Julkaistua 323: Kuolema kolkuttaa

Tänään palasin kotiin viiden viikon jälkeen. Kävin postin läpi, ja ilahduin, kun 1/2-lehdessä oli ilmestynyt juttuni hautaismaiden veistotaiteesta, jonka kirjoitin jo toukokuun puolivälissä:

Kuolema kolkuttaa

Hautausmaat ovat täynnä taidetta. Miksi hautausmaiden taidetta ei kuitenkaan pidetä kovinkaan suuressa arvossa, vaikka elämän suuret peruskysymykset – kuten ihmisen elinkaari, identiteetti ja kuolema – ovat taiteen keskeistä ainesta?

Kun matkustelen kotikaupunkini ulkopuolella, hakeudun yleensä aina ensimmäiseksi kahteen paikkaan: torille ja hautausmaalle. Torilla mietin elämää ja hautausmaalla kuolemaa.

Haudalle menoa voi käyttää jopa kokonaisen matkan tekosyynä. Moni on matkustanut Pariisiin rocktähti Jim Morrisonin (1943–1971) haudalle. Minäkin matkusti nuorena miehenä Sudanin Omdurmaniin erään ystäväni kanssa käydäkseni brittiläistä siirtomaavaltaa vastustaneen, itsensä mahdiksi (islamilainen ’lunastaja’) julistaneen Muhammad Ahmadin (1844–1885) haudalla. Tällaisia matkoja tekee moni, ja tunsinkin itseni aika pettyneeksi, kun muutama vuosi sitten yritin käydä Prahan Uudella juutalaisella hautausmaalla mietiskelemässä Franz Kafkan (1883–1924) haudalla, ja huomasin, että matka sinne oli reititetty tyhmiä turisteja varten.

Tällaisen pyhiinvaellusmatkan voi tehdä toisinkin. Toissakesänä matkustin Aegviidun pieneen kylään, keskelle virolaista metsäaluetta. Kun matkustelen Virossa, minulla on tapana tutkia etukäteen netistä tarkkaan paikkakuntien kulttuurihistoriaa. Niinpä kävin Aegviidussa legendaarisen kansantanssitutkija Anna Raudkatsin (1886–1965) – kylän ainoa kuuluisuus – haudalla ja etsin vielä kyliltä hänen vanhan kotitalonsa, vaikka en koskaan aiemmin ollut kuullutkaan hänestä. Näin minä rakastuin ilman mitään erityistä syytä Aegviiduun, jossa olen vieraillut sitten useamminkin.

Taidetta hautausmailla

Yksi syy käydä hautausmailla on veistotaide. Hautausmaat ovat täynnä sekä laajemmin aikansa visuaalista kulttuuria, tyylisuuntia ja erilaisia konventioita, että myös varsinaista taidetta. Missä muualla kuin Helsingin Vanhalla hautausmaalla voi nähdä yhtäaikaisesti peräti 16 Havis Amandasta tunnetun, rakastetun kuvanveistäjän Ville Vallgrenin (1855–1940) veistosta? Hänen kollegansa, Emil Wikströmin (1964–1942) käsialaa on siellä tarjolla vieläkin enemmän: peräti 18 veistosta.

Vallgrenin veistämä suomalaisen sosiaali- ja diakoniatyön pioneerin Aurora Karamzinin (1808–1902) hautamuistomerkki on koko Vanhan hautausmaan suurin marmorilohkare. Kannattaa myös huomioida se, että kyseessä on naiselle tehty muistomerkki. 

Kansallisiin merkkihenkilöihimme on alusta alkaen kuulunut myös joukko naisia. Ja on heitä edustettuna taiteilijoinakin – jo varhemmista ajoista, kuten Gerda Qvist (1883–1957), joka on tehnyt Vanhalle hautausmaalle kuusi hautaa, tai sitten ihan nykytaidetta, kuten Maaria Wirkkala (s. 1954), joka on tehnyt haudan vanhemmilleen, Tapio Wirkkalalle (1915–1985) ja Rut Brykille (1916–1999).

Hautasmaisen taide ja esteettinen laatu

Hautausmaat ovat siis täynnä taidetta. Ammattimaisena taidekriitikkona en voi välttyä suhtautumista niihin väliin kuin suurina pysyvinä näyttelyinä. Toisinaan tämä on varsin tuskallista. Miten voin ryhtyä arvioimaan hautaa esteettisenä objektina, koska siihen sisältyy niin paljon henkilökohtaista muistamista ja useimmiten varsin suurta surua? Ja kuitenkin teen niin koko ajan. Ihmettelen esimerkiksi aina Hietaniemen ns. taiteilijakummulla vierailemisen yhteydessä sitä, että kuvanveistäjä Eila Hiltusen (1922–2003) itselleen tekemä kivi on niin banaali ja vailla plastista ulottuvuutta.

Itse asiassa miltei koko taiteilijakumpu on täynnä varsin omituisia ratkaisuja ja vaatimattomia veistoksia, vaikka juuri sieltä luulisikin löytävänsä sen terävimmän taiteellisen hautausmaaveistosten kärjen. Hautamuistomerkki on vaikea laji niin kuin isokokoinen julkinen taide yleensäkin.

Esteettisen laadun ongelma tuntuu vaivaavan myös taiteilijoita, koska hautamuistomerkeistä ei ole tapana puhua ja kirjoittaa kovinkaan paljoa. Moni kuvanveistäjä on tehnyt uransa aikana yllättävän paljon hautamuistomerkkejä, ja silti heistä kirjoitetuissa teksteissä tämä seikka jää usein pelkälle maininnalle tai jopa kokonaan vaietuksi. Eikö asian pitäisi kuitenkin olla päinvastoin? Kuolema on yksi taiteen suurista teemoista, ja koska henkilökohtainenkin on nykyään poliittista, kuten feministislähtöinen taidediskurssi meille on opettanut, eikö hautamuistomerkissä olla tekemisissä juuri henkilökohtaisen ja kuoleman väistämättömyyden kautta jopa tietyllä tavalla kaikista arkipäiväisimmän asian kanssa. Mikä loistava aihe taiteelle – ja varsinkin nykytaiteelle!

Perinteitä ja konventioita on kuitenkin vaikea murtaa. Kuinka tehdä haudasta persoonallinen aiheuttamatta kohua? Kuvanveistäjä Pekka Pitkänenkin (s. 1950) joutui kohun keskelle tehtyään ystävälleen Kalervo Palsalle (1947–1987) Kittilän hautausmaalle hillityn ja kauniin modernistisen veistoksen Liekki. Ongelma taisi olla vain se, että veistos koettiin pohjoisessa ympäristössä liian erikoiseksi.

Tätä taustaa vasten olin suorastaan riemastunut, kun näin kuvanveistäjä Matti Peltokankaan (s. 1952) tuoreimman – hänkin on tehnyt useampia – hautamuistomerkin Hietaniemessä. Anni Mikkola  (1920–2007) piti poikansa kanssa autohallia Helsingissä, ja hänen viimeisen leposijansa päälle Peltokangas teki hallin ja sen täyteen pronssiin valettuja pikkuautoja. Hallista lähtee saattue viimeiselle matkalle. Voiko tämän henkilökohtaisemmin lähestyä aihetta? Ja täysin vailla mahtipontisia ja usein valitettavan tekopyhiä konventioita.

Kirjallisuutta:

 – Lindgren, Liisa: Memoria. Hautakuvanveisto ja muistojen kulttuuri. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2009.

– Viro, Voitto: Vanha hautausmaa. Helsingin Hietaniemen hautausmaan opas. 2., uusittu p. Otava 1993. 

Julkista taidetta 22: Mäntän raitilla

On muuten aika häkellyttävää, että kun sain äskettäin Tampereella hotellin ja seminaaripaikan välisellä lyhyellä matkalla tutkailla peräti kuutta taideteosta, sain toistaa tämän vähän ajan kuluttua Mäntässä – siis paljon, paljon pienemmällä paikakunnalla. Hotelli Santa Festä Pekiloon, Mäntän kuvataideviikkojen tapahtumapaikkaan, on varmaan sama vajaa kilometri, ja matkalla on myös kuusi veistosta.

 

Mäntän kirkon edessä istuu Wäinö Aaltosen (1894–1966) kubistinen Aleksis Kivi. Tällä kubistisella Kivellä Aaltonen tuli toiseksi vuoden 1930 kilpailussa. Tämä 115 cm:n valos on vuodelta 1950. Se on itse asiassa vähän pieni tällaiseen julkiseen toritilaan, mutta jo pelkästään kulttuurihistoriallisesti se on ihan kiinnostava, joten kai se paikkaansa puolustaa.

Kirkkopuistossa on peräti kaksi veistosta:

Aimo Tukiaisen (1917–1996) suihkukaivoveistos Solukko (1968) on varsin edustavaa Tukiaista, ja suihkulähteenä se on oikeinkin hieno – kunhan se vain laitettaisiin toimimaan. Ei kuulemma ole vuosiin sitä tehnyt. Tämä se on minusta aika kauheaa piittaamattomuutta taidetta kohtaan. Kunhan saadaan paljastustilaisuus kunnialla hoidettua, niin kaikki on ikään kuin ohi. Mitä järkeä on tehdä suihkukaivoja, jos ne eivät sitten toimi? Se on kuin pilkkaa.

Matti Peltokankaan (s. 1952) Vuosi 2000 istui lievästi ruskaiseen kirkkopuistoon aivan käsittämättömön hienosti. Paha tässä on kuitenkaan kriitikkona esiintyä, koska Peltokangas on ystäväni ja olen tehnyt Timo Setälän (s. 1958) kanssa hänestä ehkä hienoimman monista yhteisistä kirjoistamme, Matti Peltokangas (Parvs Publishing 2008). Vuosi 2000 kuitenkin osoittaa, että modernismin jäkeinen kaipuu eroon jalustasta ja juhlavuudesta ei ole ollut vailla perusteita. Tällainen ruohikosta nouseva punagraniittikappale tuottaa tosi mystisen tunnelman.

Viktor Janssonin (1886–1958) osapuilleen metrinen suihkukaivoveistos Poika ja kala (1938) on vähän sellainen joutavanpäiväisen hilpeä, niin kuin 1930-luvun lukuisat poika ja kala -veistokset tuppaavat olemaan. Mutta kyllä tällaiset julkisten tilojen somistukset ovat kuitenkin ihan viehkoja. Näitä ikään kuin pitää olla, vaikka ne eivät ehkä taiteena viekään meitä mihinkään erityissfääreihin. Ja tämä kuulemma onneksi toimiikin.

Jussi Mäntyseltä (1886–1978) tilattiin veistokset Serlaciuksen pääkonttorin eteen. Äidin ylpeys (1935) on sfinskimäinen veistospari, joka vahtii pääovea ehkä vähän turhankin juhlavasti. Mäntynenhän on ns. rakastettu eläinveistäjä, mutta en minä kyllä koskaan ole ihan hirvittävän innostunut hänen töistään ollut. Eläinmuseon konservaattorina työskennelleestä Mäntysestä on tapana sanoa, että juuri hänen siviiliammattinsa teki sen oleellisen luonnonmukaisuutta tuovan lisän hänen veistoksiinsa. Minusta tuntuu kuitenkin siltä, että niissä on usein sellaista jäykkyyttä ja "epäluonnollisuutta", että ehkä kyseessä onkin siviiliammatin tuottama harha: kohteena kun on ollut lähinnä kuollut ja jäykistynyt luonto. Tiedä häntä, mutta eivät nämäkään ilvekset ole mielestäni kuin korkeintaan sympaattisia ja kulttuurihistoriallisesti kiinnostavia koristeita.

Sama jäykkyys koskee kyllä kuollutta ihmistäkin. Emil Wikström (1864–1942) valmisti vuonna 1921 muistomerkin Mäntän suurmiehestä, G.A. Serlachiuksesta (1830–1901). Varsin klassinen mutta myöskin varsin suurellinen veistos on suorastaan vähän koominen pienen teollisuusalueen keskellä. Mutta on siinä jotain aika hupaisaakin. Sitä paitsi nykyisen monopolokapitalismin aikana tällaisia vanhan kansan patruunoita on suorastaan alkanut kaivata. Ja täytyy muistaa, että ilman Serlachiusta en tätä veistoskävelyäni olisi saanut suorittaa. Nostan siis kuitenkin hattua tälle:

Ja täytyy nostaa hattua myös Gösta Serlachiuksen taidesäätiölle, joka kaikki edellä kuvatut veistokset omistaa ja joka on myös kyltittänyt ne hillitysti ja asiantuntevasti niin, että satunnainen matkailijakin saa oleellisen informaation helposti. Mänttähän on siis varsinainen veistoskaupunki.

Julkista taidetta 17: Hortoilua

Maanantaisin ei näyttelyitä juurikaan ole tarjolla. Enkä muutenkaan tänään kovin paljoa taiteen eteen tehnyt. Galleria Sculptorissa kävin hoitamassa vähän näyttelyasioita – kuratoin Villu Jaanisoon (s. 1963) kanssa Suomen Kuvanveistäjäliiton 100-vuotisjuhien kunniaksi kummallista näyttelyä Julkisen veistotaiteen museo (10.8.–5.9.), josta en vielä viitsi sen enempää kertoa. Yritämme siis vähän yllättää.

Sen verran katselin uudestaan Olli Mantereen (s. 1972) näyttelyä (2.6.–9.7.), että varmistuin siitä, miten kelpo veistäjä on kyseessä. Häneltä voi odottaa vielä vaikka mitä – esimerkiksi hyviä julkisia teoksia:  

Sitten kävin palauttamassa Suomen rakennustaiteen museon kirjastoon virolaista modernia kirkkoarkkitehtuuria käsittelevän näyttelyluettelon Moodsad kirikud (2001), joka jäi vähän huonolle lukemiselle ennen kuin se jo karhuttiin pois. Taidan ostaa sen itselleni Viron arkkitehtuurimuseosta, josta sitä saa alta 10 euron – kunhan sinne taas ehdin. On muuten hauska pieni museo, jota suosittelen ehdottomasti Tallinnan matkan retkikohteeksi.

Sitten katselin kirjastosta palattuani Ville Vallgrenin (1855–1940) Topeliusta ja lapsia (1909): 

Kyseessähän on siinä mielessä hauska veistos, että se kertoo omaa tarinaansa siitä, kuinka varhain julkisista veistoksista jo alettiin riidellä. Gunnar Finnen (1886–1952) mielestäni oikeinkin hieno kilpailun voittanut Topelius-muistomerkki Taru ja totuus (1932), joka sijaitsee Espalla, koettiin liian moderniksi, ja niinpä tämä vanha veistos kaivettiin kilpailevan ryhmän toimesta esin ja valettiin pronssiin ja pystytettiin paikalleen toukokuussa 1932, siis jopa puolisen vuotta ennen kuin Finnen veistos. Kummallista meno oli jo silloin.

Muistelin myös sitä, kuinka paljon Emil Wikströmin (1964–1942) vaasalainen Topelius (1915), jonka vähän aikaa sitten näin, muistutti hengeltään tätä Vallgrenia.

Sitten jostain syystä kyllästyin hattuuni ja hylkäsin sen eräille rappusille. Aion ostaa paremman ja vähän "oikeamman" hatun. Oikein hävettää tunnustaa, että kaksi kuukautta pitämäni hattu oli Henkalta ja Maukalta. Oikeastaan ihan paska juttu:

Kunnon pork pie hat minun pitää hankkia. 

Sitten kävin Kiilan johtokunnan kokouksessa, ja koska huomasin, että siellä harrastetaan omituista keskinäistä riitelyä (olen nyt käynyt kahdessa kokouksessa ja kummassakin joku jäsen valittaa johtokunnalle jostain muusta jäsenestä!) ja varjotoimintaa muun muassa ensi vuoden 75-vuotisjuhlanäyttelyyn liittyen, lähdin pois ovet paukkuen ja ilmoitin, että lähetän perässä kirjeen ja kerron erostani. Kummallista meno on siis nykyäänkin. Itse asiassa käyttäydyin oikein huonosti ja haistatin vittua kapellimestari Pekka Haapasalolle. Mitäpä tuota salailemaan. Vähän harmittaa, mutta sen verran olen väsynyt ja itsekäs, että haluan harrastaa vapaaehtoista yhdistystoimintaa vain silloin, kun se on pääsääntöisesti hauskaa. Näin siis uusi pestini Kiilan johtokunnassa ei kestänyt kuukauttakaan. Kai minussakin jotain vikaa on.

Kävelin kotiin rauhoittuakseni, ja ihmettelin matkalla, että kuinkakohan paljon kuvanveistäjä Martti Aiha (s. 1952) on suunnitellut siitä Länsilinkin sillasta, joka tulee Jätkäsaaren eteen ja jonka hän on ainakin jossain määrin suunnitellut. Ei hän nyt tietysti mikään siltainsinööri voi olla. Mutta jään kiinnostuneena odottamaan: 

Sitten ilahduin taas Pekka Nevalaisen (s. 1951) ABC, kissa... -veistoksesta (1996) Ruoholahden ala-asteen pihalla:

Julkinen veistotaidekin voi olla siis ihan hauskaa ja ilkamoivaa – ja hyvä, että se on sitä juuri koulun pihalla, koska sieltähän niitä tulevaisuuden taiteen ymmärtäjiä tulee jos on tullakseen. Sellaista vähän ilkamoivaa taitaa olla lähellä sijatseva Dennis Oppenheimin (s. 1938) Kihlauskin (2000), vaikka en vieläkään – nähtyäni sen siis lukemattomia kertoja – ole ihan varma, että pidänkö siitä vaiko en:

Ovathan nämä timanttisormukset aika hauskoja. Mutta miksi ne ovat sellaisia, mihin ne liittyvät? Vähän kummaksi tunne jää. Mutta ehkä sekin on kiinnostavaa. 

Ja voihan sitäkin miettiä, kun uni ei tule.

Näyttelykuvia 101 & 102 & Julkista taidetta 11: Muissa museoissa

En edes kunnolla muista sitä, milloin olen viimeksi käynyt Suomen kansallismuseossa. Pitäisihän siellä käydä itse asiassa säännölllisesti, mutta jotenkin tällaiset peruspaikat tulee otettua liian annettuina, jolloin ne on liian helppo unohtaakin. Tänään menin kuitenkin uintireissullani – muuten olenkin keskittynyt kirjoitus- ja toimitushommiin – käymään siellä, koska museossa on esillä Kuutti Lavosen (s. 1960) ja Osmo Rauhalan (s. 1957) Tyrvään Pyhän Olavin kirkkoon tekemien maalausten luonnosten näyttely (26.3.–12.9.). Tämä myöhäiskeskiaikainen harmaakivikirkkohan tuhopoltettiin vuonna 1997, ja sitten se urhoollisen kansalaistoiminnan ansiosta vihittiin entistä ehompana uudelleen käyttöön elokuussa 2009.

Kansallismuseon näyttely oli oikein hienosti rakennettu, ja sitä säesti myös valokuvaajana tunnetun Mikko Joonan (s. ?) 9-minuuttinen video, jossa molemmat taiteilijat puhuivat viisaita siitä, miten he hankkeen toteuttivat:

 Kuutti Lavonen

Osmo Rauhala

Oli kiinnostava kuunnella taiteilijoiden kertovan ratkaisujensa taustoista. Kerrankin olisi filmiltä kaivannut jopa lisää pituutta.

Kiinnostava oli näyttelykin. Rauhala on valinnut omaan työhönsä keskiaikaisen kirkkomaalauksen yksinkertaisen ääriviivatyylin, mikä on ihan ymmärrettävä ratkaisu, mutta vähän sapluunamaisiksi hänen työnsä kuitenkin mielestäni jäävät:

Odotin todellisuudessa Lavoselta enemmän maneerista jälkeä, koska hän ollut enkeleissään ja pyhimyksissään sekä taitava että äärimmäisen suosittu, mutta hän olikin tehnyt jotenkin vähemmän kuulasta ja pannut mukaan ripauksen ekspressiivistä sydänverta. Aika hienoja duuneja:

Mutta itse kirkon maalauksiin uskallan ottaa varsinaisesti kantaa vasta sitten, kun olen ne paikan päällä kokenut. Muuta vaihtoehtoa ei ole. Vaikea kuitenkaan on uskoa, että ihan samanlaista 2000-luvun perusjuttua tästä tulee kuin tuli sata vuotta sitten Tampereen tuomiokirkosta, jonka maalaukset tekivät Magnus Enckell (1870–1925) ja Hugo Simberg (1873–1917). Näihinhän vertailua on nyt koko ajan suoritettu. Mutta eivät nämä myöhemmät mestarit tunnu olevan lainkaan niin uskaliaita kuin vanhemmat olivat aikoinaan. Mutta pitäisikö? Pitäisikö kirkossa olla vaikka Eija-Liisa Ahtilan (s. 1959) videoscreenit ja Markus Copperin (s. 1968) liikkuvat reliefit? No, tämä nyt oli vain tällainen hassu ajatusleikki. Palaan asiaan, kun joskus olen matkustellut. 

***

Vastapäätä Helsingin kaupunginmuseossa oli sielläkin kiinnostava näyttely: Hakasalmen huvilassa on vielä kesän loppuun valokuvanäyttely Foto Signe Brander (14.10.2009 – 29.8.2010). Tosi hieno näyttely ja tiedoksi kaikille: VAPAA PÄÄSY, mikä ei nykymuseoissa ole kovin yleistä. Tämä mahdollistaa myös useamman käynnin, minkä näyttely kyllä kestää, varsinkin kun siellä on tarjolla myös kaksi 15-minuuttista filmiä: Douglas Sivénin ohjaama Signen Helsinki (2005), jonka voi myös halutessaan lainata DVD:nä kirjastosta, sekä multivisioesitys, jossa vanhat kuvat rinnastetaan nykynäkymien kanssa – tästä linkistä voi katsella näitä rinnastuksia. Kaikkineen kannattaa siis varata tunti aikaa. 

Signe Branderin (1869–1942) Helsinki-kuvat ovat aivan tajuttoman hienoja, ja niissä osansa ovat saaneet myös ihmiset arkisissa puuhissaan. Tässä pojat 5. linjan kaivolla vuonna 1911:

Brander kuvasi Helsingin muinaismuistolautakunnan toimeksiannosta muuttuvaa Helsinkiä vuosina 1907–13, kaikkineen 907 valokuvaa, joista moni on nyt isoon kokoon vedostettuna nähtävillä näyttelyssä. Uusi kirjakin Branderin aiemmin julkaisemattomista kuvista julkaistiin näyttelyn yhteydessä. 
Tässä muuten Signe Branderin panoraamat.

***

Tuli sitten katsottua vähän julkista taidettakin. Kansallismuseon rappusilla on karhu, jota kannattaa katsoa ihan erikseenkin: 

Kyseessä ei ole Jussi Mäntynen (1886–1978) vaan Emil Wikström (1864–1942), jonka graniittinen Karhu (1910) paljastettiin vuonna 1918. Oikeastaan aika hieno veistos.

Miltei nurkan takana on myös Alpo Sailon (1877–1955) M.A. Castrén (1921) – sekin ihan kelpo pysti:

 

Ja näinhän minä tässä pari päivää sitten uintireissullani Mannerheimintien ja Sibeliuksenkadun nurkalla Essi Renvallin (1911–1979) Kalan ja pojan (1936), joka oli pitkään varastossa mutta jonka taloyhtiö varusti suihkulähdeveistokseksi uudestaan vuonna 2004. Se onkin kaikessa vanhahtavuudessaan varsin sympaattinen:

Kyllä oikeassa kaupungissa pitää olla juuri tällaisia julkisia veistoksia.

Julkista taidetta 3: Kävelyllä Vaasassa

Suomen pienet kaupungit ovat toisinaan varsin masentavia julkisen taiteen suhteen. Jokunen mahtipontinen vapaussodan muistomerkki on yleensä tarjolla, niin kuin Vaasassakin. Ja sitten on muutama paikallisen ei-niin-kauhean-hyvin-julkisen-veistoksen-mittakaavan-vaativuutta-ymmärtävän kuvanveistäjän hengentuotos, niin kuin Vaasassakin.

Vaasassa vapaussodan henki korostuu aivan erityisesti, sillä torin dominoinnillaan pilaava – tai onhan se pilattu jo rumalla arkkitehtuurilla – Yrjö Liipolan (1881–1971) Suomen vapaudenpatsas (1938) ei ole järin hieno, mitä vielä korostaa toisen kuvanveistäjän, Jussi Mäntysen (1886–1978) suunnittelema mahtipontinen jalusta:

Tätä vaikutelmaa on varmaan yritetty tietoisesti keventää Erkki Kannoston (s. 1954) kolmen erillisen veistoksen (2005–06) kokonaisuudella. Makuasioitahan nämä ovat, mutta minut Kannoston epäplastisuus ja tekopirteä huumorintaju vievät ajassa jonnekin 1970-luvun itäiseen Eurooppaan – ilmaisukieleen, jota voisi nimittää vaikkapa sosialistiseksi modernismiksi. Ne eivät ole siis oikein tätä päivää. Ne ovat 'anakronistisia' niin kuin hienommin sanotaan. Ainakaan tämä huumori ei minua oikein puhuttele:

Näen Kannoston työt itse asiassa miltei kitschinä, joille ei arvokasta kaupunkitilaa – tai yli miljoonaa mummonmarkkaa, jos niikseen tulee – olisi kannattanut uhrata.

Toisaalta muuttuvathan ne ajan mittaan tietyllä tavalla näkymättömiksi ja siten harmittomiksi niin kuin suuri osa julkisesta taiteesta. Kuten vaikkapa Emil Filénin (1890–1958) – tyypillinen jo vähän unohdettu keskinkertainen veistäjä, joka sai aikoinaan aika paljon julkisia tilauksia, muun muassa yhdeksän sankaripatsasta – ja Taideteollisessa oppilaitoksessa pitkään vaikuttaneen ja myös lasitaiteilijana tunnetun Yrjö Rosolan (1904–1989) symboliset korkokuvat Suomen pankin talossa. Rosola kuvaa työn arvokkuutta:

Filénin aiheena ovat puolestaan elinkkeinoelämä, kauppa ja teollisuus:

Osa veistoksista kestää aikaakin kohtuullisesti, kuten vaikkapa Emil Wikströmin (1864–1942) Zacharias Topelius (1915), joka näyttää vähintäänkin siltä kuin vanhan klassikon pitääkin näyttää:

Ja sitten se pakollinen paikallinen hirvitys. On aivan käsittämätöntä, että vaasalaiset ovat sallineet kaupunginarkkitehtinsa pilata kaupunkikuvaa ympäri Vaasaa levinneillä harrastelijataidonnäytteillään. Kyse on Asko Halmeesta (s. 1931), jolla on Vaasassa kaikkineen ainakin kuusi toinen toistaan kökömpää julkista teosta. Hän toimi kaupunginarkkitehtina vuosina 1976–94.

Kun tulin Kuntsin museon luo ajattelin, että onpa heillä yllättävän heikko Ernst Mether-Borgströmin (1917–1996) veistos jostain 1960–70-lukujen vaihteesta, mutta se olikin aito Asko Halmeen Meander vuodelta 1996:

Niin, että ei Vaasa kovin kummoinen veistoskaupunki ole. Se vähän harmittaa, että illan pimennyttyä unohdin katsastaa Jaakko Niemelän (s. 1959) valoteoksen Gridlock (2006). Ainakin kuvien perusteella se on hieno.