Julkaistua 238: Naismaalarit maalaavat punaista

Eilisessä Kauppalehdessä ilmestyi juttuni Raili Tangin (s. 1950) ja Katja Tukiaisen (s. 1969) näyttelyistä Galerie Forsblomissa. Mainittakoon, että otsikko ei ole alkuperäinen – minulla ei ole tapana käyttää ilmaisua 'naismaalari' poikkeuksena miesmaalaria tarkoittavasta ilmaisusta 'maalari'. Liekö sitten taiton takia pitänyt pidentää? Alkuperäinen otsikko: "Maalari maalaa punaista..."
Mitä taas tulee Tukiaisen yhteydessä käyttämääni ilmaisuun 'tyttöenergia', nousee se puolestaan itse maalauksista ja tyylillistä seikoista. Nuoret 'pojat' maalaa eri tavalla. 

Naismaalarit maalaavat punaista

Onko ”maalaus vain litteä pinta, joka on peitetty tiettyyn järjestykseen asetetuilla väreillä”, kuten taidemaalari Maurice Denis on todennut? Ainakin sen voi tehdä monella tavalla.

Nykyään on tapana erottaa toisistaan modernismi ja sen jälkeinen – nimitetään sitä vaikka postmodernistiksi. Toisinaan on hauska testata omaa makuaan tällä janalla.

Raili Tang (s. 1950) on ekspressiivinen maalari, jonka maalaukset eivät koskaan ole ”esittäneet” mitään. Tai toisaalta, niin kuin hän itse on todennut, ”kaikkihan esittää jotain, läntti esittää länttiä”. Ihmisen silmä ja mieli toimivat kuitenkin niin, että teoksesta hakee jotain tunnistettavaa muotoa, jonka kautta sen mysteeriä voi yrittää kehiä auki. Tangin kohdalla tämä on kuitenkin turhaa, koska tavoitteena taitaa olla juuri tuo mysteeri: ”Pidän töistä, jotka ovat jollain tavoin epäselviä. Kyllä taiteessa täytyy olla mysteeri”, hän on todennut.

Näin on jälleen. Sitä on tunnistavinaan kukan tai puun, mutta maalauksen lumovoima rakentuu kuitenkin jostain käsittämättömästä, kun on ensin katsonut kaukaa ja sitten läheltä ja sitten taas kaukaa. Teokset ovat voimakkaita, intensiivisiä ja tunnekylläisiä, ja Tangin mestarillisuus välittyy jo pelkästään siitä, miten voimakkaasti hänen punaisen maailmansa voi kokea. Mitään näin punaista en muista suomalaisen taiteen edessä ihmetelleeni.

Pinkkiä tyttömaailmaa

Forsblomin studiossa on esillä Katja Tukiaisen (s. 1969) näyttely Such a Lovely Place, joka on sekin varsin punainen – tosin liekehtivän sijaan pinkki, joka pitää sisällään paljon kulttuurisia latauksia.

Eikö Tukiainenkin ole aikansa lapsi niin kuin Tang? Hän on kehittynyt maalariksi aikana, jolloin populaarikulttuurin ainekset on legitimoitu osaksi korkeakulttuuria. Hillityn modernismin värien pelko on saanut kyytiä, ja maalausten kuvamaailmaan on hiipinyt uusia aineksia – muun muassa japanilaisesta mangasta ja animesta. Herooisten miestaiteilijoiden maailmaan on tunkeutunut myös tyttöenergiaa, jota ei tarvitse hävetä ja jota ei enää voi vähätellä. Kaltaiseni keski-ikäinen mieskatsoja voi joko sulkea silmänsä tai opetella. Suosittelen jälkimmäistä, sillä yhtymäkohtia modernismiinkin on tarjolla. 

Tukiainen on taitava installoimaan teoksiaan, ja lopputuloksessa henkii voimakkaasti myös eräänlainen mysteerin tuntu. Ja kun onnistuu ylittämään tiettyjä värejä kohtaan tuntemansa vieroksunnan, tarjoaa tuo pinkki maailma ihan omanlaisensa tunnelatauksen, jonka vietäväksi on hauska heittäytyä.

Näyttelykuvia 523 & 524 & 525: Kriitikko näkee punaista

Tänään kävin Galerie Forsblomissa katsomassa eilen avatut uudet näyttelyt.

Raili Tang (s. 1950) on aina kuulunut mielimaalareihini, eikä pettymystä tullut tästäkään Valoa ja tulta -näyttelystä (25.11.2011–8.1.2012). Tangin abstraktit ja värikylläiset maalaukset ovat täynnä tunnetta ja myös paljon selittämättömiä asioita, jotka houkuttelevat katsomaan teoksia kaukaa ja läheltä, tutkimaan ensin kokonaisvaikutelmaa ja sitten pintaa ja siveltimenvetoja. Valtavan jännitteisiä maalauksia ja hienoa punaista:

Palaan piakkoin asiaan, koska olen kirjoittamassa Kauppalehteen juttua aiheesta.

***

Palaan asiaan myös Katja Tukaisen (s. 1969) suhteen, joka esiintyy Forsblomin studiossa nimellä Such a Lovely Place (25.11.2011–8.1.2012). Ja taas oli punaista – tosin pinkkiä:

Minulla on ollut aika paljon opettelemista tämän pinkin ja japanilaisvaikutteisen tyttömaailman kanssa, eikä se edelleenkään ole oikein minun juttuni. Tukiainen on kuitenkin aito maalari ja myös taidokas installoimaan teoksiaan, joten koulutustani on vain jatkettava. Jotensakin symppis näyttely, mutta palaan siis vähän artikuloidummin asiaan.

***

Forsblomin kolmas näyttely oli Tony Ourslerin (s. 1957) As Above, So Below (25.11.2011–8.1.2012). Olen tottunut katsomaan taidetta aika ajoin melkoisina ryöppyinä, mutta nyt kolmas näyttely oli vähän liikaa. Ourslerin edellinen esittäytyminen Forsblomilla vuonna 2007 oli melko vaikutava, mutta nyt tuli sellainen tunne, että jotain ihan uuttakin pitäisi keksiä. Tekee hän emotionaalisesti ja visuaalisesti tehokasta äänen ja kuvan yhdistelmää, mutta vähän maneeriseksi hänen hassut hahmonsa ovat menneet:

Oursleriin en palaa enää jutun myötä, mutta pannaan tähän muistutukseksi ja taustoiksi juttu, jonka kirjoitin Uuteen Suomeen (26.11.2007) hänen edellisestä näyttelystään (aika samoin fiiliksin tätäkin näyttelyä voisi lähestyä – tarkoitan lähinnä tuota viimeistä virkettä, niin pinnallista kuin se olisikin):

Beep, beep, beep...

Kaukana takana ovat ne ajat, jolloin Suomen taide-elämässä piti vain haikailla maailmantähtien perään. Esimerkiksi Tony Oursler (s. 1957), joka on epäilemättä yksi videotaiteen valovoimaisimmista kiintotähdistä 1990-luvun alusta lähtien, on Suomessakin jo varsin tuttu. Hänen töitään on nähty ARS 95 -näyttelyssä vuonna 1995 ja isossa retrospektiivissä Taidemuseo Tennispalatsissa vuodenvaihteessa 2005–06. Nyt Galerie Forsblom juhlistaa 30-vuotista taivaltaan Ourslerin pitkäkestoisella yksityisnäyttelyllä.

Oursler syntyi samana vuonna kun yhdysvaltalaiset saivat kauhistua Neuvostoliiton avaruusteknologisesta voittokulusta, ja avaruudesta alkoi kuulua ensimmäisen Sputnikin lähettämä äänisignaali: ”Beep, beep, beep...” Yhdysvaltalaiset ovat toki aina olleet avaruusorientoituneempia kuin me suomalaiset, mutta sama mytologia täälläkin on hiljalleen kasvanut.

Minäkin muistan lapsuuteni ufo-jutut ja öiset tähtitaivaan tuijotteluhetket. Ja olihan meilläkin Juhan af Grann ja Rauni-Leena Luukanen, joilla lienee sadoittain kollegoja Yhdysvalloissa. Luukanenhan esimerkiksi väitti, että saksalaiset kävivät kuussa jo 1940-luvulla ja että yhdysvaltalaiset ovat käyneet jo Marsissakin.

Osin tällaista taustaa vasten nousevat Ourslerin ”ulkoavaruudelliset” työt. Lisäksi kannattaa muistella populaarikulttuurin ja varsinkin television historiaa. Oursler itsekin muistelee lapsena uskoneensa, että elokuvissa ja tv-sarjoissa kuolevat ihmiset kuolevat oikeasti ja ovatkin näyttelijöiden sijaan kuolemaantuomittuja rikollisia, jotka ovat valinneet tämän vähän kiinnostavamman kuolintavan.

Oursler ei kuitenkaan ole mikään ufologi, vaan legendaarisesta CalArtsista (California Institute of the Arts) valmistunut taiteilija, joka tutkii ja kommentoi töissään hyvinkin kriittisesti toden ja fantasian suhdetta, mediaa, populaarikulttuuria ja moraalista maailmanmenoa.

Oursler on varsin monipuolinen taiteilija, joka tunnetaan videoiden lisäksi myös perinteisemmästä ilmaisusta ja performansseista sekä rockyhtyeestä The Poetics.

Ourslerin tavaramerkiksi on kuitenkin noussut videoiden projisoiminen mitä moninaisimmille alustoille, jotka saavat usein veistosten muodon. Teoksissa on mukana myös yleensä ääniraita, jossa hän itse tai joku yhteistyökumppani esittää Ourslerin runoutta lähentelevää tekstejä. Juuri tällaisia teoksia Forsblomin näyttelyssä on useampiakin, mutta mukana on myös sekatekniikalla paperille toteutettuja ja perinteisesti kehystettyjä töitä, joiden tematiikkaa on kuitenkin videoiden tavoin melko avaruudellista. Mukana on muun muassa teos, joka juhlistaa meteoriitin alle vuonna 1954 jäänyttä Ann Elizabeth Hodgesia.

Ourslerin teokset ovat tavattoman taitavasti toteutettuja ja voimakkaan elämyksellisiä ja avautuvat siksi varmaan sellaisellekin, jonka taideharrastus ei ole ylen vakavaa. Niissä on mukana myös ripaus huumoria, joten jos ei kaikkia ääniraitoja jaksakaan kuunnella, on kokemus todennäköisesti vajaanakin varsin palkitseva.