Julkaistua 735 & Sipilän hallituksen kulttuuripolitiikkaa 10: Helsingin yliopiston Piirustuslaitos on pelastettava

Laadin äsken nettiadressin. Tässä siihen linkki:

Helsingin yliopiston vuonna 1707 perustettu Piirustulaitos on nyt leikkurin alla. Ja vähän niin kuin huomaamatta, niin kuin nykyään liian usein on tapana. 
Rakkaat taiteenystävät, pyydän, että jaatte tätä somessa niin paljon kuin ikinä jaksatte ja pystytte. Johonkin tämä SSS:n kulttuurin leikkuriraja on vedettävä! Nyt on taas sen paikka.
Ja jos haluatte lähestyä suoraan päätöksen tehnyttä yliopiston filosofian, historian, kulttuurin ja taiteiden tutkimuksen laitoksen johtajaa, professori Matti Sintosta, tässä hänen sähköpostinsa: matti.sintonen (at) helsinki.fi. Pankaa pommittaen, jos siltä tuntuu. Tai siis: pankaa kunnolla pommittaen!
Ja vielä yksi pyyntö: nettiadressissa on myös kommentiosasto. Kirjoittaakaa siihen kokemuksia ja muistikuvia, niin asiaa ymmärtämättömätkin ymmärtävät paremmin. 
Lupaan toimittaa adressin Sintoselle noin kuukauden kuluttua. 
Tällainen kuva on muuten liikkunut Facebookissa:

Tässä itse adressin teksti, yritin olla mahdollisimman hillitty ja loukkamatta ketään:

Helsingin yliopiston Piirustuslaitos on pelastettava

Helsingin yliopiston nettisarjassa ’375 humanistia’ esiteltiin viime vuonna ylpeänä Helsingin yliopiston Piirustuslaitosta: ”Helsingin yliopiston Piirustuslaitos on Suomen vanhin taideopetusta antanut julkinen oppilaitos. Piirustuslaitos on osa humanistista tiedekuntaa ja on kulkenut yliopiston mukana vuodesta 1707 lähtien. Useat suomalaisen taiteen merkkihenkilöt ovat joko opiskelleet tai opettaneet Piirustuslaitoksella. Tähän esittelyyn olemme valinneet heistä kolme edustamaan Piirustuslaitosta: Magnus von Wrightin, Eero Järnefeltin ja Albert Edelfeltin.”

Nyt kun tänä vuonna vierailemme Helsingin yliopiston taidehistorian laitoksen sivuilla, voimme lukea vain lakonisen lauseen: ”HUOM. Piirustuslaitos ei ole auki opiskelijoille kevätlukukaudella 2016.”

Päätöksestä on turha syyttää yliopistoa – nykyhallituksemme leikkaukset ja niiden mukanaan tuomat YT-neuvottelut ovat se varsinainen syyllinen – mutta päätöksen laitoksen väliaikaisesta sulkemisesta teki kuitenkin yliopiston filosofian, historian, kulttuurin ja taiteiden tutkimuksen laitoksen johtaja, professori Matti Sintonen.

Tämä kertoo kiistämätöntä kieltään siitä, että leikkauksiin varautuva yliopisto viestii tällaisilla ennakoivilla päätöksillään epäsuorasti jo sen, kuka saa ensimmäisenä lähteä.

Piirustuslaitos ei varmaankaan ole osa yliopiston keskeistoimintoja, ja sen lopettaminen kokonaan on siis realistinen ja todennäköinen uhkakuva, kun leikkaukset saadaan varsinaisesti käyntiin.

Laitoksen merkitys on kuitenkin ollut suuri, joskin vaikeasti mitattava. Piirtämisen ja kolmiulotteisen hahmottamisen kyky on kaikilla aloilla merkittävä – oli sitten kyse matematiikasta, biologiasta, arkeologiasta, filosofiasta tai taidehistoriasta. Tämä koskee tekniikan lisäksi myös luovuutta,  ja sen monenlaisia sovelluksia eri aloilla.

Tuoreena esimerkkinä vaikkapa sarjakuvapiirtäjiemme eturiviin kuuluva Ville Ranta, joka kirjallisuusopintojensa lisäksi oli aktiivinen laitoksen opiskelija. Piirustuslaitos oli itse asiassa hänen ainoa kuvataideoppilaitoksensa. Ilman tätä laitosta emme ehkä tuntisi Rantaa juuri sellaisena mestarina kuin hän nykyään on.

Laitoksen viimeinen piirustusmestari Jan Neva oli täynnä suunnitelmia ja uusia ideoita. Määräaikaisuus kuitenkin katkaistiin tylysti. Samoin kävi uudesta alumniopetuksesta vastanneelle Hannele Kumpulaiselle, jonka kursseista oltiin varsin innostuneita.

Me allekirjoittaneet olemme huolissamme tehokkuusajattelun myötä turhaksi koettujen mutta ihmisen henkisen kehityksen kannalta tärkeiden, vaikkakin vaikeasti kvantitaviisilla menetelmillä mitattavien asioiden systemaattisesta alasajosta. Niiden merkitys elämän mielekkyydelle on suurempi kuin kukaan hallituksen jäsen tai kansanedustaja osaa kuvitellakaan.

Siksi vaadimmekin, että Piirustuslaitos on pelastettava. Sen tulevaisuus on taattava jollain erityismenettelyllä. Ei se turhaan ole ollut toiminnassa vuodesta 1707. Se on Suomen vanhin taideopetusta antanut oppilaitos. Se on myös Helsingin yliopiston taidehistorian oppiaineen ja laitoksen vanhin osa. Perinteillä on kaikkien hallituspuolueidenkin mielestä varsin velvoittava osa kulttuurissamme. Toimikaamme sen mukaan.

Julkaistua 501: Hellyyden kapakkaan

Eilen ilmestyi vuoden toinen On Display. Päätin valita kohteekseni jonkun vanhemman työn, ja valinta Ateneumin FOKUS-näyttelyssä Nykytaidetta 125 vuotta sitten (11.10.2013–22.3.2015) syntyi kuin automaattisesta käskystä: juuri tästä teoksesta sinun pitää kirjoittaa!

Hellyyden kapakkaan

Eero Järnefelt: Ranskalainen viinikapakka (1888)
öljy kankaalle, 61 x 74 cm

Teos esillä:

11.10.2013–22.3.2015 

Ateneumin taidemuseo (Kaivokatu 2, Helsinki)

Kyllä konteksti on ihmeellinen asia! Jo yksikin sana voi luoda aivan uuden kontekstin. Olen nähnyt Eero Järnefeltin (1863–1937) hienon öljymaalauksen Ranskalainen viinikapakka (1888) varmaankin viidessä eri näyttelyssä. Tiedän sen edustavan Järnefeltin Pariisin kauden huippua, mutta suhteeni siihen on muuttunut lähinnä pelkäksi tunnistamisen hetkeksi, enkä ole pysähtynyt sen eteen kunnolla sitten 1980-luvun, jolloin taisin nähdä sen ensimmäisen kerran.

Sitten se sana: ’nykytaide’. Ateneumin taidemuseo alkoi jokin aika sitten tehdä kokoelmistaan ns. Fokus-näyttelyitä, ja nyt viimeisimmän nimi on Nykytaidetta 125 vuotta sitten. Kuinka yksinkertainen ja samalla mullistava ajatus! 

Vanhaa nykytaidetta

Nyt näitä taidehistoriamme osin ikonisia töitä on kasattu yhteen aikansa nykytaiteena, ja tämä mielessään niitä katsoo ihan oikeasti vähän eri tavalla. Vertailukin on hauskaa. 

Ensimmäistä kertaa tulen myös miettineeksi, että Järnefelt oli maalausta tehdessään vasta 25-vuotias kundi, joka koki aikansa nykytaide-Mekkaa melko nuorin silmin. Samalla ryhdyn miettimään sitä, minkälaisia ja kuinka kypsiä ovat tämän hetken parikymppiset taiteilijat, joita tapaan esimerkiksi silloin, kun käyn Kuvataideakatemiassa opetuskeikalla.

Ja kyllä ihan vanhanaikainen, takapuolta kuluttava ja lähdeaineistoa esiin kaivava taidehistoria on joskus ihanaa! Ensin ihastelen maalausta museossa ja sitten menen kotiin ja kaivan esiin Leena Lindqvistin Järnefelt-kirjan Taiteilijan tiellä (Otava 2002), josta saan taustatietoja. Oikea kapakkahan kyseessä on ­– tietenkin, koska Järnefelt oli saanut Pietarin taideakatemiassa klassisen venäläisen realismin koulutuksen – ja vieläpä aika legendaarinen. Boulevard de Clichyllä sijainnut Le Franc -niminen kapakka oli pariisilaisten ajurien suosiossa, ja siellä kävivät myös pohjoismaalaiset taiteilijatoverit. Nimi tuli siitä, että kapakasta sai yhdellä frangilla hyvän ruoka-annoksen ja vieläpä päälle viinipullon. Akseli Gallen-Kallelakin on maalannut siitä öljymaalauksen. Ja samainen herra, Järnefeltin ystävä, esiintyy myös Järnefeltin maalauksessa piippuaan sytyttävänä seisovana hahmona. Aika tulisieluisena. Istuva melankolinen hahmo on tiettävästi kapakan paikallisia kantapeikkoja. 

Kantapeikkojen hellä maailma

Lindqvist on varovainen taidehistorioitsija, joka teosta analysoidessaan toteaa rohkeutensa tunnistaen, että ”sentimentaalisen konnotaation uhallakin luonnehtisin sitä sanalla hellä”.

Mitä tuota varomaan? Taas yksi sana muutti koko kontekstin. Muistin entisen punavuorelaisen kantakapakkani Laulavan Tursaan, jossa emäntä piti kantapeikoistaan huolta niputtamalla keskioluen ja hernekeiton samaan tarjoushintaan – muistaakseni 13 markkaa. Mieleeni tuli myös Aki Kaurismäen kuvaama kauniin melankolinen baarimaailma. Eikö sekin ole nimen omaa hellää? Samaa jatkumoahan tämä kaikki tuntuu olevan. Matka Järnefeltistä Kaurismäkeen ei ole todellisuudessa kovin pitkä. 

Niinpä lopetan juttuni ja lähden juomaan lasin valkoviiniä nykyiseen kantakapakkaani ja nostan maljan ystävälleni Artsille, joka kuoli viime viikolla. Kyllä joskus pitää saada olla sentimentaalinen. Näin teen kunniaa Järnefeltillekin, joka ihan varmasti olisi samaa mieltä.

Linkit: 

Eero Järnefelt Biografiakeskuksen sivuilla

Eero Järnefelt Wikipediassa

Julkaistua 407 & 408 & Näyttelykuvia 778 & 779: Art decon hillittyä juhlaa & Taidetta koko perheelle

Lauantain Aamulehdessä (ja ties missä muussa Alma Aluemedian lehdessä) ilmestyi arvioni kahdesta Amos Andersonin taidemuseon uudesta näyttelystä: Art deco ja taiteet (8.3.–21.7.) sekä jälleen kerran ylipitkä STSY:n näyttely Metsäretki (1.3.2013–24.2.2014). Tyypilliseen journalistiseen tapaan jouduin kirjoittamaan jutut sekä liian nopeasti että liian aikaisin. Art decon pressi oli torstaina, mutta koska oli jo silloin lähtenyt Kerimäelle, sain käydä tiistaina katsomassa näyttelyn, jota parhaillaan ripustettiin – täytyy siis käydä vielä tarkastamassa, että osuinko lainkaan oikeaan. Kiinnostavia näyttelyitä kuitenkin molemmat, vaikka ei niistä aivan ikiunohtumatonta taidekokemusta irtoakaan:

Art decon hillittyä juhlaa

Aina silloin tällöin syntyy suuntaus, johon miltei kaikki taiteenlajit ottavat riemuissaan osaa. Yksi tällainen oli maailmansotien välinen art deco. 

Monelle suomalaiselle art deco on yhtä kuin se visuaalinen maailma, jossa tv:stä tuttu, Agatha Christien Hercule Poirot’ta näyttelevä David Suchet liikkuu.

Termillä viitataan yleisesti maailmansotien väliseen koristetaiteeseen. Yleensä mieleen tuleekin huonekalusuunnittelu, keramiikka ja lasi – ja pehmeän sulokas värimaailma. Varhaisemman jugendin luontopohjainen, orgaaninen ornamentiikka on korvautunut muodoilla, jotka ovat ikään kuin nykyaikaisempia, teollisen maailman ja koneiden mukanaan tuomaa.
 

Yrjö Ollila: Äiti ja lapsi rantakalliolla, 1910.

Amos Andersonin taidemuseo on lähtenyt kartoittamaan art deco’ta kuvataiteesta käsin ja tuo hienosti esiin sen, miten erilaisilta muista yhteyksistä tutut mestarimme kuten esimerkiksi Yrjö Ollila, Juho Rissanen ja Eero Järnefelt näyttävät, kun heidän teoksiaan asetetaankin hieman toisenlaiseen tulkintakehikkoon ja laitetaan rinnalle esimerkiksi ranskalainen mestari Maurice Denis. Rissanen muuten opiskelikin aikoinaan Denis’n johdolla.
 

Maurice Denis: Tutkielma Isadora Duncanista, 1912.

Mukana näyttelyssä on myös vähemmän tunnettuja teoksia. On syytä korostaakin sitä tärkeää työtä, jota taidemuseot toisinaan tekevät tuodessaan esiin unohdettuja nimiä varmojen ja vakiintuneiden yleisösuosikkien rinnalle. Näin on tehty nytkin, enkä minä ainakaan ollut koskaan kuullut varsin kiinnostavasta turkulaisesta taidemaalarista Nikolai Kaariosta (1887–1958). Itse asiassa hänen kattomaalauksia varten tehdyt luonnoksensa ovat kuin art decon kiteytymä: kubistis-konstruktivistisia tasopintoja, jäykän tyyliteltyjä klassisia alastonfiguureita sekä kulta- ja hopeavärin käyttöä tehosteena.
 

Nikolai Kaario: Koristemaalauksen luonnos, 1938.

Näyttelyssä on myös mukana runsaasti kalusteita ja koriste-esineitä. Saleista henkii hauska menneen maailman tuntu, jossa on varsin paljon mukana sellaista aikansa luksusta, jolle nyt voi jo vähän hymyilläkin. Kovin paljoa elämää suurempaa taidetta ei art deco tainnut varsinaisesti tuottaa, mutta tällainen hyvä yleiskatsaus tietyn aikakauden visuaalisiin virtauksiin tuottaa aina monenlaista ajateltavaa.
 

***

Ja sitten pakollinen mikä-boxi:

Mikä?

– Art deco oli jugendia seurannut monia aineksia sekoittanut tyylivirtaus, joka ammensi aineistonsa osin klassisesta perinnöstä, osin aikansa koneromantiikasta.

– Art deco leikkasi läpi kaikki mahdolliset taiteenlajit – oli sitten kyse Isadora Duncanin tanssista tai arkkitehtuurista.

 – Itse Amos Andersonin taidemuseon vuonna 1913 rakennettu rakennuskin viittaa jugendin jälkeiseen, klassismista ponnistavaan art deco -henkeen.
 

***

Ja kainaloisena pikkuruinen juttu toisesta näyttelystä:

Taidetta koko perheelle

Amos Andersonin jo pitkään jatkunut yhteistyö Suomalaisten taidesäätiöiden yhdistyksen (STSY) on ollut puuduttavaa. Ylipitkissä näyttelyissä on esitelty sitä salonkikelpoista ja umpiporvarillista perustaidetta, jota isojen firmojen pääkonttoreiden auloissa ja neukkareissa on ollut tapana esitellä. Vaikka mukana on ollutkin runsaasti hyvää taidetta, on kokonaisuus väliin tuntunut melkoiselta jöötiltä. 
 

Berndt Lindholm: Maisema metsätieltä, 1906. 

Näyttelysarjan tuoreimmassa osassa museo on onneksi ryhtynyt vähän revittelemään. Suomalaisista klassikoista on rakennettu varsinainen koko perheen näyttely – elämysmaailma, joka muistuttaa väliin jopa luonnontieteellistä museota dioraamoineen kaikkineen. Saapa yleisö jopa painella pimeässä huoneessa nappeja niin, että väliin näkyviin tulee täytetty lintu ja väliin pronssinen.

Vakava taiteenharrastaja saattaa pitää tällaista hömppänä, mutta on syytä muistaa, että satunnaisista havainnoista ja elämyksistä moni taideteoskin on saanut alkunsa.

Näyttelyn yhteydessä ilmestyi myös kuraattori Susanna Luojuksen kirjoittama ja nykytaiteilija Stiina Saariston kuvittama hauska lastenkirja, jossa seikkaillaan sisään klassisiin taideteoksiin.

***

Ja ollaan nyt sitten alastomia. Tältä se pahimmillaan näyttää, kun liian nopea kriitikko käy näyttelyssä:

Julkaistua 388 & Näyttelykuvia 756: Järnefeltin intiimit juhlat

Myin sitten sieluni Alma Aluemedialle. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että juttuni saattaa ilmestyä Aamulehden lisäksi jopa neljässä maakuntalehdessä: Satakunnan Kansa, Lapin Kansa, Pohjolan Sanomat ja Kainuun Sanomat. Lisäksi mukana ovat Ilkka ja Pohjalainen, jotka tekivät Alman kanssa vähän aikaa sitten yhteistyösopimuksen. 
Ja miksi nimitän tätä 'sieluni myymiseksi'? Siksi, että tällainen umpikapitalismiin liittyvä median keskittyminen on minusta vastenmielistä muun muassa kaventaessaan sanomista ja keskustelua. Suostumalla tällaiseen vien myös leipää kollegoideni suusta. Eikä se muuten tuota lisää liksaakaan, sillä mediatalojen free-sopimukset ovat nykyään tosi raakoja. Mahdollisesti seitsemässä lehdessä julkaistu juttu ei tuota seitsenkertaista liksaa – päinvastoin: melko vaatimaton liksa on sitä luokkaa, mitä se yhdestä jutusta muutenkin olisi. Tämä tuottaa minulle myös identiteettiongelmia: ei ole mitään erityistä paikkaa, ei kuviteltavissa olevaa omaa lukijakuntaani. Ja voisinko kuvitella nimittäväni itseäni Alma Aluemedian kriitikoksi? En varmaankaan, joten kai sitten nimitän itseäni vähän valheellisesti Aamulehden kriitikoksi. 
Miksi sitten suostuin, jos se on näin ongelmallista? Siitä yksinkertaisesta syystä, että minun täytyy elää, maksaa muun muassa joka kuukausi vuokrani. Free lancerin tili on vähentynyt merkittävästi koko sen kahdeksan vuoden ajan, jonka olen freenä toiminut, mutta haluan vielä yrittää elättää itseni. Mitä taas tulee solidaarisuuteen: jos se en olisi minä, olisi se joku muu, koska paluuta vanhaan paikallisuuteen ei mediamaailmassa kuitenkaan enää ole. Niinpä olen pakotettu olemaan susi susien joukossa.
Seuraavassa kuitenkin ensimmäinen uuden ajan juttuni, joka ilmestyi eilen Aamulehdessä (ilmestyi se näköjään myös Satakunnan Kansassa, mutta muista ei ole tietoa). Kävin toissapäivänä Ateneumin taidemuseossa Eero Järnefelt 150 vuotta -näyttelyn (25.1.–28.4.) pressissä ja vähän innostuinkin näyttelystä, vaikka ei Eero Järnefelt (1863–1937) koskaan ole varsinaisesti minun taiteilijani ollutkaan. Oli hauska myös tarkentaa katsetta – hienon grafiikan tarjonnan lisäksi myös guassi- ja vesiväritöihin. Ateneumin näyttelypolitiikka onkin ollut viime vuosina varsin mallikelpoista, ja näyttelyitä on rakennettu pieteetillä. 

Järnefeltin intiimit juhlat

Suomen taiteen kultakauden mestareita on totuttu juhlimaan näyttävästi, mutta Ateneumin taidemuseo järjesti Eero Järnefeltin 150-vuotisjuhlat intiimissä hengessä.

Eero Järnefelt (1863–1937) on maalannut yhden Suomen taiteen ikonisimmista teoksista: Raatajat rahanalaiset (1893, tunnetaan myös nimellä Kaski). Ei olekaan ihme, että Google Art Projectin kanssa yhteistyön aloittanut tehnyt Ateneum on valinnut juuri tämän teoksen ainoaksi gigapixel-teokseksi, joka yhteistyökumppaneille on tarjolla – kyseessä on kuva, jonka avulla pääsee tarkastelemaan teosta tarkemmin kuin normaali silmä erottaa.
Moneen kultakauden taiteilijaan verrattuna Järnefeltissä on jotain varsin sympaattista: hän ei ole turhan herooinen eivätkä hänen teoksensa ole kooltaan mahtavia juhlakaluja. Järnefelt kuvasi suomalaista maisemaa ja ihmisiä loppujen lopuksi melko arkisesti ja tuoden esiin pieniä kiinnostavia yksityiskohtia. 

Kelo, ajoittamaton, Ateneumin taidemuseo.

Vaikka Järnefelt ei ollutkaan kovin mahtipontinen, oli hänenkin töillään iso rooli siinä prosessissa, jossa kuvataide oli rakentamassa kansakuntaa ja sen identiteettiä. Suurimmalla osalla on esimerkiksi melko selkeä kuva siitä, minkälainen suomalainen peruskansallismaisema Koli on, ja tässä Järnefeltillä on ollut ratkaiseva vaikutus. Moni valokuvaaja on tiedostamattaankin pyrkinyt ottamaan juuri sellaisen kuvan kuin joku Järnefeltin lukuisista Koli-aiheisista maalauksista.

Grafiikan mestarien joukkoon

Kansallissankarien juhlinta saattaa olla toisinaan vähän tylsääkin, ja siksi on hauska, että Ateneum ei ole yrittänytkään tehdä Järnefeltin 150-vuotisjuhlasta mitään meganäyttelyä.

 

Hieno pehmeäpohjasyövytys Tuusulanjärveltä: Rentukka ja sammakko, ajoittamaton, Ateneumin taidemuseo.

Tarjolla on toki hänen maalaustensa varsinainen kerma, mutta mukana on myös uutta ja yllättävää. Ateneumin intendentin Heikki Malmen myötä saamme tutustua myös Järnefeltin vähemmän tunnettuun graafiseen tuotantoon, josta ilmestyi myös Malmen kirjoittama kirja. On tunnettua, että Järnefelt oli loistava pilvimaalari – siitä näyttelystä on mukana hieno installaatiomainen sarja – mutta on hän näköjään ollut vallan mainio piirtäjä ja viivan käyttäjä. Vastaavasti esillä olevat guassi- ja vesivärityöt kertovat taiteilijan herkkyydestä.
Pienempi ja intiimimpi näyttely tarjoaa itse asiassa varsin raikkaan näkökulman mestariin. Tosin se vaatii myös katsojalta tarkkuutta ja herkistymistä. Mutta onkohan tuo niin huono asia?

***

Ja tässä vielä pieni kuka-boxi, joka ilmestyi jutun yhteydessä:

Eero Järnefelt

Eero Järnefelt on Akseli Gallen-Kallelan, Albert Edelfeltin ja Pekka Halosen joukossa yksi Suomen taiteen ns. kultakauden mestareista.
Järnefelt tuli tunnetuksi maiseman ja arjen kuvaajana, ja monia hänen maalauksiaan leimaa realismin henki.
Yhdessä Gallen-Kallelan ja Hugo Simbergin kanssa hän yksi taidegrafiikan uranuurtajista.
Järnefelt tunnetaan myös eräänä kaikkien aikojen parhaimmista suomalaisista muotokuvamaalareista. 

Tässä yksi Järnefelt, josta olen aina pitänyt: Ranskalainen viinikapakka, 1888, Ateneumin taidemuseo.

Näyttelykuvia 577 & 578: Retkellä Inkeriin ja Järvenpäähän

Keskiviikkona oli taas tarjolla hauska ja monipuolinen retkipäivä. Iltapäivän aluksi kävin Kalliossa Inkerin kulttuuriseurassa tapaamassa seuran puheenjohtajaa Helena Miettistä ja paria inkeriläistaustaista taiteilijaa, Gennadi Leontjevia (s. ?) ja Valeri Nuijaa (s. 1952):

Olen tutustunut tähän kiinnostavaan ja varsin hauskaan porukkaan aikoinaan 1990-luvulla Kaunissaaressa taideleirillä, jossa toimin muutamana kesänä opettajana. Syksyllä palasimme vanhoihin teemoihin, ja nyt ryhdyimme strategioimaan sitä, miten ammatimaiset inkeriläistaiteilijat saisivat omaa edunvalvontatoimintaansa kehitettyä esimerkiksi perustamalla inkeriläisten taiteilijoiden yhdistyksen. 
Olin paikalla konsulttiapuna, koska tunnen aika hyvin Suomen taidekentän järjestöelämää. Emmeköhän saaneet jotain aikaankin, joten jäämme kiinnostuksella odottamaan.

***

Sitten illansussa oli muutaman ystävän kanssa odottamassa retki Järvenpäähän. Järvenpään taidemuseossa oli tarjolla hienon taiteilijapariskunnan näyttely Taiteilija ja hänen miehensä (9.2.–27.5.). Kyse oli Outi Ikkalan (1935–2011) ja hänen puolisonsa Seppo Kärkkäisen (s. 1935) laajasta retrospektiivisestä yhteisnäyttelystä: 

Molemmat olivat aikoinaan Vapaan Taidekoulun ja Sam Vannin (1908–1992) innoittaman Ryhmä 4:n keskeisiä jäseniä. Nämä olivat siis oikein maalarimaalareita, ja ryhmän viimeisessä yhteisnäyttelyssä vuonna 1969 manifestoitiin aika rankasti: "Epämääräisessä ja opportunistisessa kulttuuripiirissämme jatkamme työskentelyä tietäen, että tulee aika, jolloin selviää: että taiteen keinot ovat toiset kuin sirkuksen. Että kuvataiteen asia ei ole ottaa kantaa yhteiskunnallisiin ongelmiin. Että taideteoksen on
kestettävä enemmän kuin 15 minuuttia…"

Tarjolla oli sekä taidehistorian siipien havinaa että aivan kuranttia ja raikasta ilmaisua. Tuntui jotenkin erityisen hyvältä tässä nykyisessä "epämääräisessä ja opportunistisessa kulttuuripiirissämme" katsoa ankaraa maalaustaidetta ja nähdä Ikkalalta muutama oikein klassinen teos, kuten vaikkapa Risteysasema (1968, öljy):

Piipahdin myös viereisen kirjaston lehtilukusalissa, ja eiköhän sielläkin ollut Ikkalan maalaus vuodelta 1985:

Palaan vielä asiaan, koska sain tilaisuuden kirjoittaa Taiteeseen näyttelystä jutun.

***

Museolla oli myös toinen kiinnostava näyttely. Aurora-seura – Eero Järnefelt ja Helsingin yliopiston seinämaalaukset (9.2.–27.5.). Ei Eero Järnefelt (1863–1937) muutamaa klassikkoa lukuunottamatta ihan minun taidettani ole, mutta tällaiset merkittävän julkisen teoksen taustoja valaisevat näyttelyt ovat aina vähintäänkin kulttuurihistoriallisesti tärkeitä ja kiinnostavia:

Myöhemmin sohvannurkkaan mietiskelemään ja viinilasi käteen, ja ajattelin taas ainakin hetken aikaa, että on tämä taide-elämä sentään aika hauskaa ja monipuolista.

Julkaistua 151: Todellisuus näyttäytyy voimallisesti

Eilisessä Ilkassa ilmestyi arvioni Ateneumin taidemuseon Arjen sankarit -näyttelystä (18.2.–15.5.). Hyvä kun ehti, koska näyttelyaikaa ei enää paljoa ole. Olen muuten vähän ajatellut, että näyttelyssä kannattaisi käydä vielä uudestaankin – sen verran kiinnostava se oli.

Todellisuus näyttäytyy voimallisesti

Moni mieltää taidemuseon tärkeimmäksi tehtäväksi näyttää hyvää taidetta. Aika usein museon tehtävä voi kuitenkin olla pikemminkin kulttuurihistoriallinen kuin esteettinen.

Tämän kevään päänäyttely Ateneumin taidemuseossa on täynnä taidetta, jota juuri kukaan taidehistorian asiantuntija ei nimittäisi kovin hyväksi taiteeksi – ei, vaikka mukana onkin jokunen Eero Järnefeltin, Akseli Gallen-Kallelan ja Albert Edelfeltin tunnettu mestariteoskin.

Eero Järnefelt, Raatajat rahanalaiset, 1893. Ateneumin taidemuseo.

 Eero Järnefelt: Johanna Kokkonen mallina teokseen Raatajat rahanalaiset.

Näyttelyn aiheena on naturalismi ja erilaiset naturalistiset virtaukset, jotka olivat vallalla 1800-luvun lopulla. Näyttelyn ovat järjestäneet yhdessä Amsterdamin Van Gogh -museo ja Ateneumin taidemuseo. Yhteistyön tuloksena olemme saaneet katsoaksemme sekä kulttuurihistoriallisesti merkittävän ja äärimmäisen kiinnostavan näyttelyn että myös hyvän tilaisuuden sijoittaa suomalaista ilmaisua laajempiin kansainvälisiin yhteyksiinsä. Viimemainittua seikkaa ei kannata aliarvioida, sillä oma taiteemme asettuu aivan liian harvoin vertailtavaksi kansainvälisten rinnakkaisilmiöiden kanssa. Vielä hienompaa se on kun sen tekee joku taho, jolla ei ole mitään kansallista projektia tai brändiajattelua takanaan. Tässä näyttelyssä pääkuraattorina on toiminut tunnettu naturalismin asiantuntija, Minneapolisin yliopiston professori Gabriel P. Weisberg, joka on myös kirjoittanut mittavan osan näyttelyn yhteydessä ilmestyneestä komeasta kirjasta. Pohjoismaista ja venäläistä taidetta käsittelevän luvun kirjaan on kirjoittanut Leedsin yliopiston professori David Jackson. Näin saamme ikään kuin puolueetonta vertailua.

Elämän ilmausta

Naturalismia ei ole ihan helppo määritellä – varsinkaan suhteessa realismiin. Molemmat kun pyrkivät uskolliseen todellisuuden kuvaamiseen. Naturalismi onkin ehkä hedelmällistä nähdä jonkinlaisena realismin äärimuotona, johon liittyy myös paljon tyylillisiä seikkoja, muun muassa yleensä vaikuttavan iso teoskoko. Ranskalainen kriitikko Jules-Antoine Castagnary totesi jo 1800-luvulla: ”Naturalistinen koulukunta on todennut, että taide on mitä suurimmassa määrin elämän ilmaus ja että taiteen ainoa päämäärä on tallentaa todellisuutta niin voimallisesti kuin se näyttäytyy; taide on totuus, joka tasapainottaa itseään tieteen avulla.”

Fernand Pelez (1843–1913) Ilman suojaa, 1883, öljy kankaalle, Petit Palais, Musée des Beaux-Arts de la Ville de Paris.

 
Mausteena oli usein myös tietty proletaarinen henki, jonka myötä tarkkailtiin yleensä vähäosaisia ja arjen ankaruutta.

Naturalismi oli monimutkaisessa vuorovaikutussuhteessa myös valokuvan ja elokuvan kanssa, ja tästä ulottuvuudesta näyttelyyn onkin rakennettu paljon kiinnostavia rinnastuksia.

Naturalismi ei ollut edes omina aikoinaan kriitikoiden erityisessä suosiossa, koska kysehän oli erityisen luovuuden sijaan varsinaisesti kuvaamisen taitolajista, jossa omaperäisyys ja itsensä ilmainen oli asetettu taka-alalle. Ja näitä seikkojahan on totuttu pitämään hyvän taiteen mittatikkuina – niin silloin kuin nykyäänkin.

En minäkään kokenut näyttelyssä mitään erityisiä esteettisiä elämyksiä, mutta mielestäni näyttely oli aivan häkellyttävän kiinnostava. On myös syytä kiinnittää huomiota siihen, että tällaista kokoelmaa ei tätä epätrendikästä taidetta tulla kovinkaan usein näkemään. Teoslainoja on kaikkineen 41 museosta, ja taiteilijoita on mukana 42, joten projekti on ollut aika raskasliikkeinen.

Ja kytkeytyyhän näyttelyn tematiikkaa nykyiseen kulttuuripoliittiseen keskusteluunkin. Tämä on tyypillistä perussuomalaisten taidetta, mutta eiköhän vasemmistokin liity mieluusti teosten proletaariseen henkeen. Teoksia voi katsoa hyvin erilaisilla tavoilla ja erilaisista viitekehyksistä. Tätäkin voi mietiskellä ihan vakavissaan.

Näyttelykuvia 343: Näistä persut tykkää, niin minäkin

Kävin keskiviikkona toisessakin näyttelyssä: Ateneumin taidemuseon suurnäyttelyssä Arjen sankarit (18.2.–15.5.), jossa esiteltiin naturalistista maalausta, elokuvaa ja valokuvaa eri maista vuosilta 1875–1918. Tämä on nyt sitä taidetta, josta perussuomalaisten vaaliohjelma tykkää. 

Mutta niin minäkin. Oli oikein hauska nähdä näyttely, jossa rinnastettiin aikansa kuvataidetta, kirjallisuutta, elokuvaa ja valokuvaa ja joka oli ripustettu myös aikansa tyyliin vanhahtavan runsaasti. Oli myös hauska nähdä Eero Järnefelt (1863–1937), Akseli Gallen-Kallela (1865–1931) ja Albert Edelfelt rinnastettuna kansainvälisiin kollegoihinsa:

 Arjen sankarit Ateneumissa. Kuva: Valtion taidemuseo, Kuvataiteen keskusarkisto / Kirsi Halkola.

Osa teoksista ei nyt niin järin hienoa taidetta ollut, mutta sitäkin kiinnostavampaa katsottavaa ne tarjosivat. Osin ikään kuin dokumentaarisesti, osin myös kriittisillä asenteillaan, kuten Fernand Pelezin (1843–1913) jättimäinen (222 x 625) Ilveilijöitä ja katutaiteilijoita, jonka äärellä viivyin pitkään tutkien mallien tuskallisia ja kyllästyneitä ilmeitä:

Tässä herkullinen yksityiskohta:

Olen kirjoittamassa Ilkkaan näyttelystä kritiikkiä ja luen parhaillaan näyttelyn yhteydessä ilmestynyttä kirjaa, joten palaan aiheeseen vielä – myös siihen, miten ongelmallinen käsite koko naturalismi tietyllä tavalla on esimerkiksi suhteessa realismiin.

Mutta se on todettava, että tämä näyttely kannattaa katsoa jo pelkästään sivistävistä ja kulttuurihistoriallisista syistä. Mahdolliset esteettiset elämykset ovat sitten silkkaa ekstraplussaa.