Aloitimme Heta Kuchkan (s. 1974) näyttelyä käsitelleellä kotitehtävällä – tiukka 1500 merkin kritiikki ja kommentit siitä, mitä tekstin lyhyyden takia jäi sanomatta –, ja riemukseni Hetalla (toinen oikealta) itsellään oli aikaa tulla purkuun mukaan:
Tulipahan taas itsekin opittua. Olin nimittäin ajatellut, että kävisimme ensin kaksi kotitehtävää läpi, ennen kuin seuraava käyntikohde odottaisi. Vaan turhaan. Kävi ilmi, että tällainen taiteilijan ja kirjoittajan kohtaaminen on sen verran kiinnostavaa ja tärkeää (ja myös valitettavan harvinaista), että ei sitä noin vain suoriteta. Heta oli paneutunut oppilaiden teksteihin, ja juttua piisasi kaikilla. Ja tekstitkin olivat muuten erilaisia ja kaikki hyviä. Ei minulla sitten oikeastaan ollut syytäkään nopeuttaa tilannetta, koska keskustelu oli sen verran intensiivistä ja hedelmällistä. Emme me itse asiassa saaneet käytyä edes kaikkia kritiikkejä läpi, kun jo piti lähteä eteenpäin.
Matkalla seuraavaan kohteeseen olin päättänyt näyttää yhden kiinnostavan katutaideduunin Albertinkadun ja Pursimiehenkadun kulmasta ja kirjoituttaa siitä lyhyen tekstin – antamatta mitään kontekstualisoivaa tietoa. Vaan enpä ollut käynyt etukäteen tarkastamassa sen olemassaoloa: se olikin pyyhitty jo pois! Onneksi minulla oli siitä kuva, joten katsoimme vain paikan ja sovimme, että lähetän kuvan myöhemmin kaikille:
Ja sitten saavuimmekin jo kohta Jani Leinosen (s. 1978) työhuoneelle:
Tehtävänanto: 3000 merkin Hän-tyyppinen juttu kuka-boxilla varustettuna. Varoituksen sanana se, että taiteilijat tuppaavat aina kertomaan sen oppimansa perustarinan urastaan (Janin vastakommentti: haastattelijat tuppaavat aina kysymään ne samat kysymykset) ja että nyt pitäisi yrittää myös murtaa se. Jani kertoi ja oppilaat kyselivät.
Kävin välillä haahuilemassa samoissa tiloissa sijaitsevassa Showroom Helsingissä ja katsoin Jani Leinosen ja Aurora Reinhardin (s. 1975) näyttelyn Promises (14.9.–3.11.):
Pääosin tuttuja tai tutunkaltaisia töitä, mutta kyllähän niitä kelpasi katsella. Molemmat osaavia tekijöitä. Sitä paitsi tilat ovat tosi komeat.
Janin jälkeen matka jatkui vielä Kuvataideakatemian uusiin näyttelytiloihin – nekin poikkeuksellisen komeat. Tarkoitus oli kirjoituttaa avajaisnäyttelystä vielä kritiikki, mutta ensin tapasimme Hetan uudestaan. Hän uhrasi kauniisti lauantainsa meille ja tuli jatkamaan aamupäivän purkutilannetta. Paikalle sattui hauskasti myös kollegani Heikki Kastemaa, joka oli juuri kirjoittanut blogiinsa arvion Hetan näyttelynsä, joten käytin tilaisuutta hyväkseni ja houkuttelin hänetkin mukaan keskustelurinkiin:
Heikki ja Heta.
Lopulta päätimme joukolla, että lisätehtäviä ei enää tarvita, kun kaksi oli vielä purkamatta ja kaksi uutta tuli lisää. Niinpä katsoimme vain näyttelyn ja lähdimme kotiin. Olimme kuitenkin vastanneet akatemian haasteeseen, koska he ilmoittivat pressissä, että tila avautuu uudella tavalla ympäröivään kaupunkiin ja Punavuoreen. Niinpä kaksi punavuorelaista – Heta, joka meitä odotellessaan teki jossain nurkassa videon editointityötä, ja minä, joka valloitin tilan seminaarikäyttöön – otti tilan heti ominpäin ja lupaa kysymättä taidekäyttöön. Hyvin se toimi.
PS. Vielä palanen taiteen lähihistoriaa. Janilla oli vielä tallella se kaikkein ensimmäisin tuunattu Elovena-paketti. Hän itsekin hämmästyi, kun siinä oli parasta ennen -päiväys vuodelta 2002 (hän oletti sen olevan tuoreempi):
