Jukaistua 789 & Näyttelykuvia 1043: Lumouksen alueelle

Terveisiä edelleen Saarenmaalta, missä yritän kirjoitan kirjoittaa kirjaa. Toissa viikonloppuna piipahdin kuitenkin Suomessa ripustamassa ja avaamassa Eemil Karilan (s. 1978) näyttelyä (5.–30.9.) Galleria Ortonissa sekä lukemassa radiokolumnin, joka tulee kohta perässä tänne.

Tässä Karilan esittely gallerian verkkosivuille:
(Blogger temppuilee, enkä saa fontteja säädettyä haluamallani tavalla)

Lumouksen alueelle

Berliinissä jo vuosia vaikuttanut kuvataiteilija Eemil Karila (s. 1978) on opiskellut sekä Viron että Suomen kuvataideakatemiassa ja on ollut lukukauden myös Caracasissa, Venezuelassa.   

Eemil ripustamassa.

Karila on tehnyt työtään monen median parissa. Galleria Ortoniin hän toi tuoreita maalauksiaan, jotka ovat osin saaneet innoituksensa Albrecht Dürerin (1471–1528) teosten teemoista ja pienistä taiteilijaa kiinnostaneista yksityiskohdista, osin vedenalaisen maailman oudosta lumovoimasta.

Karila ei luonnostele vaan maalaa intuitiivisesti ja seuraa maalauksen itsensä viitoittamaa tietä. Lopputulos saattaa olla hänelle itselleenkin yllätys. 

Varhaisempaa taidehistoriaa kommentoiva maalaustaide on varsin suosittu menetelmä, mutta Karila lähtee varioimaan sitä myös toisenlaisiin syvyyksiin, joilla on ikiaikainen mytologinen tausta. Vedenalaisen maailman symboliikka on yksi tällainen ihmisenä olemisen perusasioihin kytkeytyvä ammennettavissa oleva lähde. Vedenalainen maailma on usein peilikuva reaalisesta maailmastamme, siihen liittyvissä myyteissä sitä kansoittavat ihmisen kaltaiset olennot, erilaiset haltijat ja vetehiset ja myös monenlaiset muodonmuutokset, kuten esimerkiksi merenneidot (nereidit), jotka ovat tunnettuja eri kulttuureissa kautta koko maailman.

All we can hope is a beautiful end, 2016, öljy kankaalle.

Vedenalainen maailma muistuttaa myös jollain tavoin unen maailmaa ja sen tapahtumat unen logiikkaa. Tai ehkäpä pitäisi pikemminkin puhua unen ja valveen välisestä rajatilasta, jossa uni vie jo mukanaan mutta jossa tietoisuudella on vielä oma roolinsa. Kyse on ns. hypnagogisesta tilasta, joka poikkeaa unesta siinä, että kosketus on todellisuuteen on vielä säilynyt. Ranskalainen filosofi ja kirjailija Maurice Blanchot (1907–2003) on kuvannut tätä tilaa: ”Kuvan nimissä puhuva asia vuoroin puhuu vielä maailmasta, vuoroin johtaa meidät lumouksen määrittämättömälle alueelle.” (Kirjallinen avaruus, ai-ai 2003) 

Bildnis eines Mannes, 2016, öljy kankaalle.

On kuin Karilan maalaukset kertoisivat juuri tästä siirtymävaiheesta: sinänsä neutraalin tai historiallisesti aikaansa ja paikkaansa asettuvan kuva-aiheen päälle alkaa liukua unenomainen lumous, jossa kaikki on mahdollista.
Taiteilija tietää, mitä tekee mutta toisaalta ei olekaan siitä enää niin varma. Tähän välitilaan ja epävarmuuteen katsojankin on lumoavaa solahtaa.

Julkaistua 788 & Virossa 185 & Näyttelykuvia 1042: Piilottamisesta ja näyttämisestä

Tämä oli aivan unohtua. Galleria Ortonissa on perinteisesti elokuussa virolainen vieras. Nyt vuorossa on tallinnalaisen kuvanveistäjän Tiiu Kirsipuun (s. 1957) näyttely Piilotettu hurmaa (8.8.–2.9.). Huomenna vielä ehditte. 

Ortonin luottoripustaja Olavi Pajulahti (s. 1944) ja Tiiu Kirsipuu mittailemassa ruuvin paikkaa.

Sunnuntaina ripustamme sitten Berliinissä nykyään vaikuttavan Eemil Karilan (s. 1978) näyttelyä, jonka avajaisiin ensi maanantaina olette kaikki klo 17.00 tervetulleita.
Tässä gallerian verkkosivuille kirjoittamani Kirsipuun näyttelyn esittely:

Piilottamisesta ja näyttämisestä

Galleria Ortonin vuoden 2016 virolainen vieras, tallinnalainen kuvanveistäjä Tiiu Kirsipuu (s. 1957) on valmistunut Viron taideakatemiasta vuonna 1983 ja toiminut sittemmin opettajana samassa oppilaitoksessa. Nykyään hän opettaa Tallinnan yliopistossa.

Kirsipuu on Suomessa tuttu tekijä jo vuosien takaa: monipuolinen veistäjä on veistänyt jopa lunta ja jäätä – hän oli mukana jo vuonna 1988 Savonlinnan kansainvälisen lumiveistokilpailun voittajajoukkueessa. Pellossa hän oli vuonna 1999 puolestaan voittamassa jääveistoskilpailua. 

Kirsipuu on myös mestari hieman vakavammassa veistotaiteessa – usein materiaalinaan pronssi. Tunnetuin hänen monista julkisista veistoksistaan on varmaankin Kahden Wilden veistos (1999) Tartossa. Viron valtio lahjoitti kopion tästä Eduard Vildeä ja Oscar Wildea kuvaavasta veistoksesta myöhemmin vuonna 2004 myös Irlantiin, Galwayn kaupunkiin. 

 

Tuoreita pronssiveistoksia on tarjolla myös Kirsipuun Galleria Ortonin näyttelyssä. Teossarja Piilotettu hurmaa (2016) koostuu kuudesta henkarista roikkuvasta naisten vaatteesta, jonka läpi pilkottaa rinta – tai jopa kuusi rintaa erektiivisine nänneineen. Teosten tunnelma on moninainen: niitä voi tarkastella hieman surreaalisina objekteina tai sitten vaikka nykyisistä taideteorioista tunnetun ”miehisen katseen” kritiikkinä ja dekonstruktiona. Eikä sovi myöskään unohtaa sitä, että Kirsipuun teoksissa on usein mukana myös huumoria – eikä mitään vitsejä vaan esimerkiksi moniselitteisesti piilotettua lempeää ironiaa. 

Kirsipuun veistosten herättämien historiallisten ajatusten kirjo on laaja. Ainakin minulle heräsi mielleyhtymiä yhtälailla Efesoksen Artemikseen, antiikin monirintaiseen hedelmällisyyden jumalaan, kuin nykyaikaiseen märkä T-paita -kilpailuihin. Osin epäluonnolliset figuurit herättivät myös outoa torjuntaa, millä lienee jotain sukua taideteoriasta tuttuun abjektin käsitteeseen. Kyse on oudosta inhosta tai kuvotuksesta, jota katsoja tuntee minuuden ja toiseuden rajapinnalla. 

Ehdotan silti, että hedelmällisin tapa lähestyä Kirsipuun teoksia on tarkastella niitä kuvanveistäjälle tyypillisen katseen ilmentyminä. Veistäjä ei näe pelkästään silkkaan havaintoon perustuvia muotoja vaan myös kuvittelee peitetyn takana olevia muotoja. Hän näyttää ja piilottaa taas jotain muuta.

Taide onkin usein piilottamisen ja näyttämisen leikkiä, jossa pelkkä näköhavainto ja kuvaaminen eivät ole ainoita oleellisia seikkoja. Havainto sekoittuu mielikuvitukseen ja historiaan. 

***

Tässä vielä Galwayssa viime vuonna kuvaamani Kaksi Wildeä. Siinä minä pidin röökitauon äijien välissä penkillä:

Julkaistua 461: Maailmalle Berliinin kautta?

Viime viikolla ilmestyneessä Taiteessa (5/13) ilmestyi myös pikkuruinen katsaukseni Berliinin suomalaisgallerioihin. Vietin siellä viikon syyskuussa.

Eräs taiteilija ehti jo ihmetellä, että missä kärki, että olipas kritiikitön listaus. Niinpä olikin. Enkä muuhun pyrkinytkään. Ajattelin nimittäin, että kun Berliinissä tuntuu olevan aika voimakas imu ja kun se on aika lähelläkin ja vielä edullinen tavalliselle ihmiselle, niin tarjoan taidematkaajalle keskitetyn infon sen suomalaismenosta, jos vaikka joku haluaisi käydä bongailemassa. Tässä se: 

Maailmalle Berliinin kautta?

Suomalaistaiteilijan haaveillessa maailmanvalloituksesta on Berliini – ennestäänkin jo yksi taidepääkaupungeista – käynyt yhä varteenotettavammaksi vaihtoehdoksi. Kaupunkiin on 2010-luvulla perustettu useita suomalaisvetoisia gallerioita.

On toki mainittava, että ei maailmanvalloitus ole Berliinin kautta kovinkaan helppoa. Kaupunki on taidetta täynnä: mahtimuseoiden lisäksi tuhannet taiteilijat ja sadat galleriat kilpailevat huomiosta – ja myynnitkin tuntuvat tapahtuvan Saksassa lähinnä muissa kaupungeissa.  

Johonkin oleelliseen Berliinissä on kuitenkin helppo päästä kiinni: verkostoituminen on tässä avoimessa ja keskustelevassa kaupungissa helppoa, ja taide-elämää leimaa ainakin ruohonjuuritasolla kollegiaalinen henki.

 

Jari Haanperä oman duuninsa kanssa.

Vuodesta 2010 toiminut Suomesta Galleria alkaa olla Berliinin suomalaisen taide-elämän aatelia – sekä myös avantgardea. Sitä vetää mediataiteilija, ohjaaja ja valo- sekä äänitaiteilija Jari Haanperä yhdessä tuottajana toimineen puolisonsa Mirka Flanderin kanssa. Aiemmin Potsdamser Strassella sijainnut galleria on ehtinyt jo muuttaakin: se joutui siirtymään alkuperäisen kadun poikkikadulle – alueelle, jossa ollaan jo huorien ja sutenöörien valtakunnassa. Ja rosoinen on ollut Suomestan ohjelmakin: se on tarjonnut berliiniläisyleisölle toisinaan varsin kokeellista suomalaistaidetta – osa tekijöistä ei Suomessakaan ole kovin tuttuja mainstream-taidekentällä.  
Suomesta tekee yhteistyötä samassa talossa sijaitsevan Freies Museum Berlinin (www.freies-museum.com) kanssa, ja he ovat juuri avanneet talossa sijainneen vanhan kahvilan tiloihin uuden yhteisen projektitilan.

Tarjolla on näyttelytilan lisäksi myös residenssi. 

Suomesta Galleria 

Bülowstrasse 90 (Schöneberg) 

ti–la 13–18 

www.suomestagalleria.net

Galerie Toolbox.

Galerie Toolbox edustaa Suomessakin viime vuosina taidekenttää voimakkaasti muuttanutta taiteilijavetoista galleriatoimintaa. Seitsemän taiteilijaa – Maija Helasvuo, Minna Jatkola, Mika Karhu, Jukka Lehtinen, Niina Räty, Juha Sääski ja Jan Kenneth Weckman – löi hynttyynsä yhteen ja perusti syksyllä 2012 Berliiniin oman galleriansa. Vaikka kyseessä onkin epäilemättä seitsemän taiteilijan muodostaman ryhmän oma maailmanvalloitusyritys, on galleria sanojensa mukaan myös ohjelmallinen: se käsittelee ”sosiaalisia kysymyksiä visuaalisen taiteen keinoin”. Esimerkiksi avajaisnäyttelyssä käsiteltiin ”muuttuvaa Eurooppaa ja sen sosiaalisia ongelmia: eristäytymistä, vieraantumista, yksinäisyyttä ja välinpitämättömyyttä”. Suoraan katu-uskottavuuteen ei Toolbox ainakaan vielä kykene sijaitessaan melko hiljaisen ja porvarillisen pikkukadun lintukodossa.  

Tarjolla on näyttelytilan lisäksi myös residenssi. 

Galerie Toolbox 

Novalisstrasse 7 (Mitte) 

ti–la 12–18 

www.galerietoolbox.com

Viime vuoden heinäkuussa toimintansa aloitti Galerie Pleiku, jota vetää Lahden taideinstituutista vuonna 2008 valmistunut taiteilija Jukka Hyytiäinen. Itä-Berliinin keskiössä, trendikkäissä maisemissa toimiva galleria ilmoittaa esittävänsä ”korkealaatuista ja tuoretta nykytaidetta sen kaikissa muodoissa”. Ihan cutting edge ei linja ole kuitenkaan ollut, kun tarkastelee kolmeakymmentä jo pidettyä näyttelyä. Mutta odotellaan. 

Tarjolla on näyttelytilan lisäksi myös residenssi. 

Galerie Pleiku 

Eugen-Schöönhaar-Strasse 6A (Prenzlauer Berg) 

ti–la 14–19 

www.galeriepleiku.com

Eemil Karila ja Musterzimmer.

Huhtikuussa 2012 aloitti toimintansa Eemil Karilan vetämä Musterzimmer, joka on normaalin gallerian sijaan pikemminkin shworoom-tyyppinen ratkaisu. Galleria on Karilan työhuoneen etutilassa, joten pelkkä koputus ikkunaan saattaa avata gallerian. 

Näyttelyissä on nähty sekä berliiniläisen varsin kansainvälisen taiteilijayhteisön edustajia että myös runsaasti suomalaisia. Linja on ollut vakuuttava. 

Musterzimmer 

Crellestrasse 44 (Schöneberg) 

avoinna sopimuksen mukaan 

www.musterzimmer.net

   
Ja on Berliinissä jopa yksi suomalaisgalleria, jonka ei tarvitse pohtia epätoivoisesti sitä, mistä seuraavan kuun vuokra raavitaan. Varakas taiteenkeräilijä ja Ensto Oy:n puheenjohtaja Timo Miettinen on pitänyt omaa galleriaansa Salon Dahlmania pommituksista säilyneessä loisteliaassa arvotalossa Charlottenburgissa. Pyrkimys on vähän etabloituneempaan nykytaiteeseen – esimerkiksi tuorein näyttelyn pitäjä on Marina Abramovićin vanha kumppani Ulay. Esillä on kuitenkin ollut myös suomalaistaidetta. 

Tarjolla on myös studioasunto – mutta ei kenenkään normaalitaiteilijan kannata Berliinissä maksaa kuukaudesta 800 ja loppusiivouksesta 100 euroa. Tavallinen heebo asuu sillä Berliinissä helposti kolme kuukautta. 

Salon Dahlman 

Marburger Strasse 3 (Charlottenburg) 

pe 12–18, la 10–18 

www.marburger3.de

 

Timothy Personsin luotsaama Helsinki School on sekin pitänyt pysyvää kotipaikkaa Berliinissä jo vuodesta 2003.  

Gallery Taik 

Lindenstrasse 34 (Kreutzberg) 

ti-la 11–18 

www.helsinkischool.fi 

Kari Kenetti työnsä ääressä.

Eikä entinen helsinkiläisgalleristi Kari Kenettikään ole kokonaan unohtanut kuvataidetta. Hänen jo vuodesta 2008 toiminut designpuotinsa Kippis Designin seinillä on koko ajan tarjolla suomalaisia maalauksia, jotka ovat käyneet myös kaupaksi – tosin lähinnä expatriaateille. Mutta mitäs vikaa heidän taideharrastuksessaan sitten olisi?  

Kippis Design 

Torstrasse 147 (Mitte) 

ma–pe 11–18, la 11–16 

www.kippis-design.de

Ja kaduilla voi sitten yrittää bongata Janne Räisäsen, Robert Lucanderin, Antti Pussisen, Jussi Nivan, Mimosa Palen, Marianna Uutisen, Jukka Korkeilan, Niina Lehtonen Braunin… ja ketä kaikkia niitä nyt onkaan. Berliini alkaa nimittäin olla yksi Suomen suurimmista taidekaupungeista.

Näyttelykuvia 849: Berliinin suomalaisia etsimässä

Viime perjantaina etsiin käsiini Kari Kenetin – yhden Helsingin vanhoista huippugalleristeista, joka on vuodesta 2008 pitänyt Torstrassella suomalaiseen muotoiluun keskittynyttä liikettä Kippis Design. Mukana on niin vanhoja kappaleita kuin uustuotantoakin – unohtamatta salmiakkia ja hernekeittoa. Tyytyväisen tuntuinen isäntä kertoili Berliinin elämästä:

Eikä Kenetti ole kuvataidettakaan kokonaan unohtanut: liikkeessä on myös vaihtuvasti esillä suomalaista nykytaidetta, ja on se kuulemma kaupaksikin ehtinyt käydä:

***

Kuvataiteilija Eemil Karila (s. 1978) on hänkin jo asunut muutaman vuoden Berliinissä. Karila pitää työhuoneensa yhteydessä Crellestrassella galleriaa nimeltä Musterzimmer, ja perjantai sattui olemaan avajaispäivä. Esillä oli Scott Weinerin (s. 1965) maalauksia (14.9.–5.10) useammalta vuodelta:

 Eemil Karila ja Scott Weiner.

Helsingissä Galleria Huudossakin vuonna 2006 nähty Weiner on chicagolaissyntyinen mutta Berliinissä jo viitisentoista vuotta vaikuttanut maalari. Hänen taustansa on abstraktissa maalauksessa, ja niinpä hänen näennäisesti figuratiivissa töissään  toistuu samoja abstrakteja elementtejä:

Sympaattinen näyttely.

Ja Berliinissä kun ollaan, voi suomalaistaiteilijoihin törmätä vähän väliä. Musterzimmerin ovea vartioi tässä Berliinissä nykyään työskentelevä Janne Räisänen (s. 1971), joka oli auttanut kaveriaan ripustuksessa:

***

Silkkaa taidettahan ei elämä voi olla. Tuli esimerkiksi Crellestrasselle valuessa käytyä Neuköllnin Turkkilaisella torilla, joka ainakin minulle sai veden kielelle:

Näyttelykuvia 144 & Virossa 23: Kummallinen nykytaiteen museo

Merenrannassa olevan Linnahallin vieressä on jo muutaman vuoden ollut outo ja anarkistisen näköinen nykytaiteen museo, Eesti Kaasaegse Kunsti Muuseum (Põhja puiestee 35). Olen aina sen nähtyäni päättänyt pikaisesti mennä selvittämään sen luonnetta, mutta jostain kumman syystä en ole koskaan ehtinyt.

Nyt lauantaina 26.6. vihdoin sitten sinne sain mentyä. Ja varsin villi paikka tuntui olevan, niin kuin olin ajatellutkin. Sattumalta yksi paikan puuhamiehistä, kuvataiteilija ja kuraattori Marco Laimre (s. 1968) oli paikalla remontoimassa huonokuntoisen rakennuksen kattoa, ja hän kertoi paikan historiasta ja sen puolilaillisesta luonteesta:

Ja eiköhän museossa parhaillaan ollut näyttely ollut suomalainen, käsitteellinen museo sekin itsessään: nykyään Berliinissä vaikuttavan Eemil Karilan (s. 1978) Eemil Karila Kunstimuuseum 18.6.–18.7.), jossa oli useita Karilan videoita, joitain julisteita joulupukkimuseossa ja yksi installoitu huone kertomassa Karilan opiskelumenneisyydestä Tallinnassa. Hän on nimittäin valmistunut Tallinnan taideakatemiasta vuonna 2002. 

Karilan poliittissävyiset teokset sekoittavat tehokkaasti henkilökohtaista ja yhteiskunnallista – ja myös taiteessa niin vaikeaa huumoria. Karilan omin sanoin: "In their small ideological factories, artists are the laboratory and lab rats for their visionary research. Therefore, every work in this exhibition is an artist’s self-portrait. Hopefully, it is not narcissism, but pragmatism. In order to understand society, an individual must first understand his or her own role and place in it. Without understanding this, he or she will be the plaything of others until death and even thereafter."

Hieno näyttely ja vaikuttava paikka, jossa käymistä suosittelen kaikille nykytaiteen ystäville. Museo on avoinna ke–su 13–19. Talvisin paikka on ainakin toistaiseksi kiinni, koska rakennus ei ainakaan vielä ole ympärivuotisessa kunnossa. 

Eemil Karila, Tom of Lapland, video, 2010. Katso tästä myös teaser Youtubesta.