Julkaistua 721 & Virossa 171: Taidetta ja kauraryynejä

Suomen Taideyhdistyksen jäsenlehti (2/15) kuuluu ilmestyneen viime viikolla. En ole lehteä nähnyt, mutta kirjoitin siihen pienen raportin siitä, kun olin yhdistyksen taideretken oppaana Virossa viime kesäkuussa:

Taidetta ja kauraryynejä

Suomen Taideyhdistys järjesti jäsenmatkan Viroon 6.–7.6.2015. Olen harrastanut koko 2000-luvun aktiivisesti Viron taidetta, ja siksi oli ilo toimia kiinnostuneen ja motivoituneen ryhmän matkaoppaana. Kun kiinnostus on vakava, on myös helppo suunnitella taiteentäyteinen ohjelma. 

Lauantaina kävimme läpi Tallinnan taidetarjontaa. Ensimmäinen kohteemme oli Pietari Suuren rakennuttaman Kadriorgin barokkipuiston reunamalla sijaitseva Kumu, vuonna 2006 ovensa kävijöille avannut Baltian suurin taidemuseo.
Kumun näyttelytarjonta on ollut alusta alkaen varsin monipuolista. Taiteen eri aikakaudet sekä tyylilajit ovat esiintyneet sulassa sovussa. Niin nytkin.

Aloitimme peruskokoelmista ja yleisesittelystä. Oppaanamme toimi kokenut ja huumorintajuinen Urmas Orek, joka johdatti ryhmämme Viron taiteen toisinaan traumaattisiinkin vaiheisiin. 

Urmas kertoo Stalinista.

Peruskokoelmien lisäksi oli tarjolla ulkomaista taidetta: jo Helsingissä nähty häkellyttävä Hilma af Klintin näyttely, mittava kokoelma tšekkiläistä surrealismipainotteista avantgardevalokuvaa vuosilta 1922–50 – sankarinaan Jaromír Funke, yksi suurista klassikoista. 

Esillä oli myös uutta näkökulmaa virolaisen taiteen lähihistoriaan: Taidevallankumous 1966 -näyttelyssä oli rekonstruoitu Neuvostoliiton kulttuuripolitiikan äkillisen suojasään tuottamat neljä merkittävää virolaisnäyttelyä. Lisäksi esillä oli pienimuotoinen näyttely Mustan neliön metamorfoosit, jossa esiteltiin Kazimir Malevitšin legendaarisen Mustan neliön (1915) vaikutusta Viron taiteeseen. Näin saimme jo esimakua myös Virossa venäläisen avantgarden perintöä ylläpitäneestä Leonhard Lapinista, joka oli odottamassa meitä sunnuntaiaamuna. 

Nykytaiteen galleriassa oli lisäksi vielä Marko Mäetammin ja yhdysvaltalaisen, osin virolaistaustaisen Raymond Pettibonin arkista elämää rankasti kommentoiva näyttely. 

Tarjontaa siis riitti, ja ryhmämme jakautuikin lopulta eri tahoille omien mieltymysten mukaan. 

Ei ole lainkaan liioiteltua todeta, että todellisuudessa Kumu on yleensä kokonaiseksi päiväksi täysin riittävä matkakohde. 

Emme kuitenkaan saanet taiteesta tarpeeksemme. Tallinnan Taidehallissa (Tallinna Kunstihoone), yhdessä kaupungin merkittävimmistä funkisrakennuksista, sekä kahdessa sen hallinnoimassa galleriassa – Kunstihoone galerii ja Linnagalerii – oli esillä Viron taiteilijaliiton kevätnäyttely. Liiton kevätnäyttelyiden perinne juontaa juurensa aina 1930-luvulta saakka. 

KuKu Kohvikissa oli hädin tuskin aikaa käydä virvoittavalla.

Mittava, jos toki hieman levoton näyttely oli hyvä läpileikkaus Viron nykytaiteeseen. Ilahduttavaa Viron taide-elämässä on ikärasismin puute: mukana oli vähän yli parikymppisiä taiteilijoita sulassa sovussa nestoreiden kanssa – vanhin oli jo 90:n vuoden kieppeillä. Suomessahan vanhemmat mestarit eivät esimerkiksi STS:n vuosinäyttelyihin juurikaan osallistu. 

Sunnuntaina lähdimme bussiretkelle noin 75 kilometrin päässä Tallinnasta pohjoisrannikolla sijaitsevaan Viinistuun. Siellä sijaitsee Viron merkittävimmän taiteenkeräilijän, liikemies Jaan Manitskin kokoelmilleen rakentama museo, joka toimii myös teatteriesitysten ja erilaisten tapahtumien paikkana. Manitski on kerännyt virolaista taidetta kattavasti aina 1800-luvulta nykyaikaan saakka. Suomessa varmaankin tunnetuin virolaistaiteilija Leonhard Lapin liittyi seuraamme bussimatkalle, ja hän pitikin yhtämittaista innostavaa luentoa koko matkan. 

Leonhard Lapin (s. 1947) opastustöiden tiimellyksessä.

Manitski itse esitteli kokoelmiaan ja kertoi myös elämänvaiheistaan. Pikkulapsena Suomen kautta Ruotsiin emigroitunut Manitski teki uudessa kotimaassaan omaisuuden, muun muassa Abban rahojen sijoittajana. Hän palasi vuonna 1989 vanhaan kotikyläänsä ja avasi museon vuonna 2003. Virossa hän toimi ensin herkkusieniviljelijänä ja sitten laajensi liiketoimintaansa – olipa hän jonkin aikaa 1990-luvulla Viron ulkoministerikin. 

Viinistun retken jälkeen ravitsimme itseämme läheisessä Altjan krouvissa nauttien perinteisestä virolaisruoasta. Lautasella oli urvapuderia: kauraryynejä ja silavaa sienikastikkeella. Keinuimme myös kyläkeinussa, jota EU-säännökset eivät vielä olleet saaneet toimimattomaksi. 

Tältä näyttää urvapuder. Vähän samalta se maistuukin.

Päästyämme takaisin Tallinnaan kävimme vielä ryhminä Lapinin pikkuruisessa työhuoneessa Taidehallin yläkerrassa – vuoroaan odottavat saivat aistia taiteilijaelämää Taidehallin alakerran KuKu-kahvilassa, missä vanhemmilla virolaistaiteilijoilla on edelleen tapana istua – on ollut jo 1930-luvulta alkaen.
Yksi päivä ei Tallinnan taide-elämässä riitä mihinkään. Kaksi päivää jättää sekin vielä janon. Pienen sivistysmaan taide-elämä on uskomattoman rikasta.

Virossa 148 & Näyttelykuvia 987 & 988: Terveisiä Virosta

Vietin lauantain ja sunnuntain Suomen Taideyhdistyksen jäsenmatkan oppaana 30 retkeilijän kanssa. Taidetta tuli taas nähtyä paljon. Ensin menimme Kumuun, missä näyttelytarjonta oli taas ylitsepursuavaa. Osallistuin itse asiassa ensimmäistä kertaa opastettuun kierrokseen, joka käsitti peruskokoelmat. Hauska kokemus, ja Urmas Orek oli mainio opas. Suosittelen tätäkin tapaa tutustua museoon.

Urmas Orek ja Kumun hieman provokatorinen ripustus: vasemmalla hirttäytynyt ja oikealla Stalin. Molemmat Johannes Saalin (1911–1964) käsialaa. Aika häkellyttävää. Mainittakoon, että Stalinkaan ei kuulemma ollut koskaan neukkuaikana esillä, koska hänen ilmeensä ei tyydyttänyt sensoreita.

Koska ohjelmamme oli aika tiukka ja koska olin jo edellisellä reissulla nähnyt kaksi kiinnostavaa näyttelyä – Mustan neliön metamorfoosit – Malevitšin tulkinnat virolaisessa taiteessa (20.3.–9.8.) ja Taidevallankumous 1966 (17.4.–16.8.), päätin keskittyä peruskokoelmien lisäksi vain yhteen. Edellinen reissu jäi kiireen takia raportoimatta, mutta varsinkin Taidevallankumous 1966 lisää hienosti Viron taiteen lähihistorian tuntemusta. Tosi kiinnostava näyttely lyhyen suojasään ajalta. Näin tiedotteessa: "Näyttelyn lähtökohtana on joukko Tallinnassa ja Tartossa 1966 pidettyjä näyttelyitä, joissa esillä olleet teokset erosivat rohkeasti Neuvostoliiton virallisesta taidekaanonista ja toivat näkyviin sen ajan taiteessa ilmenneet uudet ideat ja strategiat: Tarton taiteilijoiden kevätnäyttely sekä Maalaus. Grafiikka. Valokuva -näyttely Viron tiedeakatemian kirjaston aulassa, nuorten taiteilijoiden näyttely Tallinnan taidehallissa, Ilmar Malinin (1924–1994) uusien töiden näyttely Taidesalongissa ja Elmar Kitsin (1913–1972) näyttely Tarton taiteilijatalossa. Näiden näyttelyiden yhteisvaikutuksesta raja silloisen taiteen sallitun ja kielletyn välillä siirtyi, ja käsitys siitä, millaista taidetta voi pitää realistisena, avartui." Tällaisia rekonstruoituja näyttelyitä kannattaisi Suomessakin kokeilla enemmän – Kiasmassahan tätä tehtiinkin tosin juuri ansiokkaasti Ismo Kajanderin (s. 1939) kanssa.

 Olav Maran: 1900-luvun irvistys, kollaasi, 1965.

Minun valintani oli Jaromír Funke ja Tšekkoslovakian avantgardistinen valokuvaus 1922–1950 (15.5.–30.8.). Tässä tiedotteesta:

"Kumun näyttelyn keskiössä on modernistisen tšekkiläisen valokuvataiteen johtohahmo Jaromir Funke (1896–1945). Hän oli monipuolinen intellektuelli, jota kiinnostivat kuvataide, kirjallisuus ja musiikki ja joka oli lisäksi vaikutusvaltainen kriitikko, aktivisti, toimittaja ja opettaja. Funke oli muuten ensimmäisiä valokuvaajia, jotka tekivät sarjoja.

Näyttelyn kuraattori Antonín Dufek on valinnut yhteensä 161 teosta 48 taiteilijalta. Näyttely on rakennettu teemoittain kuuden vaikutusvaltaisen taideryhmittymän tuotantoa esittelevinä osina. Edustettuina ovat Tšekkoslovakian surrealistien ryhmä, Ryhmä 42, Seitsemän lokakuussa, Ryhmä Ra, fotolinja ja viiden valokuvaseura."

 Jaromír Funke, Nimetön (Tyttö ja käsi), 1935.

Mielettömän hieno ja kiinnostava näyttely! Mukana oli niin kubismia kuin surrealismiakin, erilaisia kokeiluja ja ns. "emotionaalista valokuvaa", joka sai innoituksensa kuulemma André Bretonin (1896–1966) "maagisesta kohtaamisesta". Tämä lienee viittaus Comte de Lautréamontin (1846–1870) klassiseen esteettiseen maksiimiin: "Kaunis kuin ompelukoneen ja sateenvarjon satunnainen kohtaaminen ruumiinavauspöydällä." Tai sitten olen sivistymätön – ainakaan en löytänyt Bretonin ja 'magic encounterin' yhdistelmää googlettamalla.

Marko Mäetammin (s. 1966) ja Raymond Pettibonin (s. 1957) Kotona ja vieraissa (29.5.–13.9.) jäi näkemättä, mutta siihen palaan vielä heinäkuussa, ja Hilma af Klintiä (13.3.–7.6.) en jaksanut katsoa enää neljättä kertaa. Sitä muuten seuraa 3.7. alkaen Düsseldorfin taideakatemiassa opiskelleiden virolaisten klassikoiden näyttely. Vertailua suomalaisiin düsseldorfilaisiin voi siis suorittaa kesällä. Ensimmäinen Düsseldorfista valmistunut suomalainen oli muuten Hjalmar Munsterhjelm (1840–1905).

En mahda sille mitään, mutta joka kerta Kumussa käydessäni minuun iskee lievä kateus. Ei Suomessa ole yhtään taidemuseota, jossa olisi näin runsas, monipuolinen, kiinnostava ja usein yllättäväkin näyttelypolitiikka.

Nyt vetäydyn levolle ja palaan retkeen huomenna.

Näyttelykuvia 734 & Virossa 86: Piirustus postmodernin jälkeen

Keskiviikkona kävin Tallinnan Taidehallissa katsomassa Tallinnan IV piirustustriennaaliin (1.8.–25.9.) liittyvän, graafikko Anu Juurakin (s. 1957) kuratoiman kiinnostavan näyttelyn Vaikne revolutsioon (1.8..–9.9., "Hiljainen vallankumous"). Esitteen mukaan "metamodernistinen universaalius on korvannut kulttuurirelativismin ja dekonstruktion". Näin varmaan onkin, mutta en ole ihan varma, että ymmärrän tämänkään näyttelyn jälkeen, mitä se taiteelle tarkoittaa. Ei piirustus ole mihinkään hävinnyt, ja aika samalta se edelleenkin näyttää. Keinot ovat tietysti aina moninaisempia. On tietenkin selvää, että epävarmuuden aikana piirtämisen prosessi on houkutteleva väline yrittää tarttua tähän kapenevaan aikaan ja paikkaan. Tässä sellaista oli tarjolla, muun muassa romanialaisen Dan Perjovschin (s. 1961) toimesta:

Ja olihan siellä pari suomalaistakin, tässä Petteri Cederbergin (s. 1976) hienoa sarjaa:

Taidehallin ulkopylväisiin tehdyt sabluunat, joita ensin luulin anonyymiksi katutaiteeksi, olivatkn virolaisen Flo Kasearun (s. 1985) käsialaa. Duunisarja alkoi sisältä:

Monipuolinen näyttely, jossa oli mukana myös varsin mustaa huumoria. Virolaisen Marko Mäetammin (s. 1965) 7-minuuttinen animaatiovideo kertoi miehestä, joka tappoi lapsensa ja vaimonsa ja jolta kaikki – jalatkin – meni. Siten hän muutti metsään, meni karhurouvan kanssa naimisiin ja sai uusia lapsia:

En minä ehkä tullut hullua hurskaammaksi näyttelyn teeman suhteen, mutta ajattelemisen aihetta oli tarjolla paljon. 

Käykää ihmeessä Taidehallissa, jos satutte Tallinnaan menemään. Sitä paitsi kannattaa tutustua piirustustriennaalin ohjelmaan etukäteen, sillä näyttelyitä ympäri kaupunkia on peräti parikymmentä. Sanoisin, että huh! 25.8. järjestetään Taidehallissa klo 11–16 triennaalin konferenssi.

Näyttelykuvia 669 & 670 & Virossa 64 & Katutaidetta 66 & Julkista taidetta 56: Piipahdus Tallinnassa

Toissalauantaina piipahdin päiväseltään Tallinnassa – lähinnä katsomassa Tallinnassa nuoruutensa viettäneen Dora Gordinen (1895?–1991) näyttelyn (14.4.–5.8.) Adamson-Ericin museossa:

Gordine oli henkilöhistorialtaan varsin kiinnostava Liepajan juutalainen, joka ajelehti Tallinnan kautta Pariisiin ja Lontooseen päätyäkseen rikkaisiin naimisiin. Hän seikkaili myös paljon Kaukoidässä. 

Hän on sellainen art deco -henkinen klassinen veistäjä, jolla ei tälle ajalle niin paljoa sanottavaa ole, mutta jotain varsin viehättävää näyttelyssä oli. Palaan asiaan, kun Kauppalehteen kirjoittamani juttu ilmestyy.

Naisen pää, 1930–32 (omakuva).

Itse asiassa huomasin, että tällainen taidematkakokemus on henkisesti varsin terveellistä. Ei aina tarvitse juosta sen perässä, mikä koetaan ylen merkittäväksi ja juuri nyt tärkeäksi. Näin sitä saa taisteltua taidediskurssin kapeuttavuutta vastaan.

***

Tallinnan Taidehallissa oli tarjolla Tallinnan Taideakatemian uuden kuvanveiston professorin Kirke Kangron (s. 1975) kuratoima Eksootika (22.4.–3.6.).

Marko Mäetamm (s. 1965), Walking in My Hunting Ground, 2012.

Tässä oli siis vähän toisenlaista eksotiikkaa kuin Gordinella, ironiaa ja tietoisuutta. Mukana oli videoillaan myös kaksi suomalaista, Anssi Kasitonni (s. 1978) ja Seppo Renvall (s. 1963). Monipuolinen näyttely, mutta ehkä kokonaisuudessaan vähän itsetietoinen ja viileä.

*** 

Tallinnan Taideakatemiahan on purettu, ja tyhjä tontti odottelee kallista suunnitelmaa, jonka toteuttamiseen ei ole varoja. Rakennustyömaan aitaahan saa kuitenkin koristaa:

Ja kävelin minä muuallakin kaupungilla:

Ja tähän kohtaan vähän visuaalista lukutaitoa. FSM on yhtä kuin Flying Spaghetti Monster, yksi Pastafarianismin jumaluuksista.

Ja sitten laivaan ja takaisin. Matkustajasataman A-terminaalinen seinään on montteerattu tällainen:

Kyseessä on Aime Kuulbusch-Mölderin (s. 1942) pronssinen Kekkosen muistolaatta, joka paljastettiin viime vuonna. Kekkonenhan on Virossa varsin suuri sankari, jonka avulla tämä lauttaliikennekin aikoinaan avattiin.

Mutta jos aivan rehellisiä ollaan, paljon kotoisampi olo minulle tuli tästä miehestä:

Ja tässähän kyseessä on Steve Webb, joka on jo vuosia soittanut Eckerö Linen Nordlandian pubissa kitaraa ja laulanut. Väitän, että risteilylaivoilla ei tätä parempaa rockkitaristia juurikaan kuulla. 

Kuunnelkaapa tästä linkistä miestä työnsä ääressä – Still Got The Blues (Gary Moorea).
No hitto, tästä vielä Hendrixin Purple Haze.

Näyttelykuvia 36 & Virossa 12: Take Care

Eilen [tämä on kirjoitettu 22.4. mutta jäi vähäksi aikaa lepoon] palasin Amos Andersonin taidemuseoon, jossa olin yrittänyt aloittaa suomalaisvirolaiseen nykytaidenäyttelyyn Take Care (9.4.–24.5.) tutustumisen jo yli viikko sitten. Nyt olin päättänyt kuitenkin keskittyä vain johonkin. Katselin ensin uudestaan Liina Siibin (s. 1963) valokuvamuotokuvasarjan Naiset mahtuvat pieneen tilaan (2007–09). Kuvataiteilija Jaana Kokko (s. 1972) puhui Tallinnassa tavatessamme niistä nimenomaan muotokuvina, mutta kyllä minun on todettava, että muotokuvissa hahmoilla olisi korrektia olla yksilöivä nimi termin "nainen" sijaan tai lisäksi. Tällaisena minä koen teoksen pelkäksi feministiseksi kannanotoksi – tosin aika tehokkaaksi sellaiseksi, sillä naiset todellakin näyttävät tekevän töitään aika pienessä tilassa. Että on tämä ainakin sillä tasolla tehokas duuni, joka panee ajattelemaan. Mutta ei näistä oikein muotokuviksi ole.

Marko Mäetammin (s. 1965) raa'at arkidioraamat Pieniä esineitä (2009) – häkkiin sullotut nukkekodin varusteista tehdyt tragediat – ovat vähän sellaista run-of-the-mill-nykytaidetta, jota näkee jo ehkä vähän liikaa:

Ehkä nämä duunit edustavat juuri sitä eleenomaista edistyksellisyttä, johon alan olla jo vähän kyllästynyt. Teosten informaatiosisältö on vaatimaton, esteettinen affirmaatio miltei olematon ja poliittista vaikutusta ei niillä varmaankaan tule olemaan. Ne jäävät vähän niin kuin traagisella tavalla pikkuhauskoiksi, ja sellaisina kaikkineen taideteoksina varsin vaatimattomiksi. 

Ainoa teos, jonka varsinaisesti päätin lopulta nähdä, oli Jaana Kokon video Lukupiiri (2010):

Puolituntinen luuppina pyörivä video oli onneksi juuri loppumassa, joten saatoin katsoa sen rauhassa alusta loppuun asti keskittyen – ilman että olisin ollut turhasta odottamisesta ärtynyt. On olemassa sellaisia luuppeja, joihin voi heittäytyä kesken kaiken, mutta tämä duuni ei kuulu niihin. Sillä on nimittäin ihan oikea rakenne ja draamallinen kaari, joka vieläpä toimii. Tällaisissa töissä pitäisi itse asiassa aina olla kapula, jolla katsoja voisi säästää aikaa ja virittäytyä paremmin.

Mutta onneksi keskityin. Kokon video on aika hieno. "Kokeellisessa näytelmäelokuvassa" – kuten Kokko itse teosta nimittää – esiintyy neljä hyvin erilaista naista lukupiirissä, joka keskittyy Hannah Arendtin (1906–1975) poliittiseen ajatteluun. Kyse on tietysti naiseudesta ja politiikasta, mutta kyllä poliittisuutta sivutaan laajemminkin ja varsin ajankohtaisilla teemoilla – teoksessa muun muassa kysytään sitä, mikä on paikallisuuden ja nationalismin välinen ongelmallinen harmaa alue. Sitä minäkin kyselen nykyään vähän väliä. Lisäksi Kokon teoksessa on mukana aimo annos huumoria. Nämä naiset ovat jotenkin itseironisia ja väliin käsittämättömän hauskoja. Siksi puoli tuntia menee lopulta kuin siivillä – kunhan jaksaa asettua.

Muuta en sitten katsonutkaan vaan juoksin suoraan pois. Ja ikävä kyllä aavistelen, että en enää kolmatta, neljättä ja viidettä kertaa jaksa näyttelyyn mennä. Saihan sieltä ostaa eurolla vihkosen, jossa oli videotöiden synopsikset. Siis tähän sitä on menty, ajattelin kiukuissani ja varastin vihkosen. Tai olenhan minä vähän niin kuin kriitikko.

PS. Kai se nyt tuli selväksi, että tällaisissa näyttelyissä ei yksinkertaisesti ole mitään valtakunnan järkeä. Kukaan – ja tarkoitan siis ihan oikeasti, että ei kukaan – vietä 4–5 tuntia museon yhdessä huoneessa, eikä kukaan katsoja tiedä, kuinka kauan esimerkiksi Teemu Mäen (s. 1967) tunnin pituista videota pitisi odotella, että pääsisi näkemään sen alusta. Kai se nyt sentään olisi tarkoitus?