Näyttelyoppaana

Meinasi aivan unohtua alkuviikolta yksi hauska taidetetapahtuma. Tiistaina olin pitkästä aikaa taidenäyttelyssä opaskeikalla. Vein joukon Lasten ja nuorten puutarhayhdistyksen ylläpitämän Vihreän oksan Werstaan työpajalaisia Kiasmaan tutustumaan ARS 11 -näyttelyyn (15.4.–27.11.), johon omasta tutustumisestani olikin jo kulunut jo puoli vuotta – näin hidassyklistä siis nykymuseoelämä voi olla!

Suosittelen kaikelle taideväelle tällaisia kokemuksia. Nuorten kanssa on hauska tutkailla omiakin mielipiteitään. He ovat kiinnostuneita ja kriittisiä. Vähän yli tunnin retkikin päättyikin varsin kriitiisesti, kun eräs nuorista kysyi viattomasti:

– Mitäs uutta tässä nyt sitten oikein on?

Mietiskelin omia kulttuuriantropologian opintojani muinaisella 1980-luvulla ja silloisia kysymyksenasetteluita ja keskustelujamme ja tuolloista pitkää Sudaniin suuntautunutta matkaani ja jouduin vastaamaan:

– No, eipä oikeastaan mitään. 

PS. Mutta kyllä Pieter Hugon (s. 1976) valokuvat näyttivät edelleenkin varsin vaikuttavilta ja tuntuivat myös pysäyttävän nuoriakin:

 Pieter Hugo: David Akore, Agbogbloshie Market, Accra, Ghana 2010.

Julkaistua 162: ARS 11 suuntaa katseen Afrikkaan

Kirjoitin jo tuoreeltaan toukokuun puolivälissä Ilkkaan arvostelun ARS 11:sta, mutta se ilmestyi vasta viime viikolla (2.6.). Olin itse asiassa unohtanut jo koko jutun, ja oli aika hauska lukea omaa tekstiään melkein kuin uutena. Tässäpä tämä: 

ARS 11 suuntaa katseen Afrikkaan

Suomalaisista nykytaideinstituutioista mittavin, vuodesta 1961 toiminut ARS-näyttely, on ensimmäistä kertaa maantieteellisesti rajattu. Kohteena tässä järjestyksessään kahdeksannessa suurkatselmuksessa on Afrikka nykytaiteessa.

ARS-näyttelyt ovat kerta toisensa jälkeen olleet suurten kävijämäärien näyttelyitä, ja useimmiten niiden ympärille on myös rakentunut jonkinlaista kohua – on ollut pissasta tehtyjä veistoksia ja spermaa tehosekoittimissa.

Tämänkertainen ARS ei varmaankaan tule herättämään mitään erityisempää kohua, ja hyvä niin. Aihe on laaja ja vakava, ja olisi ehkä parempi, että mediakin keskittyisi kerrankin taiteen teemoihin.

Afrikan ajankohtaisuus

ARSin aihevalinta on monella tavoin ajankohtainen. Iso osa Afrikasta on merkittävästi kasvavaa talousaluetta, joka on viime vuosina suuntautunut enemmän Kiinaan kuin Eurooppaan, ja voi hyvinkin olla, että Euroopassa joudutaan vielä kosiskelemaan entistä orjaa. Tämä tarkoittaa myös vaatimusta paremmasta ymmärryksestä.

Afrikka on kuitenkin edelleen myös sotien ja kurjuuden näyttämö. Jopa hullujen diktaattorien perinne tuntuu jatkuvan. Kaikki nämä negatiiviset asiat ovat tuottaneet ”afropessimismiksi” nimitetyn ilmiön, joka on pitkään hallinnut puhetta Afrikasta. Vaaditaan satoja ja satoja taiteilijoita kertomaan, että on olemassa paljon muunkinlaisia tapoja puhua Afrikasta ja sen ihmisten arjesta. Jo pelkästään tästä syystä tällaiset monipuoliset näyttelyt lunastavat olemassaolonsa.

Pelko puhua

ARS11:n ympärille on rakennettu vähän turhankin arka tapa puhua Afrikasta. Korostetaan itsestäänselvyyksiä. Muun muassa sitä, että miljardin ihmisen ja 54 valtion mantereesta ei voi tehdä kattavaa taidekatselmusta. Ei kai herran tähden kukaan sellaista olisi odottanutkaan! Tai sitten ollaan häpeissään koloniaalisesta historiasta ja mietitään, että kenellä on oikeus puhua Afrikasta. Eiköhän tämänkin keskustelun olisi jo aika saada ihan uusia suuntia. Esimerkiksi kolonialismin psykopatologiaa käsitellyt Frantz Fanonin klassinen kirja Sorron yöstä ilmestyi suomeksi jo 40 vuotta sitten. 

 Pieter Hugo: David Akore, Agbogbloshie Market, Accra, Ghana 2010.

Valokuvan voimaa

Onneksi itse näyttelyn taide ei ole asettunut vanhoihin poteroihin, vaan esittelee afrikkalaista nykytaidetta – tai myös Afrikan asemaa muiden maanosien taiteessa – monin tavoin ja hyvinkin raikkaasti.

Kuraattorit ovat tehneet hyvää työtä ja etsineet myös uusia nimiä, niin että läheskään kaikki taiteilijat eivät ole kulkeutuneet ARSiin puolittaisina kehäraakkeina kansanvälisten biennaalien ja triennaalien kautta.

Näyttely keskittyy kolmeen teemaan, muistiin, esittämiseen ja globalisaatioon. Vähän aasinsilloitettuahan tällainen teemoittelu tuppaa olemaan, sillä ko. teemoihin voisi surutta sijoittaa kaiken mahdollisen taiteen.

Mutta varsinkin jos muistia ajatellaan, on valokuva toki keskeinen väline. Niin tässäkin näyttelyssä. Vaikuttavimmat teokset tulevat juuri valokuvaajilta – oli sitten kyse dokumentoivasta otteesta tai provokatorisista poseerauksista. Ilahduttavaa on myös se, että valokuvan monet käyttötavat tulevat nähdyksi tässäkin kontekstissa.

Eteläafrikkalainen Pieter Hugo kuvaa ghanalaisen kaatopaikan arkea, joka rakentuu länsimaisen elektroniikkajätteen varaan, ja toisessa ääripäässä italialaissenegalilainen Maïmouna kuvaa islamilaisia mystikkoja vaikuttavina, jopa ylisesteettisinä veistoksenkauniina hahmoina. 

 Maïmouna: Riippuva, 2008.

Kongon tasavallasta kotoisin oleva Baudouin Mouanda kuvaa puolestaan kongolaisia keikareita, jotka vähät välittävät siitä, että joku kanssaihminen voisi elää useamman vuoden hänen merkkikenkiensä hinnalla.

Erikseen ”näyttelyn sisälle” kuratoitu nigerialaisen valokuvataiteilijan J.D. ’Okhai Ojekeren retrospektiivinen näyttely oli silläkin tavoin silmiä avaava, että se tarjosi hyvän muistutuksen siitä, kuinka modernia Afrikkalainen kulttuuria on 1960–70-luvuilla ollut. Ojekeren kuvia katsellessa tuli täysin samanlainen olo kuin silloin, kun ensimmäistä kertaa kuulin etiopialaisen jazzfonisti Getatchew Mekuryan 1970-luvun äänitteitä. Ja sen tunteen syvin olemus on se kun tajuaa, että juuri taide tekee maailman rajattomaksi.

***

PS. Mainittakoon tässä vielä, että Mekurya on todella kiinnostava fonisti. Kuunnelkaa vaikka tästä. Ja sitten vain Digeliukseen ostoksille. Sieltä minäkin hienon kokoelman aikoinaan hain:

Julkaistua 145 & 146 & Näyttelykuvia 369: Katselmus, joka ei ole katselmus & Raamit huonot, taide hyvää

Elämä tuntuu olevan nyt hetkellisesti silkkaa Afrikkaa. Toissapäivänä oli Afrikka-aiheisen ARSin pressitilaisuus. Väkeä oli teatterin täydeltä:

Tilaisuus oli luonnollisesti tylsänpuoleinen, mutta itse näyttely oli monipuolinen ja kiinnostava. Oli myös hauskaa, että se oli saatu ottamaan kontaktia tilaansa ja ympäristöönsä. Tässä esimerkiksi eteläafrikkalainen Mary Sibande (s. 1982) ja hänen veistoksensa The Reign (2010), joka oli hienosti kontaktissa ikkunan takana olevan suomalaisen ratsastajapatsaan kanssa:

Eilen aamulla kirjoitin sitten Afrikka-aiheisen radiokolumnin ja ryntäsin heti sen mikrofoniin luettuani Pasilasta kirjasto 10:een kirjoittamaan Kauppalehteen ARS11-juttua, jotta se ehtisi tämän päivän lehteen. Ja siellähän se aamulla sitten oli. Luettuani juttuni uudestaan kirjoitin heti perään Ilkkaan toisen ARS11-jutun, jonka lähetin lehteen tänään, joten emmeköhän kohta palaa siihenkin. Tässä kuitenkin Kauppalehden jutut – yleisempi pohdinta Afrikasta puhumisen vaikeudesta ja pienenpieni kritiikinpoikanen:

Katselmus, joka ei ole katselmus

Suomen suurin nykytaiteen näyttelyinstituutio, ARS, toteutuu nyt kahdeksannen kerran. Näyttely on ensimmäistä kertaa maantieteellisesti rajattu: aiheena on afrikkalainen nykytaide tai pikemminkin Afrikka nykytaiteessa.

Vuonna 1961 aloitettu Ars on toteutettu niin harvoin ja ilman säännöllistä rytmiä, että sitä on oikeastaan aika vaikea pitää oikeana instituutiona. Nyt tämä ei-instituutio on valinnut teemakseen aiheen, jota ei sen omasta mielestä ole edes mielekäs aihe.

Afrikkalaista nykytaidetta esittelevän ARS11:n lehdistötilaisuudessa Nykytaiteen museo Kiasman johtaja Pirkko Siitari totesi nimittäin vähän ylpeästikin, että tämänvuotisella näyttelyllä ei ole lainkaan alanimekettä eikä siinä niin muodoin esiinny sanaa ’Afrikka’.

Miljardin ihmisen kansoittaman ja 54 itsenäisen maan palapelittämän mantereen nykytaidetta ei kai voikaan lähestyä kattavan katsauksen muodossa. Ratkaisu on ollut se, että keskitytään joihinkin näkökulmiin. Tässä tapauksessa muistiin, esittämiseen ja globalisaatioon.

Saivartelu on kuitenkin vain retoriikkaa, jonka avulla puolustusasema tulee rakennetuksi. Taiteenharrastaja tietää, että muisti, esittäminen ja globalisaatio sisältävät suurin piirtein kaiken, mitä taide aiheinaan voi pitää.

Mistä tämä Afrikasta puhumisen vaikeus kertoo? Epäilemättä huonosta omastatunnosta, todennäköisesti myös tietämättömyydestä ammentavasta pelosta. Osin kyse on mallioppimisesta. Postkoloniaalisessa maailmassa on muodostunut uudenlainen perinne: puhumisen vaikeudesta ponnistava antropologis-filosofinen puheenparsi, jossa pitää aina silloin tällöin myös muistaa esittää nöyrää ja kysyä: ”Kenellä on oikeus puhua Afrikasta?” 

Oikeutta tai ei, niin ainakin maailman taidemuseot haluavat tätä nykyä puhua Afrikasta. Kansainvälisen taidemaailman mekanismit ovat jo pitkään toimineet niin, että tietyt maantieteelliset alueet ovat kulloinkin trendin harjalla. Ja eiköhän tämä liity myös talouden rakenteisiin, koska esimerkiksi Kiina ja Intia ovat olleet niin prominentisti esillä tässä kuviossa. Tätä taustaa vasten kannattaa muistaa, että esimerkiksi matkapuhelinten käyttö kasvaa juuri nyt nopeiten Saharan eteläpuolisessa Afrikassa…

Voi olla, että Helsingin taidemuseo tyhjensi osan pajatsosta viime syksyn isolla eteläafrikkalaista taidetta sisältäneellä näyttelyllä, mutta toisaalta Kiasma tulee jyräämään näyttelyinstituution voimalla. Tennispalatsissa kävi 24 687 ihmistä tutustumassa Etelä-Afrikkaan, kun Kiasmassa yritetään epäilemättä lyödä edellisen Arsin kävijäluvut: vuonna 2006 kävijöitä oli 185 333.

Raamit huonot, taide hyvää

Vaikka ARS11:n ympäriltä kuuluisikin löysää ja epämääräistä postkoloniaalista muminaa, on tarjolla oleva taide onneksi kiinnostavaa. Kuraattorit ovat olleet ahkeria ja löytäneet monia hyviä taiteilijoita.

Vahvin alue tuntuu jälleen kerran olevan valokuva – sekä dokumentaarisessa muodossa että ironisen ja provokatorisen poseeraamisen välineenä.

Kamerunilainen Samuel Fosso on kuvannut itseään erilaisissa Afrikan kulttuurihistoriaan voimakkaasti vaikuttaneissa roolihahmoissa. Mukana ovat muun muassa Muhammad Ali, Martin Luther King ja Miles Davis.

Italialaisesta senegalilaiseksi itsenä muuntanut Maïmouna on kuvannut islamilaista mystiikan maailmaa aivan järkyttävän kauniina veistosmaisina figuureina.

 Maïmouna, Gelitilla Al wilada, värivalokuva alumiinille, 2007.

Helsingin taidemuseon Etelä-Afrikka-näyttelystä tuttu Pieter Hugo on kuvannut sitä absurdia ghanalaista kaatopaikkamaailmaa, jonne osa maailman digitaalisesta jätteestä päätyy.

Ja puhutaan valokuvan totuusarvosta mitä tahansa, on valokuva hieno väline entuudestaan tuntemattomien ilmiöiden esittelyyn. Minä ainakin olin aivan lumoutunut kongolaisen Baudouin Mouandan rajuista kuvista, joilla hän kertoi kongolaisesta sapeur-keikariperinteestä.

 Baudouin Mouanda, sarjasta S.A.P.E., Congo Brazzaville, 2008. 

Melkein kaikkein taiteilijoiden töistä löytyy paljon uusia tulokulmia afrikkalaiseen todellisuuteen, mutta kaksi mukana olevaa suomalaista, Laura Horelli ja Elina Saloranta, jäävät omine Afrikka-muistoineen tässä seurassa luvattoman ohuiksi.

Näyttelykuvia 224: Etelä-Afrikkaa

Kävin jo 25.9. ensimmäisen kerran Helsingin taidemuseon Etelä-Afrikka-aiheisessa näyttelyssä Peekaboo (20.8.2010–16.1.2011) ja katselinkin sen muuten kokonaan, mutta tuolloin ei ollut aikaa katsoa William Kentridgen (s. 1955) videoita kunnolla, ja juuri ne tiesin jo etukäteen aivan erityisen kiinnostaviksi – olen nimittäin nähnyt perin juurin ihastuen Kentridgen töitä aikoinaan Tallinnan grafiikkatriennaalin yhteydessä vuonna 2004 ja myös yhden hänen hienoista duuneistaan ARS 01:ssä, joten päätin odottaa siihen, että saan koko jutun katsottua. Se tapahtui lopulta vasta eilen, jolloin kävin näyttelyn kokonaan ja tarkasti uudestaan läpi ja katsoin myös kaikki Kentridgen filmit. Yhdeksänosainen ja neljäntoista vuoden aikana valmistunut 9 piirustusta projektiota varten (1989–2003) oli ihan järisyttävän hieno:

Kentridgen hiilipiirrosanimaatiotekniikkka on aivan fantastisen taidokasta, ja niinpä seurasinkin vähän yli tunnin setin läpi lopulta aivan lumoutuneena. Varatkaa siis tähän näyttelyyn aikaa pari tuntia. Ja tehkää se. Siis ihan oikeasti. Näin hienoa yhdeksän animaatiofilmin settiä ette tule pitkään aikaan näkemään!

Näyttely oli muutenkin oikein vaikuttava, ja esimerkiksi uskoni dokumentaarisen valokuvan voimaan sai jälleen varsin voimakkaan lisävahvistuksen. Kyllä se oikeasti olemassa maailma on niin runsaasti rajumpi kuin se keksitty ja näytelty. Tässä esimerkiksi yksi Pieter Hugon (s. 1976) valokuvista Nigerian hyeenamiehistä, jotka kiertävät freakshown kaltaisesti näyttämässä kansalle, kuinka hurjia nämä pedot ovat:

Jessus, kuinka maailma onkin kummallinen paikka!

Ilman mitään ylisanailua ja kokemuksen sekä asiantuntemuksen syvällä rintaäänellä: Tämä näyttely on selkeästi syksyn taidetarjonnan kohokohtia, oikeasti aivan erityisen tärkeä näyttely.