Näytetään tekstit, joissa on tunniste Sándor Vály. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Sándor Vály. Näytä kaikki tekstit

lauantai 19. toukokuuta 2012

Katutaidetta 68 & Luettua 112 & 113 & Näyttelykuvia 678 & 679 & 680 & Julkista taidetta 57: Retki Poriin

Torstaina lähdin päiväseltään käymään Porissa. Päivä kului miltei kokonaan katutaiteen parissa. Pedanttinen kun olen, luin menomatkalla ensin väitöskirjan, jotta ymmärtäisin mitä olen tekemässä:


Piritta Malinen: Kannu vie – kohti taidetta. Graffitikokemus sekä graffitin ja kuvataideopetuksen vuorovaikutus. Lapin yliopistokustannus 2011.

Graffitin ymmärrykseni ei kuitenkaan lukukokemuksesta mihinkään muuttunut. Akateemisessa jargonissa pidättäytynyt kirja ei päässyt kovinkaan lähelle aihettaan, vaikka tarkoitus oli myös olla etnografinen. Vähän surullinen lukukokemus, mutta palaan asiaan tarkemmin, koska kirjoitin siitä Taiteeseen lyhyen jutun. 
Onneksi junan paskaiset ikkunat – välillä myös satoi ja välillä mentiin aika lujaa, joten luvassa on kauhea suttukuvakavalkadi – tarjosivat empiriaa mielin määrin:

 








Ja juuri katutaidettahan Poriin olin menossa katsomaan. Porin taidemuseossa oli nimittäin päättymässä Street Art – A New Generation (10.2.–27.5.), jonka kunniaksi suomalainen Egs (s. ?) oli saanut luvan maalata itse museonkin – ei kylläkään kovin kummoista jälkeä:


Näyttely oli kansainvälinen katsaus katutaiteen uusiin tuuliin. Paljon oli kiinnostavaa, mutta paljon myös vähän joutavanpäiväistä. Kattaus oli kuitenkin kaikkineen kiinnostava:


Mutta palaan tähänkin asiaan myöhemmin tarkemmin, koska sain tilaisuuden kirjoittaa Taiteeseen vähän isomman jutun, jossa saatoin myös pohtia tiettyjä ristiriitaisia tunteita taiteen ja graffitin kohtaamisesta.

***

Museossa oli myös Sándor Vályn (s. 1968) näyttely Selected Life (10.2.–23.5.) – kymmenen elokuvaa ja veistoksia – sekä vielä hänen Mondrian Variations -teoksensa (30.3.–27.5.). Vály on tarttunut erääseen Piet Mondrianin (1872–1944) maalaukseen ja transponoinut sen yhdessä pianotaiteilija Éva Polgárin kanssa monimuotoiseksi audiovisuaaliseksi kokonaisuudeksi, jossa oli myös tanssillinen osio:


Vály on häkellyttävä monilahjakkuus, joka maalaamisen, veistämisen ja videoiden lisäksi säveltää ja soittaa sekä toimii monipuolisena esitystaiteilijana. Itse asiassa hän tuo mieleen mykän elokuvan suuret melankoliset sankarit esiintyessään omissa filmeissään, joissa yhdistyy metka dada-tietoisuus, syvä taidehistoriallinen sivistys ja vinksahtanut huumori:


Vály ei ole ihan tätä aikaa, mutta hän on anakronismi tavalla, joka saa minutkin kaipaamaan johonkin toiseen aikaan. Tutkailkaa hänen kotisivujaan tai YouTubea ja MySpacea. Jos ette jaksa keskittyä, katsokaa edes tästä linkistä Dadawork III.
Vályn näyttely – tai siis näyttelyt – taisi olla tämän vuoden taidekokemuksistani toistaiseksi vaikuttavin. On sitä paitsi outoa jaksaa katsoa yhdessä näyttelyssä kokonaista kymmenen filmiä kiinnostuksen herpaantumatta lainkaan. Uskallan väittää, että Vály on nykyisistä taiteilijoistamme yksi hienoimmista – sitä ei vain taideta tunnustaa ja tunnistaa kovinkaan laajalti.

***

Ja olihan museossa vielä kolmaskin näyttely. Pikkuruinen Op – Pop – Post (10.2.–27.5.) kuuluu Maire Gullichsen ja modernismi -sarjaan, jossa esitellään pläjäyksiä Gullichsenin säätiön kokoelmista. Vähän outo näyttely, joka ei kovinkaan merkittävää jälkeä tule jättämään. Mutta kai tällaista pikkuhauskaakin voi olla. Ja iloisia olivat toki värit:

Edessä Ville Kirjasen (s. 1984) veistos ja taustalla Jorma Hautalan (s. 1941) maalaus.

***

Sitten syömään mauton pizza. Ja sitten toki tarkkailin teemamatkani takia herkistyneenä Porin katuja:


Tämä Antikadun ja Gallen-Kallelankadun kulma oli osa Street Art -näyttelyä. Tekijänä puolalainen M-City (s. 1978), joka maalasi tämän varsin hienon muraalin parissa päivässä:


Tästä taas taide taitaa olla aika kaukana, mutta aikamme psykoluonteeseen se sopii:




Kuvasin minä vähän virallistakin julkista taidetta, mutta Porissa on tarjolla suoraan sanoen niin pönöttäviä jööttejä, että en jaksa edes laittaa niitä nyt tähän.
Sitten olisin halunnut vielä juoda asemaravintolassa oluen, mutta arvatkaapa, onko Porin rautatieasemalla sellaista. Me elämme niin umpikapitalistista aikaa, että menneen maailman asemaromantiikalle ei ole enää mitään sijaa. Onneksi kävin nuorena InterRail-matkoilla ja sain kokea esimerkiksi aseman penkillä nukkumisen.
Ja onneksi on vielä edes junia, joissa voi lukea vaikkapa kokonaisen kirjan:


Sándor Vály: Erään maalarin merkitöjä 2006–2010. Porin taidemuseo 2012.

Nyt menee jo vähän ylisanailun tuntuiseksi, mutta en minä taida olla lukenut näin hyvää kirjaakaan tänä vuonna. Vály kirjoittaa elämästään ja taiteestaan todella kauniisti. Jos haluatte tutustua myös siihen tuskaan, joka taideteosten synnyn taustalla voi olla, tässä siihen materiaalia. Ei kuitenkaan mitään narsistista väärinymmäretyn taiteilijan tyypillistä narinaa vaan monimuotoista pohdintaa myös sen henkisen perinteen painolastista, jonka tuottamassa kontekstissa taide syntyy.
Olin monissa asioissa Vályn kanssa eri mieltä, mutta tämäkin havainto tuotti miltei kuvitteellista keskustelua, koska jouduin miettimään vasta-argumenttejani. Yleensä olen jotensakin allerginen uskonnollisille pohdinnoille, mutta tälläkin alueella Vály on hieno kirjoittaja. Esimerkiksi pohtiessaan pyhiinvaelluskävelyään Santiago de Compostelaan.
Etsikää käsiinne ja lukekaa. Tällaisia intiimejä taidepäiväkirjoja ei Suomessa ole montaa ilmestynyt.

PS. Hieman myöhemmin. No hyvä on, koska laiskuuteni jäi vähän vaivaamaan. Mutta mitä tällaisesta vuonna 2008 pystytetystä veistoksesta voi enää oikein sanoa?:

 
Kyseessä on Sofia Saaren (s. 1976) Juhana-herttua, jonka Rotaryt lahjoittivat Porin kaupungille. 
No, esimerkiksi MTV3 totesi, että veistäjä "on tutkinut kohteen henkilöhistoriaa ja vaatetusta saadakseen ikuistettua mahdollisimman aidonnäköisen Juhanan".
Pitäisikö tässä itkeä vai nauraa?

lauantai 18. kesäkuuta 2011

Julkista taidetta 34: Taidekeskustelua

Tämä bloggaaminen on toisinaan tehdä minut hulluksi. En enää kykene ohittamaan sen velvoittavuutta, ja niinpä taaskin jatkan vanhan ja osin jo miltei unohtuneen purkamista.
Toukokuun 14. päivä oli aika kiireinen. Arabianrannan Suuren Katutaidetapahtuman jälkeen ajoin suoraan Poriin. Porin taidemuseossa järjestettiin museoiden yön kunniaksi Suuri taidekeskustelu, jonka paneeliin osallistuin yhtenä puhujista. Aiheena oli taidepolitiikka.
Puheenjohtajana toimi kulttuurituottaja Tuuli Penttinen-Lampisuo, keskustelijana lisäkseni kuvataiteilija Laura Lilja (s. 1975) ja Turun kulttuuripääkaupunkivuoden ohjelmajohtaja Suvi Innilä. Voiman toimituspäällikkö Susanna Kuparinen oli valitettavasti estynyt.


Keskustelu kävi kiivaana sekä esiintyjien että yleisön toimesta. Pori on siitä kummallinen paikka, että siellä voi aina aistia harvinaisen aidon taidekiinnostuksen. Olen ollut siellä pitämässä useammankin yleisöluennon, ja aina on sali ollut täynnä ja kysymyksiä riittänyt. Niin nytkin. Ei tuntunut turhalta reissulta, vaikka emme me kovin pitkälle väittelyissämme päässeet.

***

Ennen tilaisuutta minulla oli vähän aikaa käydä syömässä ja haahuilla sitten museon ympäristössä. Valitettavasti en ollut ottanut yhtään selvää ruokapaikoista ja eksyin lopulta vahingossa Raxiin. Amerikassa on sanonta, jonka mukaan "everybody's got the right to be a sucker once". Minä hölmö tein tämän jo toista kertaa, kun en enää muistanut ensimmäisen kerran kauheutta. En ole tainnut eläissäni syödä yhtään näin kammottavaa maksullista ateriaa:


Pizza oli sekä sitkeää, pahanmakuista että haaleaa, sipulirenkaat lötköjä, pahanmakuisia ja haaleita. Ainoastaan raaka sipuli oli syötävää. Yllä näkyvä jäi siis syömättä. Otin vielä espressonkin saadakseni ruoan maun pois suustani, mutta sekin piti heittää pois, koska se oli melkein ruokaakin kauheampaa. On itse asiassa miltei rikollista, että joku saa tarjoilla maksusta tällaista ruokaa, joka ei ole sen paremmin ravintoa kuin minkään makuistakaan. En mene taatusti enää ikinä Raxiin. Nyt aion sen muistaa. Olisiko mahdollista aloittaa boikottikampanja tällaista saastaa vastaan?

***

Sipulinmaku suussani sain kuitenkin onneksi bongattua muutaman julkisen veistoksen.
Raxin lähellä oli Aimo Tukiaisen (1917–1996) veistämä Eetu Salinin muistomerkki (1955):


Vähän pateettinenhan veistos on, mutta sopii varmaankin omalla tavallaan työväenmies Salinin henkeen. Vasemmassa reunassa näkyy myös Salinin reliefi.

***

Porin taidemuseon kyljessä on Harry Kivijärven (1931–2010) tyypillinen harrykivijärviveistos Lokki (1988), jonka mittasuhteet ovat jotenkin pielessä. Olen minä häneltä hienompiakin julkisia veistoksia nähnyt:


Ja rannassa museon edessä on Eila Hiltusen (1922–2003) Polyfonia (1972–1987), joka on monessakin suhteessa kökkö. Ensinnäkin se ei sovi paikkaansa ja toiseksikin se on tyypillinen esimerkki siitä, miten kuvanveistäjä voi käyttää esimerkiksi musiikillisia ilmauksia – kuten fuuga, kontrapunkti, valssi tai polyfonia – ihan miten sattuu, koska se vain kuulostaa vähän niin kuin älylliseltä. Ei tämän veistoksen rytmillä tai melodisilla teemanpätkillä ole mitään tekemistä polyfonian kanssa. Muutenkin Hiltunen on mielestäni suomalaisen veistotaiteen yliarvostetuimpia tekijöitä. (Ohoh, olinpa minä nyt alaston kriitikko!)


Vähän paremmalle päälle tulin, kun viereisessä jazzkahvilassa oli alkamassa Muskan keikka. Otin ikkunasta pari kuvaa, Muska huomasi sen, heilutti iloisesti kättään ja minä nostin peukkua hymyillen. Tunsin itseni hetken aikaa faniksi:


Omassa takahuoneessamme museolla oli sielläkin keikka alkamassa. Sándor Vályn (s. 1968) ja Juha Valkeapään (s. 1967) konsertti olisi ollut varmaankin kiinnostavaa kuultavaa, mutta minua odotti pitkä ajomatka kotiin, joten jouduin tyytymään muutamaan Vályn kanssa vaihdettuun sanaan. Tässä tämä taide-elämämme yksi arkkianarkisteista – vaikkakin samalla hyvin avantgardeperinnetietoinen taiteilija – odottelee esityksen alkamista:

tiistai 3. toukokuuta 2011

Katutaidetta 38: Pyllistys Turkille!

Mäntän kuvataideviikkojen luettelon tekstien yhteydessä olin aamulla tekemisissä Seppo Salmisen (s. 1956) kanssa, joka oli juuri palannut Turkista. Hän kertoi, että oli yrittänyt käydä näillä sivuilla Turkissa ollessaan, mutta sensuuri oli estänyt sen. Tällaista on siis EU-innokkaan Turkin demokratia ja sananvapaus. Sana 'alaston', ja kyse on pornografiasta! Laitetaan nyt sitten turkkilaisille edes pyllistys, jotta sensuuriin olisi perusteita:


Ensin olin huvittunut, mutta sitten tajusin, ettei tässä mitään hauskaa ole. Maailma ei todellakaan ole vielä valmis!

PS. 4.5. Mitä enemmän tätä sensuuriasiaa ajattelin, sitä pahemmalle päälle tulin. Muistin myös oman taannoisen Istanbulin matkani, jolloin yritin katsoa YouTubesta erään Sándor Vályn (s. 1968) videon ja huomasin, että Turkissa ei pääse YouTubeen lainkaan. Syyksi ilmoitetaan se, että eräs kreikkalainen oli laittanut sinne Turkkia pilkkaavan videon, ja niin koko palvelu kiellettiin. Tekosyyhän se tietenkin on – näin saadaan vain kansaa pidettyä tietämättömämpänä maailman menosta ja siten tehokkaammin hallittavana ja kusetettavana. 
Mutta meillähän näitä videoita saa ainakin vielä toistaiseksi katsoa. Avatkaa siis tästä Vályn Vita Morte.
Ja laitetaan Turkille vielä lisäpyllistys, oikein perussuomalainen, sillä näin sen eilen Helsingin kaduilla asiaa pohtiessani: