Julkaistua 405 & Julkista taidetta 64: Julkinen taide ja kestävä kehitys

Eilen oli taas YLE Radio 1:n Kultakuumeen kolumnini vuoro. Kuvanveistäjäystäväni tulevat nyt ärähtämään minulle, koska menin pohtimaan heidän toimeentuloonsa littyviä asioita vähän kieli poskella. Kolumnistin tehtävä kuitenkin on provosoida ja vähän törkkiä. On sitä paitsi terveellistä toisinaan joutua miettimään työhönsä liittyviä isoja asioita. Sitä minäkin teen aika usein, kun aistin, että taidekriitikon työtä ei välttämättä pidetä työnä lainkaan. On hyvä joutua hakemaan argumentteja työnsä perustelulle.

Sakari Tohkan (1911–1958) suihkulähdeveistos Tursas ja vedenneito (1940) on yksi Helsingin monista toimimattomista vesiveistoksista. Ei taiteilija sitä tällaiseksi suunnitellut.

Ja on minun, hitto soikoon, sanottava, että tolkku asioissa pitää olla. Tein nimittäin vähän lisää taustatutkimuksia ja sain selville, että Pekka Jylhän (s. 1955) Kekkos-monumentin ylläpito maksaa jopa enemmän kuin jutussani arvioin: summa on 40–50 tuhatta euroa vuodessa. Siis esimerkiksi paljon enemmän kuin minä tienaan. Nykytaiteen materiaalit ja tekniset ratkaisut sekä niiden tuottamat ongelmat saattavat olla muutenkin vähän ennustamattomia – klassista pronssia ja graniittiahan ei juurikaan tarvitse kunnostaa. Kuinka monta vesielementin sisältävää veistosta on ympäri vuoden toimimatta, koska veden käyttö on sekä kallista että sen vaatima puhdistus vaikeaa?
No, tässä tämä:

Julkinen taide ja kestävä kehitys

Olen monesti miettinyt sitä, että missä vaiheessa julkinen taide kohtaa saturaatiopisteensä, siis sen kyllääntymistilan, jolloin lisää ei enää mahdu tai lisääminen ei enää kannata – jolloin se ei enää ole mielekästä.

Otetaan ihan käytännön esimerkki. On varsin epätodennäköistä, että Esplanadin puistoon Helsingissä lisättäisiin yhtään pysyvää veistosta. Nyt niitä on viisi, joista kolmella juhlitaan kansallissankareitamme: Runebergiä, Topeliusta ja Leinoa. Esplanadin puisto on saavuttanut saturaatiopisteensä, se on ikään kuin valmis, ja koska suurin osa ihmisistä on sitä mieltä, että kulttuuriperintökohteita on vaalittava, on myös epätodennäköistä, että yhtäkään noista viidestä veistoksesta koskaan poistettaisiin.

Toisin kuin taloja, julkisia veistoksia ei edes tarvitse suojella: sellainen kun on paikalle pantu, se seisoo siinä hamaan tappiin asti. Joitakin poikkeuksia toki on, mutta ne ovat harvinaisia erityistapauksia. Esimerkiksi jos kaupunki on joskus jostain kumman syystä päättänyt pystyttää veistoksen, josta kukaan ei sitten pidä ja jonka taiteellista arvoa ei kukaan asiantuntija puolusta, on hyvin epätodennäköistä, että sitä kuitenkaan koskaan pantaisiin uusiokäyttöön.

Taiteen ja kulttuurin yhteydessäkin on alettu puhua kestävästä kehityksestä. Suomen Kulttuuriperintökasvatuksen seura on juuri julkaissut e-kirjan Kestävä kasvatus – kulttuuria etsimässä. Siinä ei tietenkään pohdita sitä, miten taide voi alkaa kuormittamaan ympäristöämme – päinvastoin: siinä pohditaan pikemminkin kulttuuriperinnön säilyttämisen tärkeyttä, muun muassa sitä, miten kulttuuriperinnöllä on oma merkittävä vaikutuksensa kollektiivisen identiteetin kannalta.

YK:n ympäristö- ja kehityskomitean (WCED) asettaman ns. Brundtlandin komission tunnettu määritelmä kestävästä kehityksestä toteaa, että ”kestävä kehitys on kehitystä, joka tyydyttää nykyhetken tarpeet viemättä tulevilta sukupolvilta mahdollisuutta tyydyttää omat tarpeensa”.

Jatketaan ajatusleikkiä Esplanadin puistosta – tai itse asiassa mistä tahansa suomalaisen kaupungin ns. arvoympäristöstä. Veistokset ovat epäilemättä tyydyttäneet aikansa nykyhetken tarpeet – miehisen ja nationalistisen korkeakulttuurin tarpeet, joissa julkisilla paikoilla ei naisille tai tavallisille ihmisille juuri sijaa ollut. Kaikennäköiset tavalliset miehet pääsivät 1940–50-luvuilla nimettömiin kollektiivisiin joukkohautoihin sankaripatsaiden kautta. Hyvännäköisiä tavallisia naisia puolestaan kuvattiin nimettöminä alastomina hahmoina, kuten Esplanadin toista päätä somistavassa Ville Vallgrenin Havis Amandassa.

Pronssi ja graniitti eivät lumitaakan alle romahda – Veikko Hirvimäen (s. 1941) Kuningasajatus (1985) kestää myös istumista.
  

Yksi historian ominaisuuksista on se, että sitä voidaan kirjoittaa uudelleen ja että sitä voidaan täydentää myöhemmin. Julkiset veistokset ovat kuitenkin sananmukaisesti kiveen hakattuja, ja niiden välittämä kulttuuriperintö on melko jähmeää. Veistosten sanomaa on vaikea päivittää.

Helsingissä on viitisensataa julkista ulkotaideteosta. Julkisen ulkotaiteen saturaatiopistettä on vaikea kuvitella, koska kaupunki kasvaa ja uusia alueita rakennetaan. Esimerkiksi Arabianrantaan on pystytetty kohta jo sata julkista taideteosta, eikä likikään kaikkia niistä osaamattomampi silmä tahdo edes huomata. Mutta kyllä se saturaatiopiste jossain on: kuvitelkaapa vaikka Helsinkiä, missä olisi 15 000 julkista taideteosta. Siinähän ei olisi mitään mieltä.

Koska julkinen taide on kuitenkin kumuloituvaa luonteeltaan – taide vain lisääntyy eikä sitä koskaan poisteta –, on tuo mielettömyyden vaara reaalinen. Tätä vauhtia se tapahtuu esimerkiksi vuonna 3413. Mutta eihän niin pitkälle voi tai edes tarvitse ajatella. Vai tarvitsisiko sittenkin, jos kuitenkin otamme kestävän kehityksen ihan tosissamme?

Korkeasaaren entinen johtaja Seppo Turunen herätti vuosi sitten kohua ja varmaan mielipahaakin lausunnollaan, jonka mukaan ”lemmikkieläimistä on luovuttava pitkällä tähtäimellä kokonaan”. Entäpä jos joku heittäisi ajatuksen, että pysyvistä julkisista taideteoksista on luovuttava pitkällä tähtäimellä kokonaan? Taiteen ylläpitokin nimittäin maksaa. Helsingin taidemuseon johtokunta esimerkiksi hyväksyi juuri sen, että Annikki Luukelan vasta 28-vuotias neonvaloteos Verkosto (1995) Kaisaniemen metroasemalla kunnostetaan 22 000 eurolla. Pekka Jylhän Kekkosen muistomerkin kiertovesi- ja lämmitysjärjestelmän ylläpito ja sorsankakanpuhdistus taitaa maksaa saman summan vuositasolla.

Mutta enhän minä tietenkään ihan tosissani ole, ja tuttavapiiriinikin kuuluu aivan liikaa taiteilijoita, jotta moisia uskaltaisin ehdottaa.

Järkevä vaihtoehto olisi ehkä kuitenkin miettiä pysyvyyttä. Voisiko kukin aika tehdä ympärilleen juuri itselleen mielekästä väliaikaista julkista taidetta, joka kierrätykseen mentyään säilyisi jälkipolville ja heidän tulkinnoilleen ainoastaan hyvin tehdyn dokumentaation avulla?

***

PS. Mainitsemani e-kirja on ladattavissa pdf:nä tästä linkistä.

Julkaistua 325 & Julkista taidetta 61: Silmät auki kaupungilla!

Ennen Tallinnaan lähtöäni kirjoitin joskus kesäkuussa vielä tilauksesta Kauppalehteen vähän sellaisen kevyen kesäjutun Helsingin julkisista veistoksista. Kävin myös digipokkarillani kierroksella kuvaamassa kohteita. Eilen juttu sitten vihdoin ilmestyi. Kuvat ja juttu eivät ole nyt oikein synkassa, mutta lähetin lehteen kaikkineen viisitoista kuvaa, ja kuhunkin erillisen kuvatekstin. Kuvatekstit ovat kuitenkin hävinneet johonkin eetteeriin, enkä jaksa nyt ryhtyä niitä rekonstruoimaan. Tässä julkaistu kokonaisuus: 

Silmät auki kaupungilla!

Retkeily kaupungilla voi olla kuin taidenäyttelyssä käynti. Helsingissä voi bongata yli 400 julkista teosta ympäri kaupunkia. Näköä kannattaa kuitenkin harjoittaa.

Julkisilla veistoksilla on yksi kummallinen ominaisuus: ne muuttuvat näkymättömiksi. Matkustan miltei päivittäin Felix Nylundin Kolmen sepän (1932) ohitse, mutta harvoin sitä tulee varta vasten katsoneeksi. Siellä se vain on. Oikeastaan sen huomaisi vasta, jos se puuttuisi.

Ukri Merikanto.

Näkymättömyydestä kertoo hyvin se, että kun Gunnar Finnen Espalla sijaitseva Topeliuksen muistomerkki Taru ja totuus (1932) oli evakossa sodasta ja sitten palautettiin paikalleen väärinpäin, ei virhettä huomannut vuosikymmeniin kukaan. Väärinpäin se on vieläkin.

Robert Stigell.

Ainakin pohjoismaisissa demokratioissa veistoksilla on myös toinen vahva ominaispiirre: ikuisuus. Veistoksia ei juurikaan pureta – ja siirtäminenkin on harvinaista. Yksi Helsingin vanhimmista veistoksista, C.E. Sjöstrandin Kullervo puhuu miekalleen (1968) siirrettiin aikoinaan Hesperian puistosta Talvipuutarhaan, koska sen miekka joutui jatkuvan ilkivallan kohteeksi. Tämä ikuisuusaspekti tulee turhan harvoin mukaan suunnitteluprosessiin. Valitettava tosiasia on nimittäin se, että aivan liian moni julkisista veistoksistamme on mitättömän keskinkertainen, mutta niiden kanssa on vain elettävä.

Wäinö Aaltonen.

Kolmas vahva ominaisuus, joka tosin onnistuu vain harvoilta, on veistoksen kyky luoda paikan henkeä. Roomalaisilta periytyvä paikan henki (genius loci) pitää sisällään ajatuksen siitä, että paikalla on oma varjeleva henkensä, jonka näkemisen sijaan voi tiedostaa ja tuntea. Veistos voi olla luomassa tätä tunnetta, ja parhaimmillaan se antaa paikalle nimenkin.

Matti Haupt.

Esimerkiksi Punavuoren Telakanpuistikkoa kutsuvat siellä istuskelevat elämää nähneet miehet ”Moukaripörssiksi”, koska siellä sijaitseva Matti Hauptin Kohottava voima (1962) luo tällaisia mielleyhtymiä, vaikka kyseessä onkin maapalloa nostava mies. Kalliossa sijainneen Agricolan puiston nimi muutettiin 1950-luvulla virallisestikin Karhupuistoksi. Niin voimallinen oli Jussi Mäntysen Mesikämmen muurahaispesällä (1931) – yksi Helsingin rakastetuimmista veistoksista.

Jussi Mäntynen.

Veistoksista tulee paikan henkeä luovia elementtejä myös niiden ominaisuudesta toimia vakiintuneina treffipaikkoina. Kuinka monia kertoja onkaan nuori pari tavannut Kolmella sepällä tai Ville Vallgrenin Havis Amandan (1908) luona? Kuinka moni skeittari on sopinut treffit Kampintorille Ernst Billgrenin veistokselle, jonka nimikin on Kohtauspaikat (1998)?

Anu Tuominen.

Julkinen veistotaidekin seuraa aikaansa – tosin tietyllä viiveellä. Nykytaide on tuonut mukanaan aivan uusia elementtejä, vaikka abstraktistakin vielä toisinaan kiistellään. Veistoksen kokeminenkin on muuttunut. Ennen niitä katsottiin tietyltä optimietäisyydeltä ja yleensä edestäpäin, mutta kuinka löytää optimaalinen kulma OLO:n (Pasi Karjula ja Marko Vuokola) teokseen Olo n:o 22 (2000), joka koostuu noin 50 teräspallosta siroteltuna ympäri Helsingin Hietalahtea.

 Matti Peltokangas.

Veistoksia voi ryhtyä bongaamaankin. Tuleepahan samalla tutustuttua sellaisiin kaupunginosiin, joissa harvemmin vierailee. Lähellä on aina yleensä myös joku baari, jossa kokemustaan voi mietiskellä.

– Helsingin julkiset veistokset Helsingin taidemuseon sivuilla: www.taidemuseo.fi/suomi/veisto/index.html

Julkaistua 323: Kuolema kolkuttaa

Tänään palasin kotiin viiden viikon jälkeen. Kävin postin läpi, ja ilahduin, kun 1/2-lehdessä oli ilmestynyt juttuni hautaismaiden veistotaiteesta, jonka kirjoitin jo toukokuun puolivälissä:

Kuolema kolkuttaa

Hautausmaat ovat täynnä taidetta. Miksi hautausmaiden taidetta ei kuitenkaan pidetä kovinkaan suuressa arvossa, vaikka elämän suuret peruskysymykset – kuten ihmisen elinkaari, identiteetti ja kuolema – ovat taiteen keskeistä ainesta?

Kun matkustelen kotikaupunkini ulkopuolella, hakeudun yleensä aina ensimmäiseksi kahteen paikkaan: torille ja hautausmaalle. Torilla mietin elämää ja hautausmaalla kuolemaa.

Haudalle menoa voi käyttää jopa kokonaisen matkan tekosyynä. Moni on matkustanut Pariisiin rocktähti Jim Morrisonin (1943–1971) haudalle. Minäkin matkusti nuorena miehenä Sudanin Omdurmaniin erään ystäväni kanssa käydäkseni brittiläistä siirtomaavaltaa vastustaneen, itsensä mahdiksi (islamilainen ’lunastaja’) julistaneen Muhammad Ahmadin (1844–1885) haudalla. Tällaisia matkoja tekee moni, ja tunsinkin itseni aika pettyneeksi, kun muutama vuosi sitten yritin käydä Prahan Uudella juutalaisella hautausmaalla mietiskelemässä Franz Kafkan (1883–1924) haudalla, ja huomasin, että matka sinne oli reititetty tyhmiä turisteja varten.

Tällaisen pyhiinvaellusmatkan voi tehdä toisinkin. Toissakesänä matkustin Aegviidun pieneen kylään, keskelle virolaista metsäaluetta. Kun matkustelen Virossa, minulla on tapana tutkia etukäteen netistä tarkkaan paikkakuntien kulttuurihistoriaa. Niinpä kävin Aegviidussa legendaarisen kansantanssitutkija Anna Raudkatsin (1886–1965) – kylän ainoa kuuluisuus – haudalla ja etsin vielä kyliltä hänen vanhan kotitalonsa, vaikka en koskaan aiemmin ollut kuullutkaan hänestä. Näin minä rakastuin ilman mitään erityistä syytä Aegviiduun, jossa olen vieraillut sitten useamminkin.

Taidetta hautausmailla

Yksi syy käydä hautausmailla on veistotaide. Hautausmaat ovat täynnä sekä laajemmin aikansa visuaalista kulttuuria, tyylisuuntia ja erilaisia konventioita, että myös varsinaista taidetta. Missä muualla kuin Helsingin Vanhalla hautausmaalla voi nähdä yhtäaikaisesti peräti 16 Havis Amandasta tunnetun, rakastetun kuvanveistäjän Ville Vallgrenin (1855–1940) veistosta? Hänen kollegansa, Emil Wikströmin (1964–1942) käsialaa on siellä tarjolla vieläkin enemmän: peräti 18 veistosta.

Vallgrenin veistämä suomalaisen sosiaali- ja diakoniatyön pioneerin Aurora Karamzinin (1808–1902) hautamuistomerkki on koko Vanhan hautausmaan suurin marmorilohkare. Kannattaa myös huomioida se, että kyseessä on naiselle tehty muistomerkki. 

Kansallisiin merkkihenkilöihimme on alusta alkaen kuulunut myös joukko naisia. Ja on heitä edustettuna taiteilijoinakin – jo varhemmista ajoista, kuten Gerda Qvist (1883–1957), joka on tehnyt Vanhalle hautausmaalle kuusi hautaa, tai sitten ihan nykytaidetta, kuten Maaria Wirkkala (s. 1954), joka on tehnyt haudan vanhemmilleen, Tapio Wirkkalalle (1915–1985) ja Rut Brykille (1916–1999).

Hautasmaisen taide ja esteettinen laatu

Hautausmaat ovat siis täynnä taidetta. Ammattimaisena taidekriitikkona en voi välttyä suhtautumista niihin väliin kuin suurina pysyvinä näyttelyinä. Toisinaan tämä on varsin tuskallista. Miten voin ryhtyä arvioimaan hautaa esteettisenä objektina, koska siihen sisältyy niin paljon henkilökohtaista muistamista ja useimmiten varsin suurta surua? Ja kuitenkin teen niin koko ajan. Ihmettelen esimerkiksi aina Hietaniemen ns. taiteilijakummulla vierailemisen yhteydessä sitä, että kuvanveistäjä Eila Hiltusen (1922–2003) itselleen tekemä kivi on niin banaali ja vailla plastista ulottuvuutta.

Itse asiassa miltei koko taiteilijakumpu on täynnä varsin omituisia ratkaisuja ja vaatimattomia veistoksia, vaikka juuri sieltä luulisikin löytävänsä sen terävimmän taiteellisen hautausmaaveistosten kärjen. Hautamuistomerkki on vaikea laji niin kuin isokokoinen julkinen taide yleensäkin.

Esteettisen laadun ongelma tuntuu vaivaavan myös taiteilijoita, koska hautamuistomerkeistä ei ole tapana puhua ja kirjoittaa kovinkaan paljoa. Moni kuvanveistäjä on tehnyt uransa aikana yllättävän paljon hautamuistomerkkejä, ja silti heistä kirjoitetuissa teksteissä tämä seikka jää usein pelkälle maininnalle tai jopa kokonaan vaietuksi. Eikö asian pitäisi kuitenkin olla päinvastoin? Kuolema on yksi taiteen suurista teemoista, ja koska henkilökohtainenkin on nykyään poliittista, kuten feministislähtöinen taidediskurssi meille on opettanut, eikö hautamuistomerkissä olla tekemisissä juuri henkilökohtaisen ja kuoleman väistämättömyyden kautta jopa tietyllä tavalla kaikista arkipäiväisimmän asian kanssa. Mikä loistava aihe taiteelle – ja varsinkin nykytaiteelle!

Perinteitä ja konventioita on kuitenkin vaikea murtaa. Kuinka tehdä haudasta persoonallinen aiheuttamatta kohua? Kuvanveistäjä Pekka Pitkänenkin (s. 1950) joutui kohun keskelle tehtyään ystävälleen Kalervo Palsalle (1947–1987) Kittilän hautausmaalle hillityn ja kauniin modernistisen veistoksen Liekki. Ongelma taisi olla vain se, että veistos koettiin pohjoisessa ympäristössä liian erikoiseksi.

Tätä taustaa vasten olin suorastaan riemastunut, kun näin kuvanveistäjä Matti Peltokankaan (s. 1952) tuoreimman – hänkin on tehnyt useampia – hautamuistomerkin Hietaniemessä. Anni Mikkola  (1920–2007) piti poikansa kanssa autohallia Helsingissä, ja hänen viimeisen leposijansa päälle Peltokangas teki hallin ja sen täyteen pronssiin valettuja pikkuautoja. Hallista lähtee saattue viimeiselle matkalle. Voiko tämän henkilökohtaisemmin lähestyä aihetta? Ja täysin vailla mahtipontisia ja usein valitettavan tekopyhiä konventioita.

Kirjallisuutta:

 – Lindgren, Liisa: Memoria. Hautakuvanveisto ja muistojen kulttuuri. Suomalaisen Kirjallisuuden Seura 2009.

– Viro, Voitto: Vanha hautausmaa. Helsingin Hietaniemen hautausmaan opas. 2., uusittu p. Otava 1993. 

Hautausmaataidetta

Viime sunnuntaina kävin Hietaniemen hautausmaalla katselemassa veistotaidetta. Ja sitähän riittää. Siellä on esimerkiksi Ville Vallgrenilta (1855–1940) peräti 16 veistosta! Muun muassa tämä Aurora Karamzinin (1808–1902) hauta, Hietsun suurin marmorilohkare:

Ja on kaikkea pienempääkin, kuten tämä pieni Hugo Simbergin (1873–1917) haudalta löytyvä pronssinen versio Simbergin Kuolema kolkuttaa -teemasta:

Löysin minä jotain yllättävääkin, mutta siitä en vielä kerro. En halua vielä tyhjätä pajatsoa, koska kirjoitin sitten illalla aiheesta jutun 1/2-lehteen. Odotellaan siis sitä.

PS. Hautausmaalle kannattaa ottaa mukaan opaskirja. Sellainen on Voitto Viron Vanha hautausmaa (2. uusittu p., Otava 1993).

Naiset ja Helsingin julkinen veistotaide

Tiistaina kävin Kuvataideakatemian kuvanveiston laitoksella pitämässä kahden tunnin luennon aiheesta 'Naiset ja Helsingin julkinen veistotaide'. Käytin hyväkseni nettiyhteyttä ja Helsingin taidemuseon mainiota Julkisen veistotaiteen sivustoa, jossa on tarjolla likipitäen kaikki Helsingin julkinen veistotaide. Siitä vaan puhumaan ja surffailemaan.

Kävin läpi ensin kaikki naisille tehdyt muistomerkit – sekä nimetyille henkilöille (kuten esimerkksi Raimo Utriaisen (1927–1994) Iida Aalberg (1972)) että jollekin tietylle tapahtumalle tai asialle tehdyt muistomerkit (kuten vaikkapa Heikki Häiväojan (s. 1929) Sodanajan naisen muistomerkki (1996)). Sitten kävin vähän läpi naisia julkisten veistosten tekijöinä. Ja heitähän on ihan kiitettävästi verrattuna naisiin muistomerkkien kohteina. Sitten kävin vielä läpi naista veistosten mallina kautta aikan, alkaen vaikkapa Ville Vallgrenin (1855–1940) Havis Amandasta (1908):

ja päätyen Pekka Jylhän (s. 1955) Odotukseen (2010):

Olin todistamassa Odotuksen paljastusta 9.5.2010.

Odotus herätti opiskelijoissa vieläkin aikamoista hämmennystä – varsinkin kun luin heille museon kotisivuilta tekstin: "Veistoslahjoitus on Keskon yhteiskuntavastuullinen kannanotto lasten, lapsiperheiden, äitien ja turvallisen tulevaisuuden puolesta." Vähän siellä tirskuttiin. 

Mutta on se sanottava, että historiamme naisten kunnioittamisen määrä on häpeällistä: Ida Aalberg (peräti kahteen kertaan), Maila Talvio, Mina Sillanpää sekä muistolaatat Katri Valalle (hänelle piti nousta Utriaisen abstrakti veistos, mutta rahoja ei saatu kasaan) ja Tove Janssonille. Siinä kaikki – paitsi tietenkin se koko kaupungin ainoa naiselle tehty näköisveistos (!!!) eli Alpo Sailon (1877–1955) Larin Paraske (1936/1949):

Työsarkaa siis vielä on. Minä voisin kainosti ehdottaa vaikkapa Vaasankadulle jotain vaatimatonta Elvi Sinervon muistomerkkiä – vaikka ihan nykytaiteellista.

Luettua 73: Skandaali!

Olen ollut koko ajan tavattoman laiska lukupäiväkirjani suhteen, vaikka luenkin melko paljon. Yritän nyt taas korjata asiaa. Tässä tuorein kuvataidetta liippaava lukukokemukseni:

Susanne Dahlgren, Sari Kivistö & Susanna Paasonen (toim.): Skandaali! Suomalaisen taiteen ja politiikan mediakohut. Helsinki-kirjat 2011.

Kuvataiteen maailmassa ei julkisuuteen asti yltäviä skandaaleja liiemmin esiinny, mutta viime vuosina meillä on ollut jokunen sellainenkin. Yksi tapaus oli Ulla Karttusen (s. ?) teos Neitsythuorakirkko (2008), johon itsekin journalistisesti sekaannuin – tässä linkki viime vuoden huhtikuiseen postaukseeni. Karttusen tapauksestahan on ilmestynyt kokonainen kirjakin – Juulia Jyrängin ja Harri Kalhan Tapaus Neitsythuorakirkko (Like 2009), joka osaltaan herätti uuden polemiikin Ulla Karttusen aiheeseen liittyvine blogeineen –, ja nyt asiaa käsitellään taas tässä uudessa kirjassa. Asialla on Annamari Vänskä,  joka on kirjoittanut aiheesta artikkelin, jossa on muutenkin vähän laajemmin taustoitettu asiaa suomalaisen skandaalitateen historiallisilla esimerkeillä. Siis varsin suositeltavaa luettavaa.

Muita käsiteltäviä asioita ovat Smedsin Tuntematon sotilas ja Katajanokan mönkään mennyt hotelihanke sekä kolme politiikkajuttua. Harri Kalha käsitelee valaisevasti yleisemmällä tasolla yhteiskunnallista pahastusta ja palaa toki myös oman aiemman kirjansa aiheeseen. Hänhän kirjoitti mainion teoksen Ville Vallgrenin (1855–1940) Havis Amandan aikoinaan herättämästä kohusta: Tapaus Havis Amanda (SKS 2008). Kirjan lopettaa Susanne Dahlgrenin ja Rosa Liksomin (s. 1958) keskustelu viimemainitun burka-aiheisesta kolmiosaisesta Finlandia-trilogiasta. Kiinnostavaa luettavaa sekin, mutta vähän jämäkämmin olisi Dahlgren saanut keskustelun toimittaa. Nyt se jää vähän löysäksi, liian suoraksi transkriboinniksi.

Kaikkineen kuitenkin varsin suositeltava kirja, monipuolinen ja kiihkoton. Vähän epätasainen se tosin kokonaisuutena on – esimerkiksi Anne Alhon artikkeli menee vähän kuin teoreettisesti naamioituna oman mediahistorian selittelyn puolelle.

Julkista taidetta 18 & Virossa 22: Pyöräillen

Polkupyöräily on tehokas tapa ottaa kaupunkia haltuun. Väliin jopa niin tehokas, että päivän mittaan tuntuu näkevän vähän liikaakin asioita. Epävirallisemman Katutaiteen lisäksi olen nähnyt kolmessa ja puolessa päivässä jo aika monta virallista julkista taideteosta:

Laulavasta vallankumouksesta tutussa Hirveparkissa (Hirvipuisto) sijaitsee taidemaalari Kristjan Raudin (1865–1943) muistomerkki, jonka suunnittelivat vuonna 1968 muotoilija Eha Reitel (1922–2005) ja kuvanveistäjä  Kalju Reitel (1921–2004). Kalju Reitel oli poliittisesti ilmeisen vaikea pala neuvostoviranomaisille, ja niinpä hän olikin taiteilijana vähän syrjässä: hän kävi karkotettuna Vorkutassakin ja opetti sittemmin Tallinnan Pioneeripalatsissa (myöhemmin ja nykyään Huvikeskus Kullo) kuvanveistoa yli neljäkymmentä vuotta. Reiteleiden tytär, taidehistorioitsija Sirje Helme on muuten Viron taidemuseon johtaja. 

Vähän raskas ja pateettinen tämä Raudin muistomerkki on, mutta toisaalta sen rytmi on ihan hyvä.

Toomparkissa (Tuomiopuisto) sijaitsee Eestimaa ametiühingute I kongressi delegaatide mälestussammas eli Viron ammattiyhdistysten I kongresin delegaattien muistomerkki, jonka suunnitteli vuonna 1963 kuvanveistäjä Aleksander Kaasik (1908–1994). Arkkitehtina toimi Uno Tölpus. Vuoden 1919 kongressi johti pidätyksiin ja  ns. Irboskan veritekoihin, jolloin 25 delegaattia sai surmansa.

Kaasikin veistos lienee Tallinnan säilyneistä neuvostoaikaisista veistoksista lähinnä sosialistista realismia. Kovin on jäyhä.

Vuonna 2008 Kanuti aediin (Knuutinkillan puutarhaan) Mere puiesteen varrelle pystytettiin Mare Mikoffin (s. 1941) ehkä vähän hupaisakin suihkukaivoveistos Pojat sateenvarjon alla, jossa kaksi poikaa siis nimensä mukaan istuskelee sateenvarjon alla. Jos oli jähmeä pateettisuus neuvostoajan veistoksille leimallista, tuppaavat nykyvirolaiset julkiset veistokset olemaan tällaisia postmodernin leikkisiä – juuri sellaisia kuin tämä. Ihan kiva, sanoisin innostumatta liikaa. 

  
Laivastoupseerien talon päädyssä sijaitsee veistos, joka lienee taidetta enemmän kulttuuripoliittinen kiinnostacvuudeltaan. Valeri Jevdokimovin (?) Fjodor Dostojevskin (1821–1881) muistomerkki näyttäisi olevan 1800-luvulta, mutta todellisuudessa se on vuodelta 2002. Venäläisen kulttuurikeskuksen vieressä seisova veistos on Moskovan kaupungin lahja. 

Rotermannin tehtaiden korttelin portilla Mere puisteen alussa oli ennen kaksi belgialaisen taiteilijan Constantin Meunierin (1831–1905) reliefiä 1800-luvun lopulta. Toista en ole nähnyt vuosiin, joten pitää selvitellä, onko se mahdollisesti varastettu. Toinen on kuintenkin jäljellä. Ihan taidokasta aikansa plastiikkaa.  

Kadriorgin puiston kohdalla meren rannassa sijaitsee Tallinnan kuuluisin veistos, Amandus Adamsonin (1855–1929) Russalka vuodelta 1902. Siellä turistit ja paikalliset hääparit kuvauttavat itseään ja toisiaan. Russalka oli vuonna 1893 Suomenlahdelle uponnut panssarilaiva, jonka mukana meni 117 merimiestä. Taiteenahan tällaiseen ei enää oikein osaa suhtautua – sen on vähän kuin Ville Vallgrenin (1855–1940) Havis Amanda (1908) Helsingissä. Siellä se vain on paikallaan ja on aina ollut ja siellä sen kuuluukin olla.

Julkista taidetta 17: Hortoilua

Maanantaisin ei näyttelyitä juurikaan ole tarjolla. Enkä muutenkaan tänään kovin paljoa taiteen eteen tehnyt. Galleria Sculptorissa kävin hoitamassa vähän näyttelyasioita – kuratoin Villu Jaanisoon (s. 1963) kanssa Suomen Kuvanveistäjäliiton 100-vuotisjuhien kunniaksi kummallista näyttelyä Julkisen veistotaiteen museo (10.8.–5.9.), josta en vielä viitsi sen enempää kertoa. Yritämme siis vähän yllättää.

Sen verran katselin uudestaan Olli Mantereen (s. 1972) näyttelyä (2.6.–9.7.), että varmistuin siitä, miten kelpo veistäjä on kyseessä. Häneltä voi odottaa vielä vaikka mitä – esimerkiksi hyviä julkisia teoksia:  

Sitten kävin palauttamassa Suomen rakennustaiteen museon kirjastoon virolaista modernia kirkkoarkkitehtuuria käsittelevän näyttelyluettelon Moodsad kirikud (2001), joka jäi vähän huonolle lukemiselle ennen kuin se jo karhuttiin pois. Taidan ostaa sen itselleni Viron arkkitehtuurimuseosta, josta sitä saa alta 10 euron – kunhan sinne taas ehdin. On muuten hauska pieni museo, jota suosittelen ehdottomasti Tallinnan matkan retkikohteeksi.

Sitten katselin kirjastosta palattuani Ville Vallgrenin (1855–1940) Topeliusta ja lapsia (1909): 

Kyseessähän on siinä mielessä hauska veistos, että se kertoo omaa tarinaansa siitä, kuinka varhain julkisista veistoksista jo alettiin riidellä. Gunnar Finnen (1886–1952) mielestäni oikeinkin hieno kilpailun voittanut Topelius-muistomerkki Taru ja totuus (1932), joka sijaitsee Espalla, koettiin liian moderniksi, ja niinpä tämä vanha veistos kaivettiin kilpailevan ryhmän toimesta esin ja valettiin pronssiin ja pystytettiin paikalleen toukokuussa 1932, siis jopa puolisen vuotta ennen kuin Finnen veistos. Kummallista meno oli jo silloin.

Muistelin myös sitä, kuinka paljon Emil Wikströmin (1964–1942) vaasalainen Topelius (1915), jonka vähän aikaa sitten näin, muistutti hengeltään tätä Vallgrenia.

Sitten jostain syystä kyllästyin hattuuni ja hylkäsin sen eräille rappusille. Aion ostaa paremman ja vähän "oikeamman" hatun. Oikein hävettää tunnustaa, että kaksi kuukautta pitämäni hattu oli Henkalta ja Maukalta. Oikeastaan ihan paska juttu:

Kunnon pork pie hat minun pitää hankkia. 

Sitten kävin Kiilan johtokunnan kokouksessa, ja koska huomasin, että siellä harrastetaan omituista keskinäistä riitelyä (olen nyt käynyt kahdessa kokouksessa ja kummassakin joku jäsen valittaa johtokunnalle jostain muusta jäsenestä!) ja varjotoimintaa muun muassa ensi vuoden 75-vuotisjuhlanäyttelyyn liittyen, lähdin pois ovet paukkuen ja ilmoitin, että lähetän perässä kirjeen ja kerron erostani. Kummallista meno on siis nykyäänkin. Itse asiassa käyttäydyin oikein huonosti ja haistatin vittua kapellimestari Pekka Haapasalolle. Mitäpä tuota salailemaan. Vähän harmittaa, mutta sen verran olen väsynyt ja itsekäs, että haluan harrastaa vapaaehtoista yhdistystoimintaa vain silloin, kun se on pääsääntöisesti hauskaa. Näin siis uusi pestini Kiilan johtokunnassa ei kestänyt kuukauttakaan. Kai minussakin jotain vikaa on.

Kävelin kotiin rauhoittuakseni, ja ihmettelin matkalla, että kuinkakohan paljon kuvanveistäjä Martti Aiha (s. 1952) on suunnitellut siitä Länsilinkin sillasta, joka tulee Jätkäsaaren eteen ja jonka hän on ainakin jossain määrin suunnitellut. Ei hän nyt tietysti mikään siltainsinööri voi olla. Mutta jään kiinnostuneena odottamaan: 

Sitten ilahduin taas Pekka Nevalaisen (s. 1951) ABC, kissa... -veistoksesta (1996) Ruoholahden ala-asteen pihalla:

Julkinen veistotaidekin voi olla siis ihan hauskaa ja ilkamoivaa – ja hyvä, että se on sitä juuri koulun pihalla, koska sieltähän niitä tulevaisuuden taiteen ymmärtäjiä tulee jos on tullakseen. Sellaista vähän ilkamoivaa taitaa olla lähellä sijatseva Dennis Oppenheimin (s. 1938) Kihlauskin (2000), vaikka en vieläkään – nähtyäni sen siis lukemattomia kertoja – ole ihan varma, että pidänkö siitä vaiko en:

Ovathan nämä timanttisormukset aika hauskoja. Mutta miksi ne ovat sellaisia, mihin ne liittyvät? Vähän kummaksi tunne jää. Mutta ehkä sekin on kiinnostavaa. 

Ja voihan sitäkin miettiä, kun uni ei tule.

Julkista taidetta 12: Matka itäiseen Helsinkiin

Tänään keskityin kirjoittamiseen. Tein kuitenkin pienen haastattelumatkan Myllypuron taiteilijakylään ja kävin samalla Itäkeskuksen uimahallissa, jossa on hyvä höyrysauna. Matkustelin metrolla. 
Matka alkoi Ruoholahdesta, jossa on Juhana Blomstedtin (s. 1937) kolmiosainen tilateos vuodelta 1993: sinivalkoinen mosaiikkiseinä rullaportaiden ylä- ja alapäässä sekä laituritasolla suihkukaivoa muistuttava osa, jolla voi vaikka istua kuin piazzalla – siis niin kuin tavallaan, sillä eihän kukaan nyt oikeasti metron laituritasolla varsinaisesti aikaansa vieltä. Kuitenkin sympaattinen teos, jonka avulla voi myös ymmärtää sitä, miksi C-J. af Forselles – vaatimaton ihminen ja todella hieno kirjoittaja – kirjoitti jo 1970-luvulla siitä, kuinka demokraattista konstruktivistinen ilmaisu todellisuudessa on. Taide siis kuuluu kansalle. Blomstedtinkin teoksen päällä voi istuskella, minkä tänään testasin, kun lueskelin siinä metroa odotellen Solomon Volkovin Pietaria – meinasin kirjan uponneena jopa myöhästyä junasta:

Itäkeskuksen Tallinnanaukiolla minua odotti Kimmo Schroderuksen (s. 1970) Kuru (2006):

Veistoksessa on ollut mukana vesielementti, mutta ainakin nyt allas oli peitetty aika pysyvän tuntuisesti. Pitänee ottaa asiasta selkoa. Tuntuu siltä, ettei tämän kaupungin vesielementin sisältävistä veistoksista enää mikään toimi – lukuunottamatta Ville Vallgrenin (1855–1940) Havis Amandaa (s. 1908). Vaikka olenkin aina pitänyt Schroderuksen tuotannosta, en ole ollut Kurusta oikein hirvittävän innoissani, koska en ymmärrä hänen ratkaisuaan tehdä siitä reliefimäistä. Nyt sille jää taakse näkyviin jotenkin epäveistosmainen "takapuoli":

Mutta komea veistoshan se kuitenkin on.

***

Koska minulla oli vähän ylimääräistä aikaa, päätin myös käydä kirkossa – niin ateisti kuin olenkin. Menot olivat juuri alkamassa, mutta ehdin tsekata Vartiokylän seurakunnalle kuuluvan Matteuksenkirkon sisällön – ensimmäistä kertaa elämässäni. Vuonna 1985 vihityssä kirkossa onkin aika veikeä taidemaailma. Anna-Maria Osipowin (s. 1935) kastesyvennys on aika vaikuttava:

Mutta kenen on alla oleva seinällä istuva keraaminen enkeli? Sitä ei kerrota ainakaan seurakunnan kotisivuilla.

Moderni ja ihan kelpo krusifiksi (1990) on puolestaan Arvo Siikamäen (s. 1943) käsialaa: 

Aulassa olleen naivistisen vaivaisukon tekijä ei myöskään selvinnyt mistään. Hirveästi en siitä nyt kuitenkaan jaksa harmistua, sillä kyllä äijä muistuttaa enemmän Lego-hahmoa kuin kuvanveistoa:

Uinnin jälkeen matkasin Myllypuroon, jonka metroaseman edessä matkailijaa odottaa Riikka Purosen (s. 1968) Sirenan kielet (2004), hauska ja vähän arvoituksellinen metallia ja kiveä yhdistävä veistos, jonka osia voi myös pyöritellä ja saada aikaan ääniä. Vähän sellainen rukousmylly, vaikka tänään metroasemala notkuneella porukalla ei ihan rukoukset tainneetkaan olla mielessään:

Olen aina pitänyt Jan Söderlundin (s. 1937) ja Erkki Valovirran (s. ?) suunnitteleman Myllypuron taiteilijakylän (1974) rehevästä ja luonnonläheisestä tunnelmasta:

Olen käynyt siellä useita kertoja aiemminkin, sekä huvikseni kavereita katsomassa että työmatkoilla tekemässä haastatteluja. Yksi uusimmista asukkaista on kuvanveistäjä Pasi Karjula (s. 1964), joka näytti asettuneen jo hyvin taloksi:

Mutta en voinut koputtaa ovelle, koska olin matkalla Olavi Pajulahden (s. 1944, oikealla) terassille, jossa minua ja Kari Jylhää (s. 1939) odotti hyvä latte, jota nautimme kun haastattelin heitä ARS 74:stä ja muutenkin 1970-luvun taide-elämästä ja realismin asemasta suomalaisessa taiteessa:

Ja sitten takaisin kotiin kirjoittamaan. Toisinaan muuten nautin työstäni. Tai oikeastaan aika usein.