainittakoon vielä, että mallina käytetty tarjotin kertoo myös siitä, miten taiteilijan oivallus voi toimia hauskoja lisämerkityksiä tuottaen: mallina on Ortonin kahvilan oma tarjotin, jonka Ojaver vei viimevuotisella tutustumiskäynnillään mukanaan. Näinkin voi syntyä paikkasidonnaista taidetta. 

Toinen teos, video Sisyfoksen morsian (2009) on vanhempaa tuotantoa, mutta halusimme sen Suomeen esille, koska siinä on kaikki klassikon ainekset. Teoksellaan Ojaver on luonut Albert Camus’n ajatuksiin pohjautuvan feministisen tulkinnan antiikin Sisyfos-myytistä. Kivien kukkulan huipulle vierittämisen sijaan videon nainen pelaa morsiuspuvussaan jalkapalloa ylämäkeen – taustalla soi Serge Gainsbourgin ja Jane Birkinin ikiklassikko Je t’aime... moi non plus (1969). 

Sisyfoksen rangaistus on perinteisesti koettu äärimmäisen ankarana. Mikä olisikaan kauheampaa kuin tehdä turhaa työtä koko elämänsä? Mutta sitähän me tietyssä katsannossa juuri kaikki teemme. Camus päätyi siihen, että Sisyfos oli onnellinen. Päättymättömän tyhjän tekeminen on Camus’n mukaan hinta maailman rakastamisesta. 

Juuri absurdin taju onkin yksi Ojaverin vahvimmista puolista. Ojaver näyttää, että kyse ei ole vain miesten maailmasta. Antiikin sankarit ovat useimmiten miehiä, ja yleensä miehiä ovat nykyaikamme antisankaritkin. Nainenkin voi olla olla absurdin sankari, kuten Sisyfos. Nainenkin voi olla antisankari. Nainenkin voi lyödä päätään seinään ja silti tai juuri siksi rakastaa elämää ja maailmaa.

***

Keskiviikkona oli Viron lähetystössä Terjen toisen näyttelyn (6.8.–9.9.) avajaiset, jota jatkoimme porukalla menemällä vielä Rosa Liksomin (s. 1958) näyttelyn Contemporary Warriors (5.8.–6.9.) avajaisiin Galleria Brondassa. Eikä sielläkään päässyt Virosta eroon. Liksomia onnitteleva Ojaver tunnisti heti kuvan oikeassa laidassa näkyvän ryijyn alkuperältään virolaiseksi:

Palaan näyttelyyn vielä jatkossa.

***

Enkä kadullakaan päässyt vielä Virosta eroon. Joku virolainen irvileuka oli vieraillut Isolla Roballa:

***

Ja virolaisteema jatkui vielä eilenkin. En oikein päässyt osallistumaan Streetlevel-tapahtumaan (6.–8.8.), kun oli kirjoitushommia, mutta eilen satuin kuitenkin osumaan Ruttopuistoon, missä virolainen Billeneeve (s. 1975) esitti performanssinsa:

Efesoksen Artemis nykypäivässä? Intensiivinen joka tapauksessa.

PS. Tästä linkistä vielä Je t'aime... 

Näyttelykuvia 959: Bisnestä, maalaustaidetta ja pelmenejä

Vähän ajassa taaksepäin. 4. maaliskuuta kävin Jätkäsaareen mahdollisesti tulevan Art Hotel Helsingin lehdistötilaisuudessa Galleria Brondassa. Hotellin toimitusjohtaja, valokuvataiteilija Sari Poijärvi (s. 1955) kertoi hankkeen etetemisestä.
Omia huoneitaan ovat tällä tietämällä suunnittelemassa Jan-Erik Andersson (s. 1954), Lauri Astala (s. 1958), Liisa Hietanen (s. 1981), Pekka Jylhä (s. 1955), Martti Jämsä (s. 1959), Mika Kaurismäki, Jouko Korkeasaari (s. 1971), Tuula Lehtinen (s. 1956), Rosa Liksom (s. 1958), Stefan Lindfors (s. 1962), Heikki Marila (s. 1966), Sofi Oksanen, Silja Puranen (s. 1961), Kim Simonsson (s. 1974), Jani Tolin (s. 1974) ja Anu Tuominen (s. 1961).
Vähän hassu juttu, mutta jotenkin positiivinen. Antaa ajan näyttää. Olen kirjoittamassa Taiteeseen asiasta pikku-uutista, joten palataan asiaan.

Poijärvi puhuu.

*** 

Oli aikamoinen onni, että tapahtuma oli Brondalla. Tuli nimittäin samalla katsottua näyttely, joka oli vallan mainio. Olen usein miettinyt vähän surumielisenä Brondan kohtaloa. Se oli aikoinaan yksi Helsingin huippugallerioista, jossa käytiin katsomassa sitä, mitä kiinnostavaa taiteessa juuri nyt tapahtuu. Siitä on rutosti aikaa, enkä ole kuullut tuttavapiirissäni varmaan koko 2000-luvulla keskustelunavausta: "Kävin muuten juuri Brondalla katsomassa..." En minäkään ole katsonut sen näyttelyitä pitkään aikaan muuta kuin ikkunoista. Soimaankin itseäni usein tästä. No, nyt oli hauska nähdä Mauno Mecklinin (s. 1936) näyttely (4.–29.3.). Itse asiassa en muista koskaan nähneeni Mecklinin yksityisnäyttelyä. Varsin harmoninen, kaunis ja vähän vanhanaikaisesti viehättävä kokonaisuus:

 

Kyseessä on selvästikin intohimoinen havainnosta maalaava taiteilija, jonka jälkeä oli ilo katsoa.

Aamu-usva, 2015.

Mecklin ei ole paljoa muodollista koulutusta saanut, mutta kursseja sitäkin enemmän. Näkyy töissä varmaan ainakin yhden opettajan, Pekka Hepoluhdan (s. 1957) vaikutus, ja hyvä niin.

***

Ja pannaan tähän vielä ei-maksettu mainos. Koska fiilis oli niin hyvä, päätin jatkaa sitä käymällä pitkästä aikaa yhdessä lempiravintoloistani. Kyseessä on Kustaankadulla sijaitseva Pelmenit, ukrainalaissyntyisen Alexander Bitsakin pyörittämä konstailematon venäläisukrainalainen kotiruokapaikka. Tosi sympaattinen ravintola, safkat aina yhtä rakkaudella ja ammattiylpeydellä tehtyjä. Ja palvelu aina henkilökohtaista ja äärimmäisen ystävällistä. Nytkin jätin seisovasta pöydästä marinoidun tomaatin väliin, ja Bitsak otti asiaksena tuoda minulle lusikalla yhden erikseen: "Nämä ovat minun itseni tekemiä."

Paljon onnea vaan!

Itsenäisyyspäivän kunniaksi jaetaan taas kunniaa. 
Pro Finlandia -mitalin saavat nyt kuvataiteilijakunnastamme seuraavat: Ismo Kajander (s. 1939), Marja Kanervo (s. 1958), Markus Konttinen (s. 1957), Matti Peltokangas (s. 1952) ja listassa pelkästään kirjailijaksi tituleerattu Rosa Liksom (s. 1958).
Hienoja taiteilijoita kaikki tyynni!

Kuvanveistäjä Tapio Junnon (1940–2006) vuonna 1989 saama Pro Finlandia, jonka kuvasin viime vuonna erästä artikkelia varten.

Kuvanveistomme grand old man Ossi Somma (s. 1926) saa puolestaan Suomen Leijonan komentajamerkin ja Kaarina Kaikkonen (s. 1952) Suomen Leijonan I luokan ritarimerkin, ja oli siellä listoilla kuvataideihmisistä vielä Saksassa vaikuttava kuraattori Ritva Röminger-Czako, joka saa Suomen Leijonan ritarimerkin.
Niin, että onneksi kuvataiteella menee taas hyvin näissä virallisissa kuvioissa. Silloin aikoinaan, kun Marjatta Hanhijoki (s. 1948) ja Leena Krohn palauttivat Pro Finlandiansa vastalauseena sille, että Ahtisaari antoi Suomen Leijonan ritarikunnan komentajamerkin Indonesian metsäministerille, seurasi pieni laskukausi. Seuraavana vuonna Pro Finlandian sai vain kuvanveistäjä Olavi Lanu (s. 1925), sitten ei kukaan, sitten Reino Hietanen (s. 1932) ja sitten ei taas kukaan – no, okei, 2001 Heljä Liukko-Sundström (s. 1938), mutta ehkä hänet voisi luokitella enemmän sille soveltavalle puolelle. 

PS. Vähän myöhemmin. Pieni sosiologinen huomio: olen nyt kuullut kaksi uutislähetystä ja lukenut joitain nettilehtien uutisia. Kirjailijat ja muusikot ja Paola Suhonen tulevat yleensä mainituksi "muun muassa" -ilmaisun jälkeen, mutta eivät kuvataiteilijat. On tämä vähän oireellinen seikka, kun mietitään kuvataiteen yleistä kiinnostavuutta, sen asemaa suomalaisen kulttuurin hierarkioissa. 

PPS. Vielä myöhemmin. PS-kommenttini jäi itse asiassa vaivaamaan aika paljon. Lisää uutisia ja lisää muun muassa -kommentteja ilman kuvataiteilijoita. Voimme siis loogisesti päätellä, että media ei usko kuvataiteilijoiden olevan suurta yleisöä kiinnostavia ja tekee uutisensa vain varman päälle. Eikö tämä ole suorastaan traagista diskurssin vankina olemista? Eikö juuri toimittajan pitäisi mennä kuvataiteilijan työhuoneelle, joka on todellisuudessa aina yleisöäkin kiehtova paikka, ja kysyä jotain kiinnostavaa myös kuvataiteilijalta ja tehdä häntä omilla ei-niin-ennakoitavilla valinnoillaan suurelle yleisölle kiinnostavaksi? Eikö hän voisi yrittää selvittää, miksi juuri tämä taiteilija on palkintonsa arvoinen? Ns. "kaikkihan" ovat nähneet Iiro Rantalan tv:ssä soittamassa. Ns. "kaikki" tietävät hänen olevan hyvä ja virtuoosimainen ja sympaattinenkin ja taatusti palkintonsa väärti. Mutta kuka on nähnyt Matti Peltokankaan veistämässä tai Markus Konttisen maalaamassa tai Ismo Kajanderin vedostamassa? Ja mitä ihmettä käsitteellinen poistaja Marja Kanervo tekee työhuoneellaan? Siellä en nimittäin ole käynyt, enkä tiedä asiasta mitään.

Julkaistua 255: Voiko taide olla leikkiä?

Palaan vielä Galleria Ortoniin ja Rosa Liksomin (s. 1958) näyttelyyn. Sain vihdoin kaikilta kiireiltäni kirjoitettua Liksomin taiteilijaesittelyn gallerian kotivisulle:

Voiko taide olla leikkiä?

Kirjailija ja kuvataiteilija Rosa Liksom (s. 1958) on kolmikymenvuotisen uransa ajan tehnyt rinnakkain sekä kirjailijan että kuvataiteilijan töitä. Hän kokee molemmat yhtä tärkeiksi ilmaisumuodoiksi, mutta on korostanut sitä, että ateljeeseen mennessään hän ”menee leikkimään”.

Leikki on ilmeisesti ollut varsin hauskaa, koska hän on esiintynyt aktiivisesti näyttelyissä jo vuodesta 1985, jolloin hän teki heti tuoreeltaan kuvataiteellisen läpimurtonsa – sekä yksityisnäyttelyllään legendaarisessa Vanhan galleriassa että osallistumalla samana vuonna Nuorten näyttelyyn.

Tuoreessa Galleria Ortonin näyttelyssä huomiota on kiinnittänyt jo vuodesta 1995 tekeillä ollut Postmoderni ekumeeninen ikonostaasi, jota Liksom jatkaa edelleenkin. Useasta kymmenestä eri tekniikoilla – muun muassa ristipistoa ja maalausta – toteutetusta kuvasta koostuva installaatio käyttää hyväkseen eri uskontojen kuvamateriaalia ja symboliikkaa sekä liturgisia värejä. Liksom ei ole uskonnollinen ihminen, mutta hän ei suinkaan rienaa vaan lähestyy aihettaan pikemminkin uteliaana havainnoijana ja vähän humoristisestikin. 

Kukitettu Liksom esittelee avajaisissa ikonostaasiaan.

  

Teossarjan kautta voi tavoittaa muutamankin Liksomille ominaisen tavan lähestyä aihettaan. Ensinnäkin voimme tarttua sanaan ’postmoderni’, joka Liksomin tapauksessa ei ole mikään valittu tyyli vaan pikemminkin osa sitä modernismin sääntöjärjestelmistä vapautumista, jota hänkin eli ja joka oli ominaista 1980-luvulle. Liksomkin aloitti taiteen tekemisen tuolloin halvoilla koululaisten huopakynillä, joiden ei katsottu kuuluvan lainkaan taidemaailman välinearsenaaliin. Samalla leikkisällä huolettomuudella hän on suhtautunut uskonnolliseen kuvastoon ja sen yleensä niin tiukkoihin sääntöihin.

Toiseksi voimme palata leikkiin. On kuin Liksom tekisi kunniaa hollantilaiselle historioitsija Johan Huizingalle, joka pyrki kirjallaan Leikkivä ihminen (suom. 1947) osoittamaan, että leikin luova vaikutus heijastuu lähes kaikkialla kulttuurin ja yhteiskunnan kehityksessä.

Huizingan tavoin Liksomia voi myös pitää antropologina. Ja muiden muassa kulttuuriantropologiaa ja uskontotieteitä Liksom aikoinaan yliopistolla opiskelikin. Kolmas ulottuvuus, jonka Liksomin työstä haluaisin nostaa esiin, onkin juuri antropologin kaltainen lähestymistapa: osallistuva havainnoiminen ja siten myös jatkuva uteliaisuus. Yksi juonne Liksomin sekä teksteissä että kuvataiteessa onkin hänen uskomattoman sensitiivinen kykynsä aistia kulttuurisesti merkittäviä seikkoja ihmisten arjessa – oli sitten kyse Finlandia-voittajasta Hytti nro 6 (2011) tai Galleria Ortonin takahuoneeseen ripustetusta venäläistä maailmaa kuvaavista maalauksista.

Leikin juhlaa

On ollut kaikennäköistä kiirettä ja matkailuakin, ja olen taas vähän jäljessä päivitysten suhteen. Palaan siis vielä viime maanantaihin.

Galleria Ortonissa avattiin Rosa Liksomin (s. 1958) näyttely (9.1.–3.2.). Tupa oli odotetusti täynnä:

Keskellä yllä olevaa kuvaa on toimittaja Axa Sorjanen, joka oli tekemässä näyttelystä YLE:n Stradaan juttua. Juttu tuli ulos eilen, ja voit katsoa sen tästä linkistä. Oikeassa reunassa on Invalidisäätiö-konsernin toimitusjohtaja Heikki Teittinen, joka vaikutti varsin tyytyväiseltä taiteen roolin tärkeydestä Ortonille. Ja tyytyväinen oli myös itse taiteilija, joka kertoi Stradan haastattelussa, että taide on hänelle kuin leikkiä, mutta niin hauskaa sellaista, että hän tekee sitä osapuilleen joka päivä:

Kahvilan takaseinälle ripustettu Postmoderni ekumeeninen ikonostaasi on installoitava teossarja, jota Liksom on tehnyt jo vuodesta 1995, ja projekti jatkuu edelleenkin.

Pidin lyhyen avajaispuheen, ja sitten nähtiin vielä burkha-performanssi, jonka katkelman voitte nähdä Stradasta.

Avajaisten jatkot pidettiin ravintola Salvessa, jossa oli tarjolla vielä yllätysvieras, kun Kari Peitsamo kävi heittämässä pari slaavilaista rallia, kuten Back in the USSR:

Niin että olipahan taas miltei täydellinen taidepäivä.

Palaan vielä asiaan, kun saan tänään kirjoitettua vähän myöhässä olevan Liksomin taiteilijaesittelyn gallerian kotivisuille.

Näyttelykuvia 546: Kirkossa ja sairaalassa

Eilen kävin jatkamassa Jean Bitarin kanssa tehtävää videota Vantaan kulttuuritoimelle. Aiheena on Pyhän Laurin kappeli ja sen taideteokset. Eilen keskustelimme kuvanveistäjä Pekka Jylhän (s. 1955) kanssa itse kappelissa – Jylhä oli halunnut keskustelun tapahtuvan hänen Suru-teoksensa alla:

Puhuimme materiaaleista, symboliiikasta ja tilan käytöstä kuvanveistossa, ja homma meni nopeasti purkkiin.

***

Vantaalta matkustin Helsingin Ruskeasuolle, Galleria Ortoniin, missä ripustettiin Rosa Liksomin (s. 1958) ensi maanantaina avattavaa näyttelyä. Tässä itse taiteilija ja ison huoneen täyttävä, tieskuinkamontakymmentäosainen Postmoderni ekumeeninen ikonostaasi, jota Liksom on tehnyt jo vuodesta 1995 ja jota hän jatkaa edelleen:

Palaan asiaan viikon kuluttua, kun avajaiset on pidetty ja kun olen laatinut taiteilijaesittelyn gallerian kotisivuille.

Luettua 91 & 92 & 93 & 94: 4 x Venäjällä

Joskus täytyy lukea muutakin kuin pelkkiä kuvataidekirjoja, jotta voisi ymmärtää paremmin niitä kuvataidekirjojakin. Olen aina ollut kiinnostunut Venäjän ja Neuvostoliiton historiasta. Yksi kirja on kuitenkin jäänyt jostain syystä lukematta – sillä kun on pituuttakin yli 800 sivua:

Stéphane Courtois & al.: Kommunismin musta kirja. Rikokset, terrori, sorto. WSOY 2000.

Nyt se tuli vihdoin kahlattua läpi – varmaankin parin kuukauden aikana. On tämä kauheaa luettavaa siitä, miten monet miljoonat ihmiset kuolivat ja kärsivät maailman reaalikommunismin aikakautena. Ja jatkuuhan tuo vielä Pohjois-Koreassa. Kirja käsittelee Neuvostoliiton lisäksi muutkin kommunismin nimissä tehdyt rikokset Aasiaa ja Afrikkaa myöten. Kirjassa limittyvät tehokkaasti suuret luvut ja tilastot yksittäisten ihmisten kokemusten kanssa. 

Vasemmistolaisen ja antikapitalistisen maailmankatsomuksen omaavalle ihmiselle – kuten minä – tämä on varsin hyödyllinen lukupaketti. Vaan ei se minun vakaumustani muuta – vahvistaa vain sitä käsitystä, että vallalla on aina taipumus korruptoida ja että uskoa ihmiseenkin kannataa vähän tarkemmin miettiä. Väliin onneksi uskon myös Vasili Grossmania, joka totesi: "Epäinhimillisyyden täydellisen riemuvoiton aikakautena on käynyt ilmeiseksi, että kaikki väkivallalla luotu on järjetöntä ja hyödytöntä, vailla tulevaisuutta, katoaa jäljettömiin."

Itse asiassa ymmärsin Kommunismin mustan kirjan taustoja aika paljon paremmin luettuani viikon verran erästä toista kirjaa:

Emma Goldman: Vuoteni Venäjällä. Savukeidas 2011.

Emma Goldman oli yhdysvaltalainen anarkisti, joka karkotettiin Venäjälle melkein heti vallankumouksen jälkeen. Hän viihtyi vallankumouksen maassa pari vuotta, kunnes palasi taas länteen. Hän kirjoitti 1920-luvun alussa muistelmansa tuosta vaiheesta, joka hiljalleen romautti hänen uskonsa Leninin luomaan terrorikoneistoon. 

Kirja on hieno silminnäkijätodistus tuosta kuohuvasta ajasta ja alamaisiaan rikollisesti kohdelleen valtion synnystä. Goldman myös pohtii loppusanoissaan sitä, mikä meni pieleen ja toteaa: "Vallankumouksen menetelmien on oltava samalla taajuudella sen päämäärän kanssa." Näin ei Venäjällä tehty – ja näin oli heti alusta alkaen.

Ja kaunokirjallisuudellahan on tapana tuoda arjen absurdius aivan uudelle tasolle:

Mihail Bulgakov: Morfiini ja muita kertomuksia. Savukeidas 2011.

Tämä menikin jo sitten parissa illassa. Morfiini ei ehkä ihan yllä Mihail Bulgakovin mestariteosten tasolle, mutta kiinnostavia novelleita siinä on. On myös avartavaa lukea kaikkia niitä erilaisia tyylillisiä kokeiluja, joita Bulgakov harjoitteli ja hioi. 

Jos haluaa esimerkiksi ymmärtää neuvostoliittolaista erikoisuutta, yhteisasuntolaa (kommunalka),  on Bulgakov oiva opas. Hän on varsin hirtehinen kirjoittaja.

Ja sitten sokerina pohjalla tuore Finlandia-voittaja, jonka hotkaisin laakista eilen:

Rosa Liksom: Hytti nro 6. Kertomus. WSOY 2011.

Aivan fantastinen kirja ja taatusti palkintonsa väärti! Myös kuvataiteilijana tunnettu Rosa Liksom (s. 1958) on hionut runollisen proosakielensä äärimmilleen. Pieni tarina suomalaisesta älykkötytöstä ja väkivaltaisesta venäläistyöläisestä hytissään junamatkalla Moskovasta Ulan Batoriin on samalla kuin outo rakkauskertomus ja jännitystarina. Liksom rytmittää taidokkaasti kieltään kuin junan kolketta ja ohikiitäviä maisemia sanoilla seuraten. Hän osaa käyttää uskomattoman tehokkaasti toistoja ja erilaisia sanarimpsuja, joiden ytimekkäiden sisältöjen kautta hän samalla piirtää kuvaa hajoavasta Neuvostoliitosta. Sen verran pirullinen kirjoittaja hän on, että ainakin minä mieslukijana – baareissa viihtyneenä ja paljon elämässäni viinaa juoneena mutta myös vuosia yliopiston penkkejä kuluttaneena – huomasin yhtäkkiä samastuvani helposti molempiin päähenkilöihin. Tämän toteaminen on ehkä vähän kompromettoivaakin, mutta rehellisyyden nimissä se lienee tunnustettava ja näin tunnistettava itsessään outoja piirteitä. Hyvä kirja voi tehdä tällaistakin. Itse asiassa vain tosi hyvä kirja voi näin tehdä.

PS. Ja onneksi minulla on ilo ilmoittaa näin etukäteen, että Rosa Liksom on ensi vuoden tammikuun taiteilija Galleria Ortonissa. Saan siis piakkoin palata hänen kiehtovaan mielikuvitusmaailmaansa.

Luettua 73: Skandaali!

Olen ollut koko ajan tavattoman laiska lukupäiväkirjani suhteen, vaikka luenkin melko paljon. Yritän nyt taas korjata asiaa. Tässä tuorein kuvataidetta liippaava lukukokemukseni:

Susanne Dahlgren, Sari Kivistö & Susanna Paasonen (toim.): Skandaali! Suomalaisen taiteen ja politiikan mediakohut. Helsinki-kirjat 2011.

Kuvataiteen maailmassa ei julkisuuteen asti yltäviä skandaaleja liiemmin esiinny, mutta viime vuosina meillä on ollut jokunen sellainenkin. Yksi tapaus oli Ulla Karttusen (s. ?) teos Neitsythuorakirkko (2008), johon itsekin journalistisesti sekaannuin – tässä linkki viime vuoden huhtikuiseen postaukseeni. Karttusen tapauksestahan on ilmestynyt kokonainen kirjakin – Juulia Jyrängin ja Harri Kalhan Tapaus Neitsythuorakirkko (Like 2009), joka osaltaan herätti uuden polemiikin Ulla Karttusen aiheeseen liittyvine blogeineen –, ja nyt asiaa käsitellään taas tässä uudessa kirjassa. Asialla on Annamari Vänskä,  joka on kirjoittanut aiheesta artikkelin, jossa on muutenkin vähän laajemmin taustoitettu asiaa suomalaisen skandaalitateen historiallisilla esimerkeillä. Siis varsin suositeltavaa luettavaa.

Muita käsiteltäviä asioita ovat Smedsin Tuntematon sotilas ja Katajanokan mönkään mennyt hotelihanke sekä kolme politiikkajuttua. Harri Kalha käsitelee valaisevasti yleisemmällä tasolla yhteiskunnallista pahastusta ja palaa toki myös oman aiemman kirjansa aiheeseen. Hänhän kirjoitti mainion teoksen Ville Vallgrenin (1855–1940) Havis Amandan aikoinaan herättämästä kohusta: Tapaus Havis Amanda (SKS 2008). Kirjan lopettaa Susanne Dahlgrenin ja Rosa Liksomin (s. 1958) keskustelu viimemainitun burka-aiheisesta kolmiosaisesta Finlandia-trilogiasta. Kiinnostavaa luettavaa sekin, mutta vähän jämäkämmin olisi Dahlgren saanut keskustelun toimittaa. Nyt se jää vähän löysäksi, liian suoraksi transkriboinniksi.

Kaikkineen kuitenkin varsin suositeltava kirja, monipuolinen ja kiihkoton. Vähän epätasainen se tosin kokonaisuutena on – esimerkiksi Anne Alhon artikkeli menee vähän kuin teoreettisesti naamioituna oman mediahistorian selittelyn puolelle.

Julkaistua 188: Liian helppoa taikuutta

Kävin Ateneumin taidemuseon suuressa Lappi-näyttelyssä Lapin taika (18.6.2011–8.1.2012) heti tuoreeltaan ja kirjoitin jo 22.6. siitä arvion Kauppalehteen. Kesän takia jutun julkaisu venyi ja se tuli ulos lopulta eilen 15.8. – mutta jatkuuhan näyttely vielä pitkään, ylipitkään.

Liian helppoa taikuutta

Ateneumin suuri Lappi-näyttely jää lumoavan elämyksen sijaan vaisuksi kokemukseksi.

Ateneumin taidemuseo on kunnostautunut viime vuosina taidemaailman rajalinjojen rikkojana. Se on alkanut esittää valokuvaa taiteena taiteiden joukossa, se on esittänyt nykytaidetta osana ripustuksiaan tai sitten pieninä oheisnäyttelyinä ja se on uskaltanut tehdä poikkeavia kuratoriaalisia ratkaisuja. Ateneumista on selvästikin tullut paikka, jonne mennään katsomaan muutakin kuin ikiklassikoita.

Sama resepti jatkuu Lappi-aiheisessa suurnäyttelyssä. Mukana on ilmeisiä Lapin kuvauksen klassikoita kuten Andreas Alariesto, Reidar Särestöniemi ja Kalervo Palsa. Mukana on myös monia nykytaiteesta tuttuja nimiä – vaikkapa Jorma Puranen, Rosa Liksom ja Jussi Niva. Onneksi mukana myös yksi aivan uusikin kiinnostava tuttavuus: Elina Juopperi ja hänen installaationsa inarinsaamen puhujista.

Andreas Alariesto (1900–1989), Kolttalappalaisen asunto, 1948. Rovaniemen taidemuseo, Rovaniemen kaupungin kokoelma.

Lapin taikaa on pyritty lisäämään myös näyttelyarkkitehtuurilla: Arkkitehtuuritoimisto Heikkinen–Komonen on loihtinut varsinkin nykytaiteen kehykseksi lumovoimaisen valkoisen hohteen, jolla katsojaa yritetään siirtää jonnekin muualle. Jo heti näyttelyn alussa tämä toimii, mutta aloin kuitenkin Jussi Nivan suurikokoisen maalauksen edessä miettiä, että tekeeköhän väistämättä syntyvä revontuliassosiaatio oikeutta Nivan varsin abstraktille ja osin käsitteelliselle tematiikalle. Riittääkö siis se, että taiteilija on syntynyt Pellossa? Sama koskee Rovaniemen suurta poikaa Kari Huhtamoa, jonka teräskonstruktiot ponnistavat pikemminkin kansainvälisten taidepääkaupunkien modernismista kuin jostain luonnonmystiikasta – oli teokset sitten nimetty miten tahansa. 

Yleisnäkymä pääsalista. Vasemmalla Jussi Niva (s. 1966), oikealla oranssi Kari Huhtamo (s. 1943), jota luulin kaukaa Antero Toikaksi (s. 1954). Kuva: Valtion taidemuseo, Kuvataiteen keskusarkisto / Kirsi Halkola.

Latteaa taidetta

Taikuus on taidehistorian tavoin illuusioiden luomista. Tämäkin näyttely luo erilaisia illuusioita, joiden takaa on väliin vaikea havaita esimerkiksi taiteelliseen laatuun liittyviä kysymyksiä. Totta kai esimerkiksi Juho Kyyhkynen on kulttuurihistoriallisesti kiinnostava henkilö, mutta se, että Tuija Hautala-Hirvioja on tutkijana nostanut häntä esiin, ei tee hänestä yhtään parempaa taidemaalaria. Kyyhkysen iso ryhmä näyttelyssä häkellyttää lähinnä sillä, miten huonoa, kliseistä ja postikorttimaista maalausta hänen taiteensa on. Gabriel Engbergin värimaailma on vastaavasti tuhnua ja suttuista, eivätkä Reidar Särestöniemen huippujulkkisaikanaan tehtailemat Lapin maisemat ole kovin kiinnostavia muuta kuin lähinnä huutokauppanoteeraustensa tai tekijäänsä liittyvien lukemattomien tarinoiden ja kaskujen kautta. 

 Juho Kyyhkynen (1875–1909), Kota, 1909, Ateneumin taidemuseo. 

Suurin osa näyttelyn teoksista – niin vanhempi kuin nykyinenkin taide – tuntuu tutulta ja moneen kertaan nähdyltä, eikä ainakaan minun Lappi-kuvani tai sen mahdolliset kriittiset kyseenalaistukset kokeneet mitään erityisiä liikahduksia, joita olin virittäytynyt kokemaan.

Veikkaanpa, että näyttelyn yhteydessä julkaistu 200-sivuinen kirja tulee olemaan merkittävämpi ja selvästikin enemmän myyttejä purkava kokemus kuin saleissa koettu haalea elämys. Hyvä edes näin.