Näyttelykuvia 911: Retki Jyväskylään

Palaan vielä eiliseen kertomukseeni Jyväskylän taidesymposiummatkasta. Kyseinen tapahtuma liittyi Jyväskylän taidemuseossa parhaillaan olevaan näyttelyyn Space_Man_Technology_Order (23.1.–6.4.) – Stefan Nyströmin (s. 1959) kuratoimaan kattaukseen, jossa ovat Nyströmin lisäksi mukana Kaisa Lipponen (s. 1975), Ron Nordström (s. 1971), Sari Palosaari (s. 1974) ja Thomas Westphal (s. 1972).
Installaatioista ja videoteoksista koostuvan näyttelyn fokus on arkkitehtuurin, tilan, teknologian ja ihmisyyden hierarkioissa. Tätä tukee myös onnistunut ripustus, jonka luoma kerroksellinen maisema toimii hienosti.
Monilla tekijöillä on melankolisen huumorin täyttämä asenne, joten tunnelma viimeisen päälle edustavan nykytaideismin ja vähän vinksahtaneen huumorin välillä on hauska – tosin varmaan monelle tottumattomalle kävijälle vähän vaikea. 

Keskellä Stefan Nyströmin installaatio Terässulattamo maisemassa (2014). Taustalla Thomas Westphalin video Elavated Jam (2012). Edessä osa Kaisa Lipposen esinekoosteesta Vieraslaji I (2014). Kuva: Kaisa Lipponen.

Ja kun taidemaailma on kasvanut niin isoksi, että ammattilainenkaan ei enää tahdo kyetä seuraamaan kenttää kunnolla, oli ilo taas löytää jotain itselleen uutta ja raikasta. En muista nähneeni Nordströmin teoksia aiemmin, joten oli varsin metkaa syödä pitkässä pöydässä illallista seuranaan hänen viimeisen ehtoollisen versionsa hampaita kaivelevat hahmot:

Nordström on työskennellyt viime vuonna haudankaivajana – yksi versio taiteilijan arjesta –, mikä lienee osasyyllinen hänen vähän makaaberiin uskonnollisfilosofiseen tematiikaaansa.

Ja varsin makaaberia oli Kaisa Lipposenkin vieraslajien maailma: vettä, jota ei voi juoda, puu joka ei maadu ja ruokaa jota ei voi syödä. Tästä linkistä yksi vieraslajeista.

Mainio näyttely.

***

Symposiumissa Lipposen, Nordströmin ja Nyströmin lisäksi oli ihmisiä eri taiteen kentän alueilta: kuvanveistäjä Martti Aiha (s. 1952), virolaisen kulttuuripolitiikan tuntija ja Jyväskylän yliopiston tohtorikoulutettava Egge Kulbok-Lattik, tutkija-taiteilija-moniottelija Ilkka Kuukka, Jyväskylän taidemuseon kuraattori Leena Lokka, taidemaalari Juhani Petäjäniemi (s. 1956), Muu ry:n puheenjohtaja Hannele Romppanen (s. 1967), Taiteen edistämiskeskuksen johtaja Minna Sirnö, kulttuuripolitiikan tutkija Sakarias Sokka, läänintaiteilija Kirsi Pitkänen (s. 1979) ja Kuukan tavoin taiteen outo moniottelija Pekka Hassinen – Mind Less Companyn jäsen Lipposen ja Nyströmin kanssa. Mind Less Company olikin tapahtuman pääjärjestäjä.   

Sirnö, Pitkänen ja Kuukka Jyväskylän yliopiston Seminariumin karsean taideripustuksen alla. Kyse lienee Tissarin taidekokoelmasta, josta on tehty gradukin. Näin pläjäytettynä kokoelman esittäminen on silkkaa pilkkaa.

Väänsimme kaksi pitkää päivää juttua taiteilijuudesta, taiteilijan asemasta, taiteen ja instituutioiden suhteista ja taiteesta nykykapitalismin puristuksessa. Välillä aika kiihkeästikin – väliin jopa riidellen. 

En ole aivan varma siitä, mikä tällaisen suljetun symposiumin vaikutushistoriallinen rooli on, koska kyllä minä tulin saunasta yhtä puhtaana ja likaisena kuin olin ollut sinne mennessäni. Opin kuitenkin jotain alueellisista ongelmista ja tuli tutustuttua uusiin ihmisiin – siis verkostoiduttua, mikä olikin muuten yksi tärkeistä keskusteluaiheistamme, kun puhuimme taiteilijan selviytymisstrategioista, minkä unohdin edellä mainita. Tästä esimerkiksi Aiha kertoi hyviä käytännön esimerkkejä.

Sunnuntaina oli museolla yleisötilaisuus, jossa edes 15 paikalle eksynyttä sai jonkinlaisen kuvan kahden päivän puheistamme.

Kaikkineen aika hedelmällinen viikonloppu – vaikka vanhalle miehelle kolme päivää poissa kotoa on jo kohtuullisen iso annos. 

Palapimpalapum eli Sanojen outo maailma

Tuli oltua kolme päivää taidesymposiumissa Jyväskylässä. Taiteesta puhuttiin kutsuporukalla monia sanoja – useita vierasperäisiäkin – käyttäen kaksi päivää ja väli-iltana juotiin peräti viiniä taidemuseolla:

Sunnuntaina oli yleisötilaisuus, jossa summattiin puheita kansankielellä – sanaa "diskurssi" tosin käytettiin. Palaan näihin asioihin vielä, kunhan ehdin tai jaksan – nyt on neljä leipää tuovaa juttua kirjoituksen alla. 
Yleisötilaisuuttakin edelsi väli-ilta, jolloin juotiin taas viiniä – nyt Juhani Petäjäniemen (s. 1956) omassa, kerrostalon kerroksissa toimivassa ja vaikeasti löydettävissä olevassa galleriassa, joka on avoinna ja toimii vain silloin, kun siellä on ihmisiä. Ja toimihan se niin hyvin, että viinin voimalla tein hänen kanssaan edulliset kaupat maalauksesta, joka on alla taiteilijan vasemmalla puolella. Maalaus edustaa realismia. Se esittää nimittäin kannua ja sen nimi on Kannu:

Kotimatkalla Tampereen ja Helsingin välisessä junassa kuuntelin koko matkan kahta vauvaa, jotka keskustelivat keskenään. He pitivät itse asiassa kauheaa mekkalaa, joten en kyennyt keskittymään lukemiseen. Toinen ei osannut yhtään sanaa ja toinen vain sanan "äiti", mutta puhetta piisasi. Katseeni harhaili siellä sun täällä ja kiinnitin huomioni vaunussa olevaan symboliin:

Ilokseni tunnistin sen. Sehän on induktiosilmukka! Sitten ryhdyin miettimään sitä, että tiedänkö ihan oikeasti, mitä "induktiosilmukka" tarkoittaa. Täytyy tunnustaa, että en. Tiesin, että se liittyy jotenkin kuulolaitteeseen, mutta jouduin selventämään sen toimintaperiaatetta googlettamalla. Nyt minä ikään kuin tiedän sen, mutta ymmärränköhän lainkaan sitä, että "johdinsilmukkaan indusoituu sähkömotorinen voima, jonka suuruus on yhtä suuri kuin silmukan lävistävän magneettivuon muutosnopeus".
Kuinka vähän maailmasta ymmärränkään! Sitten kotiasemalla näin jonkun sämpyläketjun, joka mainosti uusia makujaan. Mukana oli "pulled pork". Harmitti, kun en ymmärtänyt mainostaulun sanaa, joka on siinä kaikelle kansalle tarjolla. Tuli kerrankin miltei perussuomalainen olo, mutta samalla mietin kateellisena sivistymättömyyttäni: ehkä kaikki muut ymmärtävät. Illalla piti siis vielä googlettaa minulle uusi ilmaisu, joka näkyikin olevan varsin suosittua ruokaa: "revitty possu", "nyhtöpossu":

"Palapimpalapum", ajattelin lopulta ennen nukkumaan menemistä ja tajusin samalla, etten muistanut kenen Putous-ohjelman hahmon hokema se oli. Taas piti googlettaa, mutta sellaista hakusanaa ei edes ollut tarjolla. Lisägooglettelun jälkeen löysin Slaikka Gustafssonin ja hänen hokemansa "badabing badabung". En ole erityinen Putous-fani, mutta olin muutaman kerran katsellut sitä puolihuolimattomasti ja kuullut ihan oikeasti "palapimpalapum", jota olen ehtinyt jopa käyttääkin mukavitsikkäästi jossain. 
Voi äiti! Elämä on silkkaa villiä rubiinia – ilman taidettakin, jolta minua pitäisi suojella.
Että ei tällä erää sen tärkeämpää.