Julkaistua 831 & Näyttelykuvia 1065: Miksi viitata edeltävään?

Toisinaan tulee kirjoitettua sellaisia juttuja, jotka taiteilijoiden puolesta jäävät itseäkin vähän harmittamaan. Tässä yksi sellaisista. Syy harmitukseen on se, että sitä kirjoittaa muka näyttelystä, mutta ei sano siitä juuri mitään. Varmaan taiteilijoitakin harmittaa vähän. Toisinaan näyttely kuitenkin tarjoaa niin hyvän syyn siirtyä yleisimpiin asioihin ja muihin pohdintoihin, että kiusausta on vaikea välttää. Näin kävi näissä näyttelyissä. Toisaalta taiteilijat voivat lohduttautua sillä, että näin heidän töistään tulee osa laajempaa keskustelua. Kai senkin voisi ehdottaa yhdeksi taiteen monista mahdollisista tehtävistä?

Tämä ilmestyi kaiketikin Taiteen ensimmäisessä numerossa tänä vuonna.

Miksi viitata edeltävään?

Jukka Rusanen: Setting, Helsinki Contemporary 13.1.–5.2.

Kirsi Jokelainen & Johannes Kangas, Pientä ja pahvista, Galleria Huuto, Uudenmaankatu, Helsinki 25.1.–12.2.

Edeltävään taiteeseen viittaaminen on taiteissa ollut merkittävä arvo, jota ei ole yleensä tapana kyseenalaistaa. Tämä koskee kaikkia lajeja. Brian De Palmaa on arvostettu siitä, miten taitavasti hän viittaa edeltäjänsä Alfred Hitchcockin (1899–1980) elokuviin. Kuinkahan monessa elokuvassa on viitattu Sergei Eisensteinin (1898–1948) Panssarilaiva Potemkinin (1925) yhteen kohtaukseen, jolla on vakiintunut nimikin: ”Odessan portaat”.

Odessan portaat.

Modernismissa tällaisella viittaamisella tuntuu aina olevan joku syvempi tarkoitus, mutta postmoderni toi mukanaan asenteen, jossa täysin motivoimatontakin viittaamista arvostettiin, ja edelleen hyvin usein kyseenalaistamattomasti – ikään kuin postmodernin tunnusmerkkinä. Toisinaan toki oli kyse siitä, että ironia kohdistui itse viittaamistraditioon. Viittaukset olivat osin menettäneet merkityksensä, mutta ei se, että ylipäänsä viitataan ja että se tunnistetaan yhdeksi taiteen keinoksi. 

Aina silloin tällöin olen pysähtynyt miettimään sitä, miksi viittaaminen edeltävään on arvokasta. Kriitikolla pitäisi kai olla perustelut uskottavasti hallussaan, mutta on tunnustettava, että pohdintani eivät ole koskaan johtaneet kunnolla mihinkään. Arvailuja olen itselleni esittänyt. Se voi olla tapa, jolla taiteilijat kirjoittavat ja maalaavat itsensä osaksi pitkää ja arvokasta perinnettä. Postmodernissa voisi olla jopa päinvastoin: se on tapa, jolla taiteilijat osoittavat kriittistä tietoisuuttaan ja kirjoittavat ja maalaavat itsensä irti perinteestä. Tai sitten voisi ajatella ylevästi: taide on käsittelyt aina ihmiskunnan ikiaikaisia teemoja. Nykytaiteilijat päivittävät näitä teemoja ja tuovat esiin myös väliaikana kertyneen tietoisuuden. Voi kyse olla henkilökohtaisesta ja satunnaisesta suhtautumisestakin: se mikä on joskus jossain museon hämärissä jättänyt syvän vaikutuksen, saattaa vaikuttaa voimakkaasti omaan tekemiseen. 

Kuvataiteissa viittaaminen edeltäjiin on varmaan suosituinta – ja pisimmälle menevää. Kukaan ei Suomessa tunne Caravaggiota (1571–1610) niin hyvin Antero Kahila, kukaan ei Francisco de Zurbaránia (1598–1664) niin kuin Lauri Laine. Kuutti Lavosen töihin ovat vaikuttaneet voimakkaasti sellaiset vähemmän tunnetut barokkimaalarit, joiden nimet kriitikko on ensin opetellut ja sitten jo unohtanut.

Taidenäyttelyyn menee harvoin ilman ennakkoasenteita. ”Puhdas katse” on käytännön toteutuksena mahdoton ajatus. Kaikkea edellä olevaa olin ajatellut mennessäni Jukka Rusasen näyttelyyn. Olin tietoinen siitä, että näyttelyn yksi lähtökohdista oli Rubensin (1577–1640) maalaus Leukippokisen tyttärien ryöstö (1618). Näin Rusanen itse: ”Niissä [maalaustaiteen lihallisissa kompositioissa] on jotenkin räikeästi esillä niin monta ihmisyyden muotoa. On toisaalta nähtävissä kamppailua maailmassa olemisessa, ja toisaalta katseille ja normeille alistumista.” Ja miltei samaan hengenvetoon: ”Toisaalta lähtökuvalla ei ole kovin suurta merkitystä.” 

Jukka Rusanen (s. 1980).

Rubens taitaa siis olla sittenkin Rusaselle vain tekosyy. Näinhän moni taiteilija tuppaa sanomaan. He maalaavat mitä tahansa, katuroskan herättämiä assosiaatioita, satunnaisten kulkureittien valoja ja varjoja sekä myös toistensa herättämiä ajatuksia. 

Kun katsoja menettää viattomuutensa, se on kuitenkin peruuttamatonta. Kun tiedän Rubensin Rusasen lähtökohdaksi, en pääse sitä karkuun. Se on kuitenkin hedelmällinen lähtökohta. Rusanen on kuin maalari, joka peilaa omia tuntemuksiaan ja kokeilunhaluaan suuren mestarin perintöä vasten. Ottaa aihelman sieltä, toisen täältä, ja kokeilee erilaisia tekniikoita tutkiessaan esimerkiksi lihallisuutta ja tapoja ilmaista sitä. Kiinnostava jännite syntyy myös siitä, että kankaita ja virkkauksia yhdistävät kollaasimaiset teokset ovat konventionaalisessa mielessä jotenkin äklöttäviä, kun taas ”puhtaammissa” maalauksissaan Rusanen näyttää, että kyllä hän tarvittaessa osaa käyttää siveltimellä vedettyä piirrosviivaa kuin Marjatta Tapiola konsanaan. Ristiriita on jännittävä. 

Johannes Kangas (s. 1967), Annunciazione.

Katsojan viritys jää myös helposti päälle. Eikä toisaalta syyttä. Johannes Kangas hakee aiheitaan yhtä lailla korkea- kuin populaarikuvaston maailmasta, mutta lähtee sitten viemään sitä omaan suuntaansa. Siellä vilahtelevat klassiset Marian ilmestykset ja madonnat lapsineen sulassa sovussa teollisuusalueitten tuottamien fiilisten kanssa. Hänen pahvimaalauksensa, rullansa ja tulitikkulaatikkonsa ovat myös kuin kannanotto 50-vuotiaan arte poveranmahdollisuuksiin nykymaailmassa. Niissä ei ole mitään anakronistista, vaikka vertaukset historiaan eivät ole haettuja. 

Kirsi Jokelainen (s. 1970), Polttarainen.

Toisen vaihtoehdon maalaustaiteen historiaan tarjoaa samassa tilassa Kirsi Jokelainen. Hän on maalannut sata pientä maalausta, jotka eivät kokonaisuutena noudata mitään tyyliä – kirjo on täysabstraktista naivistiseen esittävään kuvaan. Joku voisi kokea tyylittömyyden haittana, mutta tarjolla on kuin koko maalaustaide ja sen historia pienoiskoossa. Näin maalari voi maalata, mutta näinkin maalari voi maalata. Ylevä ja arkinen esiintyvät tasarivisessä ripustuksessa täysin tasavertaisina.

Näyttelykuvia 221 & 222 & 223: Muistin kehnoudesta, osa 4.

Jatkan syksyn unohdusten perkaamista kuvakansioitteni avulla. 

16.10 kävin Galerie Anhavassa katsomassa Nina Roosin (s. 1956) näyttelyn (7.–31.10). Jotenkin en saanut otetta siihen enkä kyennyt sanomaan nopeasti mitään fiksua ja jäin sitten mykäksi. Oli minulla kuitenkin sellainen tunne, että nyt hänen maalaamisensa näytti seesteisemmältä kuin esimerkiksi viimeksi – ikään kuin hän olisi vähän enemmän nauttinutkin siitä. Käsitteellinen ja vaikea hän tietyllä tavalla on, mutta kyllä teokset viettelevät mukaansa miettimään sekä kuvaamisen ja kerronnan tapoja – tai kerronnan puutetta – että sitä kautta katsomisen tapoja. Olivat ne lopulta aika hienoja:    

 

Shades I (I Am Here), 2010, öljy akryylille.

Vähän kyllä ajattelin, että meniköhän tuo yliviileä ripustus jo vähän liikaakin nyyjoorkin puolelle. En oikein löytänyt motivointia moiselle suorastaan vieraannuttavalle tilankäytölle – tila ei siis oikein soinut:

***

Minulla on tapana katsoa kaikki ei-niin-oikeat näyttelyt ja marginaaliset paikat aika tarkkaankin, sillä joskus sitä oppii niistäkin aivan uusia ja omituisia asioita. 16.10. katselin myös Sanomatalon ensimmäisen kerroksen käytävälle ripustettua Riikka Juvosen (s. 1955) Tuhannen ja yhden yön tarinoiden kuvitusnäyttelyä – hän on myös kertnut tarinat omina versioinaan. Tuhat ja yksi yötä on ollut minulle aika läheinen asia, koska arabian kieli ja islamilainen kulttuuri oli aikoinaan yliopistolla pääaineeni. Mutta aikaahan siitä jo toki on. Juvosen kuvat näyttivät kuitenkin jotenkin steriileiltä ja jähmeiltä eivätkä vastanneet sitä sadunhohteen pehmeyttä, joka ainakin minulle on aina virittäytynyt ko. materiaalin kanssa:

Niin että minä taidan panna roponi toiselle tuoreelle Tuhannen ja yhden yön versiolle: muinaisen opiskelutoverini Jaakko Hämeen-Anttilan tulkinnalle, jonka on kuvittanut Heli Hieta (s. 1966).

***

Seuraavana päivänä 17.10. kävin Forum Boxissa katsomassa Johannes Kankaan (s. 1967) näyttelyä (8.–31.10), josta tulin vähän surulliselle päälle. Oli outo tunne, että olisin halunnut pitää näyttelystä enemmän kuin pidin. Kangas oli pannut esille kolme erillistä sarjaa, mutta eivät ne saaneet mitään kunnon klangia yhdessä syntymään eivätkä nyt kyllä rahkeet oikein muutenkaan riittäneet tähän yhteen Helsingin vaativimmista taidetiloista. Oli siellä ihan hienojakin töitä ja osittain onnistunutta ripustusta:

 

Mutta ei esimerkiksi tällä vihreän pläntin kikkailulla mihinkään päästy:

Väliin tuntuu siltä, että vähän nuoremmat taiteilijat eivät osaa tarpeeksi kunnioittaa näitä haasteellisia komeita tiloja. Tai voihan joku tietenkin olla perustellusti sitä mieltä, että ei niin tarvitsekaan tehdä. Rohkeasti vain toimintaan! Ehkä minä olen vain vähän modernistisesti jämähtänyt?

Julkaistua 48 & Luettua 50: "Mikäli tarkoitus saattaa edellyttää"

Tuoreimmassa Taide-lehdessä (4/10) ilmestyi arvioni vähän jo vanhemmasta kirjasta. Syy tähän oli lehden teema, joka keskittyi julkiseen taiteeseen. On sitä paitsi surullista, että koko ajan ilmestyy kiinnostavia kirjoja, jotka jäävät aivan liian vähälle julkiselle huomiolle.

”Mikäli tarkoitus saattaa edellyttää”

Tarja Kekäläinen (toim.): Prosenttitaiteen vuoksi. Oulun taidemuseo 2008.

Eduskuntamme hyväksyi jo vuona 1939 hallituksen esityksen, jonka mukaan ”huomattavampia julkisia rakennuksia varten myönnetyistä uudismäärärahoista voidaan käyttää enintään yksi prosentti rakennusten taiteelliseen koristamiseen, mikäli rakennuksen laatu ja tarkoitus sellaista saattavat edellyttää”.

Tällä ajatuksella yritetään vieläkin edetä. Mukaan on liitetty myös ajatus prosenttiperiaatteen käytöstä korjausrakentamisen yhteydessä – 1930-luvulla kun ei ’rakennemuutosta’ eli joidenkin rakennusten funktioiden tuhoutumista nykymuodossaan vielä tunnettu.

Oulun taidemuseo on julkaissut Oulun 2000-luvun prosenttitaiteesta kirjan. Ihan tuore se ei enää ole, mutta koska kyseessä on ”kunnallisen prosenttitaiteen kotimainen debyyttijulkaisu”, kuten esipuheessa todetaan, on kirja tässäkin lehdessä ehkä aiheellista noteerata.

Ouluhan on myös siinä mielessä kiinnostava kaupunki, että kaupunginvaltuusto antoi jo vuonna 1964 hallitukselle valtuudet kaunistaa uusia tiloja taideostoilla. Enimmäismääräksi määriteltiin tuolloin peräti 2 % rakennuskuluista.

Joitain satunnaishankkeita lukuun ottamatta Oulun prosenttitaide jäi aika vähäiseksi ennen 1990-luvun lamaa, jolloin periaate unohdettiin kokonaan. 2000-luvulla Ouluun on kuitenkin hankittu jo puolensataa prosenttitaideteosta, joten edellä taitaa olla vain Helsinki osapuilleen kaksinkertaisella määrällään.

Tällaiset julkaisut ovat tärkeitä myös taidemaailman ulkopuolelta tarkasteltuna, koska juuri tällainen kirja on yksi manifestaatio siitä kulttuurisesta vetovoimasta, johon kunnan on tietysti pyrittävä, jotta veromarkkojen käyttö taiteelliseen turhuuteen olisi perusteltavissa. Helsingissäkin soisi mietittävän tätä asiaa hieman tarkemmin, koska nyt niitä teoksia vain putkahtelee pitkin Itä-Helsinkiä, eikä edes taidemaailma pysy kärryillä niiden määrästä ja laadusta.

Oulun hankintoja on nyt helppo arvioida, kun kaikki 45 teosta 2000-luvulta esitellään edes jonkinlaisin kuvin mutta joka tapauksessa yksissä kansissa. Ja hyvältähän tuo näyttää. Toki mukana on vähän puuhastelun ja pinnallisen somistelun makuakin, mutta kaikkineen tuntuu siltä, että Oulussa ollaan ihan aiheesta ylpeitä.

Kirjakin on monipuolinen. Arkkitehdin ääni (Kustaa Salmi) on tosin vähän liturginen ja kapulakielinen. Taidepuheen äänessä (Tarja Kekäläinen) teoria ja käytäntö eivät aina oikein kohtaa: se purskahtelee väliin kuin pikkuisen liikaa ja pikkuisen liian vähän aikaa sitten Benjaminia ja Bourdieuta lukeneen taideopiskelijan innostus. Taiteilijoiden äänessä naiivius ja innostus on paljon luontevampaa, ja olikin hauska lukea myös hankkeita tehneiden taitelijoiden (Kirsi Jokelainen, Johannes Kangas ja Moosa Myllykangas) suoria ja avoimia ajatuksia työn kulusta.

Veronmaksajanäkökulmasta tarkastellen tällaisia kirjoja voisi suorastaan vaatia julkaistavaksi. Odotamme siis ainakin Helsinkiä, Saloa ja Vantaata.

PS. Se minua vähän ihmetyttää, että kirjassa ei mainita edes nimeltä Oulun taidemuseota vuoteen 2002 johtanutta Ullamaria Pallasmaata. Muistan nimittäin itsekin varsin elävästi, miten hän oli vuosituhannen vaiheessa keskeinen puuhahenkilö Oulun prosenttihankkeissa. Lyhyt on joskus kulttuurinenkin muisti.