Julkaistua 368 & Näyttelykuvia 752: Sielujen maisemat

Tiistaina kävin Ateneumin taidemuseossa tutustumassa näyttelyyn 52 sielua – Symbolismin maisema 1880–1910 (16.11.2012–17.2.2013). Ja sitten nopeasti kirjoittamaan keskiviikon Kauppalehteen pieni – se nykyään tyypillinen 1500 merkin – juttu: 

Sielujen maisemat

Tämä taitaa olla varsinainen Ateneumin vuosi. Heti Helene Schjerfbeckin jälkeen on tarjolla mestareita sali toisensa jälkeen.
Yhdessä Amsterdamin van Gogh -museon ja Skotlannin kansallisgallerian kanssa toteutettu symbolistisen maisemamaalauksen kansainvälinen esittely on ensimmäinen tässä mittaluokassa toteutettu katsaus. Mukana on 52 taiteilijaa, joita ei paljoa tarvitse esitellä: on van Gogh, Gauguin, Munch ja Kandinsky. Ja joukossa on suomalaisia, joita on hedelmällistä verrata kansainvälisiin sielunveljiin ja -siskoihin: Edelfelt, Gallen-Kallela, Simberg, Thesleff jne.

Hugo Simberg, Kevätilta jäänlähdön aikaan, 1897.

Näyttely on hienosti teemoitettu. Maisematyyppejä on monenlaisia: yömaisemaa, mytologisia raunioita, autioita kaupunkeja omituisine tunnelmineen ja maisemaa, joka liukuu luonnonhavainnosta kohti mystisen kokemuksen kuvaamista. Maalareista on usein tapana kliseisesti sanoa, että heidän maisemaksi miellettävät teoksensa ovat tunnistettavan maiseman sijaan sielunmaisemaa, mutta tämä näyttely näyttää tuon oudon transformaation varsin kouriintuntuvasti, suorastaan lumoavasti.
Taidetta ei koskaan kannata katsoa liian nopeasti, mutta erityisesti nyt ehdottaisin katsojia varaamaan kunnolla aikaa ja lukemaan myös salitekstit, sillä teosten symbolistinen kerroksellisuus on yhtä kiehtova alue kuin useiden mestarillisten maalaukselliset ulottuvuudet: valon, hämyn ja muiden elementtien virittämä assosiaatioiden tulva. 

***

Eipä tuossa taas paljoakaan ehtinyt sanomaan. Olisin voinut esimerkiksi ottaa vähän feinistisestikin kantaa. Mietiskelin nimittäin museolta tietokoneen äärelle palatessani muun muassa sitä, että olipa kuitenkin aika miehinen näyttely. Ellen Thesleff (1869–1954) oli ainoa naispuolinen taiteilija joukossa, ja hänkin vain lisäys tähän suomalaiseen ripustukseen. Onneksi kuulin, että kansainvälisen kuraattorin mukaan Thesleff on niin hyvä, että hänen olisi pitänyt olla mukana alusta lähtien. Ja niinhän hän on:

Ellen Thesleff, Koristeellinen maisema, 1910.

Joka tapauksessa oikein tavattoman hieno näyttely. Ja koska minun pitää nykyään antaa Kauppalehden keskiviikkokritiikkeihin vielä tähtiäkin, niin annoin niitä nyt maksimin: viisi.

Julkaistua 117: Miten taidetta pitää ja voi katsoa?

On taas kulunut liikaa aikaa edellisestä. Olen pahoillani viiveestä. Kiire on välillä kauhia ja sitten taas tulee väsy. Nyt en oikein tahdo pysyä ajan tasalla. Tässä kuitenkin toissapäivänä ilmestynyt Radio YLE1:n Kultakuumeen kolumnini:

Miten taidetta pitää ja voi katsoa?

Maailman suosituin ja tunnetuin hakukone Google on lanseerannut uuden taideprojektin (www.googleartproject.com), jonka avulla nettisurffailija kykenee tällä hetkellä tutustumaan 17 yhdysvaltalaiseen ja eurooppalaiseen taidemuseoon virtuaalisesti ja katselemaan joitain valittuja taideteoksia, kuten esimerkiksi Sandro Botticellin Venuksen syntymää, sentti sentiltä – kuin tutkisi maalausta suurennuslasilla.

Olin ensi alkuun aika viehättynyt moisesta projektista, mutta sitten aloin miettiä sitä, miten ihan oikeasti haluan taideteoksia katsoa. Luulenpa, että esimerkiksi maalaukselle on melko tarkkaan määriteltävissä optimaalinen katsomisetäisyys, jota toki pitää voida varioida, jotta pystyisi näkemään sekä metsän puilta että välillä puun metsästä. Kaikki tämä tapahtuu ihmiskehon välityksellä jotenkin ”luonnollisesti”. Ranskalainen filosofi Maurice Merleau-Ponty on ilmaissut tämän kauniisti: ”Kaikki periaatteessa mahdolliset liikkeeni tulevat merkityiksi jonnekin maisemassani, ne piirtyvät näkyvän kartalle.” Ja vielä ylevämmin hän jatkaa: ”Näkyvä maailma ja minun liikkeitteni projektioiden maailma ovat molemmat saman Olevan täysiä osia.”

Johonkin tällaiseen suhteeseen perustuu varmaan myös se, että taideteos voi ns. kolahtaa – siis tuottaa vaikeasti sanoin kuvattavan, ikimuistoisen ja voimakkaan taide-elämyksen. Jonkinlaisen kaiun tästä voi saavuttaa nähdessään saman kuvan kirjan sivuilla tai tietokoneen näytöllä, mutta en usko, että tietokoneen näytön väräjävä ja oudon kirkas kuva voi koskaan tuottaa yhtä voimakasta elämystä kuin se ”luonnossa” koettu voi olla.

Tiede ja tekniikka ovat aina vaikuttaneet taiteen tekemiseen ja vastaanottamiseen. Sekä mikroskooppi että kvanttifysiikka ovat varmasti vaikuttaneet siihen tapaan, jolla olevaista ja sen kuvaamista – siis myös taidetta – tutkailemme. Ja kyllä optiikan kehityksellä on epäilemättä ollut oma vaikutuksensa taiteen kehitykseen. Turhaanko minä siis tässä yritän asettua kehityksen jarruksi? Eiväthän esimerkiksi kubismi ja futurismi olisi voineet kehittyä ilman tällaisia yhteyksiä.

Olen oikeasti vähän hämillänikin ärtymisestäni. Eikö tällainen netin kautta tapahtuva maksuton virtuaalimuseovierailu ole demokraattista ja maailman kansoja yhdistävää puuhaa? En minäkään ole koskaan edes käynyt Yhdysvalloissa, ja nyt olen kuitenkin tiiraillut New Yorkin Modernin taiteen museon kokoelmissa olevaa Vincent van Goghin Tähtikirkasta yötä sekä kokonaisena että mielettömän tarkkana suurennoksena. Tosin siihen säätönappulan heiluttelemiseen ja kuvan tarkentumisen odottamiseen kyllästyi aika äkkiä, eikä sentti sentiltä etenevä maalaustekniikan tutkiminen ollut lopulta kovinkaan kiinnostavaa.

Tuli aika nopeasti vähän samanlainen olo kuin nykyään silloin tällöin television äärellä. On nimittäin olemassa yksi tietty uusi ohjelmatyyppi, jota en voi sietää ja jonka suosio tuntuu vain lisääntyvän. Kyseessä on ohjelma, jossa kerrotaan kuinka joku elokuva tai tv-sarja tehtiin.

Eihän taikurikaan kerro koskaan temppujensa saloja. Miksi ihmeessä minun täytyisi yrittää poistaa elokuvasta sen varsinainen mysteeri – sen omituinen totuusilluusio ja sen väliin aivan uskomaton lumovoima – näkemällä kuinka ohjaaja huutaa ohjeitaan ja kuinka näyttelijät ottavat kohtauksen uudestaan ja uudestaan ja kuinka epäonnistumista seuraa vihdoin onnistuminen?

Kyllä minulla on sitä paitsi edelleenkin tunne, että Tähtikirkas yö on minulta vielä näkemättä. Olen nähnyt sen kuvan jo varmaan 1970-luvulta lähtien useissa kymmenissä kirjoissa ja nyt olen tarkastellut sen paksua maalipintaa varsin läheltä tietokoneeni välityksellä.

Mutta mitä minä varsinaisesti pelkään? Olisiko kyse samasta ilmiöstä kuin eräässä toisessa harrastuksessani, raviurheilussa. Netin kautta tapahtuva totopelaaminen on vähentänyt raveissa käymistä runsaasti. Ymmärrän toki, että varsinainen jännitys syntyy tietyllä tavalla enemmän uhkapelin kuin urheilun kautta, mutta kyllä esimerkiksi Urheiluruudun kautta on vaikea ymmärtää sitä, kuinka lujaa ravihevonen ravaa, kuinka voimakas ja hurja eläin se on mennessään täyttä vauhtia. Ja kuinka herkkä ja arka se toisaalta on. Raveissa hevosta pääsee näkemään läheltä, usein myös tallialueella ennen ja jälkeen suorituksen. Oikean hevosen kanssa voi tuntea monenlaisia tuntemuksia, ihailua sen kauneutta kohtaan ja vähän pelkoakin sen isoa kokoa ja hirvittävää voimaa kohtaan. Sen kanssa täytyy miettiä, että kuinka lähelle sitä uskaltaa mennä.

Uhkakuva on tietenkin se, että jonain päivänä lauantain ravit suoritetaan tietokoneohjelmoidusti ja virtuaalihevosilla. Ja se kaikista kauhein uhkakuva on tietysti se, että jonain päivänä katsoja ei näe sellaisessa mitään outoa.