Julkaistua 735 & Sipilän hallituksen kulttuuripolitiikkaa 10: Helsingin yliopiston Piirustuslaitos on pelastettava

Laadin äsken nettiadressin. Tässä siihen linkki:

Helsingin yliopiston vuonna 1707 perustettu Piirustulaitos on nyt leikkurin alla. Ja vähän niin kuin huomaamatta, niin kuin nykyään liian usein on tapana. 
Rakkaat taiteenystävät, pyydän, että jaatte tätä somessa niin paljon kuin ikinä jaksatte ja pystytte. Johonkin tämä SSS:n kulttuurin leikkuriraja on vedettävä! Nyt on taas sen paikka.
Ja jos haluatte lähestyä suoraan päätöksen tehnyttä yliopiston filosofian, historian, kulttuurin ja taiteiden tutkimuksen laitoksen johtajaa, professori Matti Sintosta, tässä hänen sähköpostinsa: matti.sintonen (at) helsinki.fi. Pankaa pommittaen, jos siltä tuntuu. Tai siis: pankaa kunnolla pommittaen!
Ja vielä yksi pyyntö: nettiadressissa on myös kommentiosasto. Kirjoittaakaa siihen kokemuksia ja muistikuvia, niin asiaa ymmärtämättömätkin ymmärtävät paremmin. 
Lupaan toimittaa adressin Sintoselle noin kuukauden kuluttua. 
Tällainen kuva on muuten liikkunut Facebookissa:

Tässä itse adressin teksti, yritin olla mahdollisimman hillitty ja loukkamatta ketään:

Helsingin yliopiston Piirustuslaitos on pelastettava

Helsingin yliopiston nettisarjassa ’375 humanistia’ esiteltiin viime vuonna ylpeänä Helsingin yliopiston Piirustuslaitosta: ”Helsingin yliopiston Piirustuslaitos on Suomen vanhin taideopetusta antanut julkinen oppilaitos. Piirustuslaitos on osa humanistista tiedekuntaa ja on kulkenut yliopiston mukana vuodesta 1707 lähtien. Useat suomalaisen taiteen merkkihenkilöt ovat joko opiskelleet tai opettaneet Piirustuslaitoksella. Tähän esittelyyn olemme valinneet heistä kolme edustamaan Piirustuslaitosta: Magnus von Wrightin, Eero Järnefeltin ja Albert Edelfeltin.”

Nyt kun tänä vuonna vierailemme Helsingin yliopiston taidehistorian laitoksen sivuilla, voimme lukea vain lakonisen lauseen: ”HUOM. Piirustuslaitos ei ole auki opiskelijoille kevätlukukaudella 2016.”

Päätöksestä on turha syyttää yliopistoa – nykyhallituksemme leikkaukset ja niiden mukanaan tuomat YT-neuvottelut ovat se varsinainen syyllinen – mutta päätöksen laitoksen väliaikaisesta sulkemisesta teki kuitenkin yliopiston filosofian, historian, kulttuurin ja taiteiden tutkimuksen laitoksen johtaja, professori Matti Sintonen.

Tämä kertoo kiistämätöntä kieltään siitä, että leikkauksiin varautuva yliopisto viestii tällaisilla ennakoivilla päätöksillään epäsuorasti jo sen, kuka saa ensimmäisenä lähteä.

Piirustuslaitos ei varmaankaan ole osa yliopiston keskeistoimintoja, ja sen lopettaminen kokonaan on siis realistinen ja todennäköinen uhkakuva, kun leikkaukset saadaan varsinaisesti käyntiin.

Laitoksen merkitys on kuitenkin ollut suuri, joskin vaikeasti mitattava. Piirtämisen ja kolmiulotteisen hahmottamisen kyky on kaikilla aloilla merkittävä – oli sitten kyse matematiikasta, biologiasta, arkeologiasta, filosofiasta tai taidehistoriasta. Tämä koskee tekniikan lisäksi myös luovuutta,  ja sen monenlaisia sovelluksia eri aloilla.

Tuoreena esimerkkinä vaikkapa sarjakuvapiirtäjiemme eturiviin kuuluva Ville Ranta, joka kirjallisuusopintojensa lisäksi oli aktiivinen laitoksen opiskelija. Piirustuslaitos oli itse asiassa hänen ainoa kuvataideoppilaitoksensa. Ilman tätä laitosta emme ehkä tuntisi Rantaa juuri sellaisena mestarina kuin hän nykyään on.

Laitoksen viimeinen piirustusmestari Jan Neva oli täynnä suunnitelmia ja uusia ideoita. Määräaikaisuus kuitenkin katkaistiin tylysti. Samoin kävi uudesta alumniopetuksesta vastanneelle Hannele Kumpulaiselle, jonka kursseista oltiin varsin innostuneita.

Me allekirjoittaneet olemme huolissamme tehokkuusajattelun myötä turhaksi koettujen mutta ihmisen henkisen kehityksen kannalta tärkeiden, vaikkakin vaikeasti kvantitaviisilla menetelmillä mitattavien asioiden systemaattisesta alasajosta. Niiden merkitys elämän mielekkyydelle on suurempi kuin kukaan hallituksen jäsen tai kansanedustaja osaa kuvitellakaan.

Siksi vaadimmekin, että Piirustuslaitos on pelastettava. Sen tulevaisuus on taattava jollain erityismenettelyllä. Ei se turhaan ole ollut toiminnassa vuodesta 1707. Se on Suomen vanhin taideopetusta antanut oppilaitos. Se on myös Helsingin yliopiston taidehistorian oppiaineen ja laitoksen vanhin osa. Perinteillä on kaikkien hallituspuolueidenkin mielestä varsin velvoittava osa kulttuurissamme. Toimikaamme sen mukaan.

Sipilän hallituksen kulttuuripolitiikkaa 9: Kun ministerin perustuslaillinen sananvapaus marssii tieteen perustuslaillisen vapauden yli

Kirjoitin lokakuun lopulla tuolloin kohutusta opetus- ja kulttuuriministeri Sanni Grahn-Laasosen avoimesta kirjeestä (27.10) kolumnin Yle Radio 1 Kultakuumeeseen. Koin sen perustuslain 16. pykälän ("tieteen vapaus on turvattu") vastaisena suorana kiristyksenä yliopistoille ja korkeakouluille. 
Pari viikkoa asiaa mietittyäni olin niin vihainen, että päätin tehdä ministerin toimista kantelun oikeuskanslerille. 
Virasto reagoikin asiaan yllättävän nopeasti (20.11.), mutta vastaus on hukkunut papereideni joukkoon, ja löysin sen uudestaan vasta tänään. Oli siihen selvästikin paneuduttu, mutta arvasinhan minä tuloksen. Ja senkin, että siinä tullaan viittamaan Grahn-Laasosen sananvapauteen. Sananvapaus antaa kuulemma erityisesti suojaa poliittiselle viestinnälle. Minä en kokenut Grahn-Laasosen viestintää ennen kaikkea poliittisena viestintänä vaan ministerin esittämänä suoranaisena kiristyksenä à la "tehkää näin kuin käsken, niin saatte lisää sitä harkinnanvaraista rahaa, jota on tulossa lisää". No okei, onhan se poliittista, se on kokkareiden nykyistä politiikkaa, mutta sananvapaus on tässä tapauksessa huono vertailukohta, koska kyse oli ikään kuin virallisesta – siis ministeriön kotisivuillakin julkaistusta – tiettyjä ehtoja sisältävästä käskykirjeestä eikä mistään kolumnimaisesta mielenilmaisusta, johon Grahn-Laasosella on toki oikeus ja sananvapaus. Kai ministeriäkin perustusulain pitäisi jotenkin sitoa. On outo tulkinta, että ministerin sananvapaus voi talloa perustuslain hengen mennen tullen. Tässä vastauksen loppuosa (klikkaa suuremmaksi niin saat tekstistä hyvin selvää):

Mutta eihän tämä nykymenossa mikään uusi asia olla. Kokkarit ja Jorma Ollila, joka totesi taannoin, että "oikeusoppineet tulkitsevat kärkkäästi mitkä tahansa muutokset perustuslain vastaisiksi, taloudelliset tosiasiat sivuuttaen" ovat koko ajan hylkäämässä perustuslakia talousfundamentalismin nimissä. Perustuslaki on ikään kuin este sille maailmalle, jonka he haluavat luoda.
Vai pitääkö meidän katsoa, että SSS:n – ja poliisinkin – jatkuvasti harrastama ristiriitainen viestintä on vain heidän sananvapautensa perustuslaillinen ilmentymä, josta on täysn turha urputtaa? Niillä on oikeus sanoa mitä tahansa, ja muuttaa mielipidettään vaikka seuraavalla viikolla – sekin on heidän sananvapautensa mahdollistama tapa toimia. Varmaan Stubbin jatkuva valehtelukin on hänen perustuslaillisen sananvapautensa mahdollistamaa.  

Julkaistua 724 & Sipilän hallituksen kulttuuripolitiikkaa 8: Kun sivistyslautakunta taistelee sivistystä vastaan

Torstaina ilmestyi tuorein Yle Radio 1:n Kultakuumeen kolumnini. Yllätyksekseni se osoittautui suosituimmaksi kaikista liki kymmenen vuoden aikana kirjoittamistani 158 kolumnista – tällä hetkellä 2 698 Fb-suositusta – ja tätä en sano nyt lainkaan omahyväisenä vaan todella ilahtuneena siitä, että meitä, jotka kantavat huolta suomalaisen kulttuurielämän tulevaisuudesta, tuntuu olevan todella paljon. Jaksan nimittäin vielä uskoa joukkovoimaan. 

Joukkovoimaa voi nyt osoittaa Riihimäen taidemuseon puolesta taistelevalla nettiadressilla, joka on kerännyt viikossa jo 956 nimeä. Tässä linkki. Allekirjoittamaan!
Ja vielä toinenkin pyyntö. Kotkan kaupunki – missä ei ole edes taidemuseota – osoittaa samanlaista kulttuurivihamielisyyttä kuin Riihimäki ja aikoo lopettaa Galleria Uusikuvan. Raportoin asiasta maanantaina ja ehdotin adressin laatimista nettiin. Nyt se on tehty. Neljässä päivässä on kerätty 305 nimeä. Tässä linkki. Allekirjoittamaan tämäkin!
Ja, pliis, jakakaa adresseja Facebookissa. Perustakaamme Suomeen taiteenturvajoukot, kun muutkin niitä joukkoja perustavat.
Ja mainittakoon vielä, että vaikka jutun lopussa mainitaan vuonna 2005 lopetettu Savonlinnan taidemuseo, on jälleen olemassa Savonlinnan taidemuseo – katsokaa, mitä se tarkoittaa. 

Kun sivistyslautakunta taistelee sivistystä vastaan

Toisinaan uutiset ovat absurdeja. Olisitteko voineet kuvitella, että kaupungin sivistyslautakunta ehdottaa kaupungin taidemuseon lakkauttamista? Näin on käynyt Riihimäellä. Esityksen teki  sivistyslautakunnan varapuheenjohtaja Jari Heikkinen (PS). Pöytäkirjassa lukee: ”Jari Heikkinen esitti, että Riihimäen taidemuseo lopetetaan ja Wähäjärven kokoelma luovutetaan muualle.” Mainittakoon, että antiikkikauppias Pentti Wähäjärvi (1912–1999) lahjoitti antiikki- ja taidekokoelmansa Riihimäen kaupungille vuonna 1993. 2000:n teoksen joukossa on noin 1000 maalausta: monia keskeisiä kotimaisia klassikkoja, esimerkiksi merkittäviä töitä Helene Schjerfbeckiltä.
 

Helene Scherfbeck (1862–1946), Pariisitar (1943 tai 1944). Teos kuuluu Riihimäen taidemuseon Tatjana ja Pentti Wähäjärven kokoelmiin.

Maallikkojärjellä sivistyslautakunnan luulisi olevan se elin, jonka tehtävä on sivistyksen turvaaminen kunnallisessa päätöksenteossa. Taata se, että kaikilla kuntalaisilla on yhtäläinen pääsy sivistyksen äärelle. Nyt juuri sivistyslautakunta haluaa kuntalaisten olevan jatkossa vähemmän sivistyneitä. 

Sivistyksestä on tietenkin taitettu peistä jo 1820-luvulta, jolloin sana luotiin suomenkieleen. On ilmestynyt jopa lukuisia kirjoja, joiden nimi on Sivistyssanakirja. Eräässä niistä sivistys määritellään näin: ”Kasvatuksen tietä omaksuttu tieto ja henkinen kehittyneisyys.”

Sivistystä on toki aina käytetty vähemmän sivistyneiden ihmisten alistamiseen, mutta on sitä käytetty myös taistelussa sortoa vastaan: sivistyksen lisääminen ja vaatimus sen demokraattisemmasta jakamisesta on ollut tehokas ase sosiaalisesti rajoitetun tiedon taakse piiloutuneita vallanpitäjiä vastaan. Juuri pohjoismaisissa demokratioissa tällä on ollut suuri merkitys. 

Taidemuseoita pidetään kuitenkin toisinaan elitistisinä. Epäilemättä yksi syy on se, että ne ovat täynnä teknistaloudellisen rationaliteetin kannalta turhaa tavaraa. Todellisuudessa kunnallinen taidemuseo on nimenomaan varsin voimakkaasti antielitistinen instituutio, jota jostain kumman sivistyksellisistä syistä ovat tukeneet myös teknistaloudelliseen rationaliteettiin uskovat liikemiehetkin.

Wähäjärven kokoelman arvo on epäilemättä useita miljoonia euroja. Pahimmassa tapauksessa teokset riippuisivat piilossa eliitin yksityiskotien seinillä, mutta nyt niitä on kaikkien ihmisten mahdollista käydä katsomassa ja myös oppimassa joitain niistä asioista, joiden yleisesti katsotaan kuuluvan sivistykseen. 

Pentti Wähäjärvi (1912–1999). Tämän miehen kulttuuritahdon Riihimäen kaupunki haluaa nyt pettää.

Kyse ei ole kuitenkaan pelkästään kokoelmista. Kunnallinen taidemuseo on tapahtumakeskus, jonka avulla pääsemme näkemään koko ajan sitä, mitä taiteilijat tekevät tässä ajassa. Hyvä museo esittää myös valtakunnallista ja resurssiensa mukaan jopa kansainvälistä taidetta, mutta tärkeää on myös sitoa paikalliset taiteilijat ja yleisöt yhteen. Näin museo pitää omalta osaltaan yllä yhteisöllisyyttä, ja sitä vastaan ei kai millään kunnallispoliittisella taholla pitäisi olla mitään syytä taistella.

Ajan henki on kuitenkin sivistyksen vastainen. Kunnallista sivistyspolitiikkaa ei suojella enää edes valtakunnallisella tasolla. On olemassa laki, jonka nimi on ’Laki kuntien kulttuuritoiminnasta’. Sen ensimmäisessä pykälässä todetaan: ”Kunnan tehtävänä on edistää, tukea ja järjestää kulttuuritoimintaa kunnassa.” Laissa on jopa poikkeuksellisesti määritelty se, mitä kulttuuritoiminta tarkoittaa: ”Kulttuuritoiminnalla tarkoitetaan tässä laissa taiteen harjoittamista ja harrastamista, taidepalvelusten tarjontaa ja käyttöä, kotiseututyötä sekä paikallisen kulttuuriperinteen vaalimista ja edistämistä.” 

Tätä kaikki kunnalliset taidemuseot ovat tehneet ansiokkaasti. Mutta ei niitä tunnu suojelevan tehtävässään kukaan. Ei näköjään edes oman kunnan sivistyslautakunta. Eikä edes maan hallitus, sillä Sipilän hallituksen miltei ensimmäinen tehtävä oli ehdottaa uutta lakia, jonka mukaan ”kunnat eivät ole velvollisia noudattamaan mainituissa laeissa tai niiden nojalla annetuissa asetuksissa säädettyjä velvoitteita tai suosituksissa mainittuja menettelytapoja palveluiden toteuttamiseksi”. Näiden lakien joukkoon kuuluu myös laki kuntien kulttuuritoiminnasta. Tämäkin oli viime toukokuussa varsin absurdi uutinen: ehdotetaan siis lakia, joka mahdollistaa lakien noudattamatta jättämisen.

Jyväskylän yliopiston tutkija Laura-Kristiina Moilanen totesi profeetallisesti 12 vuotta vanhassa kirja-arvostelussaan: ”Suomi kai kuuluu ikuisesti kategoriaan, johon kuuluvat kaikki toisen asteen sivistysvaltiot. Tämän puolustelun ja toisaalta häpeilyn keskellä on pohdittava korostaako omaa erityisyyttä vai sulautuako johonkin epämääräiseen amerikkalaiselta näyttävään menoon, jossa varallisuuden näyttäminen on tärkeintä.” 

Muistutettakoon myös siitä, että profeetallinen oli Savonlinnan kaupunkikin, joka edelläkävijämäisesti lopetti taidemuseonsa jo vuonna 2005. Eipä ole sielläkään tarvinnut kymmeneen vuoteen taideretkillä käydä. Säästöä sekin.

Sipilän hallituksen kulttuuripolitiikkaa 7: Kirje oikeuskanslerille

Vähän jopa hävettää. Olen nimittäin tänään jo toisen kerran tänä vuonna tehnyt kantelun oikeuskanslerille. Olen koko aikuiselämäni sanonut keskustelukumppaneilleni, että olen elämässäni enemmän kiinnostunut moraalista kuin juridiikasta. Jos soittaisin kapakassa jurrissa suutani jollekin ja hän vetäisi minua turpaan, löisin joko takaisin tai sitten lähtisin karkuun. Juristia en voisi koskaan kuvitella huhuilevani apuun.
Ensimmäinen kantelu 13.6. oli hieman ilkikurisen performatiivinen, mutta nyt on veren maku suussa. Kyse on opetus- ja kulttuuriministeri Sanni Grahn-Laasosen (kok.) avoimesta kirjeestä (27.10.) yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen johdolle. Tein aiheesta jo kolumninkin (29.10), jossa totesin muun muassa: "Maalaisjärkeni käskee minun toteamaan tämän toiminnan – ja muun muassa Grahn-Laasosen kirjeen osana sitä – olevan selvästikin perustuslain vastaista. Poliittisesti ohjaillun rahoituksen lisääminen ja sen valjastaminen markkinoiden palvelukseen ei voi missään mielessä olla 'vapauden turvaamista'."

Nyt olen pähkäillyt asiaa pari viikkoa – ja olen koko ajan tullut vihaisemmaksi. Olen täysin vakuuttunut siitä, että opetus- ja kulttuuriministeri – siis juuri se henkilö, jonka pitäisi olla takaamassa ja tukemassa tieteen ja ylimmän opetuksen perustuslaillista vapautta – toimi nimenomaan perustuslain vastaisesti kirjoittaessaan kirjeensä. Pakkohan siitä on olla joitain seuraamuksia. Poliittiset seuraamukset ovat onneksi jo kehittymässä lujaa vauhtia.

Tällainen teksti lähti Jaakko Jonkalle:

Kantelun aihe: Sanni Grahn-Laasosen OKM:n nettisivuilla 27.10 julkaistu 'Opetus- ja kulttuuriministeri Sanni Grahn-Laasosen avoin kirje yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen johdolle' 

Katson että Grahn-Laasosen kirje on perustuslain 16. pykälän ("Tieteen, taiteen ja ylimmän opetuksen vapaus on turvattu") vastainen.
Esimerkiksi edellisestä yliopistolain muutoksesta vuonna 2010 todetaan OKM:n sivuilla: "Yliopistoja ei enää kehitetä osana valtionhallintoa, vaan tutkimuksen ja opetuksen näkökulmista." Grahn-Laasosen kirje rikkoo räikeästi tämän ajatuksen henkeä.
Grahn Laasonen toteaa kirjeessään: ”Valmistaudumme tukemaan yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen työnjaon selkeytymistä, poisvalintoja, yhdistymisiä ja muuta rakenteellista kehitystä, osaamiskeskittymien syntyä ja profiloitumista strategisella rahoituksella, jonka osuutta yliopistojen rahoituksesta varaudutaan kasvattamaan. Strategista rahoitusta on jaossa suhteessa tekoihin ja muutokseen.”
Samalla kun valtio leikkaa yliopistoilta perusrahoitusta, aikoo se lisätä korvamerkittyä – siis poliittisesti ohjailtua – strategista rahoitusta, jonka ehdoksi Grahn-Laasonen kuin uhkaillen asettaa "teot ja muutokset". Näitä ei kovin tarkkaan eritellä, mutta toisaalla kirjeessä mainitut "vahvemmat elinkeinoelämäyhteydet ja tutkimustulosten parempi hyödyntäminen ja kaupallistaminen" ovat selkeästi tällaiseksi tulkittavia.
Grahn-Laasonen kytkee vaatimukset – selkeästi jälleen perustuslain vastaisesti – hallituksen omiin, poliittisiin laadittuihin kärkihankkeisiin: ”Näiden työnjakoon ja rakenteisiin liittyvien uudistusten lisäksi odotamme teiltä osana tulosneuvotteluja tekoja hallituksen kärkihankkeisiin liittyvien konkreettisten tavoitteiden edistämiseksi.” Sama ajatus toistuu myös toisen kerran: ”Valmistelemme uudistuksia rahoitusmalliin. Uudistamisessa otetaan huomioon hallitusohjelman tavoitteet laadun, tehokkuuden ja vaikuttavuuden vahvistamiseksi.” Grahn-Laasonen ilmoittaa siis suoraan, että tulevaisuuden rahoitus on riippuvainen hallitusohjelman tavoitteista. Näin eivät yliopistojen autonomia sekä tieteen ja ylimmän opetuksen perustuslaillinen vapaus voi toteutua.
Opetus- ja kulttuuriministerin pitäisi kaiketikin olla se ylin taho, joka vastaa tieteen ja ylimmän opetuksen perustuslaillisesta vapaudesta. Grahn-Laasosen kirje on kuitenkin selkeästi nimenomaan rajoittamassa ja uhkaamassa tätä vapautta, joten katson oikeuskanslerin lausunnolla asiasta olevan suuren merkityksen suomen tieteen ja yliopisto-opetuksen tulevaisuuden kannalta.

PS. Saa jakaa minne tahansa. Pannaan Grahn-Laasosen – ja SSS:n karmiva sivistyspolitiikka – koville!

Julkaistua 707 & Sipilän hallituksen kulttuuripolitiikkaa 6: Sanni Grahn-Laasosen perustuslaillinen ongelma

Torstaina oli taas vuorossa Yle Radio 1:n Kultakuumeen kolumnini. Piti puhumani ihan toisesta aiheesta – eräs ystäväni nimittäin ehdotti aiheeksi kulttuurilehtien irtonumeroiden saamisen vaikeutta, minkä huolen minäkin jaan ja siksi innostuinkin aiheesta –, mutta torstaiaamuna kahvia juodessani ja aihetta pähkäillessäni Sanni Grahn-Laasosen tökerö avoin kirje marssi vastustamattomasti yli. Tässä vielä linkki jutussa siteeraattuun Tieteentekijöiden liiton julkilausumaan sekä linkki Juha Matti Mäntylän juttuun. 
On itse asiassa pöyristyttävää, että juuri opetus- ja kulttuuriministeri uhkaa yliopistojen vapautta ja kiristää niitä tulevalla harkinnanvaraisella rahoituksella, jonka ehdoksi hän asettaa epämääräisesti "tekoja ja muutoksia" ja niille taustaksi vaatimuksen "elinkeinoelämäyhteyksistä ja tutkimustulosten paremmasta hyödyntämisestä ja kaupallistamisesta". En siis lainkaan vitsaile puhuessani kirjeen perustuslain vastaisuudesta. Sen lisäksi, että kirjeessä on retorisia haasteita, saattaa siinä olla juridisiakin haasteita. Hmm.

Sanni Grahn-Laasosen perustuslaillinen ongelma

Opetus- ja kulttuuriministeri Sanni Grahn-Laasosen (kok.) tiistainen avoin kirje yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen johdolle on herättänyt runsaasti keskustelua. Valtaosa kommenteista on ollut kielteisiä. Tutkijoiden ja opettajien kommenteista on ollut helppo aistia voimakasta loukkaantumista.

Professoriliiton puheenjohtaja Kaarle Hämerin mukaan ”patistamiskirjeen sävy tuntuu sellaiselta, että ministeri ei tunne eikä arvosta yliopistolaisten työtä”. Tieteentekijöiden liiton puheenjohtaja Petri Koikkalainen toteaa puolestaan, että ”patistamiskirje tuntuu tässä tilanteessa varsin ikävältä viestiltä”.

Ruokkivaa kättä ei tunnetusti ole helppo purra, joten Grahn-Laasonen tuntuu retorisesti täysin epäonnistuneella kirjeellään sohaisseen kipeään ongelmaan.
Grahn-Laasonen toteaa kirjeensä alussa: ”Suomi on ollut historiassaan monia kertoja vaikeiden tilanteiden edessä. Kun on ollut vaikeaa, on selviytymiskeinoksi aina valittu osaamisen vahvistaminen ja kansan sivistystason nostaminen.” On irvokasta, että Sipilän hallituksen koulutukseen ja tutkimukseen kohdistuvien leikkauksien myötä korostetaan osaamisen ja sivistystason merkitystä selviytymisessä. Mukana on porkkanoitakin, kuten lupaus strategisen rahoituksen lisäämisestä. Siihen sisältyy kuitenkin peitelty uhkaus: ”Strategista rahoitusta on jaossa suhteessa tekoihin ja muutokseen.” Grahn-Laasosen kirjeen voikin nähdä tuleviin rahoituspäätöksiin liittyvänä kiristyskirjeenä. 

Yliopistojen valtiolta saamasta perusrahoituksesta strategiaperusteisen rahoituksen osuus on kymmenisen prosenttia eli 160 miljoonaa euroa, ja sitä ollaan siis lisäämässä. Hieman näkökulmaa vaihtamalla asiaa voi tarkastella myös siten, että poliittisen ohjauksen valtaa tutkimuksessa halutaan lisätä. Talouselämän Juha-Matti Mäntylä tiivisti heti tiistaina: ”Tuore yliopistolaki antoi yliopistoille vapauden luoda oma strategiansa, mutta jatkossa niiden hengissä selviytymisen edellytys on kuitenkin se, että tuo strategia miellyttää hallitusta.” 

Minulla ei ole juridista koulutusta, mutta lakia olen kuluneena vuotena lukenut enemmän kuin koskaan. Erityisesti perustuslakia. Olen oppinut jo ulkoa 16. pykälän, joka koskee sivistyksellisiä oikeuksia ja jonka viimeisessä virkkeessä todetaan: ”Tieteen, taiteen ja ylimmän opetuksen vapaus on turvattu.” 

En voi välttyä siltä tunteelta, että Sipilän hallitus ja sen harjoittama markkinafundamentalismi uhkaavat eri suunnilta sivistyksellisiä oikeuksiamme. Markkinoiden arvot, kilpailun korostaminen ja tehostamisvaatimukset tunkeutuvat niille alueille, joita on perinteisesti totuttu arvioimaan toisenlaisilla mittatikuilla. Myös Grahn-Laasonen on mukana tässä prosessissa: hänen mukaansa ”tarvitaan vahvempia elinkeinoelämäyhteyksiä ja tutkimustulosten parempaa hyödyntämistä ja kaupallistamista”. 

Maalaisjärkeni käskee minun toteamaan tämän toiminnan – ja muun muassa Grahn-Laasosen kirjeen osana sitä – olevan selvästikin perustuslain vastaista. Poliittisesti ohjaillun rahoituksen lisääminen ja sen valjastaminen markkinoiden palvelukseen ei voi missään mielessä olla ”vapauden turvaamista”. 

Toisaalta juridiikan osaaminenkaan ei tässä problematiikassa auta. Kysymys siitä, mitä ”vapaus” tarkoittaa, ei saa vastausta lainoppineilta. Eikä ”turvaaminenkaan” ole yksinkertainen asia. Sen kuitenkin uskallan todeta, että ainakaan Grahn-Laasosen kirjeessä ei vapautta yritetä turvata – päinvastoin. 

Rakas alma materini.

Professoreiden ja tutkijoiden tavoin minäkin olen loukkaantunut, vaikka en olekaan kovin akateeminen kansalainen. Maisterintutkintoni Helsingin yliopistossa jäi kesken jo 1980-luvulla: englanniksi olen ns. drop out eli nykysuomeksi ’pudokas’. Kuitenkin huomaan palaavani rakkaudella näihin turhiin opintoihini koko ajan. Lämpimien muistojen lisäksi olen tajunnut myös sen, että kaikki suorittamani turhat arvosanat ovat hyödyttäneet minua lukemattomin tavoin – myös ammatillisesti. Viimeksi tällä viikolla sain muinaisista sosiologian opinnoistani hyötyä arvioidessani erästä taideteosta, jonka kohteena oli juuri mittausten ja tilastojen taakse piiloutuva ja vaikeasti määriteltävä sosiaalinen todellisuus sellaisena kuin ihmiset sen omassa arjessaan ja omaan henkilöhistoriaansa liittyen kokevat. Kirjoitin mielestäni juuri mittausten vaikeudesta ponnistavan hyvän kritiikin. Mutta millä senkin hyvyyttä mittaisi? No, sainhan minä kirjoituspalkkion, joten ainakin opintojeni kaupallistaminen onnistui niiltä osin. 

Vakavasti ottaen: sain opiskella sivistysyliopistossa, jonka harjoittaman opetuksen ja tutkimuksen vapaus oli selvästikin perustuslaillisesti turvattu. Vapaus kosketti minuakin syvästi, mutta vastuun se jätti minulle itselleni. Näiden varaan olen yrittänyt rakentaa ammatillista elämääni. Nykyään kumpikaan ei ole itsestäänselvyys eikä tunnu kovinkaan turvatulta.

Sipilän hallituksen kulttuuripolitiikkaa 5: Kulttuurin leikkaukset alkavat

Suomen museoliitto julkaisi tänään tiedotteen "Yllättävät lisäleikkaukset kylmää kyytiä Suomen museoille". 

Näin opetus- ja kulttuuriministeri Sanni Grahn-Laasonen ylpeänä Ylen haastattelussa 28.5.: "Alan budjetit ovat Suomessa niin pieniä, ja katsoimme, että vaikeina aikoina sivistystä ja kulttuuria pitää vahvistaa. Tästä päätöksestä olen ylpeä."
Ja näin juuri nyt todellisuudessa Suomen museoliiton mukaan: "Valtionvarainministeriön 14. elokuuta julkaisema talousarvio tarjoaa museoille kylmää kyytiä. Vuonna 2016 valtionosuuksiin esitetään kuluvaan vuoteen verrattuna 2,8 miljoonan euron eli lähes 8 prosentin leikkausta. Uudet leikkaukset kohdistuvat sekä budjetti- että veikkausvoittovaroista maksettavaan osuuteen. 
Tämä on se tapa, jolla Grahn-Laasonen "vahvistaa vaikeina aikoina sivistystä ja kulttuuria". Hän on sensaatiomaisen nopeasti lunastamassa paikkaansa yhtenä Suomen kaikkien aikojen huonoimmista kulttuuriministereistä.
Tästä linkistä – ja tästä lisää – yksi vaihtoehto:

Varmuuden vuoksi seuraan tätäkin sivustoa.

Sipilän hallituksen kulttuuripolitiikkaa 4: Toivominen ei ministerille riitä

Ensin pitää tietenkin muistuttaa siitä, että uusi hallitus lakkautti erillisen kulttuuriministerin pestin. OKM:ssä on nyt vain yksi ministeri. Uusi opetus- ja kulttuuriministeri, rumpuja, haitaria ja viulua soittava Sanni Grahn-Laasonen antoi Helsingin Sanomille haastattelun eilen.

Normaalia hyminää, tietty. Yksi asia kuitenkin kiinnitti huomiota: tapa, jolla Grahn-Laasonen toisteli toivovansa asioita tapahtuvaksi. Aika kelvoton asenne ministerille, jos minulta kysytään. Eikö ministerin pitäisi pikemminkin tehdä kuin toivoa?
1) "Toivottavasti kulttuurin nostaminen kärkihankkeeksi myös huomataan."
2) "Toivon, että kunnat näkevät myös kulttuurin vetovoimavaikutukset."
3) "Toivon siis, että kunnat ymmärtävät kulttuurin arvon."
4) "Kirjastot ovat hyvinvointiyhteiskunnan helmiä. Toivon, että nimenomaan niihin panostetaan."
5) "Toivon, että ihmiset taidetta ostamalla tukisivat taiteilijoita." [Näin hän vastasi, kun Jussi Lehmusvesi kysyi: "Kuinka järkyttynyt olet tiedosta, että kuvataiteilijan tulot ovat pari tuhatta euroa vuodessa?"]
[Mitä sattuma! Juuri tätä naputellessani klo 7.29 Kiasman uusi johtaja Leevi Haapala ilmoittaa aamu-tv:ssä "olevansa ihan tyytyväinen uuden ministerin valintaan". Vaan mitäpä muutakaan hän olisi voinut sanoa?]

Grahn-Laasosen mantramainen toivominen johtuu tietenkin siitä, että uusi hallitus ulkoisti kätevästi kulttuurin näivettämisen, esimerkiksi kirjastolaitoksen alasajon, kunnille. Näin he välttyvät ison julkisen äänen omaavan kulttuuriväen nalkutukselta. Tästä seuraa myös se, että hallituksen kulttuuripolitiikan seuraaminen käy vaikeammaksi. Pitäisi varmaan perustaa seurantaryhmä kartoittamaan 317 kunnan kulttuurileikkauksia – ja toki satunnaisia panostuksiakin. Kuka sellaisen perustaisi?
[Nyt uutiset meni, kuntaliiton Ditte Wingvist ja Kiasman Haapala suhtautuvat aamu-tv:n pöydässä hallitusohjelmaan myönteisen hymistelevästi. Haapalalta outo idea: kun kuntien norminpurkua lisätään, voidaan paremmin keskittyä oleelliseen, esimerkiksi Kaustisilla kansanmusiikkiin ja Mäntässä kuvataiteeseen. Haapala miettii, että voisiko sitten lähikunta hoitaa vastaavasti muita palveluita. Haloo! Pitäisikö esimerkiksi Mäntän kirjasto lakkauttaa ja antaa rahat Mäntän kuvataideviikoille, koska Vilppulan kirjastoon on kuitenkin niin lyhyt matka? Eikä Wingvist muuten vastannut suoraan toimittajan kysymykseen mahdollisista maksullisista kirjastoista.] 
Nyt ryhdyn oikeisiin töihini. 

PS. Ihmeissään ne tuntuvat OKM:ssäkin olevan. Hesari kysyi kirjastojen tulevaisuutta OKM:n kulttuurin vastuualueen johtaja [Hesarissa virheellisesti kulttuuriasiainneuvos] Hannu Sulinilta. Vastaus: "Mietimme porukalla tänä aamuna, mitä tästä seuraa. Minä luen hallitusohjelmaa siinä missä tavallinen lukija." 
Eiköhän Sulinin pitäisi kyetä lukemaan hallitusohjelmaa vähän ammatillisemmin kuin tavallisen lukijan? Hän saa itse asiassa siitä palkkaa. Tässä 1.3.2015 virkaansa valitun Sulinin toimenkuvaus OKM:n sivuila: "Sulin toimii ministeriössä kulttuuri- ja taidepolitiikan osaston kulttuurin vastuualueen päällikkönä. Ministeriön työjärjestyksen mukaan kulttuurin vastuualueelle kuuluvat asiat, jota koskevat mm. museoita, kulttuuriperintöä ja -esineitä, kirjastoja, kulttuurin digitaalisia aineistoja ja -palveluja, elokuva- ja audiovisuaalista kulttuuria, mediakasvatusta, kulttuurimatkailua sekä taide- ja kulttuuritapahtumia." 
Näillä mennään. Opetus- ja kulttuuriministeri toivoo ja ministeriön kulttuurin vastuualueen johtaja jää odottelemaan. Näin Sulin summasi: "Varmasti jokin kirjastoissa muuttuu. Tiedämme enemmän syksyllä, kun tästä aletaan valmistaa toimenpideohjelmaa." 

Julkaistua 646 & Sipilän hallituksen kulttuuripolitiikkaa 3: Kunhan se ei maksa!

Tänään heräsin varhain kirjoittamaan Radio Yle 1:n Kultakuumeen kolumniani, joka tuli iltapäivällä ulos. Aamukahvin juotuani päätin kirjoittaa ja puhua jostain kesäisestä, iloisesta ja optimistisesta aiheesta. Mutta toisin kävi. Ehkä tähän vaikuttaa osin se, että talossamme on käynnissä massiivinen julkisivuremontti, ja siksi työhuoneeni on ikkuna on näyttänyt jo maaliskuusta asti tällaiselta – ja näyttää vielä marraskuulle asti:

Tämä on siis äsken illansuussa otettu värikuva.

Kunhan se ei maksa!

Olemme viime vuosina tottuneet käyttämään käsitettä ’fundamentalismi’ arkikielemme osana. Useimmiten sillä viitataan uskontoon – ja uskonnosta se on peräisinkin: 1880-luvulla alkoi Yhdysvalloissa liikehdintä, jossa korostettiin Raamatun erehtymättömyyttä. Kristinuskon sijaan puhumme kuitenkin enemmän islamilaisesta fundamentalismista, jota pidetään yhtenä länsimaisen sivistyksen suurimmista uhista. Latinan ’perustusta’ ja ’pohjaa’ merkitsevällä sanalla (fundamentum) viitataan ideologiaan, joka lähtee siitä olettamuksesta, että jokin ajatusten lähde on erehtymätön ja täydellinen – esimerkkeinä Raamattu ja Koraani. 

Viime vuosina on puhuttu myös ’talousfundamentalismista’, jonka jotkut piirit kokevat myös yhtenä länsimaisen sivistyksen suurimmista uhista. Pahin uhka lienee siinä, että koko inhimillinen elämä alistetaan vain taloudelle. Monen mielestä pitäisi olla juuri toisinpäin. Talousmetafysiikan kritiikistä väitellyt Jakke Holvas on todennut: ”Nimenomaan talouden avulla poliitikot luokittelevat eri vaihtoehdot realistisiksi tai epärealistisiksi. Tätä perustellaan pragmaattisuudella, käytännönläheisyydellä. Voi kuitenkin kysyä, mitä käytännönläheistä on ideologiassa, jossa ensin huomioidaan taloudelliset realiteetit ja vasta sitten realiteetit.” 

Fundamentalistit ovat yleensä taidokkaita retoriikan käyttäjiä. Talousfundamentalistit käyttävät usein esimerkiksi ilmaisua ’vastuullinen talouspolitiikka’. Tämä tarkoittaa esimerkiksi sitä, että minunkaltaisiani ihmisiä, joita kiinnostavat enemmän muut kuin talouteen liittyvät elämänarvot, nimitetään selvästikin – joskin ovelan peitellysti – vastuuttomiksi. Fundamentalismiin liittyy usein moraalinen dualismi: todellisuuden jako hyvään ja pahaan. Vastuullisiksi (= hyvä) itseään nimittävät ihmiset antavat samalla implisiittisesti ymmärtää, että asioista toisin ajattelevat ihmiset ovat vastuuttomia (= paha). 

Talousfundamentalismi ei perustuu mihinkään yksittäiseen kirjaan. Talousfundamentalismin ajatusten peruslähteenä ovat pikemminkin raha ja ennen kaikkea sitä liikuttavat markkinat. Markkinavoimat koetaan erehtymättömyyden lähteeksi: markkinat korjaavat itseään, kunhan niitä ei säädellä liikaa, kunhan niillä on vapaus. 

Myös taiteilijat vannovat vapauden nimeen. Onpa tämä vapaus jopa kirjattu perustuslakiimmekin. Perustuslain sivistyksellisiä oikeuksia koskevassa 16. pykälässä todetaan: ”Tieteen, taiteen ja ylimmän opetuksen vapaus on turvattu.” On siis yksi lause, jonka varaan voisi perustaa taidefundamentalistisen liikehdinnän, onhan se laki, jossa esiintyy nimenomaan sana ’perustus’ (fundamentum). Olemme kuitenkin nähneet satoja vuosia, että niin monella taholla on ollut niin erilaisia tulkintoja yhden lähteen – vaikkapa Raamatun ja Koraanin – perustotuuksista, että sadat miljoonat ihmiset ovat joutuneet menettämään henkensä. Raamatun ja Koraanin musta kirja olisi kammottavaa luettavaa. 

Pelkästään yhden peruslauseen tulkinta ja täytäntöönpano nykymaailmassa on mahdottoman tuntuinen urakka. Mitä on taide? Kenellä on valta määritellä se? Mitä on vapaus? Onko kyse negatiivisesta vai positiivisesta vapaudesta: vapaudesta jostakin vai vapaudesta johonkin? Talousfundamentalistit liputtavat todennäköisesti negatiivisen vapauden puolesta. Heille vapaus on vapautta yhteiskunnan instituutioiden säätelystä. Taidefundamentalistit – jos heitä olisi – liputtaisivat puolestaan positiivisen vapauden puolesta. Heille kyse olisi siitä, että yhteiskunnan tehtävä on mahdollistaa taiteen vapauden toteutuminen. 

Mitä on se ’turvaaminen’, johon valtiolla perustuslain mukaan on velvollisuus? Miten turvaaminen on varmistettava käytännön toimenpiteillä? Yksi valtion keskeisimmistä turvaamistavoista on tietenkin laki. Meillä onkin säädetty useita lakeja, jotka liittyvät taiteen ja kulttuurin demokraattiseen saatavuuteen ja sen turvaamiseen. Yksi näistä on esimerkiksi Laki kuntien kulttuuritoiminnasta. Sen ensimmäisessä pykälässä todetaan: ”Kunnan tehtävänä on edistää, tukea ja järjestää kulttuuritoimintaa kunnassa. Kunnan tehtävänä on myös järjestää kunnan asukkaille mahdollisuuksia taiteen perusopetukseen sekä harrastusta tukevaan opetukseen taiteen eri aloilla.” 

Taas pitää esittää kysymyksiä: Mitä ovat ’edistäminen’, ’tukeminen’ ja ’järjestäminen’? Vai pitääkö sittenkään? Laki kuntien kulttuuritoiminnasta kuuluu nimittäin 13 muun lain tavoin joukkoon, josta uusi strateginen hallitusohjelma sisältää oudon toteamuksen: ”Kunnat eivät ole velvollisia noudattamaan mainituissa laeissa tai niiden nojalla annetuissa asetuksissa säädettyjä velvoitteita tai suosituksissa mainittuja menettelytapoja palveluiden toteuttamiseksi.” 

Tämä lienee liberalismille ominaisen negatiivisen vapauden riemuvoitto: ”Tehkää ihan mitä haluatte. Kunhan se ei maksa mitään.”

***

Tässä linkki hyvään juttuun, josta siteerasin Holvasta. Olisin voinut puhua vielä paljon enemmänkin – vaikkapa kunnallisten kirjastojen tulevaisuudesta uudessa tilanteessa. Tässä linkki Ira Koivun tärkeään Kirjastolehden juttuun parin päivän takaa. Hän muun muassa siteeraa Ylöjärven vapaa-aikalautakunnan persu-puheenjohtajaa Pertti Johanssonia, joka kyseenalaisti viime vuonna kirjastojen merkitystä ihmettelemällä, että "pitääkö yhteiskunnan ostaa keski-ikäisille naisille rakkausromaaneja". "Kirjasto on mielestäni yliarvostettu paikka, eikä sinne tarvitsisi sijoittaa hirveitä summia", totesi Johansson haastateltuna.

Tässä aika kauhistuttavassa todellisuudessa me nyt ihan oikeasti elämme. Turha persuja on silitellä, vaikka hetken vallankahvassa ovatkin. Suurin osa niistä tuntuu olevan sekä totaalisen paskaa että ihmis- ja kulttuurivihamielistä väkeä. Mieleeni tulee väistämättä yhdysvaltalainen white trash. Tämä on silkkaa dystopiaa. On itse asiassa täysin käsittämätöntä, että sivistysasioita valitaan hoitamaan moisia kultttuurista demokratiaa ja sen merkitystä ymmärtämättömiä moukkia. Oikein hävettää olla suomalainen, kuten Krista Kosonen erehtyi taannoin sanomaan.

Sen verran olen aina kirjastoja rakastanut ja sen verran pisti vihaksi tuo Johansson, että laitan tähän mukaan yhdeksän vuoden takaisen radiokolumnini, jossa kerroin kirjaston merkityksestä omalle elämälleni. [Mainos: ja tämänhän saa nyt painettuna tuoreesta kirjastani Jynkkää menoa Punavuoressa, Into 2015 – saa sen tulevaisuudessa toivottavasti lainata jostain kirjastostakin.] 

Miten minusta tuli minä?

Suomen kaltaisessa demokraattisessa maassa, jossa ihmisen tulevaisuutta ei määrää suljettu säätymäinen yhteiskuntarakenne eikä välttämättä edes varallisuus, ihmisestä voi tietyissä rajoissa tulla melkein mitä tahansa. Maanviljelijän lapsista voi tulla professoreita tai ammattilaisjääkiekkoilijoita, professorin lapsista voi tulla puutarhureita tai antikvaarisia kirjakauppiaita. Minusta tuli kirjoittaja: kirjoitan työkseni – lähinnä taiteesta – ja saan jopa puhua kanssaihmisilleni radioaalloilla. Miten näin pääsi käymään?

Ihmisen urakehitystä – erilaisia syitä ja seurauksia sekä tietysti sattumia – on toki vaikea analysoida kovin tarkkaan, mutta olen täysin vakuuttunut siitä, että en saisi touhuta näiden asioiden parissa, ellei Suomessa olisi ollut sellaista kirjastolaitosta kuin minun lapsuudessani ja nuoruudessani 1960–70-luvuilla on ollut.

Kirjastolaitos on yksi tärkeimmistä demokratian takeista. Sen rooli vain korostuu yhteiskunnan kehityksen myötä – mikäli uskomme ranskalaista sosiologi Pierre Bourdieuta, jonka mukaan ihmisen luokka-asemaa määrittää enenevässä määrin hänen sijaintinsa symbolisen tuotannon rakenteissa. Mutta itse kirjastolaitos ei ole juurikaan kehittynyt. Syitä tähän on kaksi, ja niillä on yksi yhteinen nimittäjä: raha.

Ensimmäinen syy on valtionapuihin liittyvän päätäntävallan siirtäminen kunnalliselle tasolle. Tuntuu jotenkin pahalta sanoa näin, mutta olen sen verran asunut myös Helsingin ulkopuolella, että tiedän kunnallispolitiikan olevan useimmiten kyvyiltään riittämätön mittaamaan kirjastojen tulosvastuuta muulla kuin hyvin alkeellisilla määrällisillä menetelmillä. Jos kirjasto hankkii liikaa sellaisia kirjoja, joita lainataan liian vähän – vaikka näiden kirjojen tuleva vaikutushistoria saattaisikin olla suunnattoman suuri –, on se tilastojen valossa toiminut huonosti. 

Toinen syy on 1990-luvun lama, jonka myötä syntyneiden kirjastojen alennustilavuosien jälkeen on tilannetta pystytty korjaamaan vain hyvin vähän – jos ollenkaan. Syntynyttä vahinkoa on usein vaikea korjata – varsinkin kun yhteiskunnan arvot ovat muuttuneet koko ajan kovemmiksi ja markkinavetoisen globaalin maailman ehdoilla toimiviksi. Tässä yhteydessä on tapana todeta: ”Pääomalla ei ole isänmaata.” Tähän voisi vielä lisätä: ”Pääomalla ei ole äidinkieltä” – jos ei nyt sitten englantia sellaiseksi lasketa.

Palaan lapsuuteeni ja siihen, miten minusta tuli minä. Muistan vieläkin 1960-luvun lapsuuteni Alavuden kunnankirjaston puisen rakennuksen ja sen kirjastotädin Rauha Hyvösen, joka johdatti innokkaan nuoren lukijan kirjallisuuden pariin ja teki myös sen, minkä kuulemani mukaan niin moni kirjastotäti aikoinaan on tehnyt: päästi sääntöjen mukaan aivan liian nuoren lukijan aikuisten osastolle, kun lastenosasto alkoi olla luettu. Siitä alkoi minun urakehitykseni. Tajusin, että maailmassa on melkein mitä vain ja että minulla on vapaa pääsy kaikkeen siihen – kunhan vain kirjastotädille annetaan tarpeeksi rahaa ostaa kirjoja ja kunhan vain hänellä on tarpeeksi intoa niitä minulle esitellä. 

Myöhemmin opin sen, että tarvitaan myös kustantajia kustantamaan niitä kirjoja – sekä alkuperäisiä suomalaisia kirjoja että käännöskirjoja. Vähälevikkisten laatukirjojenkin kustantaminen on toimintaa, joka ei kaipaisi mitään erityistä lisätukea valtiolta, jos kirjastolaitoksemme vain olisi kunnossa.

On helppo nurista tai esittää kulttuurisia vaatimuksia yleisellä tasolla. Olen siis konkreettinen. Suomessa oli viime vuonna 412 pääkirjastoa ja 456 sivukirjastoa. Oletetaan, että Suomessa julkaistaan vuodessa noin 300 sellaista kirjaa, jotka ovat ns. vähälevikkistä kirjallisuutta mutta joiden kulttuurinen merkitys on kiistaton ja joiden potentiaalinen ihmisten elämää muuttava vaikutus voi olla varsin mittava. Jos kirjan hinta olisi vaikka keskimäärin 30 euroa, maksaisi näiden 300 kirjan hankkiminen edes kaikkiin pääkirjastoihin 3 708 000 euroa, 9 000 euroa per kirjasto. On aivan turha puhua mistään tulevasta ”luovasta taloudesta”, jos meillä ei ole varaa tällaiseen – jos ei siis luovuudelle rakenneta edellytyksiä. 

Sitä paitsi opetusministeriössä voitaisiin heti alkaa laskea valtiovarainministeriölle, minkälainen työllistävä vaikutus noiden 300 kirjan kustantamisella olisi ja kuinka paljon ne siis todellisuudessa tulisivat maksamaan. Eivät juuri mitään. Demokratian edellytysten ylläpitäminen ei aina ole niin kallista kuin on tapana sanoa.

Sipilän hallituksen kulttuuripolitiikka 2: Tyhjä arpa

Istuin Pasilan studiolla käytyäni Coronan terassilla ja luin Helsingin Sanomat oluen kera. Lehdessä oli uutinen otsikolla 'Valtioneuvosto julkisti hallitus­neuvotteluiden taustamuistiot nettisivuillaan'. Ehdin jo vähän kirotakin, kun olin menossa kotiin jatkamaan isoa kirjoitusurakkaa ja mietin, että meneekö minulla liikaa aikaa näiden taustamuistioiden lukemiseen, kun pitäisi työtäkin leipänsä eteen tekemän.
No, nopeastihan tuo meni. Sivuja oli 19, eikä taidetta mainittu lainkaan. Eikä oikeastaan kulttuuriakaan. Tai olihan taiteen perusopetus kärkihankelistassa, mutta ei se näköjään mitään keskustelua ollut vaatinut.
Tässä linkki asiakirjaan, jos haluatte tarkastaa itse.

Sipilän hallituksen kulttuuripolitiikkaa 1: Hallitusohjelma, taiteen vapaus, taiteilijan asema, hevosen lanta ja Suomen Taiteilijaseura

Niille, jotka eivät jaksa selata 36-sivuista paperia kokonaan, uuden strategisen hallitusohjelman taideosuus tässä kokonaisuudessaan:

Parannetaan taiteen ja kulttuurin saavutettavuutta 

Vahvistetaan lasten ja nuorten luovuutta. Lisätään taiteen perusopetusta ja kulttuuritoimintaa. Tunnistetaan kulttuurin hyvinvointimahdollisuudet aiempaa paremmin. Tuodaan kulttuuri lähemmäs jokaista suomalaista edistämällä julkisissa tiloissa ja laitoksissa esillä olevaa taidetta.
– Parannetaan epätasaisesti jakautunutta taiteen perusopetuksen ja lastenkulttuurin saatavuutta taiteenalakohtaisesti maan eri osissa.
– Laajennetaan prosenttitaiteen periaatetta yhteistyössä sosiaali- ja terveydenhuollon kanssa taiteen hyvinvointivaikutusten tukemiseksi. 

On hyvä, että lasten ja nuorten taideopetukseen ja kulttuuritoimintaan kiinnitetään huomiota.
On hyvä, että taiteen hyvinvointivaikutukset, joista on myös runsaasti tutkimuksellista näyttöä, huomioidaan.
On hyvä, että hallitus mainitsee ohjelmassaan edes yhden konkreettisen taiteeseen liittyvän tavoitteen, prosenttiperiaatteen edistämisen. 
Sen sijaan on arvelluttavaa, että OKM:lle tunnutaan jatkuvasti annettavan taiteen instrumentalisointia edistäviä päämääriä, jotka ovat poliittisten konjunktuurien alaisia. Edellinen suuri mantra oli kulttuurivienti, joka ei tuottanut esimerkiksi kuvataiteen alalla käytännössä mitään – paitsi ehkä OKM:lle tietyn häpeän epäonnistuneesta ja syvässä hiljaisuudessa haudatusta projektista ja myös halun olla puhumatta siitä enää. Jossain välissä muotia oli luovasta taloudesta puhuminen. Se lienee luettava nykyään synonyymina vihaisille linnuille. Kuvataiteen kanssa sillä ei ole mitään tekemistä.
Nyt tulemme siis näkemään hyvinvointitaiteen noususuhdanteen – kuvataiteen siirron talouden maailmasta sosiaali- ja terveydenhuollon maailmaan. Taiteen transformaatio vientituotteesta hyvinvointipalveluksi on melko kiinnostava seurannan kohde.
On itse asiassa aika vastenmielistä, että OKM:llä pitää aina olla instrumentalistinen suhde taiteeseen. Eikö taiteen itseisarvoisuuden tulisi olla tietyllä tavalla peruslähtökohta, joka on tunnustettu jopa perustalaissamme? Tässä perustuslain 16. pykälän ('Sivistykselliset oikeudet') viimeinen lause: "Tieteen, taiteen ja ylimmän opetuksen vapaus on turvattu."
Väitteeni: Taiteen hyvinvointivaikutusten liiallinen poliittinen korostaminen ja virallisen taidepolitiikan sitä kautta tuottama ohjailu loukkaa taiteen perustuslaillista vapautta. OKM:n tulisi mahdollistaa taiteen olemassaoloa ja sen demokraattista saatavuutta, ei ohjailla sen sisältöjä. 
Eivätkö hallitus ja OKM voisi luottaa siihen, että taiteilijat kantavat vastuun työstään harjoittaessaan perustuslain suomaa vapauttaan, ja pitäytyä harjoittamaan taidepolitiikan sijaan pelkkää taiteilijapolitiikkaa – mahdollistamaan sen, että taiteilijat saisivat tehdä jo perustuslaissa arvokkaaksi koettua työtään säälisissä oloissa? STM voi sitten soveltaa tuotoksia miten haluaa. Sovellettavaa kyllä piisaa.
Eihän tämä kuolemanvaarallinen tilanne ole, ja ovat taiteilijatkin pelimiehiä siinä missä poliitikotkin. On helppo tehdä sitä, mitä muutenkin tekisi, mutta vain kirjoittaa se retorisin keinoin apuraha-anomuksiin uudella hyvinvointimuotilla varustettuna. Näinhän tässä tulee käymään. Mutta tulee tässä niinkin käymään, että jokunen opportunistinen tai nurkkaan ajettu taiteilija ryhtyykin keksimään uusia – CV:ssä hyvältä näyttäviä – hyvinvointitaideprojekteja. Tekemään siis miellyttäen sellaista taidetta, mitä OKM tilaa. Henkinen matka neuvostoliittolaiseen sosialistiseen realismiin on yllättävän lyhyt.

Todisteena tästä välimatkan lyhyydestä on luettava Suomen Taiteilijaseuran nöyristelevä kiitos uudelle hallitukselle – ennen kuin se on edes astunut toimeensa. Seuran kotisivujen Ajankohtaista-osastossa on pontevalla nimellä varustettu kirjoitus 'Suomen Taiteilijaseura kiittää hallitusta kulttuurin nostamisesta kärkihankkeeksi'. Teksti alkaa kuin jonkun Leningradissa tai Beijingissä opiskelleen sanoin: "Kuvataiteen asiantuntija- ja vaikuttajajärjestö Suomen Taiteilijaseura on tyytyväinen, että taide ja kulttuuri ovat Suomen voimavaroja alkaneella hallituskaudella."
Eiköhän pönöttäviä sanoja ja kiitoksia kannattaisi säästää siihen, kun jotain ihan oikeaa on tapahtunut ja kun on nähty se, mitä ihan oikeasti leikataan?
Ymmärränhän minä, että STS yrittää olla pelimies, mutta vähän naiiviksi menee. 
Ei kuitenkaan sovi unohtaa sitä, että tämä taiteen yhdeksi kärjekseen ottanut hallitus lopetti ensimmäisenä kulttuuripoliittisena tekonaan kulttuuriministerin pestin. Suomessa on – eri nimillä – ollut erillinen kulttuuriministeri vuodesta 1970. Nyt meillä ei siis ensimmäistä kertaa 45 vuoteen ole kulttuuriministeriä. Mistähän tämä kertoo?
Minua itse asiassa risoo aika paljon se, että hallitus katsoo asiakseen ottaa hevosen lannan sallimisen polttoaineena strategiseksi tavoitteekseen, mutta esimerkiksi 20 000 taiteilijamme puutteellinen sosiaali- ja eläketurva ei tunnu olevan lainkaan saman mittaluokan ongelma.
Minä en vielä kiitoksia jakaisi.  

PS. Kiukkuni jatkuu, vaikka pitäisi ryhtyä päivän töihin. Erkki Tuomioja summasi ajatuksiaan eilen Fb:ssä: "Nyt rakennettava Uusi Suomi ei ole enää Pohjoismaa." Parafraasina voisin todeta: Nyt rakennettava Uusi Suomi ei ole enää sivistysvaltio. Mihin me mitään kulttuuriministeriä tarvitsemme, jos eduskunnan puhemiesaineksemmekin on niin viisasta ja sivistynyttä kuin persujen Maria Lohela? Tässä yksi kukkanen hänen tuotantonsa varhaiskaudelta ('Ovatko muslimit sittenkin vain mörköjä?', 2008): "Islaminuskoisilla, toisin kuin monien muiden uskontojen edustajilla, on verrattain hyvin ahdasmieliset näkemykset elämästä ja siitä mitä elämässä saa ja pitää tehdä. Heidän uskontonsa ohjaa elämää enemmän kuin mikään tutkittu ja tieteellisesti todistettu fakta. Kukin muslimi varmasti noudattaa uskontonsa määräyksiä miten parhaaksi näkee, mutta väittäisin heidän yleisesti ottaen olevan uskossaan säntillisempiä ja ehdottomampia kuin kukaan valistusatteen myötä sivistyneiden kulttuurien nykypäivän edustaja."
Lohelahan on tunnetusti muutenkin ajatusten Aurajoki. Tässä hänen ajattelunsa myöhäiskauden klassinen homomaksiimi ('Homot, halla-ahot ja hyysärit', 2014): "Homoseksuaaleillakin on oikeus mennä naimisiin vastakkaisen sukupuolen kanssa, jos he niin haluaisivat."  
"Minä olen ihan tavallinen blondi Turusta. Et kai sinä pidä minua jonkinlaisena uhkana?" Näin Lohela vastasi eräälle kriitikolle blogikeskustelussa. Hmm.
Näillä mennään. Hymy pyllyyn.

PPS. Kommenttini uuden hallituksen kulttuuripolitiikasta oli vajaa. Onhan siellä vähän välillisemminkin toinen kulttuuripolitiikkaan liittyvä iso asia. Liitteessä 3 ('Kuntien kustannusten karsiminen tehtäviä ja velvoitteita vähentämällä') on seuraavanlainen kohta:

Kuntien toimintavapauden edistäminen 

Säädetään laki, jonka puitteissa kunnat voivat harkintansa mukaan päättää, millä tavalla ne järjestävät laissa lueteltujen lakien mukaisia palveluja. Kunnat eivät ole velvollisia noudattamaan mainituissa laeissa tai niiden nojalla annetuissa asetuksissa säädettyjä velvoitteita tai suosituksissa mainittuja menettelytapoja palveluiden toteuttamiseksi.

Lainsäädäntö, joihin uusi laki liittyy, käsittää mm. seuraavat lait:

laki yksityisistä teistä

kiinteistörekisterilaki

laki vapaasta sivistystyöstä

laki taiteen perusopetuksesta

kirjastolaki 

nuorisolaki

museolaki

liikuntalaki                                                          

ulkoilulaki

laki kuntien kulttuuritoiminnasta

teatteri- ja orkesterilaki

laki lasten päivähoidosta

laki sosiaalisesta luototuksesta

laki ajoneuvojen siirtämisestä

Toimintavapauden lisäämisen, yritysten ja kolmannen sektorin hyödyntämisen sekä normien purkamisen kautta arvioidaan saavutettavan merkittävät säästöt julkiseen talouteen.

Minäpä avaan vähän: tätä kautta esimerkiksi mahdollistetaan kulttuuri-instituutioiden helpompi yksityistäminen tai mahdollinen lopettaminen. Meillähän on Suomessa jo yksi menetetty taidemuseo: Savonlinnan taidemuso, joka lopetettiin vuonna 2005. Nyt voidaan kunnissa helpommin laittaa vastakkain vaikkapa vanhainkoti ja teatteri. Sen verran hevosmies olen, että pannaan veikaten: seuraavan neljän vuoden aikana Suomessa lopetetaan yksi kunnallinen teatteri ja yksi kunnallinen taidemuseo. Taidemuseoista panisin roponi Kajaanin taidemuseolle – siitä on puhuttu jo aiemmin ja ovathan kepulaiset ja persut Kajaanin kaksi suurinta valtuustoryhmää, ei tosin onneksi enemmistö: 22/51. [Kokkareita en laske mukaan, koska ne on Kajaanissakin varmaankin ns. kulttuuriporvareita, jotka tunnetusti tykkää käydä avajaisissa – siinä missä tavallinen kansa joutuu maksamaan pääsylippunsa.]
Eikö tässä ole jo jotain totaalisen orwellilaista: vakavissaan ehdotetaan, että säädetään ikään kuin metalaki, jonka puitteissa jotkut saavat poliittisin perustein harkita sitä, missä määrin voimassa olevia lakeja tulee kulloinkin noudattaa?

Li Andersson ruoti tätä asiaa tänään kotisivuillaan näin: 

"Laki joka ei velvoita mihinkään
SSS-hallitus haluaa myös edistää kuntien toimintavapautta. Käytännössä tämä tarkoittaa, että kunnat eivät enää olisi velvollisia noudattamaan laissa tai asetuksissa asetettuja vaatimuksia tai suosituksia siitä, miten tiettyjä palveluita tulee järjestää. Kunnat saavat siten vapaasti päättää, miten haluavat kyseisiä palveluita hoitaa. Tavoitteena on saada säästöjä. Kyseistä vapautta kunnat saisivat sitten harjoittaa sellaisten palveluiden kohdalla, jotka ilmeisesti eivät ole SSS:lle niin tärkeitä.
Nämä vähemmän tärkeät palvelut sattuvat olemaan vapaa sivistystyö, taiteen perusopetus, kirjasto-, nuoriso-, museo-, liikunta- ja ulkoilupalvelut sekä kuntien kulttuuritoiminta ja teatterit ja orkesterit. Mitä nämä linjaukset käytännössä tulevat tarkoittamaan jää nähtäväksi, mutta linjaukset vaikuttaisivan mahdollistavan näiden palveluiden vähentämisen tai yksityistämisen."

Suomen teatteriohjaajat ja dramaturgit ry lähetti uudelle kulttuuriministerille tänään avoimen kirjeen, jossa pohdittiin asiaa muun muassa näin:

"Erityistä huolta hallitusohjelmassa meissä teatterin ammattilaisina herättää se, että kunnille on tulossa huomattavasti lisää toimintavapautta päättää siitä, millä tavalla ne järjestävät lakisääteisiä kulttuuripalveluja. Pidämme laajaa teatteriverkostoamme kansallisena ylpeydenaiheena. Verkosto takaa kaikille suomalaisille matalan kynnyksen pääsyn kulttuurin pariin, lähellä kotia ja helposti saavutettavasti. Teatterilla onkin Suomessa enemmän katsojia kuin jääkiekolla. Teatterit ovat myös osa pienempienkin kaupunkien identiteettiä ja tuottavat niihin henkistä hyvinvointia. Korkea laatu ja uusien taideinnovaatioiden tekeminen vaatii kuitenkin riittävät resurssit.
Yksinkertaisimmillaan tämä tarkoittaa sitä, että rahaa on oltava riittävästi, jotta teatteritalot voivat palkata ammattilaisia toteuttamaan tuotannot. STODin jäsenistöstä noin 80% toimii vakituisten työsuhteiden ulkopuolella. Valtaosa tästä ryhmästä työllistyy freelance-vierailijoina maamme teattereissa tuottaen korkealaatuista sisältöä ja tasokasta taidetta."

Kulttuuripoliittista seurattavaa siis riittää myös kuntatasolla.