Käivn lauantaina myös Keravan taidemuseossa, jossa oli tarjolla Aalto-yliopiston taideteollisen korkeakoulun ympäristötaiteen professorin Markku Hakurin (s. 1946) ja hänen ystäviensä sekä oppilaidensa näyttely Reikä avaruudessa (27.5.–28.8.). Olin tehnyt matkaa sinne jo pitkään, mutta jokin vain mätti koko ajan. Yksi syy on varmaan se, että en ole koskaan oikein saanut kiinni Hakurin taiteesta. Hänen työskentelyssään on jotain outoa puuhastelevan askartelun ja itsetietoisen mahtipontisuuden ristivetoa, jota en ole pitänyt kovinkaan hedelmällisenä jännitteenä. Ja jos ihan veistoksellisesti ajattelen, en osaa pitää Hakuria kovinkaan kiinnostavana muodonantajana: hänen figuurinsa esimerkiksi jäävät aina vähän sarjakuvamaisiksi, ulottuvuutta vailla oleviksi. Niin kuin alla olevassa Lumiukko ja kaksi poroa -teoksessa (2009–11). Itse asiassa ehdin jo naureskella sen kauempaa nähdessäni, että kuuluuko Pekka Kauhanenkin (s. 1954) Hakurin ystäviin – niin kauhasmainen tuon lumiukon habitus on:
Oli tarjolla pari hauskaakin teosta – myös minulle uusilta nimiltä. Esimerkiksi hollantilaisen Roel Meijsin (s. ?) Keravan taidemuseon postikorteista duunattu liikkuva pikselimäinen veistos Mistä todellisuus koostuu (2011) oli varsin vinkeä:
Varsin monimuotoisen ja ajatuksia herättävän, vähän Fluxus-henkisen koosteen oli laajaan installaatioonsa Perusleiri (1999–2011) kasannut saksalainen Juliane Stiegele (s. 1956):
Kokonaisuudessaan näyttely oli kuitenkin vähän sisäsiisti ja yllätyksetön. Monia teoksia vaivasi lievä jo-tehdyn-tuntuisuus – kuten vaikkapa kanadalaisen Scott Andrew Eliottin (s. ?) vinksahtanessa huoneessa, jonkalaisissa olen maailman taidemuseoisssa käynyt useammassakin.
Ja entä sitten se Hakurin mahtipontisuus? No, nyt hän on luvannut polttaa teoksensa (ei ole ensimmäinen kerta, kun hän tulella leikkii) 28.8. Keravan taidemuseon pihalla, jos vain palokunta antaa luvan. Hakuri haluaa taiteensa "elävän elämän, jonka hän päättää". Sitten saammekin varmaan nähdä joskus sen dokumentaation, jossa teokset palavat. Ja sen ehkä sitten ostaa joku museo kokoelmiinsa. Ja näyttää sitä jossain suuressa ympäristötaidenäyttelyssään. Että se siitä elämän päättämisestä ja elämästä päättämisestä.
