Helsingissä oli tapahtumien superviikonloppu, mutta minäpä lähdin karkuun Vihulan kuntaan Länsi-Virumaalle, alle 30 asukkaan Karepan kylään, missä sijaitsee taidemaalari Richard Sagritsin (1910–1968) kotimuseo. Sitä hoitaa ystäväni, taidehistorioitsija Teet Veispak, joka on järjestänyt paikassa aina elokuisin performanssi- ja installaatioillan. Nyt lauantaina teemana oli Minek (= Meneminen). Paikka on kuin paratiisi...
... jopa viineineen...
... ja nahkiaisineen...
... joita saadaan runsaasti viereisestä Seljajoesta:
Illan aloitti hieno kitaristi ja laulaja Riho Sibul:
Leonhard Lapinin (s. 1947) performanssi tapahtui viimeisen biisin aikana niin ovelasti, etten ehtinyt ottaa edes kuvaa. Hän naulasi avustajansa (Veispak) kanssa laudat yhden ikkunan eteen ja lähti matkalaukkuineen. Mutta mies on koko ajan muutenkin kuin elävä performanssi:
Lapinilta oli museon tiloissa myös esillä (elo–syyskuu) taideteos Rytmit sfäärissä (1992), jonka hän oli löytänyt siivotessaan työhuonettaan. Se on ollut esillä ainoastaan kerran, Helsingin Taidehallissa Taidekoulun Maan näyttelyssä – Lapin opetti tuolloin Maassa:
Illan virallisen osuuden päätti kuvanveistäjä Jüri Ojaver (s. 1955), joka teki oman juttunsa oman veistoksensa seassa. Menoa ja ääntä piisasi:
Epävirallinen osuus kesti myöhään yöhön – söimme Ojaverin valmistamia nahkiaisia (viroksi silmud) ja Lapinin valmistamaa salaattia jne...
... mutta aamu raikasti kaiken, kun uimme Ojaverin kanssa pitkään vaan ei pitkää matkaa – 13 m/s vastatuuleen – Itämeressä:
Vakavasti ottaen: jos olette ennen lokakuuta Virossa ja haluatte kokea jotain pientä, kaunista ja erilaista, matkatkaa Karepaan – matkaa Tallinnasta itään on noin 115 km. Sagritsin ateljee on yksi maailman ihanimmista. Uimavehkeet mukaan: museolta on matkaa hiekkarantaan muutama sata metriä.
Sagritsin itsensä näkemys samalta rannalta ja Myrskyisesta päivästä vuodelta 1963.
Eilen oli taas Yle Radio 1:n Kultakuumeen kolumnini vuoro. Minä kuulun siihen joukkoon kulttuuriväkeä, joka odottelee kauhulla Suomen ensimmäistä perussuomalaista kulttuuriministeriä. Ihan jo itsekkäistäkin syistä, koska olen vanhenevana miehenä alkanut vakavasti ajatella sitä, että ajan tullen haen valtion ylimääräistä eläkettä. Persujen tarjoama vaihtoehto lienee inuittityyliin kävellä jäälle kuolemaan. [Tästä linkistä Maaria Ylikankaan hyvä raportti Suomen Taidepoliittisesta huippukokouksesta – ja tästä linkistä Eerolan Fb-sivuille, joilla käytiin omanlaistaan jatkokeskustelua, esimerkiksi nimittämällä nykytanssia 'sukkahousuhomosteluksi'.]
Kaikessa
soi blues
Vietin
maanantai-illan Suomen Taidepoliittisessa
Huippukokouksessa. Tapahtuma oli osa Baltic
Circle -teatterifestivaalia. Puolueiden edustajat esittelivät taide- ja
kulttuuripoliittisia ohjelmiaan. Vaikka taidepolitiikka ei ole yhdellekään puolueelle
erityisen tärkeä, tulevat lähestyvät vaalit lisäämään keskustelua tästäkin
aiheesta, koska kulttuuriväen äänet ovat myös ääniä.
Suurin
osa taidepoliittisista kannanotoista muodostuu ylevästä polopolosta, jossa
korostetaan taiteen kuuluvan kaikille ja jossa uskotaan luovuuden merkitykseen
eri elämänalueilla. Erityisen tärkeä kohderyhmä kaikille on lapset. Suurin osa
poliitikoista korostaa myös taiteen itseisarvoa, vaikka varsinaiset perustelut
taiteen olemassaololle haetaankin välinearvoista – oli sitten kyse matkailusta
tai mielenterveydestä. Joissain puolueissa ollaan huolestuneita taiteilijan
heikosta asemasta ja joissain taiteilijoiden tuotosten taloudellisesta
ulottuvuudesta – voidaanhan taidetta tarkastella myös lisäarvona.
Edelleenkin
ainoa puolue, jolla tuntuu olevan ideologisia näkemyksiä itse taiteen
sisällöistä, on Perussuomalaiset. Heidän mielestään kulttuurirahoja tulee
ohjata niin, että ne vahvistavat kansallista identiteettiä.
Perussuomalaisten
argumentit on ammuttu jo niin monta kertaa kestämättöminä alas, että listaa on
turha jatkaa. Esimerkiksi ns. kultakautemme taiteilijat olivat äärettömän kansainvälisiä
ja vierasmaalaisille ideoille alttiitta. Vierailla ideoilla luotiin se
visuaalinen kieli, jolla kansallista identiteettiämme rakennettiin. Itse
kansallisuusaatekin on ajatuksena saksalaista perua, siis epäsuomalaista. Ei J.V. Snellman sitä keksinyt; hän oli pelkkä
maahantuoja.
Mutta
tullaan nykyhetkeen. Eivät perussuomalaisten kansanedustaja Juho Eerola ja hänen bändinsä Suuri
Tuntematon soittaisi sellaista rockia kuin he soittavat, jos ei sitä jossain
muualla olisi ensin keksitty ja kehitelty. Perussuomalaisittain ajatellen ei aidosti
suomalaiskansallista rockmusiikkia voi määritelmällisesti olla olemassakaan –
vaikka kuinka puhuttaisiin ’suomirockista’. Ilman yhdysvaltalaisten
puuvillapeltojen mustien miesten sydäntä riipivää valitusta ei Eerola laulujaan
laulaisi. ”Kaikessa soi blues”, kuten ruotsia äidinkielenään puhuva Lasse Mårtensson vuoden 1963 euroviisukarsinnoissa
lauloi Reino Helismaan
suomenkielisillä sanoilla.
Kovin
keskeistä roolia taidepolitiikka ei kuitenkaan tule vaalikeskusteluissa
saamaan. Koko asia on vähän kuin myrsky vesilasissa, sillä valtion budjetissa
kulttuurin rahoituksen osuus on vain 0,8%. Vähän alle puolella siitä saa
esimerkiksi ne sata käytettyä hollantilaista panssarivaunua, joita Suomeen
hankitaan, kuten SKP:n puheenjohtaja, kuvataiteilija Juha-Pekka Väisänen taidepoliittisessa huippukokouksessa huomautti.
Perussuomalaisten
taidepoliittinen keskustelunavaus on kuitenkin ollut tervetullut ja
kiinnostava. Koska globaali maailmamme rakentuu edelleenkin suurelta osalta
kansallisvaltioista, on mahdollinen kansallinen identiteetti aito ja legitiimi
keskustelunaihe. Normaaliarjessahan tätä ei tule miettineeksi. En minä
suomalaisuuttani kovin usein pohdi. Kun esimerkiksi puhun ’suomalaisesta
taiteesta’, en mieti taiteen sisältöjä tai ideologisia ulottuvuuksia. Kyse on täysin
neutraalista luokittelusta. Suomalainen taide on minulle suomalaista, jos sitä
tekee joku suomalainen. Tämä suomalainen voi olla aivan yhtä hyvin
oululaissyntyinen Marika Mäkelä kuin
bagdadilaissyntyinen Adel Abidin,
joka muuten nykyään on yksi Suomen kansainvälisesti menestyvimmistä
taiteilijoista.
Adel Abidin (s. 1973) ja Mannerheim samassa kuvassa nelisen vuotta sitten. Piti oikein hypätä ratikasta kesken matkaa, kun tajusin hauskan yhteyden.
Jos
uskomme politiikantutkija Benedict
Andersonia, jonka mukaan kansallisvaltiot ovat ”kuviteltuja yhteisöjä”,
voisimme kuvitella esimerkiksi Abidinin osaksi suomalaiskansallista suurta
tarinaa. Jos haluamme rakentaa demokraattista, moniarvoista ja monikulttuurista
Suomea ja välittää siitä kuvaa muualle maailmaan, luoda vaikkapa maabrändiä,
voisi Abidinin menestyksekkään uran korottaa nimenomaan kuvaksi ja symboliksi
siitä – suorastaan merkkipaaluksi kansallisen identiteettimme ja sen taiteellisen
ilmaisun kannalta. Näin tarkastellen Abidin on mitä suomalaiskansallisin
taiteilija.
Jouduin
miettimään tätä asiaa, kun olin katsomassa eilen Helsingissä avattua virolaisen
maalaustaiteen näyttelyä. Näinkö jotain virolaiskansallista? En varmaankaan.
Mutta tarkemmin ajatellen taisin kuitenkin nähdä. Kaikilla kansallisvaltioilla
on oma eriskummallinen historiansa, joka heijastuu myös taidehistoriaan. Ilman sellaista
historiallista välivaihetta kuin Neuvostoliitto ei hieno moskovalaissyntyinen taidemaalari
Valeri Vinogradov olisi osa Viron
taidehistoriaa.
PS. Vinogradovin maalauksia on paraikaa nähtävillä Galleria Kajasteen näyttelyssä Seinästä seinään (12.–30.11.). Virolaiseen nykymaalaukseen keskittyvä näyttely on Tuglas-seuran organisoima. Vinogradovin lisäksi mukana ovat Tiit Pääsuke (s. 1941), Uno Roosvalt (s. 1941) ja Laurentsius (s. 1969). Tarjolla on hyvä katsaus virolaisen maalaustaiteen kärkikaartiin. Kattava se ei tietenkään ole, kuten Pääsukekin avajaisissa vitsaili: mukana ei ole naisia, homoja ja nuoria. Siis korjataan: tarjolla on hyvä katsaus virolaisen maalaustaiteen vanhempaan heteromieskärkikaartiin.
Vakavasti ottaen näyttely on hieno. Kolorismi kukoistaa. Olen toki jäävi esittämään arviota kriitikkona, koska kävin toissapäivänä pitämässä siellä liian pitkän avajaispuheen. Spottien alla oli niin kuuma, että meinasin itsekin pyörtyä.
Huomenta, takaisin Helsingissä. Vietin viikon kierrellen yksin autolla pitkin poikin Itä-Viroa (Ida-Virumaan maakunta) – kilometrejä kertyi kaikkineen 1400.
Toissailtana ajoin Mäetagusesta Tallinnaan, jossa vielä yövyin, koska halusin tutustua Tallinnan taidetarjontaan. Eilisen näyttelykierroksen aloitin kevyesti oluen kera KuKu Kohvikissa, jonka seinillä on aina pieni vaihtuva näyttely. Nyt oli tarjolla maineikkaan pilapiirtäjä Eduar Tüürin (s. 1931) näyttely. Tässä vähän sovinismia – blondivitsi, jota en ollut aiemmin kuullutkaan:
"Se että olen blondi ei tarkoita sitä, ettenkö osaisi sonnia lypsää."
Aika maneerista ja jäykkää jälkeä, mutta ehkä vanha mestari ei enää oikein jaksa piirtää.
***
Taidehallin galleriassa (Kunstihoone galerii) oli Jass Kaselaanin (s. 1981) näyttely Jumala hääl (= Jumalan ääni) (27.6.–21.7.). Kaselaan on monipuolinen veistäjä, joka tekee isoja installaatioita ja käyttää myös valokuvaa, liikkuvaa kuvaa ja ääntä (tästä linkistä YouTube-esimerkkejä). Jumalan ääni oli aika vaikuttava muutaman rujon objektin ja ilmasta napatun äänen, kohinan ja häiriöiden kooste – vähän sellaista angstista ja pateettista jumalan etsintää ja sen turhuutta:
Kiinnostava tekijä, ja voisihan joku yrittää tuoda häntä uudestaankin Suomeen. Kaselaan on nimittäin pitänyt pari vuotta sitten Tampereella yhden näyttelyn.
***
Tallinnan Taidehallissa (Tallinna Kunstihoone) oli myös varsin kiinnostava näyttely. Moskovassa syntynyt mutta Tallinnassa vaikuttava Valeri Vinogradov (s. 1952) on häkellyttävän monipuolinen maalari. Hän tekee abstraktin ja esittävän välimaastossa liikkuvaa hienostunutta kuvaa:
Välillä hän menee kuitenkin pikkutarkan esittävyyden kautta neukkuhistorian absurdiin maailmaan, kuten pienissä (kuvapinta tupakka-askin kokoinen) Siperia-aiheisissa maalauksissaan:
Osa teoksista menee käsitetaiteen puolelle:
Ja olisin minä tämän Venäläisiä kuvia-sarjan Vodka-maalauksen seinälleni huolinut:
Tosi kiinnostava tekijä, johon kannastaa tutustua. Kuulin kapakassa, että hän on täysin venäläisen identiteettinsä säilyttänyt (ei puhu edes viroa, vaikka hänellä on virolainen perhe) työnarkomaani, joka vain maalaa ja maalaa ja maalaa...
***
Linnagaleriissa oli sitten tarjolla minulle uusi suomalainen tuttavuus (ja heti nyt kirjoittaessani huomasin taas muistin heikkouden – olen minä kerran aikaisemminkin hänen töitään nähnyt). Kimmo Metsärannan (s. 1978) The Wait (20.6.–14.7.) kertoi odottamisesta, kaipuusta – siitä, että arjen takaa on tulossa jotain...
Osa vähäeleisistä kuvista oli varsin vaikuttavia, mutta en minä oikein saanut kiinni hänen ajatusmaailmastaan ja niinpä lähdin syömään kimchikeittoa Tallinnan vanhimpaan korealaiseen ravintolaan:
