Julkaistua 601: Kuvataidevuosi 2013–2014

Hups! Jäi syksyllä laittamatta tänne vielä yksi viime vuonna julkaistu teksti. Kyseessä on Mitä missä milloin – kansalaisen vuosikirja 2015. Tämä oli jo 14. perättäinen MMM:lle raportoimani taidevuosi:

Kuvataidevuosi 2013–2014

Käymistila taidemuseomaailmassa jatkuu. Ovia suljettiin, mutta myös uusia avattiin. Lönnströmin taidemuseo Raumalla ilmoitti luopuvansa rakennuksestaan kokonaan mutta jatkavansa toimintaa muulla tavoin. Helsingin taidemuseo lopetti perinteisen Kluuvin gallerian. Museovirasto sulki Cygnaeuksen gallerian. Oulussa taidemuseo liitettiin isompaan museokeskukseen ja näytti yleisölle dinosauruksia, mikä herätti runsaasti keskustelua.
 

Joillakin tahoilla museomaailmassa menee hyvin. Amos Andersonin taidemuseo Helsingissä ilmoitti uusista tilahankkeistaan Lasipalatsissa ja Narinkkatorin alla. Mäntässä Taidemuseo Gösta avasi uuden paviljongin kansainvälisen arkkitehtuurikilpailun jälkeen. Uudessa 5700 neliömetrin näyttelytilassa nähtiin komea kolmen näyttelyn avaus: kansainvälistä ja suomalaista pop-taidetta esittelevä Superpop! (14.6.–28.9.2014), Riiko Sakkisen taidemaailmaa ironisoiva taiteeton näyttely Museum of No Art – MuNA (14.6.–7.9.2014) sekä kansainvälisesti menestyneimmän nykytaiteilijamme Eija-Liisa Ahtilan Tutkimuksia draaman ekologiasta 1 (14.6.2014–11.1.2015).

Kati Outinen Ahtilan videoteoksessa.

Guggenheim jatkoi toista yritystään laajentaa toimintaansa Helsinkiin: kesäkuussa 2014 avattiin kansainvälinen avoin arkkitehtuurikilpailu Eteläsatamaan kaavailtua museota varten. 

Taidelaitosten johtajaruletti kävi myös kiivaana, mikä tulee epäilemättä näkymään myös sisällöissä uusien johtajien näyttäessä kynsiään. Helsingin taidehallin johdossa aloitti alkusyksystä 2013 Jan Förster, Maija Tanninen-Mattila siirtyi Ateneumin taidemuseosta Helsingin taidemuseon johtajaksi lokakuussa 2013, Päivi Loimaala aloitti tamperelaisen Sara Hildénin taidemuseon johtajana toukokuussa 2014 ja samoihin aikoihin Susanna Pettersson valittiin Ateneumin taidemuseon tulevaksi johtajaksi. 

Säpinää taidemaailmassa aiheutti myös pitkästä aikaa mittava julkinen kilpailu: Helsingin Kasarmitorilla tullaan paljastamaan Talvisodan kansallinen muistomerkki. Kilpailuun lähetettiin 258 luonnosta, joiden joukosta voittajaksi joulukuussa 2013 nousi kuvanveistäjä Pekka Kauhasen kymmenmetrinen Valon tuoja. Kauhasen arvoituksellinen hahmo ei aiheuttanut takavuosilta tuttua patsassotaa. 

 Kauhasen voittoisa ehdotus.

Toven vuosi 

Kauden hahmo oli epäilemättä Tove Jansson (1914–2001), jota juhlittiin Ateneumin taidemuseossa Helsingissä 14.3.–7.9.2014. Tv-ohjelmin ja kirjoin huomioitu Jansson on liittynyt rakastettujen suomalaisten naistaiteilijoiden joukkoon, mistä kertoo varmaan sekin, että sekä medioissa että yleisön keskuudessa hänestä totuttiin puhumaan pelkällä etunimellä. Muumi-hahmojen luojalta esiteltiin ensimmäistä kertaa laajemmin maalauksia, joihin taiteilija suhtautui varsin vakavasti vaikkei varsinaista maalarinuraa luonutkaan. 

Historian hämäristä etsitään edelleenkin taidettamme rikastuttaneita naisia: tuorein ison esittelyn saanut naispuolinen mestari oli Beda Stjernschantz (1867–19010), jonka muun muassa symbolismia edustanutta tuotantoa kartoitettiin ensimmäistä kertaa kattavasti Amos Andersonin taidemuseossa Helsingissä (14.3.–31.8.2014). 

Beda Stjernschantz, Irma, 1895–98.

Kultakauden naiskonkarit pitävät myös pintansa: Sinebrychoffin taidemuseossa Helsingissä oltiin Ateneumin kokoelmien avulla Naisten matkassa (27.3.–10.8.2014), ja Hämeenlinnan taidemuseossa pohdittiin Taiteilijatoveruutta (7.6.–7.9.2014) Helene Schjerfbeckin, Ada Thilénin, Helena Westermarckin ja Maria Wiikin kesken. 

Varsin rakastettu nykytaiteilija on akateemikko Outi Heiskanen, jonka monihaaraista mielikuvitusmaailmaa esitteli Wäinö Aaltosen museo Turussa 13.12.2013–23.2.2014, ja moni katsoja oli epäilemättä ilahtunut, kun Suomessa harvakseltaan esiintyvä Maaria Wirkkala teki yllättäen urheiluaiheisen teoskokonaisuuden Helsingin taidemuseolle 6.5.–13.7.2014.

Miehilläkin on identiteetti 

Identiteettitutkielmat ovat olleet keskeistä nykytaiteen tematiikkaa jo varmaan 1980-luvulta, mutta aihe ei tunnu tyhjenevän. Porin taidemuseossa tehtiin yhteisnäyttelyssä Rajanylityksiä (27.9.2013–19.1.2014), joissa tutkittiin yksilöitä hallitsevia sosiaalisen kontrollin mekanismeja. 

Identiteettitutkielmat ovat olleet paljolti naisten alaa, mutta Tampereen taidemuseo esitti kysymyksen Miehet – onko tunteita? (22.2.–20.4.2014). 

Yksi miestaiteilijoistamme on jo pitkään erikoistunut vähän oudompiin ja marginaalisiin identiteetteihin: Viggo Wallensköld esitteli klassisesta maalauksesta ponnistavaa laajemmin Hämeenlinnan taidemuseossa 21.2.–1.5.2014. Jotkut miehet eivät halua kasvaa lainkaan aikuisiksi. Sekä Tapani Kokon (Oulun taidemuseo 25.1.–16.3.2014) puusta tehdyt että Tommi Toijan (Amos Andersonin taidemuseo, Helsinki 15.8.–27.10.2014) keraamiset poikahahmot ovat ilkikurisuudessaan riemastuttaneet taidemaailmaamme jo pitkään. Huumorin lisäksi molempien teoksissa sivutaan myös poikana olemisen kipupisteitä.

Tapani Kokko, Kummitustalo.

Taiteen henkisyydestä 

Monet museonäyttelyt joudutaan nykyään tulospaineiden takia rakentamaan spektaakkelin hengessä. Museot tarvitsevat ns. Bonanza-näyttelyitä, joilla kassa ja vuosikertomus laitetaan kuosiin. Tällainen oli varmaankin Andy Warholin näyttely Sara Hildénin taidemuseossa Tampereella 8.3.–28.5.2014, muta samainen museo osoitti myös, että vakava taide voi kiinnostaa yleisöä ilman laajaa tunnettuuttakin, kuten kävi Ellen Gallagherin yllätyksellisen suositussa näyttelyssä (Sara Hildénin taidemuseo, Tampere 28.9.2013–26.1.2014), jossa yhtyivät runollisesti syvänmeren tutkimus ja afrikkalaiset myytit. 

Ellen Gallagher, Pomb-Bang, 2003.

Varsin syvähenkinen taiteilija oli ruotsalainen abstraktin edelläkävijä Hilma af Klint, jota nähtiin peräti kahteen otteeseen: ensin yhteisnäyttelyssä Feel the Spirit! (EMMA – Espoon modernin taiteen museo 26.2.–11.5.2014) ja sitten mittavassa yksityisnäyttelyssä Helsingin Taidehallissa (16.8.–28.9.2014). Teoksillaan af Klint kirjoituttaa taidehistoriaa uusiksi, sillä hän ei näyttänyt abstrakteja maalauksiaan yleisölle elinaikanaan lainkaan. Hän uskoi niiden avautuvan vasta tuleville sukupolville – ja saattoi olla oikeassa. Rudolf Steiner sen sijaan teki uraansa jo elinaikanaan – ja varsin monipuolisesti: antroposofinen ajattelija oli varsin taidokas monessa taiteenlajissa, kuten selvisi hänen laajassa näyttelyssään (EMMA – Espoon modernin taiteen museo 26.2.–11.5.2014). 

Koneiden runoutta 

Myös koneet ja tekniikka voidaan viedä henkisen alueelle. Tietokonemusiikin ja robotiikan uranuurtaja Erkki Kurenniemikin (Nykytaiteen museo Kiasma, Helsinki 1.11.2013–2.3.2014) puhui aikoinaan ”ohjelmoinnin poetiikasta”. Hänen jalanjäljissään on kulkenut Mika Taanila (Nykytaiteen museo Kiasma 1.11.2013–2.3.2014), joka omassa tuotannossaan on käyttänyt muun muassa tieteellisten kokeiden tuottamaa löytömateriaalia varsin arvoituksellisella tavalla. Kummallisia kokeiluita nähtiin myös Vilkettä ja tajunnanvirtaa -näyttelyssä (Keravan taidemuseo 18.9.–13.10.2013), jossa esiteltiin suomalaista sähköistä taidetta aina 1970-luvulta asti. Sveitsiläinen Jean Tinguely (Amos Andersonin taidemuseo, Helsinki 28.2.–26.5.2014) puolestaan laittoi koneet tekemään taidetta, hajottamaan pulloja ja jotkut koneet jopa tuhoamaan itsensä. 

Jean Tinguely, Le Cyclop – La Tête, 1970.

Todellisuuskin voi olla varsin koskettavaa ja runollista. Epäilemättä yksi kauden merkittävimmistä kansainvälisistä näyttelyistä (Nykytaiteen museo Kiasma, Helsinki 11.4.–7.9.2014) esitteli chileläissyntyisen Alfredo Jaarin näkemyksiä maailmasta ja sen kipupisteistä vaikuttavina installaatioina. Sosiaalisessa mediassa käydyistä keskusteluista kävi ilmi, että useampikin katsoja oli ollut aidosti pala kurkussa. 

Taiteen vaikuttavuus on ehtymätön voimavara. 

Muita merkittäviä näyttelyitä 

Laila Pullinen – 80-vuotisjuhlanäyttely, Lönnströmin taidemuseo, Rauma 28.9.2013–5.1.2014 

Manno Kalliomäki, Wäinö Aaltosen museo, Turku 27.9.–24.11.2013 

August Uotila, Amos Andersonin taidemuseo, Helsinki 6.9.2013–13.1.2014 

Timo Heino, Helsingin taidemuseo 13.9.–17.11.2013 

Olli Marttila, Jyväskylän taidemuseo 11.10.2013–12.1.2014 

Reidar Särestöniemi, Oulun taidemuseo 28.9.2013–5.1.2014 

Tapio Lötjönen, Juan Antonio Muro ja Tapani Tamminen, Rovaniemen taidemuseo 13.9.2013–12.1.2014 

Ilkka Lammi, Salon taidemuseo Veturitalli 12.10.2013–5.1.2014 

IC-98, Turun taidemuseo 4.10.2013–5.1.2014 

Harri Larjosto, Vantaan taidemuseo 9.10.2013–4.1.2014 

Onni Kosonen – muistonäyttely, Keski-Suomen museo, Jyväskylä 7.9.–3.11.2013 

Play – mediataiteen tähtiä, Helsingin taidemuseo 4.12.2013–26.1.2014 

Rosa Liksom, Aineen taidemuseo, Tornio 28.11.2013–2.2.2014 

Seppo Juhannus Tanninen, Nelimarkka-museo, Alajärvi 8.2.–4.5.2014 

Nuoret 2013, Helsingin Taidehalli 30.11.2013–5.1.2014 

Esko Männikkö, Helsingin Taidehalli 18.1.–2.3.2014 

Tuija Lindström, Suomen valokuvataiteen museo, Helsinki 15.1.–9.3.2014 

Armas Hursti – 80-vuotisjuhlanäyttely, Hyvinkään taidemuseo 25.1.–16.3.2014 

Emil Wikström, Turun taidemuseo 24.1.–27.4.2014 

Kimpassa, Nykytaiteen museo Kiasma, Helsinki 16.5.–9.9.2014 

Rafael Wardi, Ateneumin taidemuseo, Helsinki 12.12.2013–2.3.2014 

Yksin, Helsingin taidemuseo 14.2.–13.7.2014 

Helsinki Photography Biennial, Suomen valokuvataiteen museo, Helsinki 28.3.–27.7. 

Järven lumo, Ateneumin tademuseo, Helsinki 11.10.2013–9.2.2014 

Pilvenpitelijän tiellä, Keravan taidemuseo 15.2.–4.5.2014 

Heli Ryhänen, Helsingin Taidehalli 12.4.–11.5.2014 

Heikki Marila, Helsingin Taidehalli 17.5.–3.8.2014 

Vuoden nuoret taiteilijat Nabb + Teeri, Tampereen taidemuseo 10.5.–17.8.2014 

Paavo Kauramäki, Aineen taidemuseo, Tornio 11.4.–15.6.2014 

Kuutti Lavonen, Jyväskylän taidemuseo 6.6.–7.9.2014 

Chi Modu, Porin taidemuseo 13.6.–14.9.2014 

William Kentridge, EMMA – Espoon modernin taiteen museo 18.6.–14.9.2014 

Olli Lyytikäinen, Salon taidemuseo Veturitalli 7.6.–28.9.2014 

Rauma Biennale Balticum, Rauman taidemuseo 14.6.–14.9.2014 

Mäntän kuvataideviikot, Pekilo 15.6.–31.8.2014

Palkintoja 2013–14 

Suomen Taideyhdistyksen tunnustuspalkinto 2013 Lauri Anttila 

Suomen Taideyhdistyksen dukaattipalkinto 2013 Riikka Kuoppala 

Suomen Taideyhdistyksen William Thoring -palkinto 2013 Viggo Wallensköld 

Ars Fennica 2014 Tellervo Kalleinen ja Oliver Kochta Kalleinen 

AVEK-palkinto 2013 Erkka Nissinen 

Vuoden nuori taiteilija 2014 Janne Nabb ja Maria Teeri 

Suomi-palkinto 2013 Jari Haanperä ja Suomesta Galleria 

Taiteen valtionpalkinto 2013 Irma Optimisti 

Kuvataiteen valtionpalkinto 2013 Pilvi Takala 

Valokuvataiteen valtionpalkinto 2013 Raakel Kuukka 

Vuoden ympäristötaideteos 2013 Saara-Maria Karirannan ja Pekka Niittyvirran Viides seinä 

Raimo Utriaisen säätiön apuraha 2013 Olli Keränen 

Fotofinlandia 2014 Perttu Saksa 

Suomen Estetiikan Seuran vuoden esteettinen teko 2013 Viva Granlund 

Pro Finlandia -mitali 2013 Ismo Kajander, Marja Kanervo, Markus Konttinen, Matti Peltokangas 

Suomen Leijonan komentajamerkki 2013 Ossi Somma 

Suomen Leijonan I luokan ritarimerkki 2013 Kaarina Kaikkonen

Julkaistua 323: Kuolema kolkuttaa

Tänään palasin kotiin viiden viikon jälkeen. Kävin postin läpi, ja ilahduin, kun 1/2-lehdessä oli ilmestynyt juttuni hautaismaiden veistotaiteesta, jonka kirjoitin jo toukokuun puolivälissä:

Kuolema kolkuttaa

Hautausmaat ovat täynnä taidetta. Miksi hautausmaiden taidetta ei kuitenkaan pidetä kovinkaan suuressa arvossa, vaikka elämän suuret peruskysymykset – kuten ihmisen elinkaari, identiteetti ja kuolema – ovat taiteen keskeistä ainesta?

Kun matkustelen kotikaupunkini ulkopuolella, hakeudun yleensä aina ensimmäiseksi kahteen paikkaan: torille ja hautausmaalle. Torilla mietin elämää ja hautausmaalla kuolemaa.

Haudalle menoa voi käyttää jopa kokonaisen matkan tekosyynä. Moni on matkustanut Pariisiin rocktähti Jim Morrisonin (1943–1971) haudalle. Minäkin matkusti nuorena miehenä Sudanin Omdurmaniin erään ystäväni kanssa käydäkseni brittiläistä siirtomaavaltaa vastustaneen, itsensä mahdiksi (islamilainen ’lunastaja’) julistaneen Muhammad Ahmadin (1844–1885) haudalla. Tällaisia matkoja tekee moni, ja tunsinkin itseni aika pettyneeksi, kun muutama vuosi sitten yritin käydä Prahan Uudella juutalaisella hautausmaalla mietiskelemässä Franz Kafkan (1883–1924) haudalla, ja huomasin, että matka sinne oli reititetty tyhmiä turisteja varten.

Tällaisen pyhiinvaellusmatkan voi tehdä toisinkin. Toissakesänä matkustin Aegviidun pieneen kylään, keskelle virolaista metsäaluetta. Kun matkustelen Virossa, minulla on tapana tutkia etukäteen netistä tarkkaan paikkakuntien kulttuurihistoriaa. Niinpä kävin Aegviidussa legendaarisen kansantanssitutkija Anna Raudkatsin (1886–1965) – kylän ainoa kuuluisuus – haudalla ja etsin vielä kyliltä hänen vanhan kotitalonsa, vaikka en koskaan aiemmin ollut kuullutkaan hänestä. Näin minä rakastuin ilman mitään erityistä syytä Aegviiduun, jossa olen vieraillut sitten useamminkin.

Taidetta hautausmailla

Yksi syy käydä hautausmailla on veistotaide. Hautausmaat ovat täynnä sekä laajemmin aikansa visuaalista kulttuuria, tyylisuuntia ja erilaisia konventioita, että myös varsinaista taidetta. Missä muualla kuin Helsingin Vanhalla hautausmaalla voi nähdä yhtäaikaisesti peräti 16 Havis Amandasta tunnetun, rakastetun kuvanveistäjän Ville Vallgrenin (1855–1940) veistosta? Hänen kollegansa, Emil Wikströmin (1964–1942) käsialaa on siellä tarjolla vieläkin enemmän: peräti 18 veistosta.

Vallgrenin veistämä suomalaisen sosiaali- ja diakoniatyön pioneerin Aurora Karamzinin (1808–1902) hautamuistomerkki on koko Vanhan hautausmaan suurin marmorilohkare. Kannattaa myös huomioida se, että kyseessä on naiselle tehty muistomerkki. 

Kansallisiin merkkihenkilöihimme on alusta alkaen kuulunut myös joukko naisia. Ja on heitä edustettuna taiteilijoinakin – jo varhemmista ajoista, kuten Gerda Qvist (1883–1957), joka on tehnyt Vanhalle hautausmaalle kuusi hautaa, tai sitten ihan nykytaidetta, kuten Maaria Wirkkala (s. 1954), joka on tehnyt haudan vanhemmilleen, Tapio Wirkkalalle (1915–1985) ja Rut Brykille (1916–1999).

Hautasmaisen taide ja esteettinen laatu

Hautausmaat ovat siis täynnä taidetta. Ammattimaisena taidekriitikkona en voi välttyä suhtautumista niihin väliin kuin suurina pysyvinä näyttelyinä. Toisinaan tämä on varsin tuskallista. Miten voin ryhtyä arvioimaan hautaa esteettisenä objektina, koska siihen sisältyy niin paljon henkilökohtaista muistamista ja useimmiten varsin suurta surua? Ja kuitenkin teen niin koko ajan. Ihmettelen esimerkiksi aina Hietaniemen ns. taiteilijakummulla vierailemisen yhteydessä sitä, että kuvanveistäjä Eila Hiltusen (1922–2003) itselleen tekemä kivi on niin banaali ja vailla plastista ulottuvuutta.

Itse asiassa miltei koko taiteilijakumpu on täynnä varsin omituisia ratkaisuja ja vaatimattomia veistoksia, vaikka juuri sieltä luulisikin löytävänsä sen terävimmän taiteellisen hautausmaaveistosten kärjen. Hautamuistomerkki on vaikea laji niin kuin isokokoinen julkinen taide yleensäkin.

Esteettisen laadun ongelma tuntuu vaivaavan myös taiteilijoita, koska hautamuistomerkeistä ei ole tapana puhua ja kirjoittaa kovinkaan paljoa. Moni kuvanveistäjä on tehnyt uransa aikana yllättävän paljon hautamuistomerkkejä, ja silti heistä kirjoitetuissa teksteissä tämä seikka jää usein pelkälle maininnalle tai jopa kokonaan vaietuksi. Eikö asian pitäisi kuitenkin olla päinvastoin? Kuolema on yksi taiteen suurista teemoista, ja koska henkilökohtainenkin on nykyään poliittista, kuten feministislähtöinen taidediskurssi meille on opettanut, eikö hautamuistomerkissä olla tekemisissä juuri henkilökohtaisen ja kuoleman väistämättömyyden kautta jopa tietyllä tavalla kaikista arkipäiväisimmän asian kanssa. Mikä loistava aihe taiteelle – ja varsinkin nykytaiteelle!

Perinteitä ja konventioita on kuitenkin vaikea murtaa. Kuinka tehdä haudasta persoonallinen aiheuttamatta kohua? Kuvanveistäjä Pekka Pitkänenkin (s. 1950) joutui kohun keskelle tehtyään ystävälleen Kalervo Palsalle (1947–1987) Kittilän hautausmaalle hillityn ja kauniin modernistisen veistoksen Liekki. Ongelma taisi olla vain se, että veistos koettiin pohjoisessa ympäristössä liian erikoiseksi.

Tätä taustaa vasten olin suorastaan riemastunut, kun näin kuvanveistäjä Matti Peltokankaan (s. 1952) tuoreimman – hänkin on tehnyt useampia – hautamuistomerkin Hietaniemessä. Anni Mikkola  (1920–2007) piti poikansa kanssa autohallia Helsingissä, ja hänen viimeisen leposijansa päälle Peltokangas teki hallin ja sen täyteen pronssiin valettuja pikkuautoja. Hallista lähtee saattue viimeiselle matkalle. Voiko tämän henkilökohtaisemmin lähestyä aihetta? Ja täysin vailla mahtipontisia ja usein valitettavan tekopyhiä konventioita.

Kirjallisuutta:

 – Lindgren, Liisa: Memoria. Hautakuvanveisto ja muistojen kulttuuri. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2009.

– Viro, Voitto: Vanha hautausmaa. Helsingin Hietaniemen hautausmaan opas. 2., uusittu p. Otava 1993. 

Julkaistua 228: Kuvataidevuosi 2010–11

Olen osapuilleen jo kymmenen vuotta kirjoittanut MMM-vuosikirjan kuvataidekatsaukset. Viime viikolla posti toi tuoreimman. Oli aivan selvää, että jutun kärki olisi Guggenheim-hanke, ja tämä tuotti minulle tietysti vaikeuksia, koska olen henkilökohtaisesti ollut avoimesti hanketta vastaan, mutta journalistina minun pitää tietenkin kyetä kuvaamaan asiaa neutraalimmin ja uutisluontoisena asiana informoiden. Mutta arvioikaa itse:

Kuvataidevuosi 2010–11 

Suomen taide-elämän kuohuttavin uutinen vuonna 2011 oli epäilemättä pommi, jonka Helsingin kaupunki yhdessä Helsingin taidemuseon kanssa julkisti alkuvuodesta. Tuolloin annettiin julkisuuteen tieto Helsinkiin suunnitellusta Guggenheim-museosta. Kuohuntaa herätti se, että pelkkään toteutettavuuden selvitystyöhön myönnettiin suomalaista rahaa liki kaksi miljoona euroa – maksajina Helsingin kaupunki, Suomen Kulttuurirahasto ja Svenska Kulturfonden.

Guggenheim-säätiö on herättänyt kansainvälisessä taidemaailmassa pahaa verta useilla hankekartoituksilla, jotka eivät ole johtaneet museoiden perustamiseen. Valmisteilla oleva Abu Dhabin Guggenheim on puolestaan joutunut jo rakennusvaiheessa monenlaisiin hankaluksiin ja myös laajojen taiteilijaryhmien boikotin kohteeksi. 

Helsingissä museohanketta on puolustettu muun muassa sen matkailu-ulottuvuuksien takia ja vertailukohtia on haettu hiipuneesta teollisuuskaupunki Bilbaosta, jonka Guggenheim on osoittautunut varsinaiseksi kultakaivokseksi tuoden kaupunkiin jopa pari miljoonaa turistia vuodessa.
Hankkeen myötä syntynyt suurin huolenaihe on epäilemättä Helsingin taidemuseon sulauttaminen Guggenheimiin, mikä vaihtoehto näkyy lehtihaastatteluissa olevan mieluinen sekä kaupungille että museon johdolle. Huolta herättää luonnollisesti kunnallisen taidemuseon määräysvallan siirtyminen ainakin joiltain osin yhdysvaltalaiselle säätiölle. 
Guggenheimin kartoitushanke on kuitenkin vielä kesken, ja selvitystyön tuloksista voidaankin alkaa keskustella varsinaisesti vasta joulukuussa 2011. Sen verran ulostuloja on työryhmän puolelta kuitenkin tullut, että todennäköisin suunnitelma on ehdottaa museota Katajanokalle, kiistellyn Kanavaterminaalin kohdalle, johon on tehty jo useampiakin mönkään menneitä rakennussuunnitelmia. Kaupunginjohtaja Jussi Pajunen arvioi kuitenkin kesällä 2011 museon olevan pystyssä jo mahdollisesti vuonna 2018.

Muuten taidemuseomaailma tuntui edelleenkin kärsivän tiukentuvasta taloudellisesta ilmapiiristä. Tämä heijastuu näyttelytoimintaan muun muassa näyttelyaikojen pidentymisenä ja erilaisten kokoelmanäyttelyiden lisääntymisenä, mitä tietenkin voidaan pitää hyvänäkin asiana, koska museoiden kokoelmatoiminnan merkittävyyttä ei suuri yleisö aina välttämättä oikein tiedosta.
Galleriaelämässä kausi oli vilkas huolimatta talouselämän erilaista huolista. Vuonna 2011 Helsingin huippugallerioista Galerie Forsblom muutti uusiin, Suomessa ennennäkemättömän komeisiin tiloihin, Gallery Kalhama & Piippo Contemporary paransi sekin tilojaan muuttaessaan Bulevardille ja Galerie Anhava juhli näyttävästi 20-vuotisjuhliaan.

Vahvoja teemoja

Kuvataiteen osuus kulttuurikeskustelussa tuntuu toisinaan olevan varsin pieni, kun verrataan sitä vaikka kirjallisuuteen ja teatteriin, jotka aina silloin tällöin nousevat laajojenkin kansanryhmien keskustelunaiheeksi. Yksi tapa yrittää kohottaa kuvataiteen asemaa on kohujen sijaan – joita niitäkin taidemaailmassa silloin tällöin koetaan – on nostaa esiin sellaista tematiikkaa, joka väistämättä koskettaa jopa kaikkia.
Tällaista tematiikkaa edustaa epäilemättä kuolema, johon jokainen ihminen joutuu ottamaan kantaa tavalla tai toisella. Wäinö Aaltosen taidemuseo Turussa järjesti ison kuolema-aiheisen teemanäyttelyn Kuolema ja sen monet kasvot (22.10.2010–20.3.2011), jota samoihin aikoihin toisaalla vahvisti yhden yksittäisen taiteilijan kokemus samasta tematiikasta, kun Maaria Wirkkala käsitteli aihetta koskettavasti Lahden historiallisessa museossa (5.11.2010–3.4.2011) näyttelyllään Jokaisella on oma aikansa. Näin Wirkkala jatkoi myös perinnettä, jossa taidetta esitellään varsinaisten taidemuseoiden ulkopuolella. Mäntän kuvataideviikoilla käsiteltiin puolestaan ihmisen suhdetta äitiinsä ja isäänsä näyttelyssä Kunnioita isääsi ja äitiäsi (12.6.–31.8.2011).

 Maaria Wirkkala: Ruumisvaunut.

Ihmisen luontosuhde on aina kuulunut tavalla tai toisella kuvataiteen tematiikkaan. Nykyään mukana on usein huoli ympäristöstä ja sen tilasta. Riittääkö taiteelle kuvattavaa luontoa enää kovinkaan pitkään? Salon taidemuseossa luonnon monimuotoisuutta ja kiertokulkuja tarkasteltiin nykytaiteen keinoin näyttelyssä Luonto antaa – luonto ottaa (4.9.–10.10.2010), kun taas Etelä-Karjalan taidemuseossa Lappeenrannassa keskityttiin yhteen merkittävään alueeseen: Taiteen Vuoksi – Saimaa kuvataiteessa -näyttelyssä (15.5.–18.9.2011) nähtiin sulassa sovussa 1800-luvun taidetta ja nykytaidetta, jotka olivat eri tavoin hakeneet innoitusta Saimaasta. Kuopion taidemuseossa keskityttiin veteen taiteen aiheena kokoelmanäyttelyssä Pisara meressä (25.2.–15.5.2011). Ekologisiin kysymyksiä jo vuosia monissa näyttelyissään esittänyt Porin taidemuseo kokosi ison joukon kansainvälisiä nykytaiteilijoita pohtimaan ympäristökysymyksiä näyttelyssä Eco-Art (4.2.–29.5.2011).

Patrick Huse.

Porin taidemuseossa nähtiin myös yhden taiteilijan havaintoja muun muassa globalisaation ympäristövaikutuksista kansainvälistä mainetta nauttivan norjalaisen Patrick Husen näyttelyssä Northern Imaginary 3rd Part (17.9.2010–16.1.2011). Gallery Kalhama & Piippo Contemporaryssa Terike Haapoja perusti äänivallattomille – siis myös eläimille – jopa oman puolueen näyttelynsä (21.1.–20.2.2011) myötä. Helsingin taidemuseossa valokuvataiteilijat Sanni Seppo ja Ritva Kovalainen käsittelivät metsätematiikkaa – sekä vanhaa mytologiaa että nykyistä tehometsänhoitoa – näyttelyssään Kultainen metsä (17.6.–4.9.2011). Ja metsässä oltiin myös Mäntässä, jossa Serlachius-museoihin kuuluvassa Göstassa nähtiin aina 1800-luvulta nykytaiteeseen asti teemaan liittyvää taidetta näyttelyssä Metsä (5.2.1011–1.1.2012). 

Euroopan ulkopuolelta 

Länsimaisen taidemaailman eurosetrisyys on hajonnut jo aikoja sitten, ja ulkoeurooppalaisen taiteen esittäminen on muodostanut jo melkein rutiininomaiseksi tavaksi. Niinpä Ars 11 (15.4.–27.11.2011) Nykytaiteen museo Kiasmassa ei herättänyt aiemmista Arseista totuttua taidekohua esitellessään afrikkalaista nykytaidetta. Voi jopa olla, että Helsingin taidemuseon edellisen vuoden Etelä-Afrikka-näyttely Peekaboo oli jo vähän tyhjännyt pajatsoa, koska Ars 11 ei tuntunut herättäneen ylipäätään juuri mitään keskustelua. 

Subodh Gupta, Faith Matters, 2007–08.

Helsingin taidemuseokin jatkoi ulkoeurooppalaista sarjaa esittelemällä intialaista nykytaidetta näyttelyllään Samaan aikaan Intiassa (4.3.–29.5.2011). Intiasta tuli myös Sara Hildénin taidemuseon suurin ulkomainen tähti, Subodh Gupta (12.2.–30.4.2011). 

Abstraktia vai esittävää? 

Taidekouluille muodostuu toisinaan oma vahva henkensä, joka vaikuttaa ainakin joinain aikoina aivan erityisen voimakkaasti. Suuren suomalaisen mesenaatin Maire Gullichsenin (1907–1990) myötävaikutuksella syntynyt Vapaa Taidekoulu on hyvä esimerkki tällaisesta voimien keskittymisestä. Koululla on erittäin voimakas panos sotienjälkeisen modernismin vakiinnuttamisessa suomalaisessa

taide-elämässä, mutta jatkaa se elämäänsä edelleenkin nykytaiteen moniarvoisissa ristipaineissa. 
Vapaa Taidekoulu juhlistikin 75-vuotisjuhliaan herkällä näyttelyllä Voisitko nähdä näin? (4.2.–4.4.2011) Amos Andersonin taidemuseossa Helsingissä. Koulun vaikutus näkyy monen taiteilijan tuotannossa, kuten suuri yleisö saattoi nähdä koulun pitkäaikaisen rehtorin, julkisuutta välttelevän mestarin Tor Arnen laajassa näyttelyssä EMMA – Espoon modernin taiteen museossa 4.3.–12.6.2011. 

Tor Arne.

Vapaan Taidekoulun henki on tukenut abstraktin maalaustaiteen ja modernismin asemaa. Mutta entäpä modernismin jälkeinen aika? Suomalaisessa politiikassakin heräsi eduskuntavaalien alla pitkästä aikaa kulttuuripoliittista keskustelua, kun Perussuomalaiset toivat voimakkaasti esiin näkemyksiään ”tekotaiteellisia postmoderneja kokeiluja” vastaan. Ilman perussuomalaisiakin on kuitenkin jo vuosia ollut havaittavissa, että esittävä maalaustaide on jo muutenkin jälleen nousussa. Ateneumin taidemuseo antoi tälle asialle perspektiiviä näyttäen yhtä esittämisen ääripäätä, naturalismia, laajassa historiallisessa näyttelyssään Arjen sankarit – Naturalismi kuvataiteessa, valokuvassa ja elokuvassa 1875–1918 (18.2–15.5.2011). Nykytaiteeseen kehityskulut toi Helsingin Taidehalli tuodessaan Helsingin Juhlaviikkojen kanssa yhteistyössä Suomeen belgialaisen supertähden Michaël Borremansin näyttelyn (20.8.–9.10.2011).

Esittävää maalaustaidetta nähtiin muutenkin laidasta laitaan. Amos Andersonin taidemuseo toi 22.10.2010–10.1.2011 näytille muun muassa taistelumaalarina tunnetun vanhan mestarin, Hugo Backmanssonin (1860–1953), kun taas Tampereen taidemuseon Vuoden nuori taiteilija (19.2.–24.4.2011) Anna Tuori hakee esittävän tematiikkansa nuoren polven visuaalisesta, populaarikulttuurin kyllästämästä maailmasta. 

Riittävätkö tilat? 

Korkeakouluista valmistuu nuoria taiteilijoita vuosi vuodelta enemmän – nykyään enemmän kuin koskaan aikaisemmin: parisataa taiteilijaa joka vuosi. Samaan aikaan museot ja galleriat elävät taloudellisessa ahdingossa, joten näyttelytilat ja -tilaisuudet eivät tahdo enää kunnolla riittää kysyntään.

Taiteilijat ovat yrittäneet eri puolilla Suomea ratkaista tilannetta esimerkiksi perustamalla gallerioita pyörittäviä osuuskuntia, mutta tilojen puute ajaa taiteilijoita myös muualle kuin taide-elämän totutuille foorumeille.
Suora kansalaistoiminta ja sitä kautta myös kansalaistottelemattomuus ovatkin nostaneet päätään myös taidemaailmassa. Esimerkiksi nuoret Kuvataideakatemiasta valmistuneet taiteilijat Jarkko Räsänen ja Antti Nyyssölä valtasivat vuonna 2011 kahteenkin kertaan autioita tiloja taidenäyttelyn järjestämiseksi. VR:n makasiineilla he järjestivät kahdestaan taidenäyttelyn 8.–12.6.2011, ja kesän lopuksi he järjestivät vähän laajemmankin yhteisnäyttelyn Jack the House (3.–4.9.) purkutuomion alla olevassa, Helsingin Kaartin lasaretin kortteliin kuuluvassa vanhassa puutalossa.
Toisaalta taide voi ihan tietoisestikin ja luvan takaa hakeutua aivan toisiin toimintaympäristöihin, kuten vaikkapa kuvataiteilija Jani Leinosen yhdessä Kirkon ulkomaanavun kansa pystyttämä ”hampurilaiskoju” Hunger King (30.8.–1.9.2011) Kauppakeskus Kampissa Helsingissä. Kojusta sai joko ostaa lähi- ja luomuruoasta valmistettua välipalaa tai lahjoittaa kehitysmaihin vaikkapa viisi sikaa. Taide voi siis olla realistista ja esittävää varsin monella tavalla.

Muita merkittäviä näyttelyitä

Pentti Sammallahti
Suomen valokuvataiteen museo 15.9.2010–20.2.2011

Hiljainen vallankumous
Keravan taidemuseo 15.9.–28.11.2010

Pauno Pohjolainen
Kuopion taidemuseo 24.9.2010–13.2.2011

Christian Dotremont
Lönnströmin taidemuseo 9.10.2010–9.1.2011

Olotila OK! 
Sara Hildénin taidemuseo 11.9.–21.11.2010

Sinikka Tuominen & Reijo Hukkanen 
Aineen taidemuseo 17.9.–14.11.2010

Cream
Nykytaiteen museo Kiasma 10.9.–7.11.

Jorma Puranen
EMMA – Espoon modernin taiten museo 29.9.2010–9.1.2011

Lauri Rankka
Oulun taidemuseo 18.9.2010–2.1.2011

Viron värit
Helsingin Taidehalli 16.10.–24.11.2010

Eino Mäkinen
Ateneumin taidemuseo 5.11.2010–20.2.2011

Laila Pullinen
Sara Hildénin taidemuseo 4.12.2010–30.1.2011

Lauri Astala
Helsingin taidemuseo, Meilahti 22.9.–14.11.2010

Carnegie Art Award 2010 
Helsingin Taidehalli 3.12.2010–16.1.2011

Pekka Kauhanen
Helsingin Taidehalli 29.1.–13.3.2011

Puumorsian ja metsän häät 
Keravan taidemuseo 14.12.2010–20.2.2011

Otto Mäkilä 
Turun taidemuseo 28.1.–29.5.2011

Miró ja suomalaista fantasiaa 
Espoon modernin taiteen museo 4.3.–12.6.2011

Lea ja Pekka Kantonen
Helsingin Taidehalli 19.3.–17.4.2011

Jaakko Heikkilä
Suomen valokuvataiteen museo 16.3.–14.8.2011

Paavo Räbinä
Keravan taidemuseo 9.3.–8.5.2011

Ulla Jokisalo
Aboa Vetus & Ars Nova 11.2.–29.5.2011

Caj Bremer 
Lönnströmin taidemuseo 29.1.–8.5.2011

Murrosikä – Suomen Taidegraafikoiden 80-vuotisnäyttely 
Salon taidemuseo Veturitalli 22.1.–20.3.2011

Pauliina Turakka-Purhonen 
Amos Andersonin taidemuseo 1.4.–25.7.2011

Suomi kutsuu – Aho & Soldan 
Ateneumin taidemuseo 6.5.–4.9.2011

Hannes Heikura 
Helsingin taidemuseo 17.6.–4.9.2011

Luokaamme uusi maailma! – Agitaatioposliinia Pietarin Eremitaasista 
Vapriikki 27.5.–30.10.2011

Mielen kuvioita – Turku biennaali, Aboa Vetus & Ars Nova 10.6.–9.10.2011

Veli Granö 
Turun taidemuseo 10.6.–28.8.2011

Lapin taika
Ateneumin taidemuseo 18.6.2010–8.1.2012

Palkintoja 2010–11

Suomen Taideyhdistyksen tunnustuspalkinto 2010 Oliver Whitehead

Suomen Taideyhdistyksen dukaattipalkinto 2010 Leena Nio

Vuoden Kiila 2010 Pispalan nykytaiteen keskus Hirvitalo

Ars Fennica 2010 Charles Sandison

Carnegie Art Award 2011 Heikki Marila

Vuoden nuori taiteilija 2011 Anna Tuori

Suomi-palkinto 2010 Jussi ”Juba” Tuomola

Valtionpalkinto 2010 Catarina Ryöppy

Vuoden ympäristötaideteos 2010 Denise Ziegler

Pro Finlandia -mitali 2010 Ulla Jokisalo, Juho Karjalainen, Roi Vaara

Taiteilijaprofessoriapuraha 2010 Kaarina Kaikkonen, Pekka Jylhä

Julkaistua 161: Poissa silmistä

Viime viikon keskiviikkona (1.6.) ilmestyi Ilkan kolumnini, jossa pohdiskelin usein mielessäni olevia vammaistaiteeseen liittyviä asioita sekä taiteen poliittisia ulottuvuuksia – silloinkin kun kyse ei ole varsinaisista taiteilijan poliittisista intentioista.

Poissa silmistä

Kuvataiteen yksi voimista on se, miten taiteen avulla voi tehdä näkyväksi asioita. Näkyväksi tekeminen on kaiken lisäksi aika monimuotoista. Taiteilija voi esimerkiksi näyttää meille monia abstrakteja asioita, joiden taiteen kautta saatu muoto saattaa ikään kuin avata ihmisten silmät. Muistan esimerkiksi Maaria Wirkkalan teoksen Sokea seinä (1999), jossa hän pelkästään valaisi tiheästi asutussa Kallion kaupunginosassa öisiä talonpäätyjä ja niiden muodostamaa kiehtovaa maailmaa. Näin hän ihan konkreettisesti avasi ihmisten silmiä, opetti suuntamaan katsetta sellaisiin paikkoihin, joita ympäristömme on täynnä mutta joita emme rutiininomaisilla kävelyillämme välttämättä edes huomaa.

Maaria Wirkkala (s. 1954) julkaisi teoksestaan Sokea seinä (1999) onneksi myös dokumentaation.

Taiteilija voi tuoda näkyviin myös sellaisia asioita, joiden emotionaalista voimaa ei pelkällä dokumentilla pysty välittämään. Yksi maailman kuuluisimmista taideteoksista on juuri sellainen: Pablo Picasson Guernica (1937) on säilynyt miltei ylivertaisena esimerkkinä siitä, miten taiteen keinoin voi käsitellä inhimillistä tuskaa ja sodan kauhuja. 

Pablo Picasson (1881–1973) Guernica (1937) lienee maailman tunnetuin sodanvastainen taideteos.

Taiteen rooli nyky-Suomessa voi olla melko vaatimaton, mutta usein se saattaa vaikuttaa tavoilla, joiden merkityksen ymmärrämme vasta myöhemmin. Taide voi olla kampeamassa asenteita johonkin suuntaan niin, että emme välttämättä edes huomaa sitä.

Moni taiteentekijä on avoimen poliittinen, mutta monet ”epäpoliittisemmista” taiteilijoista saattavat olla melkoisia yhteiskunnallisia vaikuttajia. Muistan kuinka vuosituhannen vaihteessa taidemaalari Rafael Wardin koskettavat maalaukset kuolevasta vaimostaan ja tämän tovereista hoitokodissa aloittivat aivan uudenlaisen keskustelun muun muassa saattohoidosta ja sen inhimillisistä ulottuvuuksista. Tämä enimmäkseen värien ja estetiikan maailmassa viihtyvä maalari olikin yhtäkkiä merkittävä yhteiskunnallinen vaikuttaja.

Rafael Wardin (s. 1928) hieno pastellityö Varjossa (1997).

Kaikkea tätä ja paljon muutakin pohdiskelin, kun luin pikku-uutisen siitä, että kansainväliseen vammaisten ihmisten luovuutta edistävään verkostoon kuuluva Kulttuuriyhdistys Suomen Eucrea järjestää kesäkuisen Cross Over -festivaalinsa yhteydessä tapahtuman, jossa on tarjolla kahtena päivänä vammaisen elävän mallin piirtämistä. Tiedotteessa he kysyvät: ”Oletko koskaan kunnolla katsonut vammaista ihmistä?”

Suurin osa ei-vammaisistahan tietää epäilemättä vastauksen tuohon esitettyyn kysymykseen. Erilaiset pelot tuottavat juuri sen, että tällainen kunnolla katsominen on aina ollut vähän ongelmallista. Ei tarvitse mennä kauas historiassa taaksepäin, kun voi törmätä siihen, että vammaisia on pidetty poissa silmistä. Enkä ole ihan varma siitä, että se olisi pelkästään historiaa.

Tällainen croquis-tapahtuma (= nopeaa elävän mallin piirtämistä) on sellaiseen osallistuvalle epäilemättä aivan konkreettisesti ikimuistoinen kokemus. Kunnolla katsominen muuttaa maailmaa peruuttamattomasti. Kun on kerran jotain nähnyt niin, että siihen liittyy vaikkapa voimakkaita esteettisiä kokemuksia, ei sitä helposti unohda. Sitä joutuu myös pohdiskelemaan aivan uudella tavalla ja jakamaan kanssaihmisille. Näin maailman voisi kuvitella hiljalleen muuttuvan kohti hyvän elämän tyyssijaa. Kaikille ihmisille.

***

PS. Vielä muuten ehtii. Cross Over järjestetään 9.–12.6. Helsingin Kaapelitehtaalla.

Julkaistua 90: Onko tämä parasta kotimaista taidetta?

Ilkassa ilmestyi 13.11. Ars Fennica 2010 -näyttelystä (8.10.–12.12) kirjoittamani kritiikki. Vieläkin jotenkin harmittaa, että en päässyt hehkuttamaan näyttelyä, koska kaikki taiteilijat ovat tehneet minuun joskus vaikutuksen, mutta nyt yhdessä he näyttivät vain platkuilta. Niinpä tässä siis oikea mielipiteeni koko palkinnosta yleensä ja tästä näyttelystä erikseen:

Onko tämä parasta kotimaista taidetta?

Ars Fennica -palkinto jatkaa turvallisilla linjoillaan. Palkintoehdokkaista kuka tahansa voisi olla voittaja ilman, että kenenkään tarvitsisi kummastella tai hävetä.

Suomen rahallisesti suurin – 34 000 euroa – taidepalkinto, Ars Fennica, täyttää jo 20 vuotta. Henna ja Pertti Niemistön Kuvataidesäätiö perustettiin syksyllä 1990, ja ensimmäinen palkinto luovutettiin Maaria Wirkkalalle vuonna 1991.

Kun katselee Ars Fennican tähänastista listaa, on helppo huomata, että huteja ei ole sattunut. Kaikki palkitut ovat epäilemättä olleet palkinnon väärtejä – mutta niin olisivat olleet likipitäen kaikki muutkin ehdokkaat kaikkina kuluneina vuosina. Ars Fennicassa ei siis juurikaan harrasteta riskinottoa. Näin on tänäkin vuonna, ja tämä tekee ehdokkaiden yhteisnäyttelystä vähän yllätyksettömän ja tasapaksun. Lisäksi voi kysyä, että kuinka hedelmällistä on vertailla klassista maalaria (Markus Konttinen) tietokoneitaan sekä videoprojektioitaan viritteleviin tekniikkavelhoihin (sekä Jaakko Niemelä että Charles Sandison) tai valokuvataitelijaa (Jorma Puranen) varsin käsitteelliseen kuvanveistäjään (Anne Koskinen) – vertailla siis näiden huippuammattilaisten työskentelyn paremmuutta toisiinsa. No, ei se ole tietenkään hedelmällistä lainkaan. 

Jaakko Niemelä: Tasapaino, 2010, installaatio. Kuva: Valtion taidemuseo / Kuvataiteen keskusarkisto / Petri Virtanen.

Yksityisten taidepalkintojen tehtävä on tuottaa perustajalleen mainetta, kunniaa ja sosiaalista arvonantoa. Se voi toki olla joiltain osin aidosti altruististakin, epäitsekästä toimintaa taiteen hyväksi, ja hyvä niin, mutta ei se taidetta koskaan sen paremmaksi muuta.

Tällaisen palkinnon tuloksena voi myös syntyä tylsänpuoleinen näyttely – kuten nytkin. Kaikki näyttävät sitä omaa parasta osaamistaan, mutta mitään erityistä vuoropuhelua ei synny. Ja kuinka voisikaan? Tässä nyt vain on tarjolla pieni valikoima parasta suomalaista taidetta. Ja onhan se oikeasti sitä. Mutta jos hatusta kiskaisisin jonkun luvun, arvioisin että maassamme toimii tällä hetkellä ainakin muutama sata taiteilijaa, jotka voisivat aivan yhtä hyvin olla mukana. Heidän töistään voisi satunnaisgeneraattorin avulla tehdä vaikka kuinka monta sataa tällaista näyttelyä.

Toki iloitsen siitä, että joku näistä hyvistä taiteilijoista saa palkinnoksi resurssit vuoden taloudellisesti ahdistuksettomaan työskentelyyn, mutta näyttelynä tällainen ehdokasnäyttely ei koskaan ole kuin pintaraapaisu, jonka kokonaisilme on sattuman kauppaa. Viime vuonna se oli sattumoisin synkkä. Tänä vuonna valju. Korostan sanaa ’sattuma’. Ei kai tämä vuosi vähemmän synkkä ole.

Voittajan valitsee tunnettu brittikuraattori David Elliott. Ars Fennican suurin merkitys taidemaailmallemme onkin lopulta ehkä siinä, että hyvien ulkomaisten asiantuntijoiden johdonmukainen käyttö on taatusti edistänyt suomalaisen taiteen kansainvälistä asemaa ja antanut tunnettuuden kautta näin omalta osaltaan lisää työskentelyedellytyksiä – muillekin kuin vain voittajille.

Julkista taidetta 2: Sunnuntaina

En yleensä tapaa käydä minulle läheisten ihmisten haudoilla. Jostain syystä haluan muistella heitä lähinnä niillä paikoilla, joihin rakkaimmat muistot liittyvät. Ja imaginäärisiä keskusteluita heidän kanssaan voin käydä missä tahansa – vaikka peiton alla juuri ennen kuin uni tulee.

Käveleskelen kuitenkin hautausmailla mielelläni. Syy on yleisen tunnelman lisäksi taidehistoria: hautasmailla on tarjolla uskomaton määrä kuvanveistoa, jonkinlaista puolijulkista taidetta.

Sunnuntaina 2.5. halusin kuitenkin jostain syystä nähdä nimenomaan kuvataiteilija Juhani Harrin (1939–2003) haudan. Kuuluin hänen viimeiset vuotensa hänen ystäväpiiriinsä, jolla oli tapana istua Ravintola Salven takahuoneen nurkkapöydässä. Tapasinkin hänet viitisen vuotta miltei jokaisena arkipäivänä. 

Tulin Hietaniemen hautausmaalle takakautta, ja miltei heti silmiini sattui ihan vahingossa kuvanveistäjän hauta, jonka päällä oli klassinen rintakuva veistäjästä:

 

Kyseessä on kuvanveistäjä Robert Stigell (1852–1907), muun muassa Haaksirikkoisten (1898) tekijä. Hienon muotokuvan tekijä on kuuluisa veistäjä hänkin: Viktor Jansson (1886–1958), joka tunnetaan myös Tove Janssonin (1914–2001) isänä – tytärhän oli muuten kirjailijanuransa lisäksi myös osaava taidemaalari. Stigellin hauta on itse asiassa aika poikkeuksellinen, sillä mallin hahmo on niin elinvoimainen ja hyväntuulinen, että harvoin näkee. Tällä haudalla taitaakin paradoksaalisesti olla ilo käydä.
Eikä huonoa veistoa ollut "kansallisveistäjämme" Wäinö Aaltosen (1894–1966) muovaama moninkertaisen ministerin Ralf Törngrenin (1899–1961) muotokuva. Olin jopa vähän yllättynyt siitä, sillä ei Aaltosen loppuaikojen isompia veistoksia, muun muassa eduskunnan edessä seisovia tönkköjä ja myös mittasuhteiltaan epäonnistuneita presidenttejä, Ståhlbergia ja Svinhufvudia, voi pitää kovinkaan hienoina. Pienempi koko näköjään sujui vielä vanhoilla päivilläkin:

 

Mutta sitten tulinkin jo Harrin haudalle. Sen on veistänyt Matti Peltokangas (s. 1952), hänkin ystäväni. Paatena on graniittinen matkalaukku. Jalustassa Pentti Saarikosken kauniit säkeet: "Kalana tulet tänne / lintuna olet lentävä pois / maa muistaa sinun / askeltesi painon."  
Minä kaipaan Jannea aika usein. Hän oli viisas mies. Hän oli myös mies, joka pystyi uskomattomalla voimalla ja karismalla säteilemään ympäristöönsä sitä rauhaa, jonka kanssa hän viimeiset vuodet eli.  

Taiteilijakukkulalla on jokunen varsin hieno hauta. Kuvataiteilija Maaria Wirkkala (s. 1954) on tehnyt tasapainoisen kivikomposition vanhempiensa – muotoilija ja kuvanveistäjä Tapio Wirkkala (1915–1985) ja keraamikko  Rut Bryk Wirkkala (1916–1999) – haudalle:

 

Armas Hutria (s. 1922) en ole oikein koskaan osannut arvostaa kovin kiinnostavana veistäjänä, mutta Ella Erosen (1900–1987) hauta on aika vaikuttava – niin kuin suuren diivan haudan tulee kai ollakin. Parasta Hutria mitä olen nähnyt:

Muotoilija Timo Sarpanevan (1926–2006) hautamuistomerkin veistäjän luulin tunnistavani, mutta olinkin väärässä, sillä sen on Helsingin Sanomien mukaan suunnitellut taiteilijan leski Marjatta Sarpaneva:

 

Hautausmaa on kriitikolle kuitenkin vähän vaarallinen paikka. Pitäisi olla hienotunteinen, mutta yhtäkkiä sitä vain huomaa olevansa kuin taidenäyttelyssä ja alkavansa kyseenalaistaa tekijöiden ratkaisuja. Miksi kuvanveistäjä Pekka Jylhä (s. 1955) on kuvannut haitaristilegenda Lasse Pihlajamaan (1916–2007) haudalla olevan haitarin kuin paisuvasta pullataikinasta tehdyksi, mikä tuo mieleen kolumbialaisen taidemaalari Fernando Boteron (s. 1932) tavan maalata?

Ja eikö Eila Hiltusen (1922–2003) oma hautakivi muistuta pikemminkin teollisten hautakivivalmistajien koristeellisia malleja kuin yhden menestyneimmän veistäjämme taidetta?

Huomaan hiljalleen olevani väärässä paikassa ajatuksineni. Taiteilijakukkkula on itse asiassa täynnä aika omituista veistotaidetta. Osa haudoista on mielestäni ihan kitschiä. Nyt iskee paniikki. Äkkiä pois täältä, etten puhu läpiä päähäni.