Tänään katson sinisiä esineitä
Olen viime aikoina lukenut 600-sivuista kirjaa, joka on tehdä minut hulluksi. Nautin kirjasta suunnattomasti ja siksi yritän lukea sitä tarkkaan ja sen tuottamia assosiaatioita pohdiskellen, eli lukeminenkin tuntuu kestävän tavallista paljon pidempään. Intohimoiselta ja nopealta lukijaltahan tuollainen paketti menisi helposti muutamassa päivässä. Minä olen lukenut kirjaa jo yli viikon, eikä loppu vielä edes häämötä.
Kyseessä on musiikkitieteilijä Solomon Volkovin Pietari (Otava 1996), kulttuurihistoriallinen analyysi erään kaupungin sielunelämästä. Kävin Pietarissa toissa viikolla työmatkalla ja innostuin sen ansiosta sitten jälkikäteen lukemaan kirjaa, jotta ymmärtäisin paremmin sen, missä olin käynyt.
Volkovin kirja on herättänyt minussa oudon ongelman. Sen innoittamana olen jo hankkinut antikvariaatista Andrei Belyin Peterburgin (WSOY 1962), Tito Collianderin Ilja Repinin (Tammi 1944) ja Maksim Gorkin Šaljapinin (WSOY 1987) sekä kaivanut esiin omasta hyllystäni uudestaan Dmitri Šostakovitšin muistelmat (Otava 1980) sekä Pekka Pesosen ja Timo Sunin toimittaman antologian Venäläinen formalismi (SKS 2001). Olen myös päättänyt kuunnella kaikki Šostakovitšin 15 sinfoniaa… niin, ja Anna Ahmatovasta en ole vielä ehtinyt sanoa sanaakaan…
Iloitahan tässä pitäisi. Elämän sisältö ei ainakaan tunnu loppuvan kesken. Sitä paitsi elämme ainakin vielä toistaiseksi sellaisessa hyvinvointi- ja sivistysvaltiossa, että voin koska tahansa mennä kirjastoon ja lainata kaiken edellä luettelemani. Siis ihan kaiken. Kukaan ei sitä yritä sensuroida ja kunnallinen kirjastolaitos sen myös haluaa tarjota.
Aloin minä kesken kaiken lukea jo toista kirjaa päällekkäin. Juuri Pesosen ja Sunin esittelemät venäläiset formalistit saivat minut ajattelemaan sensuuria ja kirjastolaitosta. Stalinin aikana taiteilijoita tapettiin tai lähetettiin Siperiaan formalismista syytettyinä. Meidän nykytaiteemme on myös syyttänyt modernistista taidetta formalismista – tosin ehkä samastumatta edeltäviin syyttäjiin.
Voisikin kuvitella, että formalistit syyllistyivät ajattelun alistamiseen erilaisille sääntöjärjestelmille. Mutta asia on todellisuudessa juuri päinvastoin. Esimerkiksi kirjallisuustieteilijä ja kriitikko Viktor Šklovški kirjoitti siitä tiedostamattomasta automaatiosta, jonka valtaan ihminen loputtomien toistojen kautta joutuu ja jonka vallasta taiteen avulla voi yrittää vapautua. Hän kirjoittaa: ”Kohteen automatisointi kuluttaa havaitsemisenergiaa mahdollisimman taloudellisesti: asiat joko esittäytyvät vain yhdeltä piirteeltään kuten numerona, tai hoituvat ’valmiin kaavan mukaan’ ilman että ne edes vilahtaisivat tajunnassa.” Sitten hän siteeraa Leo Tolstoita: ”Mutta jos kukaan ei nähnyt tai näki tiedostamatta, tai jos ihmisen koko monimutkainen elämä sujuu tiedostamatta, niin eihän sitä elämää tavallaan ollutkaan.”
Aika raakaa tekstiä, sillä se koskee meitä kaikkia ja useimpia päiviämme, jotka taitavat loppupeleissä muistuttaa aivan liikaa toisiaan. Lepopäivätkin ovat toistensa kaltaisia. Raakaa se on siksi, että se on niin totta ja peruuttamatonta. Muutenhan se olisi vain harmitonta pelottelua.
Luen Volkovia sivistääkseni itseäni mutta luen sitä myös kuin taidetta, saadakseni voimakkaita elämyksiä, jotka purkavat elämäni automaatiota monin tavoin. Oppiakseni näkemään ympäristöäni uusin silmin. Joku sisäinen ristiriita kuitenkin vaivaa minua. On syntynyt suorittamisen pakko, josta muistuttamaan olen kasannut yöpöydälleni pinon kirjoja. Nyt on luettava tämä kirja. Sitten on luettava seitsemän muuta kirjaa. Ja kuunneltava 15 sinfoniaa. Päivät alkavat muistuttaa toisiaan.
Tällainen suorittaminen on aivan liian helppoa. Se on juuri sitä ajattelua, jota varten Valitut Palat keksi ruveta lyhentämään kirjoja. Tällainen ajattelu tuottaa automaatiota, jossa ihmiset ovat tasasivistyneitä juuri sopivassa määrin. En minä halua olla sellainen ihminen.
En aio siis lukea tänään riviäkään. Täytyy olla muitakin tapoja rikkoa automaatioita ja tuntea elävänsä. Mitä jos yrittäisin vaikka kiinnittää tietoisuuteni mahdollisimman voimakkaasti jokaiseen siniseen asiaan ja esineeseen, jonka tänään näen?
***
No valehtelelinhan minä kolumnissani vähän. Toki kuitenkin lueskelin päivän mittaan. Mutta sinistä maailmaa yritin myös hahmottaa:
Olin jo vähän niin kuin etukäteen päättänyt lakonisesti todeta, että eihän tuo sinisen tarkkailu mihinkään johtanut, mutta sitten huomasinkin pitkin päivää, että kyllä se vain johti. Maailmaa tuli havainnoitua ihan eri tavalla, kun yritti tarkentaa katsettaan kaikkeen siniseen. Yhdessäkin kohtaa Itä-Pasilaa laskin näkeväni yhtäaikaisesti 17 sinistä liikennemerkkkiä, ja kokemus tilasta, jossa olin, muuttui ihan toisenlaiseksi. Lopulta koin jopa ihan aidon ilontunteen, kun näin sinisen työmaakopin:
Tätä harjoitetta aion kokeilla vielä eri sävyissä.
