Paakkolan joulusaarnat

Kuvataiteilija Mikko Paakkola (s. 1961) on suoltanut joulun alla paljon tekstiä Suomen Taiteilijaseuran verkkosivujen kuvataiteilijabloggaajana.

Tekstejä on ilmestynyt toistaiseksi neljä: 
'Un vol en provenance d’Helsinki' (5.12.) käsittelee kulttuurivientiä ja valtioiden panosta siihen.
'Kelluva demokratia' (8.12.) polveilee avoimuuden ja demokratian maisemissa.
'Taidepoliisien linnunlaulu' (12.12.) muistelee tuhoutunutta taidekritiikkiä.
'Ammutaanhan hevosiakin – pieni vinkki uuden ajan kulttuuripolitiikan tekijöille' (16.12.) kertoo kilpailun ja menestymisen retoriikasta taidepolitiikassa ja taiteilijan arjesta niissä paineissa.

Taiteilijoista vitsaillaan joskus, että he tekevät kuvia, koska eivät osaa kirjoitaa [itse asiassa jotkut taiteilijat sanovat näin vakavissaankin]. Paakkola osaa sekä maalata että kirjoittaa ja ajatella. Lukekaa ihmeessä nämä jutut. Toivottavasti niitä tulee vielä lisääkin.

Julkaistua 369 & Näyttelykuvia 753: Miehen riemua

Maanantaina Galleria Ortonissa vietettiin isolla porukalla avajaisia. Ilomiehet – AnttiArkoma (s. 1961), Niels Haukeland (s. 1957), Petri Hytönen (s. 1963), Aarne Jämsä (s. 1956), Mikko Paakkola (s. 1961), Paavo Paunu (s. 1965) ja Henry Wuorila-Stenberg (s. 1949) ripustivat sunnuntaina näyttelynsä, ja yhdessä tehtyjä teoksia piisasi:

Tänä aamuna kirjoitin gallerian verkkosivuille esittelyn ryhmästä:

Miehen riemua

Taiteilijaryhmiä on nykyaikaisen taide-elämän keskuudessa ollut aina. Usein on kyse tyylillisesti tai henkisiltä taustoiltaan samanhenkisistä taiteilijoista – varsinkin modernismin ns. ismien taisteluiden tuoksinassa syntyneistä ryhmistä. Toisinaan tekniikka ja erilaisten teknisten ongelmien yhdessä pohtiminen ja ratkaiseminen yhdistää tekijöitä. Toisinaan vain hyvin toistensa kanssa viihtyvät kaverukset haluavat pitää yhdessä näyttelyitä, onhan se esimerkiksi taloudellisesti helpompaa.

Suomen taide-elämässä on koko 2000-luvun vaikuttanut harvakseltaan esiintynyt taiteilijaryhmä, jonka toiminta on melko poikkeuksellista. Ilomiehet – Antti Arkoma (s. 1961), Niels Haukeland (s. 1957), Petri Hytönen (s. 1963), Aarne Jämsä (s. 1956), Mikko Paakkola (s. 1961), Paavo Paunu (s. 1965) ja Henry Wuorila-Stenberg (s. 1949) – kokoontuvat usein piirtämään yhdessä, ja seurauksena on aina taideteoksia, joissa yksittäinen kädenjälki häviää kollektiivisen luomisen juonteeksi. Kukin taiteilijoista on jo vakiintunut ja hankkinut menestystä omalla urallaan, kuka maalaten ja kuka veistäen, mutta yhdessä syntyneet työt eivät useinkaan paljasta niiden tekemiseen osallistuneita taiteilijoita. Joissain ovat kaikki mukana, joissain muutama – miten sessioihin onkaan kulloinkin ehditty, sillä joukko on levittäytynyt myös eri puolille Suomea: Porvoosta Sipoon, Helsingin ja Turun kautta Orivedelle.
Tyylillisesti tarkastellen – ja epäilemättä myös ihmisinä – taiteilijat poikkeavat melko paljon toisistaan, mutta yhteinen sävel tuntuu löytyvän pakottomasti. Sävel onkin hyvä vertaus: kollegani Seppo Heiskanen totesikin osuvasti Ortonin näyttelyn yhteydessä Ilomiesten sekatekniikkateosten olevan kuin jazzmusiikkia. Improvisoinnista onkin epäilemättä kyse: jotkut maalaavat pohjia, antavat virikkeen, joku lisää jotain, vie teemaa johonkin suuntaan, ja joku taas kommentoi. Ei olisi lainkaan haettua puhua myös klassisen musiikin termein: Ilomiesten teoksista voi hakea myös kontrapunktin ja polyfonian ulottuvuuksia.
Oma osuutensa työskentelyn onnistumiseen on myös yhteisöllisyydellä ja pelkän miehisen yhdessäolon paineettomuudella – machomiehistä on turha puhua. Ryhmä julisti jo vuonna 2000: ”Ilomiehet etsivät miehen elämän valopuolia ja julistavat vapautuneen ja rennon miehen puolesta.” Olen seurannut ryhmän toimintaa, ja uskallan sanoa, että ei toiminta todellisuudessa aina ole ollut niin vapautunutta ja rentoa, mutta juuri yhdessä tekeminen on tae oikeasta suunnasta ja kehityskuluista, jotka tulevat näkyviin myös tuotannossa. On itse asiassa varsin emansipatorista, että miehet voivat olla keskenään muuallakin kuin kapakassa tai halata toisiaan muutenkin kuin joukkuepelissä syntyneen maalin jälkeen. Piirtäminenkin voi yhdistää aidosti – sekä tuottaa onnistumisen tunteita ja riemua.

Riemukkaat miehet avajaisissa: vasemmalta Arkoma, Hytönen, Wuorila-Stenberg, Jämsä, Paakkola, Haukeland ja Paunu.

Töissä vappujuhlissa

Vapunaattona lähdin retkelle Porvooseen. Tarkoitus oli pohtia Ilomiesten – Antti Arkoma (s. 1961), Niels Haukeland (s. 1957), Petri Hytönen (s. 1963), Aarne Jämsä (s. 1956), Mikko Paakkola (s. 1961), Paavo Paunu (s. 1965) ja Henry Wuorila-Stenberg (s. 1949) – kanssa Galleria Ortonin tulevaa joulukuun näyttelyä. Työstä ei kuitenkaan tullut mitään, kun Hytösen pitopöytä oli koko ajan kukkuroillaan:

Pitää siis kokoustaa myöhemmin uudestaan. 
Mutta bändi – nimeltänsä Rudi – oli hyvä:

Yöllä tiputin Haukelandin kotiinsa Sipooseen ja sain samalla bongatuksi minulle uuden työhuoneen. Haukeland iloitsi tuoreimmasta vesilasista ja puusta valmistetusta veistoksestaan:

Näyttelykuvia 569 & 570: Maalausko kuollut?

Maalauksen kuolemasta puhutaan uudestaan ja uudestaan. Viime aikojen maalausnäyttelyt ovat kuitenkin osoittaneet, että taidemaalaus voi suomalaisessa nykytaiteessa vallan mainiosti. Olen lyhyen ajan sisään nähnyt toinen toistaan hienompia maalausnäyttelyitä, eikä loppua tunnu olevan näkyvissä.

Viime perjantaina aloitin taidepäiväni Korjaamo Galleriasta, jossa on Mikko Paakkolan (s. 1961) näyttely En plein ciel (13.1.–5.2.):

Paakkola on valinnut kohteekseen varsain raskautetun aiheen: auringonlaskun. Aika ovela valinta, kuten tiedottessaakin todetaan: "Paakkolan kaltaiselle maalarille auringonlasku on kiitollinen kuva-aihe, sillä se ratkaisee kertaheitolla sekä sisällön että muodon ongelmat ja antaa hänen keskittyä varsinaiseen työhönsä, maalauksen tekemiseen."

Ja onpa Paakkola maalanutkin. Vahvat pigmentit ja toisinaan reliefimäisen paksu pinta antavat maalauksille todella rajun voiman. Samalla niissä on kuitenkin minimalistisen vähäeleistä tarkkuutta – jopa niin, että kävellessäni kohti galleriaa katsoin ohuita panoraamojen sarjaa ensin kuin Donald Juddin (1928–1994) veistoksia:

 

Varsin vaikuttava taidekokemus. Onneksi galleriassa oli yksi tuoli, jolla saatoin istuskella ja vähän kontempleeraillakin.

***

Ja hyvät kokemukset jatkuivat illallakin Salon taidemuseossa, jonne matkasin pitämään avajaispuhetta. Samuli Heimosen (s. 1975) näyttely Tulvan jälkeen (28.1.–4.3.) kertoi myös siitä, miten ahkeria taiteilijat ovat. Hän oli täyttänyt ison museon kokonaan teoksilla, jotka olivat kaikki viime vuodelta.

Puhuin avajaispuheessani muun muassa siitä, miten erilaiset ismit ovat taistelukenttänä olemisen jälkeen siirtyneet ikään kuin vapaavalintaisiksi taiteilijan työpakin osiksi ja miten Heimosen tuotannossakin voi nähdä aivan yhtä hyvin surrealismin kuin ekspressionisminkin elementtejä. Ja vapauttaan Heimonen on käyttänyt – tässäkin Tulvan jälkeen -maalauksessa elää hauskasti legendaarisen merimaalari Ivan Aivazovskin (1817–1900) henki:

Jossain vaiheessa ajattelin, että Heimosta voi hyvinkin uhata viime vuosien ison menestyksen kirous ja että hänellä voi olla vaara ryhtyä "tuotteistamaan" tiettyjä elementtejä töissään, mutta näköjään turhaan. Hän uskaltaa kokeilla ja ottaa riskejä, vaihdella tyylikeinoja ja myös tuoda varovasti lisää väriä teoksiinsa. 

Suosittelen siis retkeä Saloon. 

PS. Puhujanhan pitää aina välillä vähän vitsaillakin. Olin aika ylpeä siitä, että en aloittanut antiikin muinaisuudesta vaan päätin puheeni antiikkiin, kun vertasin Heimosta eläinkuvaajana Aisopokseen. Ja onhan niitä yhtymäkohtia ihan oikeastikin.

Asennekysymys, 2011.

Voiko mies olla vapautunut ja rento?

Eilen kävin Henry Wuorila-Stenbergin (s. 1949) työhuoneella vähän urkkimassa, mitä seitsemän miehen aina silloin tällöin aktivoituva, vapautuneen ja rennon miehen (??!!) puolesta liputtava taiteilijaryhmä Ilomiehet on suunnitellut Mäntän kuvataideviikoille, jota kuratoin. Melkein kaikki olivatkin paikalla, ja työsuunnittelmatkin näyttivät olevan hienolla mallilla – itse asiassa oikein odotuksia herättävän hienolla mallilla. Miehet olivat miettineet äitisuhteen omituisuuksia:

 Ylärivissä Paavo Paunu (s. 1965), Henry Wuorila-Stenberg, Niels Haukeland (s. 1957) ja Petri Hytönen (s. 1963). Istumassa Antti Arkoma (s. 1961). Aarne Jämsä (s. 1956) ja Mikko Paakkola (s. 1961) olivat valitettavasti estyneitä.

Ja tulihan taas nähtyä se, miltä ahkeran taiteilijan työhuoneella näyttää. Siellä oli maalattu:

Seminaarielämää

Toisinaan tuntuu siltä, että erilaisia seminaareja järjestetään vähän turhan heppoisin perustein. Taidemaalariliitto oli järjestänyt Kiasmassa keskiviikkona nelituntisen seminaarin Taiteilijuus ja uustaiteilijuus, jossa nyt ainakin kävi selväksi, että ei tuollaista uustermiä kuin 'uustaiteilijuus' kannata ehkä sittenkään käyttää. Kyllä se sitä samaa vanhaa taiteilijuutta on, vaikka siitä neromyytit karsittaisiinkin. Taide pitkä, esitystalous lyhyt.

Ennen vanhaan tilaisuuksissa vietettiin aikaa piirtoheittimien kanssa räpeltäen, nyt yritetään saada läppäriä toimimaan, kuten tässä seminaarin puheenjohtajan, taidemaalari Mikko Paakkolan (s. 1961), Paula Holmilan ja Jussi Kiven (s. 1959) voimin.

Vaikka kyllä niitä viisaitakin sanoja kuultiin. Kuvataideakatemian rehtorilla Markus Konttisella (s. 1957) on tapana punnita puheensa varsin hiotun viisaaseen muotoon. Jussi Kivi (s. 1959) ja Tellervo Kalleinen (s. 1975) olivat odotetun instituutiokriittisiä, mutta olisivat he voineet vähän skarpata. Kiven ajatus haahuili välillä aika syvällä ranskalaisten viivojen välisessä hetteikössä ja Kalleinen vähän tyylittömästi käytti tilaisuutta hyväkseen ja näytti peräti kolmea teostaan yleisölle – puhui kylläkin jäsennellysti ja hyvin muun muassa yhteisöllisyyden tuomista muutoksista taiteilijuuteen.   

 Tellervo Kalleisen videot olivat aika hienoja, vaikka ehkä eivät yhtä lukuunottamatta niin suoraan teemaan liittynetkään.

Ei-taiteilijoista kriitikko ja toimittaja Paula Holmila oli ehkä vähän liiankin hstoriallinen puhuessaan jopa Erkki Koposesta (1899–1996), ja Taidemaalariliiton pääsihteeri Terhi Aaltonen sekä opetus- ja kulttuuriministeriön taideyksikön päällikkö Paula Tuomikoski olivat kaunosieluisuudessaan – hehkuttaessaan esimerkiksi taiteilijan 'vapaan tilan' puolesta – puolestaan vähän tekopyhän tuntuisia. Varsinkin Tuomikoski, joka hieman perverssisti oli varsinainen syyni seminaarissa liian pitkään roikkumiseen. Jotkut kuulemma käyvät Kalliossa ruoskituttamassa itseään. Minä puolestani saan ihanan masokistisia creepsejä kuunnellesani näitä opetus- ja kulttuuriministeriön munkkilatinisteja, joille tuntuu aina tulevan miltei koiranpentumaiset ilopissat, kun he saavat käyttää sellaisia sanoja kuin 'ansaintalogiikka' ja 'luova talous'. 

Jo jokunen vuosi sitten kirjoitin eräässä radiokolumnissani: "Toinen samanlainen projekti on ollut opetusministeriön turhanpäiväisen kulttuurivientiyksikön perustaminen. Sielläkin opetetaan opetusministeriön virkamiehille lähinnä talouden kieltä, ja osa heistä on siitä vielä naiivin ylpeitä, kuten yksikköä vetävä neuvotteleva virkamies Paula Tuomikoski, jonka muistan eräässä seminaarissa oikein riemuinneen siitä, että pääsee oppimaan uutta kieltä."

Olen ollut jo ainakin Suvi Lindénin ajoista (1999–) lähtien sitä mieltä, että opetusministeriö on ollut kulttuuripoliittisissa kannanotoissaan joko tekopyhä tai sitten suorastaan jopa taiteen petturi.

 Paula Tuomikoski kertomassa taiteilijoille ilosanomaa siitä, kuinka heidän panoksensa näkyy kasvavana osuutena bruttokansantuotteesta. 

Kaikkineen seminaari oli loppujen lopuksi aika hedelmätön. Toki se näyttää vuosikertomuksessa toiminnalta, mutta jos sen tarkoitus on herättää sellaista keskustelua, joka jotenkin eläisi ja tuottaisi joitain uusia asioita (vrt. saksan Wirkungsgeschichte = engl. effective history), niin luulen, että mitään ei varsinaisesti käynnistynyt.