Virossa 184: Performanssia Karepalla

Viime viikonloppuna (12.8.) lähdin Roi Vaaran (s. 1953) ja Beate Linnen (s. 1967) kanssa Karepalle, noin 115 Tallinnasta itään. Siellä sijaitsee taidemaalari Richard Sagritsin (1910–1968) kotimuseo, jota ystäväni, historioitsija Teet Veispak ja hänen puolisonsa, konservaattori Hedi Kard pitävät kesäisin yllä. Siellä on järjestetty useana elokuuna performanssi- ja installaatiotapahtuma. Viime vuonna olin myös paikalla. Itse virallinen tapahtuma on nyt lopetettu – viimevuotinen oli viimeinen. Syynä julkisen tuen tipahtaminen pois. Mutta eiväthän innokkaat ihmiset osaa lopettaa. Itse asiassa vain nimi vaihtui. Nyt kyseessä oli Rahvusvaheline Juskepäev eli Kansainvälinen Juske-päivä, jolla kunnioitettiin viime vuonna edesmennyttä kollegaani Ants Juskea (1956–2016).
Menimme paikalle jo perjantaina, jotta Roi ja Beate sattoivat tutkia paikkoja etukäteen.
Elimme osin omavaraistaloudessa (merestä kalaa ja metsästä sieniä), tässä ystäväni, kuvanveistäjä Terje Ojaver (s. 1955) ja osa sienisaaliista:

Lauantaina tapahtumat aloitti Beate, joka piirsi hiiletyllä suullaan pitkää viivaa:

 
Sitten oli vuorossa Roi, joka seurasi rakettia taivaalle ja lopulta maan sisään:

  
Sitten oli vuorossa Jüri Ojaver (s. 1955), joka matkusti kumiveneellä omasta veitoksestaan merelle:

Viimeisenä performarssina Leonhard Lapin (s. 1947), joka teki pientä veneen tuunausta – maalia, olutta ja maustekilohailia:

Siim-Tanel Annus (s. 1960) näytti vielä tuoreesta jättimaalauksestaan videon:

Likipitäen täydellinen taidepäivä, jota ei lainkaan pilannut sen vaihtuminen terassilla yöksi siikoineen, sienineen ja muine herkkuineen:

Sunnuntaikin jatkui kiinnostavissa merkeissä, kun Viskiklubin puheenjohtaja, kesänaapuri Toomas Tiivel näytti Roille, Beatelle ja minulle lähialueen nähtävyyksiä ja oman sympaattisen mökkinsä.
Kävimme muun muassa täysin absurdilla Rutjan sotilaslentokentällä, jonka neukut rakensivat vuonna 1985 mutta eivät koskaan käyttäneet, koska se oli suomaalle huonosti suunniteltu:

Kiertoajelun kohokohta oli kuitenkin Viron kuuluisimman koiran hauta:

Rutjan tyhjillään olevan rajavartioaseman aitauksen sisällä lepää Dempel (myös Djoma – Dempel tulee 'demobilisaatiosta'). Kun venäläiset rajavartijat lähtivät lopullisesti Rutjasta, otettiin rajavartiokoira Dempel viimeiseen kuorma-autoon, mutta se tajusi, mistä oli kyse ja hyppäsi pois. Se jäi kylään ja jatkoi jokapäiväistä vahtimistaan. Kylän väki ruokki sitä yhdessä ja piti siitä huolta sen kuolemaan asti. Se oli kaikkien koira. Sille pystytettiin ensin kyltti, sitten kivi, ja haudan taakse istutettiin vaahtera.
Tiivel kaatoi tapansa mukaan haudalle viskiryypyn ja mekin otimme sellaisen. Hieno tarina.

***

Jos taide-elämä olisi aina tällaista, pakahtuisin onnesta.

Näyttelykuvia 1006 & Virossa 167: Ristiriitaisia tunteita Virossa

Tiistaina oli hauskaa ja keskiviikkona puistatti.
Olin tiistaina Tallinnassa juhlistamassa kuvanveistäjäystäväni Terje Ojaverin (s. 1955) Vabaduse galeriin näyttelyn Striptiisiklubi (25.9.–13.10.) lopettajaisia ja Terjen 60-vuotisjuhlia. 

Näyttely oli Terjelle ominaisesti vähän groteski mutta samalla kuitenkin lempeän ironinen:

 

Ja tanssiksihan tuo lopulta meni – galleria oli poikkeuksellisesti auki yöhön asti:

Terjen kuvanveistäjämiehelle Jüri Ojaverille (s. 1955) tuli kuuma, kun gallerian kuraattori ja muun muassa Sirp-lehden kuvataidetoimittaja Reet Varblane – jota oli vaikea pysäyttää kuvaan – otti ja vei.
Täydellinen ilta.

***

Keskiviikkona oli vähän toisenlainen tunnelma, kun istuin Tallinna Kunstihooneen alakerran KuKu Kohvikin terassilla. Vapaudenaukiolle alkoi kertyä poliiseja ja sitten syykin selvisi: pakolaisvastainen mielenosoitus. Mukana oli myös suomalaisia:

 

Oikein hävetti nähdä Suomen lippuja – kaikkineen kolme – siellä. Onneksi mielenosoittajia ei ollut paljon, arvioni mukaan viitisenkymmentä – siis yksi jokaista syyskuussa Viroon saapunutta turvapaikanhakijaa kohti. Kaikkineen Viroon on saapunut tänä vuonna 190 turvapaikanhakijaa. Seuraavan kahden vuoden aikana Viro aikoo ottaa vastaan 500 pakolaista.

Virolainen nationalismi on joskus puistattavaa. Varsinkin kun ottaa huomioon heidän oman pakolaishistoriansa – 1950-luvun lopulla Ruotsissa, Kanadassa ja Yhdysvalloissa asui noin 90 000 ulkovirolaista. Kyllä heitäkin autettiin. Näin lyhyt on nationalistinen muisti.

Virossa 166 & Katutaidetta 121: Pojat seikkailuretkellä

Perjantaina lähdin viikonlopuksi Viroon seikkailemaan. Mukana olivat EGS (s. 1974) ja Jani (s. 1978). Ensimmäisen yön vietimme Laulasmaalla kuvanveistäjäystävieni Terje Ojaverin (s. 1955) ja Jüri Ojaverin (s. 1955) luona ja söimme illalliseksi Terjen samana päivä poimimia sieniä ja herkullisia perunoita omasta maasta.

Aamulla Kloogarannan uimarannan hylätyt neukkurakenteet (katsokaa ihmeessä edellä linkki Jürin nimen alla) saivat EGSiltä uutta väriä:

Kloogarannan uimaranta on häkellyttävä paikka. Neukkuaikana se oli luksusta – sinne rakennettiin pistoraide, siellä oli useita kioskeja, ravintola ja kaikki muut herkut. Uuden itsenäisyyden myötä kukaan ei pitänyt siitä huolta, se rapistui ja lopulta raunioitui kokonaan. Nyt sitä suunnitellaan jälleen kunnostettavaksi.
Matkalla pysähdyimme Põllkülassa, missä oli aikoinaan inkerinsuomalaisten kauttakulkuleiri. Piti käydä pusikossa, ja samalla syntyivät nämä – Janikin tarttui purkkiin ensimmäistä kertaa sitten teini-iän:

Tallinnasta otimme mukaan Signor Sickin paikallisesta Multistab-ryhmästä, ja lähdimme kohti itää. Maailma oli taas pieni: juuri SSick on ollut seurantani ja fanitukseni kohteena Tallinnassa jo vuosien ajan, eikä minulla ole ollut aavistustakaan siitä, kuka tämä taiteilija on. Nyt hän sitten yllättäen istui takapenkilläni.
Länsi-Virumaalle päästyämme menimme Haran sukellusvenesatamaan – hieno paikka jonne voi mennä myös kalaan tai ihailemaan neukkuajan militaarimaalaustaidetta:

EGS ja SSick tekivät kimpassa:

Janikin pääsi vauhtiin:

  

Jani väänsi vielä yhden tatskan. Tisler ei muuten viittaa puuseppään (viron 'tisler') vaan Alice Tisleriin (1893–1918), yhteen viron harvoista naispuolisista punakaartilaisista, joka kuoli taistelussa saksalaisia vastaan. Itä-Virumaalla Kohtla-Järvellä toimi aikoinaan myös samanniminen punkbändi. 

Yön vietime Karepalla viettäen ystäväni ja kollegani Teet Veispakin 60-vuotisjuhlia. Väliin laulettiinkin – sekä viroksi että venäjäksi ja lopulta suomeksikin, kun sain Janin pienissä promilleissaan taivuteltua vetämään Päivänsäteen ja menninkäisen kokonaisuudessaan – tunsin jopa lievää ylpeyttä seurueestamme (kuvan laatu johtuu varmaan omista pienistä promilleistani):

Taustalla Leonhard Lapinin (s. 1947) hieno teos. Myös Lapin oli juhlissa mukana.

Aamulla jatkoimme Itä-Virumaalle. Aloitimme Kukrusen palavankivenkaivoksen betonoidulta suuaukolta, jonka olen muutama vuosi sitten löytänyt pöpeliköstä. Juuri Kukrusen kaivos oli Viron ensimmäinen alan kaivos. Se aloitti toimintansa jo vuonna 1916: 

Tältä siellä näytti toissapäivänä, kun EGS ja SSick laskeutuivat pöpelikköön:

Janin toipuva akillesjänne ja minun rapistuvat polveni estivät meitä menemästä mukaan. Aukko oli nimittäin aika syvällä miltei näkymättömissä ja pöpelikkökin oli varsinainen pöpelikkö:

Sitten suuntasimme Sillamäeen syömään lammasta ja ihailemaan uraanimuistomerkkiä. Häkellyttävän myöhään (1987) pystytetty muistomerkki Kosmos ja ihminen on tehty ikään kuin "rauhanomaiselle uraanille" (juuri Sillamäessä rikastettiin uraani neukkujen ydinaseita varten). Veistäjä on virolainen Renaldo Veeber (1937–2010):

Ja sitten pikaisesti Viivikonnan aavekaupunkiin. Se on yksi Viron hurjimmista paikoista. 

Olen huomannut, että monet taidemaailman tuttavani vierastavat graffitia, osa pitää sitä töhrintänä. Mainittakoon kuitenkin painokkaasti, että näiden vakavammin toimivien katutaiteilijoiden ammattietiikka on varsin tiukka. Ei esimerkiksi EGSin mukaan tulisi mieleenkään maalata yllä olevan kuvan näköisiä stalinistisen uusklassismin muistomerkkejä – niin asumattomia kuin ne ovatkin. Niinpä mekin hakeuduimme kylän reunamalle lähelle rataa ja tuotannollisten raunioiden äärelle. 

EGS ja Ssick ottivat yhden nurkan:

Janin varmuus lisääntyi nopeasti:

Hän teki vielä yhden tatskan (ja Lydiahan on tietysti rakastettu virolainen runoilija Lydia Koidula):

Ja vielä tähden, jonka syntyaikaa – sen haalistuttua – joku satunnainen matkailija saattaa vähän mietiskelläkin:

Minä istuskelin löytämälläni mukavalla tuolilla... 

... ja ihmettelin sitä, miten todelliset tekijät vääntävät piissin vartissa:

No, tunnustettakoon, että yritin minäkin. Pieleen meni. Yritin tehdä yksinkertaisen El Lisstitzky (1890–1941) -variaation, mutta enhän minä saanut ympyrääkään kunnolla aikaan, ja lisäämäni härpäkkeet menivät aivan perseelleen. Niinpä en kehtaa laittaa tähän isoa kuvaa, mutta avoimuuden nimissä tuossa se on pienenä vasemmalla:

Mutta olihan se hauskaa 58-vuotiaana yrittää tehdä elämänsä ensimmäistä graffitia. Ehkä ryhdyn harjoittelemaan.

Sitten lähdimmekin jo kotia kohti. 

PS. Juuri SSick opasti meidät Haraan, missä hän on käynyt aiemminkin:

Julkaistua 680 & Virossa 164 & Katutaidetta 120: Nainenkin lyö päätään seinään

Jo viime maanantaina avattiin Terje Ojaverin (s. 1955) näyttely (3.–28.8.) Galleria Ortonissa. Terjen ja hänen miehensä Jürin (s. 1955) kanssa humuaminen kesti aina torstaihin saakka, joten sain vasta eilen kirjoitettua taiteilijaesittelyn gallerian sivuille: 

Nainenkin lyö päätään seinään

Ortonin vuotuinen virolainen vieras on tänä vuonna kuvanveistäjä Terje Ojaver (s. 1955), joka valmistui Viron taideakatemiasta vuonna 1985.  

Ojaver on monipuolinen tekijä, jonka rekisteriin kuuluvat yhtälailla klassinen figuratiivinen veisto kuin täysin abstrakti ja toisinaan käsitteellinenkin ilmaisu. Hän on tehnyt myös harvakseltaan videoteoksia ja performansseja. 

Ojaver on nyt parinkymmenen vuoden jälkeen palannut pieniin pronssiveistoksiin. Ortonilla ensimmäistä kertaa julkisuudessa nähtävä pienoisveistosten sarja Strippiklubi I–X (2015) jatkaa johdonmukaisesti Ojaverin naista, naisuutta, naistaiteilijuutta, naisen elämää käsittelevää tematiikkaa, jota hän valottaa monista näkökulmista, usein myös huumorin keinoin. 

Taiteilijat operoivat usein totutuilla merkityksillä ladatuilla motiiveilla, kuten vaikkapa ruukku, rasia, sydän, käärme, hevonen jne. Ojaver on valinnut odottamattoman esineen: tarjottimen. Hän yhdistää tarjottimen, alastoman naisvartalon ja tankotanssin. Hän tuo esiin sitä, miten nainen on tarjolla, miten naisen avulla tarjoillaan erilaisia asioita ja miten naisen tehtävä on usein tarjoilla. Ojaverin tarjottimet ovat tarjottimen kappaleita. sirpaleina, mutta emme tiedä, tuovatko ne onnea. Sarja kuitenkin jatkuu, sillä nyt naiset ovat vasta nuoria – Ojaver haluaa tuoda esiin myös 60-vuotiaita, 70-vuotiaita, 100-vuotiaitakin, heidän kauneuttaan, heidän seksuaalisuuttaan. 

Mainittakoon vielä, että mallina käytetty tarjotin kertoo myös siitä, miten taiteilijan oivallus voi toimia hauskoja lisämerkityksiä tuottaen: mallina on Ortonin kahvilan oma tarjotin, jonka Ojaver vei viimevuotisella tutustumiskäynnillään mukanaan. Näinkin voi syntyä paikkasidonnaista taidetta. 

Toinen teos, video Sisyfoksen morsian (2009) on vanhempaa tuotantoa, mutta halusimme sen Suomeen esille, koska siinä on kaikki klassikon ainekset. Teoksellaan Ojaver on luonut Albert Camus’n ajatuksiin pohjautuvan feministisen tulkinnan antiikin Sisyfos-myytistä. Kivien kukkulan huipulle vierittämisen sijaan videon nainen pelaa morsiuspuvussaan jalkapalloa ylämäkeen – taustalla soi Serge Gainsbourgin ja Jane Birkinin ikiklassikko Je t’aime... moi non plus (1969). 

Sisyfoksen rangaistus on perinteisesti koettu äärimmäisen ankarana. Mikä olisikaan kauheampaa kuin tehdä turhaa työtä koko elämänsä? Mutta sitähän me tietyssä katsannossa juuri kaikki teemme. Camus päätyi siihen, että Sisyfos oli onnellinen. Päättymättömän tyhjän tekeminen on Camus’n mukaan hinta maailman rakastamisesta. 

Juuri absurdin taju onkin yksi Ojaverin vahvimmista puolista. Ojaver näyttää, että kyse ei ole vain miesten maailmasta. Antiikin sankarit ovat useimmiten miehiä, ja yleensä miehiä ovat nykyaikamme antisankaritkin. Nainenkin voi olla olla absurdin sankari, kuten Sisyfos. Nainenkin voi olla antisankari. Nainenkin voi lyödä päätään seinään ja silti tai juuri siksi rakastaa elämää ja maailmaa.

***

Keskiviikkona oli Viron lähetystössä Terjen toisen näyttelyn (6.8.–9.9.) avajaiset, jota jatkoimme porukalla menemällä vielä Rosa Liksomin (s. 1958) näyttelyn Contemporary Warriors (5.8.–6.9.) avajaisiin Galleria Brondassa. Eikä sielläkään päässyt Virosta eroon. Liksomia onnitteleva Ojaver tunnisti heti kuvan oikeassa laidassa näkyvän ryijyn alkuperältään virolaiseksi:

Palaan näyttelyyn vielä jatkossa.

***

Enkä kadullakaan päässyt vielä Virosta eroon. Joku virolainen irvileuka oli vieraillut Isolla Roballa:

***

Ja virolaisteema jatkui vielä eilenkin. En oikein päässyt osallistumaan Streetlevel-tapahtumaan (6.–8.8.), kun oli kirjoitushommia, mutta eilen satuin kuitenkin osumaan Ruttopuistoon, missä virolainen Billeneeve (s. 1975) esitti performanssinsa:

Efesoksen Artemis nykypäivässä? Intensiivinen joka tapauksessa.

PS. Tästä linkistä vielä Je t'aime... 

Virossa 163 & Näyttelykuvia 992 & 993 & Julkista taidetta 80: Helsingin 1. Terje Ojaver -viikot käynnistyivät

Viime perjantaina palasin Virosta, missä vietin melkein koko heinäkuun. Lauantaina olin Pihlajasaaressa Punavuoren punavuoren jokavuotisissa onkikilpailussa, mistä nappasin kolmannen sijan, ja sunnuntaina alkoi paluu työelämään. Ripustimme Galleria Ortoniin Laulasmaalla asuvan kuvanveistäjä Terje Ojaverin (s. 1955) näyttelyn (3.–28.8.).
Terje on palnnut parinkymmenen vuoden jälkeen pienten pronssiveistosten pariin tuoreessa sarjassaan Strippiklubi (2015):

Lisäksi mukana on vanhempi video Sisyfoksen morsian (2009), jossa Terje pelaa ylärinteeseen surkuhupaisaa jalkapalloa morsiuspuku päällään:

Palaan aiheeseen tarkemman gallerian verkkosivuille tehtävän taiteilijaesittelyn muodossa, kunhan nämä Terje Ojaver -viikkojen humut vähän laantuvat – huomenna varmaankin. Humua nimittäin piisaa, sillä eilen kävimme Viron lähetystössä ripustamassa Terjen toista samanaikaista näyttelyä (6.8.–9.9.) – avajaiset ovat tänään:

Mukana on myös toisessa salissa aika hurjaa fantasiaa tekevä taidemaalari Einar Vene (s. 1952).

Einar Vene, Me rakastamme Viroa, 2014.

Olin jo Virossa ollessani henkisesti valmentautunut näihin juhlaviikkoihin. 22.7. kävin nimittäin Karepan rantakylässä Richrad Sagritsa Muuseumissa, jonka pihalle on muotoutunut 2010-luvulla hieno veistospuisto. Ensimmäisenä sinne pystytettiin Terjen Molbert (2011):

Molbert on viron sana maalaustelineelle. Oli siellä Terjen puolisonkin, Jüri Ojaverin (s. 1955) tuore veistos, Itsensäkatsomisen kappeli (2015) – ja Munchin kuuhan sieltä luuraa:

20.7. kävin Ülemisten kauppakeskuksessa ostamassa itselleni alennusmyynnistä Eccon sandaalit. Eikä sielläkään pääse karkuun Terje Ojaveriä. Aulassa on hänen iso teoksensa Taivaskivet (2015):

Ja tuli vielä 23.7. käytyä Sauessa valimolla, missä Terje valatti Strippiklubi-sarjaansa. Työt valmistuivat siis aivan viime hetkellä ennen näyttelyä.