Julkaistua 303 & 304 & Virossa 66: Menneen maailman charmi ikuistettiin pronssiin & Tallinna on aina taidematkan väärti

Eilisessä – jolloin olin taas Tallinnasa – Kauppalehdessä ilmestyi edellisen Tallinnan-matkani hedelmiä, juttuni Dora Gordinen (1895?–1991) näyttelystä sekä pieni kainalojuttu Tallinnan taideskenestä ensi kesänä.

Menneen maailman charmi ikuistettiin pronssiin 

Kosmopoliitin taiteilijan art deco -veistokset kertovat maailmansotien välisen yläluokan elämästä. 

Matkaillessa tulee usein harrastettua kaikkein ilmeisintä: käydään katsomassa kuuluisimmat ja tärkeimmäksi koetut kohteet ja ns. meganäyttelyt. Toisinaan kannattaa etsiä jotain muutakin.

Yksi Tallinnan hiljaisimmista museoista on varmaankin Toompean mäen kupeessa sijaitseva Adamson-Ericin museo. Museo on omistettu taidemaalarina ja designerina tunnetulle Adamson-Ericille (1902–1968), joka on oli esimerkiksi nahan ja keramiikan virtuoosimaisena käsittelijä.

Adamson-Ericin museossa on myös aina vaihtuvia näyttelyitä. Tuorein vieras on nuoruutensa Virossa viettänyt Dora Gordine (1895?–1991), Latvian Liepajassa syntynyt juutalaistaustainen ja sittemmin brittiläistynyt kuvanveistäjä. 

Gordinen elämäntarinassa olisi aineksia huikeaankin elokuvaan. Hänen alkuvaiheistaan tiedetään hyvin vähän, eikä hän itse ollut koskaan avuksi tämän mysteerin ratkaisemisessa. Hän ajautui Tallinasta Pariisiin joskus 1920-luvulla jatkamaan opiskelujaan, ja sen jälkeen hän elikin kosmopoliittista elämää Pariisin, Lontoon ja itämaiden välillä, mikä näkyy myös hänen veistotaiteessaan. Hän muun muassa vietti ensimmäisen miehensä kanssa viisi vuota Malesiassa.

Gordine avioitui vuonna 1936 uudestaan, nyt yläluokkaisen Gilbert Haren kanssa. Varakas ja aatelinen mies varmisti Gordinen mahdollisuudet keskittyä omaan luomistyöhönsä, jonka kukkasia oli myös pariskunnan ateljeetalo Dorich House Kingstonissa, Lontoon lähistöllä. Gordine suunnitteli talosta hulppean itämaisia vaikutteita sisältäneen kokonaistaideteoksen, joka toimii nykyään Kingstonin yliopiston ylläpitämänä kotimuseona. 

 

Gordine oli aikoinaan 1920–1930-luvuilla menestynyt ja ympäri Eurooppaa tunnustusta saanut klassinen pronssiveistäjä, jolla oli vakiosuhde maineikkaaseen Leicester Galleriesiin. Nykyään hänet on kuitenkin unohdettu, enkä minäkään, niin taideammattilainen kuin olenkin, ollut koskaan edes kuullut hänestä. Oli kuitenkin virkistävää saada tutustua uuteen elämäntarinaan ja hienostuneisiin art deco -vaikutteisiin veistoksiin, jotka kertoivat omaa tarinaansa menneestä maailmasta.

Tallinna on aina taidematkan väärti

Tallinnan taide-elämä on nykyään varsin vilkasta. Lippulaiva Kumussa on tarjolla useita vaihtuvia näyttelyitä, terävästä nykytaiteesta vanhoihin klassikoihin. Nytkin siellä voi tutustua monipuolisesti venäläiseen taiteeseen balttilaisista kokoelmista (12.8. saakka) ja virolaisen graafikon Jüri Kaarman (1950–2011) tuotantoon (21.10. saakka). Nerokkaan avantgardistin Tõnis Vintin (s. 1942) näyttely (18.5.–9.9.) tulee epäilemättä olemaan yksi Tallinnan taidevuoden kohokohdista.

Kumu toissapäivänä.

 

Tallinnan Taidehalli (Vabaduse väljak 6) esittelee puolestaan tiukasti nykytaidetta. Tuoreimmassa yhteisnäyttelyssä, Tallinnan taideakatemian kuvanveiston professorin Kirke Kangron kuratoimassa Eksootika-näyttelyssä (3.6. saakka) on myös suomalaista väriä Seppo Renvallin ja Anssi Kasitonnin videoina.

Tallinnan Taidehalli (Kunstihoone) toissavuonna.

Ja jos ei vieläkään riitä, voi Taidehallin korttelissa saman tien vierailla kolmessa nykytaidegalleriassa. Taidehalli hallinnoi kahta: Kunstihoone galerii (Vabaduse väljak 6) ja Linnagalerii (Harju 13), Viron taiteilijaliitto yhtä: Vabaduse galerii (Vabaduse väljak 6).

Sitten voi vielä juoda kahvit Taidehallin KuKu Kohvikin terassilla ja toivoa näkevänsä siellä usein päivystäviä vanhempia taiteilijoita, esimerkiksi Leonhard Lapinin.

Näyttelykuvia 669 & 670 & Virossa 64 & Katutaidetta 66 & Julkista taidetta 56: Piipahdus Tallinnassa

Toissalauantaina piipahdin päiväseltään Tallinnassa – lähinnä katsomassa Tallinnassa nuoruutensa viettäneen Dora Gordinen (1895?–1991) näyttelyn (14.4.–5.8.) Adamson-Ericin museossa:

Gordine oli henkilöhistorialtaan varsin kiinnostava Liepajan juutalainen, joka ajelehti Tallinnan kautta Pariisiin ja Lontooseen päätyäkseen rikkaisiin naimisiin. Hän seikkaili myös paljon Kaukoidässä. 

Hän on sellainen art deco -henkinen klassinen veistäjä, jolla ei tälle ajalle niin paljoa sanottavaa ole, mutta jotain varsin viehättävää näyttelyssä oli. Palaan asiaan, kun Kauppalehteen kirjoittamani juttu ilmestyy.

Naisen pää, 1930–32 (omakuva).

Itse asiassa huomasin, että tällainen taidematkakokemus on henkisesti varsin terveellistä. Ei aina tarvitse juosta sen perässä, mikä koetaan ylen merkittäväksi ja juuri nyt tärkeäksi. Näin sitä saa taisteltua taidediskurssin kapeuttavuutta vastaan.

***

Tallinnan Taidehallissa oli tarjolla Tallinnan Taideakatemian uuden kuvanveiston professorin Kirke Kangron (s. 1975) kuratoima Eksootika (22.4.–3.6.).

Marko Mäetamm (s. 1965), Walking in My Hunting Ground, 2012.

Tässä oli siis vähän toisenlaista eksotiikkaa kuin Gordinella, ironiaa ja tietoisuutta. Mukana oli videoillaan myös kaksi suomalaista, Anssi Kasitonni (s. 1978) ja Seppo Renvall (s. 1963). Monipuolinen näyttely, mutta ehkä kokonaisuudessaan vähän itsetietoinen ja viileä.

*** 

Tallinnan Taideakatemiahan on purettu, ja tyhjä tontti odottelee kallista suunnitelmaa, jonka toteuttamiseen ei ole varoja. Rakennustyömaan aitaahan saa kuitenkin koristaa:

Ja kävelin minä muuallakin kaupungilla:

Ja tähän kohtaan vähän visuaalista lukutaitoa. FSM on yhtä kuin Flying Spaghetti Monster, yksi Pastafarianismin jumaluuksista.

Ja sitten laivaan ja takaisin. Matkustajasataman A-terminaalinen seinään on montteerattu tällainen:

Kyseessä on Aime Kuulbusch-Mölderin (s. 1942) pronssinen Kekkosen muistolaatta, joka paljastettiin viime vuonna. Kekkonenhan on Virossa varsin suuri sankari, jonka avulla tämä lauttaliikennekin aikoinaan avattiin.

Mutta jos aivan rehellisiä ollaan, paljon kotoisampi olo minulle tuli tästä miehestä:

Ja tässähän kyseessä on Steve Webb, joka on jo vuosia soittanut Eckerö Linen Nordlandian pubissa kitaraa ja laulanut. Väitän, että risteilylaivoilla ei tätä parempaa rockkitaristia juurikaan kuulla. 

Kuunnelkaapa tästä linkistä miestä työnsä ääressä – Still Got The Blues (Gary Moorea).
No hitto, tästä vielä Hendrixin Purple Haze.

Virossa 44 & Julkista taidetta 32 & Arkkitehtuuria 21: Päiväseltään taas Tallinnassa (ja Laulasmaalla)

Kiirettä pitää. Palaan silti vielä viime viikkoon. Torstaina olin Mäntän kuvataideviikkojen asioissa taas Tallinnassa tapaamassa paria taiteilijaa. Käytän konttorinani yleensä Tallinnan Taidehallin alakerrassa olevaa KuKu Kohvikia, niin nytkin. Siellä nimittäin tapaa yleensä kiinnostavaa tallinnalaista kulttuuriväkeä ja sen kolme baarimikkonaista ovat aivan fantastisia tyyppejä – valitettavasti yksi heistä on tulossa Kainuusen miehelään. Tapasinkin heti runoilija Jürgen Roosten (vasemmalta) sekä kuvataiteilijat Leonhard Lapinin (s. 1947) ja Jaan Toomikin (s. 1961):

Lapin ja Toomik ovat tulossa Mänttään, mutta varsinaiset treffit minulla oli Mai Söötin (s. 1983) kanssa. Hän tekee Mänttään avajaisperformanssin. Ja hän olikin muuten varsin sympaattinen nuori nainen, joten turhaan minä jännitin hänen tapaamistaan.

Mai Sööt performanssissaan Ecstasy viime vuonna.

Toiset treffit minulla oli kuvanveistäjä Jüri Ojaverin (s. 1955) kanssa. Ennen kuin hän saapui, ehdin vähän katsella Taidehallin ympäristöä. Leo Lapinin edellisestä näyttelystä oli jäänyt Taidehallin pylvääseen lintu:

Pienen puiston reunaan oli ilmestynyt uusi julkinen teos. Puolalaiset olivat lahjoittaneet viime vuonna Tallinnan kaupungille Chopinin penkin. Kun painaa nappia, alkaa penkki soittaa jotain Chopinin pianobiisiä. Aikamoista kitschiä itse asiassa (eikä taiteilijasta ole tietenkään mitään tietoa):

Ihan KuKu Kohvikin edessä on yksi Tallinnan sympaattisimmista julkisista veistoksista, vaikka ei sitä edes mainita missään julkisten veistosten luettelossa. Kyseessä on alakerran KuKu Klubia – tallinnaistaiteilijoiden legendaarinen biletyspaikka – pitkään johtaneen mutta myös kuvanveistäjänä toimineen Erika Haggin (1922–2009) viehättävästä naisfiguurista, joka katselee kahvilan terassia päin:

Sitten tuli Ojaver, ja hän vei minut rämällä Volvollaan kolmen vartin matkan päähän meren rantaan Laulasmaalle, Tallinnasta luoteeseen. Matkalla veimme Tallinnan taideakatemian uuden – Ojaver jää kevään loputtua freelanceriksi – kuvanveiston professorin Kirke Kangron (s. 1975) vanhaan neuvostoaikaiseen monumenttiverstaaseen, joka on nykyään osin akatemian kuvanveisto-osaston käytössä:

Yksi Virossa retkeilemisen hienoista puolista on se, että vähän missä tahansa saattaa törmätä kiinostaviin ja aika erikoisiin arkkitehtuurikohteisiin. Ojaver haki vähän ruokaa ja olutta Keila-Joan lähikaupasta:

Ihmeteltyäni tätä outoa neuvostomodernistista rakennusta hän kertoi sen olevan 1980-luvulta ja Jüri Okasin (s. 1950) käsialaa (väritys on tosin myöhempää perua) – Okas on muuten myös tunnettu hienona käsitteellisenä kuvataiteilijana ja performanssien sekä filmien tekijänä.

Ojaverin kotona tehtiin haastettelu ja katsottiin teoksia sekä vähän hänen vaimonsa – kuvanveistäjä hänkin – Terje Ojaverin (s. 1955) puurtamista jonkun uuden veistoksen parissa.

Kuvanveistäjäpariskunta yhteisessä työhuoneessaan.  

Katselimme (!) myös Jürin tuunamaa vanhaa neukkuradiota, johon taiteilija oli lisännyt supistettujen aaltopituuksien lisäksi uuden (hän itse viitassaan oikean puolen suttuisessa kuvassa meren kuohuavien aaltojen kanssa):

Kun työt oli tehty, oli aikaa nauttia vähän olutta, karhunlaukkaa, ruisleipää, suolakurkkuja ja naapurin savustamaa siankylkeä:

Sitten reittitaksiin (marsruuttatakso eli tuttavallisemmin "marsa") ja Tallinnaan. Laivaan ehdin viisi minuuttia ennen h-hetkeä.

Etteikö tämä olisi hauskaa, monipuolista ja kiinnostavaa työtä!