Torstaina lähdin päiväseltään käymään Porissa. Päivä kului miltei kokonaan katutaiteen parissa. Pedanttinen kun olen, luin menomatkalla ensin väitöskirjan, jotta ymmärtäisin mitä olen tekemässä:
Piritta Malinen: Kannu vie – kohti taidetta. Graffitikokemus sekä graffitin ja kuvataideopetuksen vuorovaikutus. Lapin yliopistokustannus 2011.
Graffitin ymmärrykseni ei kuitenkaan lukukokemuksesta mihinkään muuttunut. Akateemisessa jargonissa pidättäytynyt kirja ei päässyt kovinkaan lähelle aihettaan, vaikka tarkoitus oli myös olla etnografinen. Vähän surullinen lukukokemus, mutta palaan asiaan tarkemmin, koska kirjoitin siitä Taiteeseen lyhyen jutun.
Onneksi junan paskaiset ikkunat – välillä myös satoi ja välillä mentiin aika lujaa, joten luvassa on kauhea suttukuvakavalkadi – tarjosivat empiriaa mielin määrin:
Ja juuri katutaidettahan Poriin olin menossa katsomaan. Porin taidemuseossa oli nimittäin päättymässä Street Art – A New Generation (10.2.–27.5.), jonka kunniaksi suomalainen Egs (s. ?) oli saanut luvan maalata itse museonkin – ei kylläkään kovin kummoista jälkeä:
Näyttely oli kansainvälinen katsaus katutaiteen uusiin tuuliin. Paljon oli kiinnostavaa, mutta paljon myös vähän joutavanpäiväistä. Kattaus oli kuitenkin kaikkineen kiinnostava:
Mutta palaan tähänkin asiaan myöhemmin tarkemmin, koska sain tilaisuuden kirjoittaa Taiteeseen vähän isomman jutun, jossa saatoin myös pohtia tiettyjä ristiriitaisia tunteita taiteen ja graffitin kohtaamisesta.
***
Museossa oli myös Sándor Vályn (s. 1968) näyttely Selected Life (10.2.–23.5.) – kymmenen elokuvaa ja veistoksia – sekä vielä hänen Mondrian Variations -teoksensa (30.3.–27.5.). Vály on tarttunut erääseen Piet Mondrianin (1872–1944) maalaukseen ja transponoinut sen yhdessä pianotaiteilija Éva Polgárin kanssa monimuotoiseksi audiovisuaaliseksi kokonaisuudeksi, jossa oli myös tanssillinen osio:
Vály on häkellyttävä monilahjakkuus, joka maalaamisen, veistämisen ja videoiden lisäksi säveltää ja soittaa sekä toimii monipuolisena esitystaiteilijana. Itse asiassa hän tuo mieleen mykän elokuvan suuret melankoliset sankarit esiintyessään omissa filmeissään, joissa yhdistyy metka dada-tietoisuus, syvä taidehistoriallinen sivistys ja vinksahtanut huumori:
Vály ei ole ihan tätä aikaa, mutta hän on anakronismi tavalla, joka saa minutkin kaipaamaan johonkin toiseen aikaan. Tutkailkaa hänen kotisivujaan tai YouTubea ja MySpacea. Jos ette jaksa keskittyä, katsokaa edes tästä linkistä Dadawork III.
Vályn näyttely – tai siis näyttelyt – taisi olla tämän vuoden taidekokemuksistani toistaiseksi vaikuttavin. On sitä paitsi outoa jaksaa katsoa yhdessä näyttelyssä kokonaista kymmenen filmiä kiinnostuksen herpaantumatta lainkaan. Uskallan väittää, että Vály on nykyisistä taiteilijoistamme yksi hienoimmista – sitä ei vain taideta tunnustaa ja tunnistaa kovinkaan laajalti.
***
Ja olihan museossa vielä kolmaskin näyttely. Pikkuruinen Op – Pop – Post (10.2.–27.5.) kuuluu Maire Gullichsen ja modernismi -sarjaan, jossa esitellään pläjäyksiä Gullichsenin säätiön kokoelmista. Vähän outo näyttely, joka ei kovinkaan merkittävää jälkeä tule jättämään. Mutta kai tällaista pikkuhauskaakin voi olla. Ja iloisia olivat toki värit:
Edessä Ville Kirjasen (s. 1984) veistos ja taustalla Jorma Hautalan (s. 1941) maalaus.
***
Sitten syömään mauton pizza. Ja sitten toki tarkkailin teemamatkani takia herkistyneenä Porin katuja:
Tämä Antikadun ja Gallen-Kallelankadun kulma oli osa Street Art -näyttelyä. Tekijänä puolalainen M-City (s. 1978), joka maalasi tämän varsin hienon muraalin parissa päivässä:
Tästä taas taide taitaa olla aika kaukana, mutta aikamme psykoluonteeseen se sopii:
Kuvasin minä vähän virallistakin julkista taidetta, mutta Porissa on tarjolla suoraan sanoen niin pönöttäviä jööttejä, että en jaksa edes laittaa niitä nyt tähän.
Sitten olisin halunnut vielä juoda asemaravintolassa oluen, mutta arvatkaapa, onko Porin rautatieasemalla sellaista. Me elämme niin umpikapitalistista aikaa, että menneen maailman asemaromantiikalle ei ole enää mitään sijaa. Onneksi kävin nuorena InterRail-matkoilla ja sain kokea esimerkiksi aseman penkillä nukkumisen.
Ja onneksi on vielä edes junia, joissa voi lukea vaikkapa kokonaisen kirjan:
Sándor Vály: Erään maalarin merkitöjä 2006–2010. Porin taidemuseo 2012.
Nyt menee jo vähän ylisanailun tuntuiseksi, mutta en minä taida olla lukenut näin hyvää kirjaakaan tänä vuonna. Vály kirjoittaa elämästään ja taiteestaan todella kauniisti. Jos haluatte tutustua myös siihen tuskaan, joka taideteosten synnyn taustalla voi olla, tässä siihen materiaalia. Ei kuitenkaan mitään narsistista väärinymmäretyn taiteilijan tyypillistä narinaa vaan monimuotoista pohdintaa myös sen henkisen perinteen painolastista, jonka tuottamassa kontekstissa taide syntyy.
Olin monissa asioissa Vályn kanssa eri mieltä, mutta tämäkin havainto tuotti miltei kuvitteellista keskustelua, koska jouduin miettimään vasta-argumenttejani. Yleensä olen jotensakin allerginen uskonnollisille pohdinnoille, mutta tälläkin alueella Vály on hieno kirjoittaja. Esimerkiksi pohtiessaan pyhiinvaelluskävelyään Santiago de Compostelaan.
Etsikää käsiinne ja lukekaa. Tällaisia intiimejä taidepäiväkirjoja ei Suomessa ole montaa ilmestynyt.
PS. Hieman myöhemmin. No hyvä on, koska laiskuuteni jäi vähän vaivaamaan. Mutta mitä tällaisesta vuonna 2008 pystytetystä veistoksesta voi enää oikein sanoa?:
Kyseessä on Sofia Saaren (s. 1976) Juhana-herttua, jonka Rotaryt lahjoittivat Porin kaupungille.
No, esimerkiksi MTV3 totesi, että veistäjä "on tutkinut kohteen henkilöhistoriaa ja vaatetusta saadakseen ikuistettua
mahdollisimman aidonnäköisen Juhanan".
Pitäisikö tässä itkeä vai nauraa?
