Julkaistua 810 & Näyttelykuvia 1056: Kun isä kuolee juovuksissa

Lisää rästejä. Tässä maaliskuun kolumnini Kansan Uutisista. Linkkasin sen silloin jo lehden kautta, ja se herätti järkyttävän vilkkaan fb-keskustelun. Nyt se on sitten hillottu blogiinkiin. Didrichsenin taidemuseon näyttely on muuten vielä päällä, aina 28.5. saakka. Joten sinne joukolla!

Kun isä kuolee juovuksissa

Eduskunnan sivistysvaliokunnan puheenjohtaja Kaarina Dromberg (kok.) ehdotti vuonna 2006, että Suomeen pitäisi laatia kulttuurikaanon – lista keskeisimmistä suomalaisuutta määrittävistä taideteoksista. Aloitetta ei toteutettu, mutta jossain listoja on tehtykin – muun muassa Hollannissa ja Tanskassa.

Vaikka virallista kaanonia ei olisikaan, tuottaa tutkimus popularisoivine yleisesityksineen epävirallisen kaanonin. Aleksis Kivi, Jean Sibelius ja Akseli Gallen-Kallela ovat lunastaneet peruuttamattomasti paikkansa. 

Taidehistoriassa on totuttu puhumaan ”Suomen taiteen kultakaudesta”, 1880–1910-lukujen taiteesta. Tuolloin luotiin kansallinen ilme, jota myös vietiin ulkomaille, muun muassa Pariisin maailmannäyttelyyn vuonna 1900. Yksi osallistuneista oli Juho Rissanen (1873–1950), joka pokkasi sieltä pronssimitalin. 

Rissanen on hyvä kaanontaiteilija siksi, että hän tuli rahvaan parista ja oli suomenkielinen. Hän oli elävää todistusaineistoa suomalaisen kulttuurin mahdollisuuksista pärjätä eurooppalaisen kulttuurin taistoissa. 

Rissasta pidettiin turmeltumattomana ja aitona, ja sellaisena hänen haluttiin pysyvänkin. Toivomuksia esitettiin niin Suomessa kuin Ranskassakin. Syynä oli varmaan se, että Rissasen vähän naivistinenkin realistinen tyyli koettiin omintakeiseksi, minkä vuoksi hänen ei toivottu jalostavan maalaamistaan valtavirran mukaiseksi. 

Kaanonin taiteilijat saattavat olla katsojalle ongelma. Epävarma voi jopa ahdistua, jos ei pidä taiteilijasta, joka saa asiantuntijoilta kehuja. Keskustelun tiimellyksessä saattaa olla vaikea puolustaa omia näkökantojaan. Olen kokenut tämän useasti, toisinaan myös henkilökohtaisesti. 

Isän kuolema, 1902.

Esimerkiksi Gallen-Kallela ei ole henkilökohtaisesti merkinnyt minulle juuri mitään, mutta ymmärrän hänen suuruuteensa – ymmärrän ja varmaan allekirjoitankin ne perusteet, joilla häntä voi pitää merkittävänä taidemaalarina. Gallen-Kallela ei kuitenkaan herätä minussa suuria tunteita, enkä ole koskaan kokenut tarpeelliseksi osallistua keskusteluun hänen tuotannostaan. 

Rissanen on ollut paljon ongelmallisempi. Pidän nimittäin häntä suorastaan huonona taidemaalarina. Tämä varmistui viimeistään vuonna 1998, jolloin Ateneumissa oli laaja Rissasen näyttely. Muistan kuinka väkipakolla yritin löytää ne syyt, miksi hän on niin arvostettu. En löytänyt. Rissasen piirustukset ja maalaukset ovat jähmeitä ja elottomia. Hänen tekniikkansa on melko kömpelöä. Parempia ja varsinkin ilmeikkäämpiä piirtäjiä löytyy Suomen taiteesta pilvin pimein. Tapa, jolla hän maalaa, muistuttaa usein keskinkertaista kuvitusta: ensin hän piirtää jonkun asian ja sitten hän ikään kuin vain värittää sen. Tulos on toisinaan värityskirjamainen. Sommittelu on usein jännitteetöntä, värien vuoropuhelu usein latteaa. Jotkut teokset tuovat mieleeni väistämättä Martta Wendelinin kliseiset postikortit. Ja entä sitten Rissasen viimeiset vuodet Yhdysvalloissa, minne hän muutti sotaa pakoon vuonna 1939? Miltei kaikki näkemäni siellä maalatut teokset ovat suorastaan karmaisevan huonoja. Pelkästään niillä ei kaanoniin olisi päästy millään. 

Lapsuuden muisto, 1903.

Tällaisin aatoksin tuli taas mentyä katsomaan Rissasta. Didrichsenin taidemuseossa Helsingissä on parhaillaan esillä näyttely Juho Rissanen – Lapsuuden muisto (8.2.–28.5.). Näyttelyn vetonaula on Budapestin taidemuseosta maalattu isokokoinen akvarelli ja guassi Lapsuuden muisto (1903). Teos on nähty Suomessa Budapestiin myymisen (1906) jälkeen vain kaksi kertaa: 1935 ja 1998. Se on osa moniosaiseksi suunniteltua kokonaisuutta, joka jäi lopulta toteuttamatta. Syy on varmaankin osin aiheen henkilökohtainen vaikeus: se perustuu omaelämäkerrallisiin tapahtumiin ja kuvaa Rissasen juovuksissa jäälle kuolleen isän tuontia paareilla kotiin. Näyttelyssä on mukana samanaikaisia muita teoksia ja ennen kaikkea esitöitä, harjoitelmia ja luonnoksia Lapsuuden muistoon. Yksi näistä on monelle suomalaiselle tuttu: melko pienikokoinen, nykyään Pohjanmaan museossa sijaitseva akvarelli Isän kuolema (1902). Siinä Rissasen isä makaa kuolevana tai kuolleena jäällä viinapullo kädessään. 

Näiden teosten äärelle oli lopultakin aika mykistävää pysähtyä. Piti istahtaa tuolille niiden eteen ja yrittää hankkiutua tuohon kuuluisan kontemplaation tilaan – tilaan jossa esteettissävyisen meditaation kautta ollaan lopulta kohteen kanssa yhtä, mennään ikään kuin silkan aistikokemuksen tuolle puolen. En ole järin hengellinen ihminen, mutta kykenen tunnistamaan tällaisen hetken. Sen rakenneosat voivat varmaankin vaihdella estetiikasta filosofiaan, psykologiaan ja sosiologiaan liittyvillä alueilla. 

Arvostan Rissasta dokumentaarisena taiteilijana ja uskon, että hänen kansankuvauksensa on tietyllä tavalla todempaa kuin monen muun kultakauden taiteilijan, jotka vain kuvittelivat kansan. Dokumentaarisuus antaa oman virityksensä. Hyviä dokumenttielokuvia katsottuani olen oppinut, että parhaat niistä voivat olla lumoavaa ja koskettavaa taidetta. Vähän näin kävi nytkin. Tiiviisti rakennetussa näyttelyssä onnistuin vihdoin näkemään Rissasessa sellaisia ulottuvuuksia, joiden rinnalla silkka estetiikka ja taidehistoria sekä niiden konventiot asettuivat taka-alalle. Näyttely on myös hyvä muistutus siitä, että pelkät teokset ulkoisine ominaisuuksineen eivät useinkaan riitä. Kokemus saattaa kiinnostavasti katsetta ja ajatusta ohjaavan kontekstin myötä muuttua varsin vaikuttavaksi ja aivan erilaiseksi. Se voi myös ylittää historiallisuutensa.

Näin teosten myötä leipäjonot, isät kaljabaareissa ja lasten tuskat. Tuli jopa Markuksen evankeliumi mieleen: ”Köyhät teillä on aina keskuudessanne.”

Suomen Taiteilija Seura?

Suomen Taiteilijaseura on uusinut visuaalisen ilmeensä. Tekijänä on jonkun jäsenjärjestötaiteilijan sijaan ollut visuaaliseen viestintään erikoistunut suunnittelutoimisto Dog Design.
Uusi logo näyttää tältä: 

En oikein osaa vielä ottaa kantaa visuaalisen ilmeeseen, mutta vierastan tätä nykyään niin usein vallalla olevaa tapaa antaa visuaalisen kävellä oikeinkirjoituksen yli, esimerkiksi jakaa yhdyssana riveille ilman tavuviivaa. Onko tavuviiva niin raskas visuaalinen elementti, että se pilaa kokonaisilmeen? Miksei voisi olla niin, että tavuviiva on haaste, joka suunnittelijan yksinkertaisesti pitää ottaa vastaan? Tekstiorientoituneena ihmisenä en valitettavasti voi välttyä lukemasta tekstiä muodossa Suomen Taiteilija Seura. Sellaisena se vaikuttaa samalta kuin A-standien huopakynällä tehdyt toistuvat yhdyssanavirheet, jotka eivät taatusti tuo imagovoittoa kivijaloissa toimiville yrityksille. Tällainen antaa ns. sivistymättömän vaikutelman.
Se on toki tunnustettava, että Akseli Gallen-Kallelan (1865–1931) suunnittelema logo alkoi olla jo vähän vanhanaikainen:

Julkaistua 526: Patsaita, postimerkkejä ja katuja

Tänään oli taas YLE Radio 1:n Kultakuumeen kolumnini vuoro. Heräsin, join aamukahvin ja parvekkeella röökillä tiesin yhtäkkiä, mistä kirjoittaisin (olihan tuo huomattu jo maailmallakin – tästä likistä The Huffington Postiin):

Patsaita, postimerkkejä ja katuja

Tohmajärvellä kuohuu. Iskelmälaulaja Katri Helena (s. 1945) on saamassa itselleen nimikkokadun, kun Kauppakatu ja pätkä Kirkkokatua ollaan muuttamassa Katri Helenan raitiksi. 

Kaikkia tämä ei ole miellyttänyt. Kauppiaat kai pelkäävät, että ihmiset eivät enää löydä kauppoja. On mukana uskonasioitakin: Tohmajärven evankelisluterilaisen seurakunnan valtuutettu Veijo Tuunanen on nimittänyt hanketta peräti ”kulttuuriskandaaliksi”. Näin Tuunanen blogissaan: ”Hänen julkinen esiintymisensä henkimaailmojen kuuntelijana ja tulkkina voi myös arveluttaa perusluterilaista. Jos Kirkkotie häviää Kemien keskustasta, niin mitä kunnioittamaan tai muistuttamaan mahtaa tulla tilalle?” 

Haminassa ei kuohu niin paljon, kun Pelle Miljoonalle (s. 1955) ollaan kesäkuussa pystyttämässä patsasta Tervasaareen. Ja kumma kyllä: patsaasta ei ole tulossa outoa ITE-hökötystä tai sosialistista realismia edustavaa näköispatsasta niin kuin Jari Litmasen muistomerkki Lahdessa. Pelleä muotoilee nimittäin ihan oikea nykytaiteilija, kuvanveistäjä Heimo Suntio. 

Katri Helenaa ja Pelle Miljoonaa yhdistää se, että he edustavat ns. kevyttä musiikkia. Jos olisi olemassa ”kevyen kuvataiteen” kategoria, sitä edustaisi epäilemättä homoeroottisista piirustuksistaan ja sarjakuvistaan tunnettu Tom of Finland (1920–1991), jota juhlistamaan ilmestyy syksyllä kolmen postimerkin arkki, jossa on tarjolla muun muassa lihaksikkaat, kiiltävät ja alastomat mahtipakarat. 

Niin vaikeaa kuin monen on varmaan niellä asiaa, on Tom of Finland kansainvälisesti paljon tunnetumpi kuvataiteilija kuin Akseli Gallen-Kallela. Uskallan väittää, että hänestä voi Katri Helenan tavoin käyttää ilmaisua ”rakastettu taiteilija”. Hänen merkityksensä monelle homoidentiteettiään kaapissa piilotelleelle on ollut valtava. Helsingin Sanomien uutinen merkeistä tuotti keskusteluhännän puolesta ja vastaan. Jotkut tuomitsivat asian mauttomana pornografiana, mutta oli toisenlaisiakin mielipiteitä, kuten: ”Tämä on huomionarvoinen positiivinen kannanotto Itellalta. Monin paikoin maailmaa homoja vainotaan. Suomessa asiat ovat kuitenkin menossa hyvään suuntaan. Tekemistä tasa-arvon saralla toki vielä riittää. Toivottavasti Suomesta tulee maa, jota ilmatorjuntaupseeri Laaksosenkin kannatti puolustaa.” Kirjoittaja viittaa siihen, että Tom of Finlandille eli Touko Laaksoselle myönnettiin Vapaudenristi hänen ansioistaan tulenjohtoupseerina Helsingin puolustamisessa keväällä 1944. 

Samoin taitaa olla jo Pelle Miljoonankin merkityksen laita. Patsashankkeesta ensin kertoneen Kymen Sanomien jutun keskusteluhännästä voi poimia vaikka seuraavan kommentin: ”Sittemmin minustakin kasvoi ylemmän keskiluokan uranainen ja perheen äiti. Kuullessani mitä tahansa Pellen vanhempaa tuotantoa yllättävissä tilanteissa tulee haikea ja onnellinen fiilis. Se antoi silloin niin paljon.” 

Jos Tom of Finland on kansainvälisesti tunnetumpi kuin Gallen-Kallela, on hän taatusti myös rakastetumpi – jos toki heteronormatiivisissa piireissä vihatumpikin. Mistä tämä johtuu? Siitä yksinkertaisesta syystä, että hänen maailmansa tarjoaa ns. tavallisille ihmisille samastumispintaa – aivan samoin kuin Katri Helenan ja Pelle Miljoonan laulut, jotka nekään eivät tietenkään aivan kaikkia miellytä. Kansakunnan kaapin päälle nostettu Gallen-Kallela ei tähän oikein pysty. Kun esimerkiksi katson hänen naturalistissävyistä kansankuvaustaan Akka ja kissa (1885) en ryhdy pyyhkimään silmäkulmiani, vaikka muistelisinkin piikana toiminutta ja aikoja sitten kuollutta körttimummoani tai 21-vuotiaana kuollutta Repo-kissaani. Minulle Akka ja kissa on lähinnä taidehistoriaa: kansallinen kuvataiteen merkkiteos, joka on osa Turun taidemuseon kokoelmia. Pitkä taidehistoria tuottaa väistämättä kontekstin, joka vieraannuttaa katsojaa teoksen alkuperäisestä sisällöstä ja taiteilijan mahdollisista intentioista. Näin realistinenkin maalaus voi muuttua ikoniksi – siitä tulee taideuskovaisten pyhä kuva. 

Akseli Gallen-Kallela, Akka ja kissa, 1885.

Mutta toisaalta: onhan Pelle Miljoonan Moottoritie on kuuma (1980) jo ikonisen aseman saanut biisi. Tai Katri Helenan Katson sineen taivaan (1979). Helsingin Sanomat jopa uutisoi Tom of Finland -postimerkit käyttäen kyseistä ilmaisua: ”Homoikoni Tom of Finland saa oman postimerkin”. Miksi nämä ikonit eivät tuota samaa vieraantumista kuin Gallen-Kallela? Kyse on ehkä siitä, että niitä ei ole annettu meille ylhäältä käsin esimerkkeinä laadusta tai kansallisesta merkittävyydestä. Me olemme itse valinneet ne, kokeneet ne mielekkäiksi osiksi arkista elämäämme. Siksi pystyn heteromiehenäkin samastumaan Tom of Finlandiin ja riemuitsemaan hänen saamastaan kunnianosoituksesta. Voiko pohjoismainen demokratia harrastaa tämän terveempää maabrändäystä, josta puuttuu täysin vastenmieliset mittasuhteet saava nationalismi?

Julkaistua 501: Hellyyden kapakkaan

Eilen ilmestyi vuoden toinen On Display. Päätin valita kohteekseni jonkun vanhemman työn, ja valinta Ateneumin FOKUS-näyttelyssä Nykytaidetta 125 vuotta sitten (11.10.2013–22.3.2015) syntyi kuin automaattisesta käskystä: juuri tästä teoksesta sinun pitää kirjoittaa!

Hellyyden kapakkaan

Eero Järnefelt: Ranskalainen viinikapakka (1888)
öljy kankaalle, 61 x 74 cm

Teos esillä:

11.10.2013–22.3.2015 

Ateneumin taidemuseo (Kaivokatu 2, Helsinki)

Kyllä konteksti on ihmeellinen asia! Jo yksikin sana voi luoda aivan uuden kontekstin. Olen nähnyt Eero Järnefeltin (1863–1937) hienon öljymaalauksen Ranskalainen viinikapakka (1888) varmaankin viidessä eri näyttelyssä. Tiedän sen edustavan Järnefeltin Pariisin kauden huippua, mutta suhteeni siihen on muuttunut lähinnä pelkäksi tunnistamisen hetkeksi, enkä ole pysähtynyt sen eteen kunnolla sitten 1980-luvun, jolloin taisin nähdä sen ensimmäisen kerran.

Sitten se sana: ’nykytaide’. Ateneumin taidemuseo alkoi jokin aika sitten tehdä kokoelmistaan ns. Fokus-näyttelyitä, ja nyt viimeisimmän nimi on Nykytaidetta 125 vuotta sitten. Kuinka yksinkertainen ja samalla mullistava ajatus! 

Vanhaa nykytaidetta

Nyt näitä taidehistoriamme osin ikonisia töitä on kasattu yhteen aikansa nykytaiteena, ja tämä mielessään niitä katsoo ihan oikeasti vähän eri tavalla. Vertailukin on hauskaa. 

Ensimmäistä kertaa tulen myös miettineeksi, että Järnefelt oli maalausta tehdessään vasta 25-vuotias kundi, joka koki aikansa nykytaide-Mekkaa melko nuorin silmin. Samalla ryhdyn miettimään sitä, minkälaisia ja kuinka kypsiä ovat tämän hetken parikymppiset taiteilijat, joita tapaan esimerkiksi silloin, kun käyn Kuvataideakatemiassa opetuskeikalla.

Ja kyllä ihan vanhanaikainen, takapuolta kuluttava ja lähdeaineistoa esiin kaivava taidehistoria on joskus ihanaa! Ensin ihastelen maalausta museossa ja sitten menen kotiin ja kaivan esiin Leena Lindqvistin Järnefelt-kirjan Taiteilijan tiellä (Otava 2002), josta saan taustatietoja. Oikea kapakkahan kyseessä on ­– tietenkin, koska Järnefelt oli saanut Pietarin taideakatemiassa klassisen venäläisen realismin koulutuksen – ja vieläpä aika legendaarinen. Boulevard de Clichyllä sijainnut Le Franc -niminen kapakka oli pariisilaisten ajurien suosiossa, ja siellä kävivät myös pohjoismaalaiset taiteilijatoverit. Nimi tuli siitä, että kapakasta sai yhdellä frangilla hyvän ruoka-annoksen ja vieläpä päälle viinipullon. Akseli Gallen-Kallelakin on maalannut siitä öljymaalauksen. Ja samainen herra, Järnefeltin ystävä, esiintyy myös Järnefeltin maalauksessa piippuaan sytyttävänä seisovana hahmona. Aika tulisieluisena. Istuva melankolinen hahmo on tiettävästi kapakan paikallisia kantapeikkoja. 

Kantapeikkojen hellä maailma

Lindqvist on varovainen taidehistorioitsija, joka teosta analysoidessaan toteaa rohkeutensa tunnistaen, että ”sentimentaalisen konnotaation uhallakin luonnehtisin sitä sanalla hellä”.

Mitä tuota varomaan? Taas yksi sana muutti koko kontekstin. Muistin entisen punavuorelaisen kantakapakkani Laulavan Tursaan, jossa emäntä piti kantapeikoistaan huolta niputtamalla keskioluen ja hernekeiton samaan tarjoushintaan – muistaakseni 13 markkaa. Mieleeni tuli myös Aki Kaurismäen kuvaama kauniin melankolinen baarimaailma. Eikö sekin ole nimen omaa hellää? Samaa jatkumoahan tämä kaikki tuntuu olevan. Matka Järnefeltistä Kaurismäkeen ei ole todellisuudessa kovin pitkä. 

Niinpä lopetan juttuni ja lähden juomaan lasin valkoviiniä nykyiseen kantakapakkaani ja nostan maljan ystävälleni Artsille, joka kuoli viime viikolla. Kyllä joskus pitää saada olla sentimentaalinen. Näin teen kunniaa Järnefeltillekin, joka ihan varmasti olisi samaa mieltä.

Linkit: 

Eero Järnefelt Biografiakeskuksen sivuilla

Eero Järnefelt Wikipediassa

Julkaistua 434: Elämmekö metsästä vai puista?

Tänään oli aika riemukas päivä. Ensimmäinen juttuni minulle uudessa julkaisukanavassa näki päivänvalonsa. Kirkko & kaupunki julkaisi arvioni Sinebrychoffin taidemuseon näyttelystä Puut ovat runoja (31.5.2013–12.1.2014). Olin näyttelystä aika innoissani:

Elämmekö metsästä vai puista? 

Neljä valokuvataiteilijaa kertoo suhteestaan puihin ja puiden innoittamaan varhaisempaan taiteeseen.  

Olen matkustellut paljon Virossa, ja olen aina vähän kateellinen, koska virolaiset tuntuvat rakastavan puitaan paljon enemmän kuin me – vaikka olemmekin eläneet metsistämme. Virolaiset tuntuvat elävän nimenomaan puistaan, saavan niistä loputtomasti henkistä voimaa. Jokaisessa kylässä on myyttinen puu, jolla on nimensä ja tarinansa.
Sinebrychoffin taidemuseon tuore puuaiheinen näyttely herätti matkamuistojen lisäksi lapsuudenmuistoja. Lapsiporukallamme oli ”Jättiläisenä” tunnettu oma koivu, jonka alaoksilla meillä oli tapana viettää iltoja. 

Pentti Sammallahti: Tamminiementie, Helsinki, 2002.  

Kristoffer Albrechtin, Taneli Eskolan, Ritva Kovalaisen ja Pentti Sammallahden tuotannossa puut ovat aina näytelleet merkittävää roolia. Tekijät ovat käyneet läpi vanhaa tuotantoaan ja ryhtyneet tutkimaan puuaiheista kuvataidetta muun muassa Ateneumin taidemuseon kokoelmista. Rinnalle on tuotu vanhoja mestareita: Akseli Gallen-Kallela, Pekka Halonen, Vilho Lampi – ulkomailta aina Rembrandtia myöten. 

Kristoffer Albrecht: Kukes, Albania, 2012.

Puut ovat aina olleet maisemataiteen keskeisiä elementtejä kaikissa kulttuureissa – oli sitten kyse suomalaisesta kansallishenkeä ruokkineesta erämaatunnelmasta, kuuman erämaan keitaasta kertovista palmuista tai vaikkapa japanilaisesta kirsikankukinnan aiheuttamasta uskonnollissävyisestä juhlinnasta.

Valokuvalla on tunnetusti kyky herättää nostalgiaa, vaikka tätä ulottuvuutta onkin nykytaiteessa pidetty kyseenalaisena. Näiden neljän taiteilijan kuvat herättävät kuitenkin väistämättä jo tietyn nostalgisen perusvireen. Oli nimittäin aika, jolloin valokuvan ei tarvinnut etsiä lisäefektejä tai yrittää epätoivoisesti kieltää välinesidonnaisuuttaan ja jolloin kuitenkin osattiin olla tarkkoja ja runollisia yhtä aikaa. Nämä neljä kuvaajaa ovat sellaisia – enkä ymmärrä, miksi he olisivat jotenkin vanhanaikaisia. 

Taneli Eskola: Leningrad, 1975.

Tarkkaa ja runollista on myös näyttelyn ripustus. Teemat on viritetty hienosti, ja esimerkiksi avainhuoneessa, jossa kukin kuvaaja on laittanut esille valitsemansa lempiteoksen ja yhden oman kuvansa, tajuaa välittömästi, etteivät suuret tarinat ainakaan kuvataiteessa ole kuolleet. Eskola katsoo Axel Gallénin maalausta ja toteaa: "Männyt ovat sekä dynaamisia sommitteluelementtejä että kulkijan tienviittoja, tilan tunnun havainnollistajia. Ne sitovat yhteen maiseman lumen, rännän ja jään aistivoimaisen säätilan ja atmosfäärin.” Juuri tätä Eskola itse on omalla työllään jatkanut. 
Valokuvan ja maalauksen yhteinen nimittäjä juontuu todennäköisesti paljon mielekkäämmin tilan poetiikasta kuin teknisistä ulottuvuuksista. Valokuva ei ole ”maalauksellinen”, niin kuin nykyään on muotia sanoa. Itse asiassa ennen valokuvauksen keksimistä vedostettua grafiikanlehteä voi yhtä hyvin lähestyä valokuvauksesta tutulla terminologialla. Näin Sammallahti Rembrandtista: ”Lukemattomista muutamalla viivalla aikaansaaduista yksityiskohdista valokuvaajalle kiehtovin on mäen harjalla kulkeva hevonen vankkureineen, joka hetkellisesti on jäänyt osittain puun peittämäksi – aivan kuin valokuvan sattumaa.” Tai näin Kovalainen Amélie Lundahlista: ”Valokuvaajana tunnistan tuon kuvan taustalla olevan näkemisen hetken, sen raskaan kauneuden laadun, joka syntyy rajauksen tiiviydestä, rytmistä, sävyjen sekä mustan ja valkean yhteydestä. Eikä se lakkaa väreilemästä katsomisen kestosta huolimatta.” 
Tämän pakahduttavan kauniin näyttelyn kuvat väreilevät muistoissa vielä pitkään.

 Ritva Kovalainen: Aunus, 2009.

Julkaistua 424: Kun taidetta on liikaa

Eilen oli YLE Radio1:n Kultakuumeen kolumnini vuoro. Alla oleva teksti onkin sitten viimeinen vähään aikaan: kolumnit jäävät kesätauolle, mutta onneksi saan jatkaa elokuussa. Aihe ei Suomessa ole vielä kovin ajankohtainen, mutta tuskin erehdyn, kun veikkaan, että näitä keskusteluita tullaan meilläkin vielä käymään. Ja helppoja ne eivät ole.

Kun taidetta on liikaa

Maailman taidemuseoväkeä on 2000-luvulla puhuttanut mahdollisuus paikata museoiden taloutta myymällä kokoelmiin kuuluvia taideteoksia. Joissain museoissa on myyty sellaisia teoksia, joiden ei koeta kuuluvan museon keskeisimpiin kokoelmiin. Nykyään tämä tehdään usein niin, että tuloilla hankitaan toisenlaista taidetta. Esimerkkejä viime vuosilta on paljon.

Maailman kallein huutokaupassa myyty antiikkiesine, roomalainen pronssiveistos, myytiin Sotheby’n huutokauppahuoneessa vuonna 2007. Tulos oli huikea: 28,6 miljoonaa dollaria. Myyjänä oli suomalaisistakin uutisista nykyään tuttu Buffalossa sijaitseva Albright-Knox Art Gallery. Ostajana oli yksityinen keräilijä. Pahimmillaan kyseinen teos siis lakkasi olemasta yhteistä kulttuuriperintöämme. Voi olla, että uusi yksityinen omistaja ei halua enää koskaan näyttää kenellekään aarrettaan. Siihen hänellä on täysi oikeus.

 28,6 miljoonan dollarin Artemis.
  

Toisinaan kyse on museoiden tosi raa’asta nykytodellisuudesta: monen museon on ryhdyttävä harkitsemaan poistoja pysyäkseen ylipäänsä olemassa ja varmistaakseen resursseja jatkuvuudelle. Näin varsinkin silloin, kun museot ovat riippuvaisia yksityisestä rahasta, jonka suhdanneherkkyys on tunnettua.

Julkinen keskustelu ja poistoja tekevien museoiden osakseen saama kritiikki on ollut voimakasta, ja niinpä museot joutuvat enenevässä määrin olemaan varuillaan harkitessaan mahdollisia poistoja.

The Georgia Museum of Art on ollut asiassa innovatiivinen: se on yrittänyt tehdä asian ikään kuin läpinäkyväksi ja demokraattiseksi. Siellä avattiin viime viikolla näyttely Deaccesioning Bernard Smol eli Bernard Smolin poistaminen kokoelmista. Esillä on viisi taideteosta viime vuosisadan ranskalaiselta maalarilta Bernard Smolilta (1897–1969). Museo aikoo jättää kokoelmiinsa vain yhden Smolin, ja yleisö saa antaa neuvoa-antavassa äänestyksessä mielipiteensä voittajasta. Lopullisen päätöksen tekevät kuitenkin museon kuraattorit.

 Bernard Smol, La robe de la mariée. Ehkä tämä työ häviää näkyvistä?

Kansainvälinen museoneuvosto (ICOM) ottaa myös kantaa poistoihin Museotyön eettisissä säännöissään: ”Esineen tai näytteen poistaminen museon kokoelmasta edellyttää täyttä ymmärrystä sen merkityksestä, luonteesta (korvattavissa oleva vai ei) ja oikeudellisesta asemasta sekä toimenpiteen mahdollisesti aiheuttamasta julkisen luottamuksen menetyksestä.”

Georgian tapauksessa kyse on epäilemättä siitä, että ”julkisen luottamuksen menettäminen” estetään kysymällä asiaa julkisesti – koulutetut asiantuntijat siis siirtävät vastuuta maallikoille.

Mutta mitä voi olla ”täysi ymmärrys teoksen merkityksestä ja luonteesta”? Historia tuntee esimerkiksi paljon tarinoita väärinymmärretyistä taiteilijoista – sellaisista tekijöistä, joiden työn arvo on tajuttu vasta tekijän kuoleman jälkeen ja jotka eivät ole saaneet osakseen ”täyttä ymmärrystä”. Entä sitten mahdolliset täysin vallankumoukselliset uudet näkökulmat taiteeseen? Erilaiset paradigman vaihdokset? Kuinka me voimme edes ennakoida niitä? Koska maailma ei ole vielä valmis, ei meillä yksinkertaisesti voi olla täyttä ymmärrystä asioista. 

Ja mikä on ”korvattavissa oleva”? Kuka sen määrittelee? Voiko esimerkiksi Akseli Gallen-Kallelan afrikkalaisaiheisen maalauksen korvata toisella tekijänsä afrikkalaisaiheisella maalauksella? Voiko Edelfeltin korvata Gallen-Kallelalla? Vai voisiko kyse olla tyyleistä ja edustavuudesta: Voisiko jonkun 1960-luvun poptaideteoksen korvata toisella 1960-luvun pop-taideteoksella? 

Entäpä jos perussuomalaiset nousevat valtaan ja saavat ajettua omaa kulttuuripolitiikkaansa? Kun Suomen Sisun puheenjohtaja, kansanedustaja Olli Immonen toteaa, että ”on ensiarvoisen tärkeää, ettemme tue julkisen vallan toimesta mitään sellaista toimintaa, mikä murentaa suomalaista kansallisylpeyttä”, voisiko se tarkoittaa sitä, että jonain päivänä alettaisiin kokoelmista poistaa sellaista vieraita vaikutteita sisältävää taidetta, joka ei ole merkittävää kansallisylpeyden kannalta. 

Ihmiset kokevat oikeutetusti museot omikseen, ja siksi tällaiset aiheet voivat herättää kuumiakin tunteita. On helppoa olla eettisesti korkeaotsainen ja vaatia yhteisen omaisuutemme säilyttämistä. Samalla on kuitenkin muistettava, että museoiden kokoelmat karttuvat koko ajan ja että varastoissa säilytetään paljon joutavanpäiväistä ja huonoa taidetta, jota ei koskaan aiotakaan tuoda nähtäväksi. Kun sanon näin, tunnen piston sydämessäni, mutta samalla tiedän olevani oikeassa – olen nimittäin myös vieraillut noissa varastoissa. Minun olisi esimerkiksi helppo poistaa Ateneumin taidemuseon kokoelmista parisataa teosta ihan noin vain. En usko, että saisin aikaiseksi edes kovin suurta vahinkoa.   

Ei minulla kuitenkaan ole sellaisia fantasioita. Paljon kiinnostavampaa on kuvitella niitä näkökulmia, joiden avulla joku myöhempi taidekriitikko löytäisi juuri niistä teoksista jotain todella kiinnostavaa, ehkä jopa vallankumouksellista.

***

PS. Tässä vielä linkki parin vuoden takaiseen keskustelua herättäneeseen museopoistotapahtumaan. Brooklyn Museum herätti kohua myymällä kokoelmiinsa kuuluneen Vasili Vereštšaginin (1842–1904) maalauksen – se kun ei edustanut venäläistä avantgardea, joka on Brooklynin venäläisen kokoelman ydin. Tästä duunista saatiin Lontoon Christie'sillä 1,7 miljoonaa puntaa:

Vasili Vereštšagin, Ristiinnaulitseminen roomalaisaikaan, 1887.

Ja tästä linkistä vielä ekskurssi kiinnostavaan poistoblogiin The Deaccesioning Blog. Blogia pitää Sergio Muñoz Sarmiento (s. ?), juristi ja taiteilija.

Näyttelykuvia 807: Puisevaa?

Toissapäivänä oli pitkästä aikaa sellainen olo, että ei ollut mitään tekemistä. Heräsin kuudelta, viimeistelin erään toimitustyön ja yhdeksältä istahdin joutilaana sohvalle. Tuskastuin ajatuksesta, että ei ole mitään tekemistä. Tuli oikein ahdistunut olo: Ei ole mitään tekemistä! 
Aikani tuskasteltuani lähetin sähköpostin Kirkko ja kaupungin toimituspäällikkö Marja Kupariselle, jonka kanssa olin jo pari kuukautta sitten erään kohun jälkeen sopinut, että voisin aloittaa heille kritiikkien kirjoittamisen. Ehdotin Sinebrychoffin taidemuseon näyttelyä Puut ovat runoja (31.5.2013–12.1.2014). Kymmenen minuutin kuluttua tuli vastaus, että antaa palaa vain.
Tulipa oikein pikkupoikamaisen innostunut olo! Uusi lehti, uusi työ. Ja naurakaa vain, kun umpivasemmistolainen ateisti kirjoittaa Helsingin ev.lut.-koteihin. Sellaisen he halusivat, kun asiaa avoimesti kysyin. Ja minä sain reilut sopimusehdot sekä yli 200.000 levikin.

Ritva Kovalainen.

Lähdin innokkaana pressiin. Paikalla olivat myös kaikki näyttelyn neljä valokuvataitelijaa, jotka olivat tutkailleet tarkasti vanhoja puuaiheisia maalauksia muun muassa Ateneumin taidemuseon kokoelmista ja verranneet niitä omiin lukemattomiin puuaiheisiin valokuviinsa – eli siis Kristoffer Albrecht (s. 1961), Taneli Eskola (s. 1958), Ritva Kovalainen (s. 1959) ja Pentti Sammallahti (s. 1950). Vertailuaineistona ja innostajana olivat toimineet muun muassa Akseli Gallen-Kallela (1865–1931), Pekka Halonen (1865–1933), Albert Edelfelt (1854–1905), Amélie Lundahl (1850–1914), Rembrandt (1606–1669) ja Ivan Šiškin (1832–1898), joilta kaikilta oli mukana siis myös teoksia.   
 

 

Kristoffer Albrecht: Nagyatád, Unkari. 2004.

Ja koska kirjoitan näyttelystä tosissani vasta joskus viikonloppuna (juttu ilmestyy vasta 16.6.), en sano siitä vielä sen enempää enkä yritä myöskään esittää älyllistä kriitikkoa vaan totean ihna silkasta innostuksesta: mielettömän hieno näyttely!
 

Taneli Eskola: Leningrad. 1975.

Väitän itse asiassa syvällä rintaäänellä, että tämä on yksi taidevuoden kohokohdista. Oli ihana nähdä pitkästä aikaa taidetta, joka on samalla sekä tarkkaa että runollista, täynnä elämyksiä ja löytämisen iloa mutta samalla täynnä sellaista syvyyttä ja taiteellisen ja kulttuurisen jatkumon ylistystä, että oikein pakahdutti.

 Pentti Sammallahti: Tamminimentie. 2002.

***

Ja tässä kaikki sankarit pressin jälkeen Bulevardin puun alla:

Julkaistua 419: Tuntemattoman taiteilijan muistomerkki

Varsinainen radioviikko. Maanantaina olin Roman Schatzin vieraana YLE Radio 1:n Roman Schatzin Maamme-kirjassa. Kanssani keskustelemassa oli Demos Helsingin Roope Mokka. Aiheenamme oli Suomen maabrändäys. En nyt oikein osaa sanoa, että oliko jutustelussamme mitään erityistä järkeä, mutta tästä linkistä sen voi kunnella.    
Tiistaina olin Johanna Vehkoon luotsaamassa Norsuradiossa Radio Helsingissä. Kanssani keskustelemassa oli kirjallisuuskriitikko Maaria Pääjärvi. Ja aiheena kritiikin tila ja tulevaisuus. Sen osaan sanoa, että keskustelussamme ei ollut niin hirvittävästi erityistä järkeä, koska olimme aika samanmielisiä, mutta ehkä Norsuradion podcasteista tämänkin tunnin voi joskus myöhemmin kuunnella. Ehkä kuitenkin saimme hyvää sanomaa eteenpäin. Sitä paitsi oli hauskaa tavata nämä kaksi terävää ajattelijaa ja kirjoittajaa, joiden blogeja seuraan aika tiiviisti. Tässä vielä linkki Vehkoon blogiin.

Yllä Johanna Vehkoo Radio Helsingin pikkuruisessa studiossa, jonne menemistä edelsi tupakkatuokio kahvin kanssa Sanomatalon kahdeksannen kerroksen tupakkaparvekkeella:
 

Keskiviikkona kävin sitten lukemassa Pasilassa oman YLE Radio 1:n Kultakuumeen kolumnini, jonka aamulla kirjoitin. Tässäpä se: 

Tuntemattoman taiteilijan muistomerkki

Uskallan väittää, että suurin osa taiteilijoista ei ole todellisuudessa kovinkaan kiinnostunut julkisuudesta tai tunnettuudesta. Taiteilija elää oudossa jännitteessä: suurin osa haluaa todennäköisesti tehdä rauhassa työtänsä siinä kehittyen ja siitä nauttien, mutta olosuhteet tälle järjestyvät vain, jos niille löytyy puitteet ja resurssit, jotka mahdollistuvat usein vain julkisuuden kautta. Suurin osa tarvitsee myös maksavaa yleisöä, ja sitähän ei ilman julkisuutta saa houkuteltua paikalle tai kaupan tiskille. Vaikka kyseessä ei olisi aina edes kaupallisuuteen kytkeytyvä julkisuus, on tilanne hyvin samankaltainen: ei apurahojakaan ole helppoa saada, vaikka olisi alallaan kuinka hyvä tahansa, jos ei sitä hyvyyttä ole julkisuudessa tavalla tai toisella vahvistettu.

On myös tunnettua, että taiteessa vallitsee rankka ikärasismi: jos et hankkinut mainettasi kohtuullisen nuorella iällä, on kovin epätodennäköistä, että saisit sitä myöhemminkään. Toki poikkeuksia löytyy, mutta en minä äkkiseltään keksi esimerkiksi kuvataiteemme lähihistoriasta yhtäkään viisikymppistä taiteilijaa, joka olisi yhtäkkiä ponnahtanut menestykseen yli 20 vuoden huomaamattoman puurtamisen jälkeen.

Mutta ei syytä huoleen. Taidemaailma toimii monessa asiassa kuten muodin maailma: trendejä tulee ja menee, ja niistä on syytä yrittää ottaa kiinni, silloin kun hetki on otollinen. Minulla on hyviä uutisia niille kuvataiteilijoille, jotka ovat turhautuneita uranhoidon vaikeudesta ja ajan kulumisesta. Yhdysvaltain taidemarkkinoilla on syntynyt viime vuosina uusi trendi: uudelleen löytäminen. Taidehuutokaupoissa on yleensä ollut tapana maksaa huimia hintoja joko sellaisista mestareista, joiden pelipaita on jo ikuisiksi ajoiksi jäädytetty – mitä niitä nyt on: niillä Picasso ja Warhol, meillä Schjerfbeck ja Gallen-Kallela –, tai sitten kulloisenkin trendin harjalla surffaavista nuorista tähdenaluista. Viime vuosina rinnalle on kuitenkin tullut uusi ja edelleenkin ilmeisen voimistuva trendi, jonka myötä moni elävä taiteilija on vielä kuusikymppisenä tai seitsemänkymppisenä saanut kokea iloisen yllätyksen. 
 

Tästä Llyn Foulkesin (s. 1934) akryylimaalauksesta Nob Hill (1965) pulitettiin viime vuonna 74 500 dollaria huutokaupassa.

Nettilehti Artinfon toimittaja Rozalia Jovanovic esimerkiksi raportoi juuri Llyn Foulkes -nimisestä 77-vuotiaasta taidemaalarista, joka on Los Angelesissa tehnyt työtään likipitäen tuntemattomuudessa jo viitisenkymmentä vuotta. Hänen 1960-luvun maalauksensa myytiin viime vuonna Christie’sin huutokaupassa arvioidun 6 000–8 000 dollarin sijaan kymmenkertaisella hinnalla: 74 500 dollarilla. Foulkes ei ole mikään yksittäistapaus. Jovanovickin luettelee useita muita nimiä – muun muassa viime vuosina maineeseen nousseen, myös yli seitsemänkymppisen Judith Bernsteinin. 

 Judith Bernstein (s. 1942) ja hänen 1970-luvulla näyttelystä poistettu fallinen teoksensa.

Syitä tällaiseen uudelleen löytämiseen on useita. Taidehistoriassa lähihistoriaa tutkivilla taidehistorioitsijoilla on toisinaan taipumus etsiä ”omia löydökkejään”. Tämä on vähän kuin journalistisen skuupin metsästystä: mikä olisi hienompaa kuin suorittaa oma taidehistoriallinen löytö, järjestää tälle hieno näyttely ja kirjoittaa aiheesta vielä hyvä kirja! Ja onpa kaupallisilla markkinoillakin omat syynsä: silkkana sijoituskohteenakin pitkän uran tehneen taiteilijan työtä on helpompi arvioida ja löytää sieltä laatu kuin satsata nuoreen trendikkääseen lupaukseen, jonka menestystarina saattaakin lopulta olla liian lyhyt. Varsinkin jo mukana on taidehistorian tai museoiden tuki, jota markkinat ovat aina osanneet hyödyntää.

Olivat tällaisten trendien varsinaiset syyt kuinka ulkotaiteellisia hyvänsä, on kyseessä kuitenkin aika hieno ja lupaava asia. Trendeihin voi tarttua, niitä voi vahvistaa ja niitä voi käyttää monella tapaa hyväkseen. Ajatelkaa nyt ihan oikeasti sitä, kuinka hyvältä seitsemänkymppisestä taiteilijasta voi tuntua, kun hän voi helpottuneena ajatella, että ihan turhaan ei tullut sitä taidetta koko ikänsä tehtyä.

Olen varma siitä, että Suomessakin on useita sellaisia työtään tekeviä pitkän linjan taiteilijoita, joita ns. ”kukaan ei tunne” ja jotka ovat ajautuneet tuntemattomuuteen erilaisten sattumusten kautta ja jotka kuitenkin ovat varsin laadukkaita tekijöitä – sellaisia joilla olisi kanssaihmisille painavaa sanottavaa. Mitä jos lähtisimme joukolla tutkimusretkelle taiteemme lähihistoriaan ja yrittäisimme korjata niitä vääristymiä, jotka syntyvät taidehistorian yksinkertaistavien kaanonien synnyn ja markkinoiden varman päälle pelaavan ja siten taiteen moniäänisyyttä rajoittavan varovaisuuden kautta? Eikä tämän tarvitse olla yleisen tason höpinää. Pienestäkin voi aloittaa: minä esimerkiksi asetin tänään itselleni tehtävän tutustua verkossa olevan taiteilijamatrikkelin avulla kymmeneen yli viisikymppiseen taiteilijaan, joiden töitä en muista koskaan nähneeni. Itse asiassa poimin jo aamulla varastoon neljä vuonna 1947 syntynyttä naistaiteilijaa.

***

PS. En valmistautunut Schatzin ohjelmaan mitenkään erityisesti, koska olen maabrändäyksen idioottimaisuutta joskus aiemminkin jo pohtinut. Opiskelin itse asiassa maanantaiaamuna vain oman vanhan radiokolumnini, jonka  olin tuoreeltaan kirjoittanut silloin, kun Stubbin brändityöryhmä oli perustettu – olikohan tuo nyt vuonna 2008. Kuka hitto näitä nyt edes muistaa? Mutta laitetaan sekin nyt sitten tähän, koska allekirjoitan vanhan tekstini täysin [hitto soikoon, etten vain olisi ollut viitisen vuotta sitten paljon fiksumpi kuin nykyään?]:

Rakennetaan mieluummin maata kuin kuvaa

Ulkoministeri Alexander Stubb asetti viime kuussa korkean tason valtuuskunnan Suomen maabrändin kehittämistyön johtoon. Valtuuskunnan ”tehtävänä on laatia perusta Suomen maabrändin eli vahvan maakuvan luomiselle Suomen kansainvälisen kilpailukyvyn parantamiseksi”. Valtuuskunnan puheenjohtajaksi kutsuttiin Nokian ja Shellin hallituksen puheenjohtaja Jorma Ollila. Pohjat tälle oli laskettu jo Vanhasen II hallituksen hallitusohjelmassa, jossa todettiin, että ”Suomen maakuvaa vahvistetaan”.

No, minähän tein virtuaalimaailman testin. Hakkasin Googleen hakusanaksi ”Finland is” eli ”Suomi on”, osumia tuli 541 000. Sitten vaihdoin ilmaisuksi ”blow job” eli ”suihinotto”. Osumia tuli 16 100 000. Tilastollisesti tästä ei varmaan pysty päättelemään mitään, mutta hommia ainakin tuntuu piisaavan.

Kuinkahan moni muistaa, että kauppa- ja teollisuusministeriö käynnisti silloisen ulkomaankauppaministeri Pertti Salolaisen toimesta jo vuonna 1987 samanlaisen projektin? Tuolloin perustettiin Suomen kuva -työryhmä. Tältä pohjalta syntyi sellainen elin kuin Kansainvälisen tiedottamisen neuvottelukunta. En muista näistä 1980-luvun projekteista juurikaan mitään, mutta neuvottelukunta totesi kuitenkin loppuraportissaan vuonna 1990, että ”kuva ei voi olla parempi kuin heijastamansa todellisuus”. Neuvottelukunta päätyi siis yllättävän rehellisesti suosittelemaan Suomen olojen kohentamista. Huomio piti kohdistaa ”koulutukseen, kulttuuriin ja ympäristöön”.

Sen me kaikki tiedämme, mitä sitten tapahtui. Raportti ilmestyi laman alla, ja laman seuraamuksena esimerkiksi opetusministeriön pääluokka budjetissa pieneni 4,7 miljardia markkaa vuosina 1991–95.

Uuden laman kynnyksellä yritetään nyt sitten uudelleen. Stubbin onneksi ryhmässä on mukana entinen filosofi ja nykyinen kansleri Ilkka Niiniluoto, joka on varmaan Wittgensteininsa lukenut. Jos Wittgensteinia on uskominen, kieli ei heijasta maailmaa. Kielellä sitä pystytään myös muokkaamaan. Toisin sanoen Kansainvälisen tiedottamisen neuvottelukunta oli naiivisti väärässä. Kuva voi olla parempi kuin heijastamansa todellisuus. Esimerkiksi iso osa takavuosien stalinisteista on joutunut karvaasti myöntämään tämän tosiseikan.

Wittgensteinin kielipelin ajatuksia kehitteli aikoinaan myös ranskalainen filosofi Jean-Francois Lyotard, joka toi voimallisesti esiin ajatuksen ”suurten kertomusten” lopusta. Nämä suuret kertomukset eli metakertomukset – kuten esimerkiksi kristinusko, kommunismi tai teknologinen kehitysusko – ovat postmodernina aikana korvautuneet ”pienillä kertomuksilla”, mikronarratiiveilla.

Etääntyminen ja eriytyminen yhteisesti jaetuista tarinoista on tietysti uhka yleiselle etiikalle. Tästähän Ollila on varmaan yhtä huolissaan kuin toinen fasistisen ruumiinkulttuurin ihailija, pääministeri Matti Vanhanen. En kuitenkaan usko, että hyväkuntoisten ja raittiiden nuorten kasvattaminen olisi mikään ratkaisu etiikkaan kohdistuneelle uhalle. Eiköhän oleellisempaa olisi opetella kunnioittamaan asioita niiden moraalisessa partikulaarisuudessa, siis ihan oikeassa arjessa. Uusien suurten tarinoiden luomisen sijaan olisi ehkä parempi tutustua niihin oikeisiin pieniin tarinoihin, joiden kielipelit arjessamme vaikuttavat. Ongelma on tietenkin se, että ns. korkean tason porukka tähän tuskin pystyy. Heille kun suuren kertomuksen ihminen on aina ’tyyppi’ tai ’tilastollinen luku’ – ja kertomuksen arvoista poiketessaan vastaavasti siis usein vain ’poikkeama’ tai ’ongelma’.

Eiköhän unohtamamme Kansainvälisen tiedottamisen neuvottelukunta ollut Wittgensteinista huolimatta sittenkin oikeassa? Jokainen koulukuraattorin vastaanotto parantaa Suomen maakuvaa enemmän kuin kauppavaltuuskunnan lähettäminen Moskovaan. Jokainen homehtuneen koulutalon korjaaminen parantaa Suomen maakuvaa enemmän kuin Karita Mattilan esiintyminen Metropolitanissa. Jos siis jaksamme vain odottaa – muutakin kuin loppuraportin kielipelejä.

Julkaistua 388 & Näyttelykuvia 756: Järnefeltin intiimit juhlat

Myin sitten sieluni Alma Aluemedialle. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että juttuni saattaa ilmestyä Aamulehden lisäksi jopa neljässä maakuntalehdessä: Satakunnan Kansa, Lapin Kansa, Pohjolan Sanomat ja Kainuun Sanomat. Lisäksi mukana ovat Ilkka ja Pohjalainen, jotka tekivät Alman kanssa vähän aikaa sitten yhteistyösopimuksen. 
Ja miksi nimitän tätä 'sieluni myymiseksi'? Siksi, että tällainen umpikapitalismiin liittyvä median keskittyminen on minusta vastenmielistä muun muassa kaventaessaan sanomista ja keskustelua. Suostumalla tällaiseen vien myös leipää kollegoideni suusta. Eikä se muuten tuota lisää liksaakaan, sillä mediatalojen free-sopimukset ovat nykyään tosi raakoja. Mahdollisesti seitsemässä lehdessä julkaistu juttu ei tuota seitsenkertaista liksaa – päinvastoin: melko vaatimaton liksa on sitä luokkaa, mitä se yhdestä jutusta muutenkin olisi. Tämä tuottaa minulle myös identiteettiongelmia: ei ole mitään erityistä paikkaa, ei kuviteltavissa olevaa omaa lukijakuntaani. Ja voisinko kuvitella nimittäväni itseäni Alma Aluemedian kriitikoksi? En varmaankaan, joten kai sitten nimitän itseäni vähän valheellisesti Aamulehden kriitikoksi. 
Miksi sitten suostuin, jos se on näin ongelmallista? Siitä yksinkertaisesta syystä, että minun täytyy elää, maksaa muun muassa joka kuukausi vuokrani. Free lancerin tili on vähentynyt merkittävästi koko sen kahdeksan vuoden ajan, jonka olen freenä toiminut, mutta haluan vielä yrittää elättää itseni. Mitä taas tulee solidaarisuuteen: jos se en olisi minä, olisi se joku muu, koska paluuta vanhaan paikallisuuteen ei mediamaailmassa kuitenkaan enää ole. Niinpä olen pakotettu olemaan susi susien joukossa.
Seuraavassa kuitenkin ensimmäinen uuden ajan juttuni, joka ilmestyi eilen Aamulehdessä (ilmestyi se näköjään myös Satakunnan Kansassa, mutta muista ei ole tietoa). Kävin toissapäivänä Ateneumin taidemuseossa Eero Järnefelt 150 vuotta -näyttelyn (25.1.–28.4.) pressissä ja vähän innostuinkin näyttelystä, vaikka ei Eero Järnefelt (1863–1937) koskaan ole varsinaisesti minun taiteilijani ollutkaan. Oli hauska myös tarkentaa katsetta – hienon grafiikan tarjonnan lisäksi myös guassi- ja vesiväritöihin. Ateneumin näyttelypolitiikka onkin ollut viime vuosina varsin mallikelpoista, ja näyttelyitä on rakennettu pieteetillä. 

Järnefeltin intiimit juhlat

Suomen taiteen kultakauden mestareita on totuttu juhlimaan näyttävästi, mutta Ateneumin taidemuseo järjesti Eero Järnefeltin 150-vuotisjuhlat intiimissä hengessä.

Eero Järnefelt (1863–1937) on maalannut yhden Suomen taiteen ikonisimmista teoksista: Raatajat rahanalaiset (1893, tunnetaan myös nimellä Kaski). Ei olekaan ihme, että Google Art Projectin kanssa yhteistyön aloittanut tehnyt Ateneum on valinnut juuri tämän teoksen ainoaksi gigapixel-teokseksi, joka yhteistyökumppaneille on tarjolla – kyseessä on kuva, jonka avulla pääsee tarkastelemaan teosta tarkemmin kuin normaali silmä erottaa.
Moneen kultakauden taiteilijaan verrattuna Järnefeltissä on jotain varsin sympaattista: hän ei ole turhan herooinen eivätkä hänen teoksensa ole kooltaan mahtavia juhlakaluja. Järnefelt kuvasi suomalaista maisemaa ja ihmisiä loppujen lopuksi melko arkisesti ja tuoden esiin pieniä kiinnostavia yksityiskohtia. 

Kelo, ajoittamaton, Ateneumin taidemuseo.

Vaikka Järnefelt ei ollutkaan kovin mahtipontinen, oli hänenkin töillään iso rooli siinä prosessissa, jossa kuvataide oli rakentamassa kansakuntaa ja sen identiteettiä. Suurimmalla osalla on esimerkiksi melko selkeä kuva siitä, minkälainen suomalainen peruskansallismaisema Koli on, ja tässä Järnefeltillä on ollut ratkaiseva vaikutus. Moni valokuvaaja on tiedostamattaankin pyrkinyt ottamaan juuri sellaisen kuvan kuin joku Järnefeltin lukuisista Koli-aiheisista maalauksista.

Grafiikan mestarien joukkoon

Kansallissankarien juhlinta saattaa olla toisinaan vähän tylsääkin, ja siksi on hauska, että Ateneum ei ole yrittänytkään tehdä Järnefeltin 150-vuotisjuhlasta mitään meganäyttelyä.

 

Hieno pehmeäpohjasyövytys Tuusulanjärveltä: Rentukka ja sammakko, ajoittamaton, Ateneumin taidemuseo.

Tarjolla on toki hänen maalaustensa varsinainen kerma, mutta mukana on myös uutta ja yllättävää. Ateneumin intendentin Heikki Malmen myötä saamme tutustua myös Järnefeltin vähemmän tunnettuun graafiseen tuotantoon, josta ilmestyi myös Malmen kirjoittama kirja. On tunnettua, että Järnefelt oli loistava pilvimaalari – siitä näyttelystä on mukana hieno installaatiomainen sarja – mutta on hän näköjään ollut vallan mainio piirtäjä ja viivan käyttäjä. Vastaavasti esillä olevat guassi- ja vesivärityöt kertovat taiteilijan herkkyydestä.
Pienempi ja intiimimpi näyttely tarjoaa itse asiassa varsin raikkaan näkökulman mestariin. Tosin se vaatii myös katsojalta tarkkuutta ja herkistymistä. Mutta onkohan tuo niin huono asia?

***

Ja tässä vielä pieni kuka-boxi, joka ilmestyi jutun yhteydessä:

Eero Järnefelt

Eero Järnefelt on Akseli Gallen-Kallelan, Albert Edelfeltin ja Pekka Halosen joukossa yksi Suomen taiteen ns. kultakauden mestareista.
Järnefelt tuli tunnetuksi maiseman ja arjen kuvaajana, ja monia hänen maalauksiaan leimaa realismin henki.
Yhdessä Gallen-Kallelan ja Hugo Simbergin kanssa hän yksi taidegrafiikan uranuurtajista.
Järnefelt tunnetaan myös eräänä kaikkien aikojen parhaimmista suomalaisista muotokuvamaalareista. 

Tässä yksi Järnefelt, josta olen aina pitänyt: Ranskalainen viinikapakka, 1888, Ateneumin taidemuseo.