Julkaistua 847: "On olemassa kolme Kemiä"

Joskos vihdoinkin yrittäisin ryhtyä päivittämään blogia taas säntillisesti? Tämä lienee toinen tänä vuonna julkaistu juttuni. Kuutti Lavosella (s. 1960), Heimo Suntiolla (s. 1955) ja Juhani Tuomisella (s. 1949) on Kemin taidemuseossa näyttely Juurien neuvomaa (9.1.–11.3.).

Äijät julkaisivat pienen luettelon ja tilasivat minulta pienen tekstin:

”On olemassa kolme Kemiä”

Mikä yhdistää Lavosta, Suntiota ja Tuomista? ”On olemassa kolme Kemiä”, sanoo Lavonen. ”Toinen on Vienan Karjalassa, kolmas kai Ruotsissa.”

Pohjoinen heitä joka tapauksessa yhdistää. Tuominen ja Rovaniemi on yhteinen nimittäjä Lavoselle ja Suntiolle. Lavonen on tehnyt väitöstyötään Lapin yliopistoon Tuomisen valvomana, ja Suntio on viettänyt aikaa Rovaniemellä Wihurin stipendiaattina. Lavonen on lisäksi viettänyt paljon lomiaan Kemissä, äidinpuoleisten isovanhempiensa luona. 

Juhani Tuominen: IV Selam, 2008.

Kolmikko piti yhteisen näyttelyn Rovaniemellä Galleria Napassa vuonna 2012. Tuolloin he ripustivat työnsä ristiin plaseeraten, välttäen pönäköitä erillisiä ryhmiä. Sieltä se lopullinen yhteys varmaankin löytyi. Löytyi teosten temaattinen vuoropuhelu, joka nyt saa jatkoa.

Ulkoisen tyylillisesti kolmikkoa ei näyttäisi yhdistävän mikään. Taidekriitikkona tivaan aasinsiltaa. Taiteilijat viittaavat tiettyyn samanlaiseen tekemisen tapaan, Suntio puhuu ”mentaalisesta intimiteetistä”. Tämän tunnistan. Jokainen heistä lähestyy innoituksen tuottamaa lähdemateriaaliaan samanlaisella ankaralla fokuksella. Tuomiselle se on jo vuosia ollut turkkilainen hauta (türbe) ja sitä kautta laajemminkin turkkilainen kulttuuri. Lavoselle innoitus löytyy barokista ja ihmiskasvoista. Suntio on ehkä kirjallisin kaikista: hänelle länsimainen ihmisen eksistenssiin keskittynyt filosofia tarjoaa loputtoman lähteistön. Kaikkien metodi kytkeytyy Suntion esiin tuomaan intimiteettiin. Teoksissa on myös aina henkilökohtainen taustavire, jota katsojan ei ehkä tarvitse tunnistaa muuten kuin kokemuksen intensiteetissä. Tuominen tulkitsee sen ”lyyrisyydeksi”, mitä en hetken mietittyäni taida vastustaa. 

Heimo Suntio: Piirtäjä, 2017. (Mallina on muuten ollut Kuutti Lavonen.)

Kolmikko istuu samaan tilaan, koska he kaikki kykenevät virittämään tilaa osin kuin musiikillisesti – lyyrisyyteen sekin saattaa viitata. Lavonen kuuntelee barokkimusiikkia, Tuomisen levylautasella saattaa soida Ercüment Batanay soittamassa tanburia, turkkilaista luuttua, ja Suntion voi tavata Musiikkitalossa kuuntelemassa länsimaista klassista – ellei hän sitten ole jazzkonsertissa.

Kuvanveistäjänä Suntiolle tila virittyy kuin luonnostaan. Lavonen ja Tuominen ovat aina ”akustisessa tilassa” metsästäessään uusia innoituksen kohteita – olivat ne sitten hautakammioita tai barokkikirkkoja. 

Kuutti Lavonen: Parisiana, 2012.

He kaikki puhuvat totta, mutta he eivät tee sitä väitelausein. He koskettavat syvempiä totuuksia. Hyvät taiteilijat puhuvat totta valehdellessaankin – tai ollessaan väärässä. Kotona tarkastan karttapalvelusta Kemit. En löydä sellaista Ruotsista. 

***

Istuin Heimon ja Kuutin kanssa Tin Tin Tangossa 15.12. Rovaniemellä asuvan Jussin kanssa puhuin samana iltana puhelimessa. Kaikki ovat humoristisempia kuin pärstästä voisi päätellä.

Julkaistua 824 & Näyttelykuvia 1064: Suntio on kärryillä

Ja lisää rästitekstejä. Ystäväni Heimo Suntio (s. 1955) piti häkellyttävän hienon näyttelyn Vertical Graffiti Forum Boxissa viime kuussa (3.–26.3.). Kirjoitin siihen tiedotetekstin.

Suntio on kärryillä

Olisi vaiettava kysymyksestä, mistä on kyse, koska se erottaa suotta tekijän, kokijan ja tulkitsijan. Kysyn kuitenkin. ”Kaikesta ja aina”, sanoo Heimo Suntio. ”Tematiikka kasvaa ja syvenee työstön aikana.”

Reduktion kautta kuvataiteen lähestyminen on reductio ad absurdum. Reduktio on hedelmätöntä, koska kaikki on liikkeessä, koko ajan. Suntio muistaa fyysikko John Wheelerin ajatuksen: ”Voimme mitata nopeutemme ja kulkusuuntamme suhteessa muhin maailmankaikkeuden kappaleisiin, mutta emme voi mitata niitä suhteessa absoluuttiseen lepoon.” 

Suntio on vahvasti kirjallinen taiteilija. Tai enemmänkin. Hän saa virikkeittä lukemastaan, näkemästään ja kuulemastaan. Usein klassikoista. Ei sen takia, että olisivat kaanoniin kuuluvia klassikoita – kuten taiteissa usein on tapana – vaan siksi, että niissä käsiteltävät asiat ja käsittelytavat tuottivat niille vääjäämättä klassikon aseman. Suntio on herättänyt minut kerran kahdeksalta sunnuntaiaamuna keskustellakseen yöllä miettimäänsä Hegeliä – historian lopun ja hengen kehityksen päätepisteen problematiikkaa. Löin luurin korvaan.

Suntio näkee vanhan kuvan lumppujen kerääjästä vetämässä kärryjään. ”Tässä on kaikki, mitä meistä jää”, hän ajattelee ja toteaa: ”Tyhjentyneellä tiellä omaisuuttaan vetäen kulkee subjekti.” 

Kyse on ainakin osin eksistentiaalisista asioista. Maailmaan heitetyn ihmisen kohteettomasta suunnistamisesta fyysisten objektien, lainalaisuuksien ja merkitysten kasaumien välillä. Suntio palaa jälleen Wheeleriin: ”Aine kertoo avaruudelle, miten sen tulen käyristyä. Avaruus puolestaan kertoo aineelle, miten sen tulee liikkua.” Tuskin erehdyn, kun ajattelen Suntion metodeja kuin kierkegaardilaisena projektina: ”Ajallinen ja historiallinen todellisuus voi ainoastaan antaa aiheen ikuisen totuuden mieleenpalauttamiseen. 

Suntion eväät: ”On hahmoja ja asioita.” Ehkä soitan Suntiolle jonain sunnuntaiaamuna keskustellakseni Max Wertheimerista ja hahmopsykologiasta. Sain nimittäin juuri ajatuksen, että Suntion töitä voisi lähestyä myös yhdistämällä semantiikkaa ja hahmopsykologiaa.

Julkaistua 771 & Näyttelykuvia 1037: Salvelan kesä VII

Tällaisen tiedotteen rustasin (on kyllä samalta pohjalta kuin viime vuonna ja toissa vuonna ja...). Eilen ripustettiin. On aika raikas näyttely, vaikka itse sanonkin. Tervetuloa kaikki tänään avajaisiin klo 17.00! 

 

Salvelan kesä VII 

Galleria Orton järjestää yhteistyössä Ravintola Salven kanssa 31.5.–23.6.2016 perinteisen kesänäyttelyn Salvelan kesä – jo seitsemättä kertaa. 

 

Viljanen, Teräsvuori. 

Yhtä aikaa kevytmielisessä ja vakavassa taidenäyttelyssä esiintyy tuttuun tapaan joukko eturivin suomalaisia taiteilijoita, joita yhdistää ystävyys, taiteilijaravintolan viimeisten mohikaanien henki ja usko taiteen hyvää tekevään voimaan. Mukana ovat Jorma Hautala, Pekka Kauhanen, Matti Kujasalo, Matti Nurminen,  Olavi Pajulahti, Matti Peltokangas, Timo Setälä, Heimo Suntio, Tarja Teräsvuori ja Roi Vaara. 

Setälä (hymyilee).

Juhani Harrin (1939–2003) ja Vexi Salmen ympärille alkoi 1990-luvulla kehittyä Helsingin Hietalahdessa sijaitsevaan Ravintola Salveen pöytäkunta, jossa käytiin innostuneita ja toisinaan kiivaitakin taidekeskusteluja ja jonka myötä Salvesta tuli taiteilijaravintoloistamme ehkä se viimeisin. Mukaan liittyivät 1990-luvun lopulla muiden muassa kuvanveistäjä Ukri Merikanto (1950–2010), taidegraafikko ja -maalari Tapani Mikkonen (1952–2014) ja silloinen Taiteen päätoimittaja Otso Kantokorpi. Pöytäseurue laajeni vuosien mittaan intohimoisilla taiteenharrastajilla, ja sen kautta esimerkiksi Galleria Ortonin Seppo Seitsalo ja Sirpa Viljanen ovat liittyneet mukaan taidemaailmamme virtauksia ja keskusteluita pohtivaan porukkaan. 

Setälä, Setälä, Pajulahti.

Kaikki yllä mainitut Salvelan taitelijat ovat esiintyneet yksityisnäyttelyillään jo kohta viisitoista vuotta toimineessa Invalidisäätiö Ortonin kahvilassa sijaitsevassa Galleria Ortonissa – maailman ainoassa galleriassa, jolla on oma sairaala. 

Suntio (eiku Strindberg).

Porukalla päätettiin jo alusta alkaen, että ei kaiken tarvitse aina olla ryppyotsaisen temaattista. Hyvä taide ja taiteilijoiden välinen ystävyys luovat tarpeeksi temaattista kehikkoa, jotta katsojat voivat nauttia taiteesta ilman turhia ulkoisia paineita. Tätä kehikkoa ovat olleet rakentamassa myös näyttelyiden avaajat, perinteisesti Suomen taidemaailman huipulta: Ulla Aartomaa, Tuula Arkio, Jaakko Lintinen, Soili Sinisalo, Maija Tanninen-Mattila, Markku Valkonen saavat tänä vuonna suomalaisen nykytaiteen keskeisen kansainvälistäjän, muun muassa Kiasmassa työskennelleen professori emerita Maaretta Jaukkurin.

 Nurminen, Nurminen (alekkain).

Julkaistua 764: Jarmo Saarekas 1954–2016

Helsingin Sanomissa tänään. Näitä ei haluaisi kirjoittaa. Elämän rajallisuuden tunne lisääntyy ikääntyessä koko ajan.

Jarmo Saarekas 1954–2016

Taidevalaja Jarmo Saarekas kuoli vakavaan sairauteen Helsingissä 18. helmikuuta. Hän oli 62-vuotias, syntynyt Helsingissä.

Saarekas vietti lapsuutensa ja nuoruutensa Hämeenlinnassa, missä kävi myös Teknillisen koulun. Helsinkiin hän muutti 1980-luvun alussa. 

Kuvanveisto on ammatti, jossa vanhat mestari–kisällisuhteet ovat vieläkin voimissaan. Kuvioon liittyy usein myös kolmaskin jäsen, veistäjälle kullanarvoinen luottovalaja. Jarmo Saarekas aloitti työskentelyn tässä perinteisessä kolmiyhteydessä akateemikko Kain Tapperin (1930–2004) assistenttina. Hän perusti oman valimon Porvoon vanhaan veturitalliin vuonna 1990, ja siirtyi vuonna 2000 Suomenlinnaan, missä jatkoi valimotoimintaa aina kuolemaansa saakka. 

Ennen valajaksi ryhtymistä käsistään monipuolisesti taitava Saarekas toimi 1980-luvulla Kuvataideakatemian ensimmäisenä työmestarina, mutta valuhommat veivät enenevässä määrin aikaa, ja niin hän joutui valitsemaan ammattien väliltä. Kursseja hän kuitenkin piti Teknillisessä korkeakoulussa harvakseltaan vielä myöhemminkin. 

Saarekas valoi jatkossa kaikki Tapperin veistokset mutta oli myös monen muun veistäjän luottovalaja: hänen ammattitaitoaan ovat käyttäneet muun muassa Markku Hirvelä, Anneli Sipiläinen, Heimo Suntio, Tommi Toija ja Jarmo Vellonen. Suhteet prosessissa kietoutuvat monin tavoin: Tapperin oppilas, kuvanveistäjä Niilo Rikula toimi hänen valuapulaisenaan, ja siellä valettiin myös Rikulan omia isoja töitä kuten runoilija Isa Aspin muistomerkki Puolangalla. 

Varsinaisen taiteen lisäksi valaja saattaa tehdä paljon muutakin – pronssin lisäksi Saarekas hallitsi taidot muidenkin metallien valamisessa, aina kultaa ja koruja myöten. Hän teki yhteistyötä myös arkkitehtien kanssa, esimerkiksi Juhani Pallasmaan kanssa Cranbrook Academyyn Yhdysvaltoihin. Onpa Kiasman yksi muhkea WC-lavuaarikin tulosta Saarekkaan ammattitaidosta – kuten myös ovenkahvat. Hänen viimeiseksi työkseen jäi 24-naulainen kanuuna suomenlinnalaiseen tykkisluuppi Dianaan. 

Tilaustöiden lisäksi Saarekas teki taidetta itsekin. Vuonna 2013 hän piti Turun ekumeenisessa Taidekappelissa näyttelyn Flora & Fauna, jossa oli mukana teoksia kymmeneltä vuodelta: 12 kasviaiheista pronssireliefiä ja kuusi kalaa. 

Saarekas oli kiinnostunut aina siitä, ”miten kaikki toimii” – hänen kokemuksellista tietotaitoaan käyttivät ystävät ja tuttavat monissa ongelmissa: Jake kykeni antamaan apuaan aina korujen teknisestä suunnittelusta suurten rakenteiden lujuuslaskelmiin tai taloyhtiön pihasuunnitelmiin. 

Vastapainoa kirjaimellisesti hikiselle työlle tarjosivat kalastus, matkustelu ja ruuanlaitto sekä rakkaat kukat ja muut kasvit.

Kirjoittaja on helsinkiläinen taidekriitikko, jonka kuvanveistäjäystävistä moni oli Saarekkaan asiakas ja ystävä.

Julkaistua 750 & Näyttelykuvia 1029: Poukkoilevaa ja haarautuvaa

Viikko sitten avattiin Galleria Ortonissa Tuuli Saarekkaan (s. 1988) näyttely (7.3.–1.4.). On ollut vähän liikaa isompi kirjoitushommia, ja vasta eilen sain gallerian verkkosivuille taiteilijaesittelyn valmiiksi:

Poukkoilevaa ja haarautuvaa

Kuvanveistäjä Tuuli Saarekas (s. 1988) on itse kuvannut työskentelyään: ”Tapani olla ja työskennellä on poukkoileva, haarautuva. Liikuskelen sivupoluilla. Yritän aina välillä edetä suoraviivaisesti, mutta ryteikkö kiinnostaa minua enemmän. Runsauden keskellä silmäni tarttuvat yksityiskohtiin.”
 

 Se on yhtä Iwo Jimaa, kun Saarekas, Viljanen ja Pajulahti ripustavat.

Kyse ei ole kuitenkaan pelkistä silmistä. Saarekas yhdistää tekemisessään myös mielikuvia ja muistumia. Hän antaa assosiaatioiden virrata ja törmäyttää niitä toisiinsa, ja toisinaan ne loksahtavat yhteen kuin runossa sanat ja säkeet. Hänen työssään selkeästi voimakas käsitteellinen ulottuvuus, joka ei kuitenkaan jää koskaan kuivakkaan teoreettiseksi, koska hän antaa mielikuville ja assosiaatioille vallan – väliin ihan lapsenomaisen ihmettelyn tavoin. Kyse on myös materiaalista: materiaalin käsittelystä ja tämän mukanaan tuomista uusista mielikuvista. Silmä, mieli ja käsi nivoutuvat kokeilevan väkertämisen kautta yhteistyöhön, jonka lopputuloksesta katsojan on vaikea eritellä kunkin osuutta. Ei hän itsekään aina tiedä sitä, mihin alkuidea matkaa materiaalin ja ajatuksen tuottamassa ristiaallokossa. 

Saarekkaan työssä yhdistyvät luonnon ja kulttuurin rakenteet ja muodot; ne sekoittuvat hybrideiksi, jotka saavat uusia merkityksiä. Väliin ne ovat kuin tutkimuksen tuloksia ja sellaisena melkein analyyttisiä, väliin kuin runoa, joka saattaa saada surrealistisiakin ulottuvuuksia.

”Hänen vanhempi kollegansa Heimo Suntio on osuvasti todennut: Viimeisimmissä teoksissaan Saarekas veistää erilaisista löytömateriaaleiksi luonnehdittavista asioista ilmassa riippuvia kasveja ja kukkia kuin aine kertoisi vuoropuhelussa tekijän kanssa hänen mielikuvansa mahdollisuuksista tulla todeksi ja siksi unenkaltaiseksi uudeksi maailman palaksi, joka on ominaista taiteelle.” 

Saarekkaan kukat muodostavat pienen riippuvan puutarhan. Ne ovat kuin Babylonin riippuvat puutarhat, yksi maailman seitsemästä ihmeestä pienoiskoossa. Niidenkään olemuksesta – tai itse asiassa edes olemassaolosta – ei ole tarkkaa tietoa, ja niinpä ne historiallisessa aukollisuudessaan antavat uusia mahdollisia tulkintakehikkoja katsojan mukaan. Näin toimivat Saarekkaan Joutokasvit (2015–16). Minullekin ensimmäinen mielleyhtymä oli Charles Baudelairen kuuluisa runokokoelma Pahan kukkia (1857), mutta lähempi tarkastelu vei nopeasti muihinkin maailmoihin. Dekadenssin häivähdys muuttui joksikin muuksi, ja väliin hyvinkin nerokkaiden yksityiskohtien yhdistelmien kautta kokonaisuus rakentui uudestaan.

Näyttelyssä esillä oleva video Välimuisti (2012) kertoo Saarekkaan työskentelystä ja mielenliikkeiden tiivistymisestä kohti teoksen syntyä. Kriitikko Heikki Kastemaa on todennut osuvasti: "Video kuvaa, miten hän maksimoi assosiaatioitaan luomisprosessin alussa. Tajunnanvirtamenetelmällä hän kartuttaa mielikuvien varastoa kuin tietokoneen välimuistiin."

Julkista taidetta 85: Taidevandalismia

Ystäväni, kuvanveistäjä Heimo Suntio (s. 1955) soitti aamulla. Yleensä hän soittaa aamuisin halutessaan esimerkiksi keskustella juuri lukemastaan Søren Kierkegaardin kirjasta (tämä ei siis ole vitsi, kerrankin hän teki sen innoissaan sunnuntaiaamuna klo 8, kun olin vielä sängyssä – tuolloin hän halusi keskustella Alexandre Kojèven Hegel-luennasta, en suostunut), mutta nyt hän kertoi, että hänen tekemäänsä Pelle Miljoona -veistosta Haminassa on vandalisoitu: joku on vienyt siltä toisen käden.

Pelle vailla toista kättä. Kuva: Antti-Jussi Larvio.

Tässä linkki Kymen Sanomien tuoreeseen juttuun.

Olen ollut iloinen siitä, että joitain poikkeuksia lukuun ottamatta julkisia teoksia kohdellaan aika kunnioittavasti – graffaritkin jättävät ne yleensä rauhaan.

On tämä häpeällistä! Ja tuskin Pelle Miljoona herättää erityisiä vihoja. Jos joku fani on rälläkällä halunnut viedä matkamuiston kotiinsa, ei se ole oikeaa fanittamista. Se on vastenmielistä vandalismia. Se on yhtä loukkavaa ja vastenmielistä kuvanveistäjää kohtaan kuin rikkaiden jenkkien trofeemetsästys on leijonia kohtaan.

Näyttelykuvia 953 & Vieraskynä: Silmä näkee ja käsi tekee

Olen toiminut Galleria Ortonin kuraattorina vuodesta 2010. Kuudes vuosi on siis menossa. Tämän vuoden helmikuun näyttely herättää tietysti ajatuksen nepotismista, koska isäni Voitto Kantokorpi (s. 1935) esiintyy näyttelyllään (2.–27.2.) siellä parhaillaan. Mainittakoon nyt kuitenkin vähän hymyillen, että minulla ei taida olla mitään erityistä syytä yrittää edistää ensi viikolla 80 vuotta täyttävän ja jo pitkään taiteilijaeläkkeellä olleen isäni tulevaa urakehitystä. Eikä minulta edes kysytty koko asiaa, sillä kyse oli muun Ortonin väen ja isäni keskinäisistä diileistä. Sen piti itse asiassa tulla minulle yllätyksenä, mutta eihän sellainen onnistu. Yllätyksen syykin selvisi, kun isäni vastasi Mauri Niemen hienoon avajaispuheeseen. 

Oli aika liikuttava hetki, kun isäni sanoi omistavansa näyttelynsä minulle ja työlleni Suomen taiteen parissa. En ryhdy tässä kyynelehtimään sen enempää, mutta on se tunnustettava, että on varsin hienoa huomata itsekin pitäneensä aina isästään ja pitäneensä häntä taiteilijanakin arvossa ja nähdä tuo arvostus toisinkin päin. Monelle niin tärkeä luovuutta lisäävä isänmurha on tosin jäänyt kokematta, mutta kyllä sitä näinkin näköjään pärjää.

Niemen roolin teki hienoksi se, että isäni oli nuorena taiteilijana Alavudella hänen kuvismaikkansa ja aiheutti omalta osaltaan sen taidekärpäsen, joka on näkynyt Niemen monissa aktiivisissa rooleissa taidemaailmassamme, muun muassa Suomen Taideyhdistyksessä, Taideyliopistossa ja LG Nordströmin säätiössä.   

Muitakin vanhoja konkareita oli paikalla: Tapani Tamminen (s. 1937) ja isäni.

Kuraattoriksi paikalleni oli valittu Matti Peltokangas (s. 1952). Ripustuksessa avustivat Ortonin väen – Seppo Seitsalo ja Sirpa Viljanen – lisäksi tuttuun tapaan Olavi Pajulahti (s. 1944) ja ekstrana Heimo Suntio (s. 1955). 

Suntio ja Pajulahti ruuvaavat, Viljanen johtaa työtä.

Peltokangas kehitteli ja väänteli oman mitalitelineensä.

Suntiolle oli varattu vielä yksi erikoistehtävä. Hänen tuli minun sijaani kirjoittaa gallerian verkkosivuille taiteilijaesittely:

Silmä näkee ja käsi tekee

Kuvataiteilija Voitto Kantokorpea (s. 1935) voi työhistorialtaan luonnehtia kotimaassa menestyneeksi ja kansainvälisesti osallistuneeksi kuvanveistäjäksi. Jo lapsena hän asui Tanskassa ja Ruotsissa, niin liukkaasti maata muuttaen että ympäristön käyttökieli tahtoi tulla vähän viiveellä, ja osin tämä teki pojasta tuolloin enemmänkin tarkkailijan ja näkijän. Oma tila piti ottaa erilaisin käden töin ja taidoin. 

Nyt 1960-luvun alussa Etelä-Pohjanmaalle muuttanut Kantokorpi sanoo halunneensa palata Helsinkiin, lapsuutensa ja opiskeluaikojensa kotikaupunkiin, teostensa kanssa, näkemään ne itsekin tässä intiimissä retrospektiossa. 

Kantokorpi toteuttaa vivahteikkaasti veistäjien ikiaikaista tointa; silmä näkee ja käsi tekee. Hän on taitava piirtäjä, joka yltää pieteettisestä muodon hallinasta käden liikkeen ekspression ylös merkitsevään viivaan. 

Keskeinen metodi, johon Kantokorpi palaa, vaikuttaa aktiolta, jossa hän löytää valmisesineen ja uudelleennäyttää sen veistoksena tai sen osana, siten että hahmon alkuperä joskus kokonaan lakkaa näkymästä. Tämä on totta hiertävä surrealistinen ele, taiteilijan keino paljastaa vähän enemmän. Kantokorven kerrottua teoksen Pitkät pojat reikäisistä lattaraudoista, joilla on säädelty padon yläreunan korkeutta, voi nähdä mielessään ylivirtaavan veden ja katsoa näitä veistokseksi tehtyjä ja ajateltuja osia noiden tapahtumien hiukan alakuloisina muistomerkkeinä. Aktion päätepiste on modernistinen kapea avaruutta vasten piirtyvä itsenäinen veistos, joka sisältää nämä muistumat ja teot. Ulkoreunoihin lisätyt piikit tekevät hahmoista teoksen nimen mukaisesti ihmisen ja hänen eleensä kuvan, joka estetiikan lisäksi, tarpeen vaatiessa pitää ja ottaa paikkansa kulloisessakin tilassa. 

Modernismin perinteestä ammentava Kantokorpi on myös selkeästi sarjallisuutta käyttävä taiteilija. Tästä hyvä esimerkki ovat Shamaanin puutarhasta -nimiset veistokset, joissa voi nähdä suomalaisen symbolistin, surrealisti Simbergin vaikutteita. Nämä alitajunnan ansarissa kuiskailevat kukkaset ovat suorastaan kuin mielen sormenpäillä muovailtuja ötököitä, joiden voisi kuvitella muuttavan vielä itsekseen muotoaan aamuyön hämärissä. 

Hilpeän ja vaarallisen ylitoden maisemissa liikkuvat mainion 70-lukulaiset Musta kevät, Japanin ihme ja Osasto G. Teoksen Musta kevät perisurrealistinen pää avautuu aikakaudelleen vertauskuvallisin alumiiniin valetuin orgaanisin muodoin, hillitysti poppia sivuten. 

Hiukan sivummalla pikkuvitriinissä on otos Kantokorven taitavia ja ammattitaidolla tehtyjä mitaleita, joissa huomio muun muassa kiinnittyy yksityiskohtien hallintaan – esimerkiksi tekstin ja hahmojen osaava muovailu.
Näin nuoremman kollegan näkökulmasta Kantokorven näyttely ja henkilö ovat oiva muistutus siitä, miten katseen kohdistaminen ennalta-arvaamattomaan pitää tekijän valppaana ja iskukykyisenä tunnista ja vuodesta toiseen ja miten tärkeää taiteilijalle on muun puuhan ohessa vaania arjen murusia ylitoden maisemissa. 

Heimo Suntio 

kuvanveistäjä 

Isäni ja Pahan kukat, taustalla ikätoveri Antti Ojalan (s. 1935) vaivaisukkomaalaus.

Näyttelykuvia 941: Kipinöintiä

Viime lauantaina vietettiin Tapani Mikkosen (1952–2014) muistonäyttelyn Kipinä [Tapsaa kutsuttiin nuorena "Kipinäksi"] (11.1.–1.2.) avajaisia Forum Boxissa. Olin sitä ennen ison porukan mukana ripustamassa näyttelyä kolme päivää. Mukana oli Tapsan tytär, Mercedes Hoyer, ja viisi Tapsan taiteilijaystävää: Olavi Pajulahti (s. 1944), Matti Peltokangas (s. 1952), Heimo Suntio (s. 1955), Risto Suomi (s. 1951) ja Antti Tanttu (s. 1963):

Tapsallahan oli jo etukäteen varattu näyttelyaika Boxista. Tapsa kuoli viime syyskuussa, mutta Mercedes päätti, että näyttely järjestetään joka tapauksessa. Näyttelystä tuli siis muistonäyttely. Mitään retroa emme halunneet tällä aikataululla yrittääkään rakentaa, sillä Tapsa taatusti ansaitsee tulevaisuudessa kunnon retron jossain museossa. Tapsan itsensä suunnittelemaa näyttelyäkään emme voineet toteuttaa, sillä hän oli kaavaillut mukaan uutta aluevaltausta: hän päätti näyttää veistoksia, mutta ei ehtinyt toteuttaa niitä lainkaan. Oletan, että kyseessä olisi ollut Afrikan teemojen tuottamia pelkistettyjä muotoja.
Tapsa teki viimeiset vuodet töitä aivan hillittömällä tahdilla – sekä vedosti että maalasi –, ja niinpä päätimme näyttää tuon ryöppyävän luomisvoiman ajattelematta liikaa sitä Tapsaa, joka olisi yleisölle tutuinta ja turvallisinta. Mukaan tuli viime vuosien aika rajujakin maalauksia – kuten tämä Kipinä, jota Heimo alla pulttaa paikoilleen:

Viimeisenä ripustimme parven takaseinän, jonka olimme varanneet Tapsan viimeisille luonnoksille:

Emme sommitteleet seinää etukäteen, vaan kukin meistä kävi vuorotellen naulaamassa seinään klipseillä varustetun luonnoksen. Näin se rakentui hiljalleen ja sattumanvaraisesti. Samalla myös aika rituaalisesti, sillä Tapsan läsnäolo oli vahva. 

PS. Tapsan maalauksia on esillä samanaikaisesti (22.2. saakka) OHO Galleriassa, Merimiehenkatu 29:n pienessä ikkunagalleriassa.

Julkaistua 594: Kipinä – Tapani Mikkosen viimeisimpiä teoksia

Kirjoitin tänään lehdistötiedotteen ja verkkotekstin ystäväni Tapani Mikkosen (1952–2014) tulevaan Forum Boxin näyttelyyn. Avajaisia vietetään 10.1., joten joukolla paikalle! Luvassa on vähän yllättäviäkin maalauksia.

Marraskuun lopulla kävimme Tapsan tyttären Mercedeksen johdolla varastolla tutkailemassa näyttelyä varten Tapsan maalauksia, joista osa on varsin isoja, kuten tämäkin, jota Tapsan ikiaikainen ystävä Matti Peltokangas (s. 1952) ihmettelee. 

Kipinä – Tapani Mikkosen viimeisimpiä teoksia

Forum Box 11.1.–1.2.2015

Taidegraafikko ja -maalari Tapani Mikkonen (1952–2014) tuli tunnetuksi suomalaisen taidegrafiikan uudistajana. Hänen 1970-luvun tuotantonsa koostui lähinnä puu- ja linoleikkauksista, aiheet löytyivät arjesta ja ajalle ominaisista työläiskuvauksista. 1980-luvun alussa Mikkonen siirtyi litografiaan, työt suurenivat ja väri tuli mukaan. Hänen ilmaisunsa meni abstraktimpaan suuntaan, ja taustalla oli usein maisemallinen ajattelu – olihan Mikkonen myös ihan klassinen havainnosta kuvaa tekevä ulkoilmamaalari, mitä hän jatkoi koko uransa ajan. 

Mikkonen oli keulahahmo siinä sukupolvessa, joka ”nosti grafiikan seinälle” – oli valtaamassa taidegrafiikalle tasavertaista paikkaa muun kuvataiteen joukossa 1980-luvulla. Mitään rajoja ei tunnustettu, ja niinpä Mikkonen oli uranuurtaja myös monumentaalisen grafiikan tekijänä. Hän toteutti useampiakin suuria julkisia teoksia. 

Mikkonen haki jatkuvasti innoitusta taidehistoriasta ja erilaisista kuvallisista perinteistä: monet matkat ja intohimoinen lukeminen toivat mukaan espanjalaista luolamaalausta, klassista japanilaista puupiirrosta sekä Länsi-Afrikan ihmeellisen valon ja jälleen perusvärit. 

Uran edetessä moninaiset vaikutteet syvenivät erottumattomaksi synteesiksi, jossa luonnonhavainto, maisema, taidehistoria, eri kulttuurit ja myös muut taidelajit – Mikkonen oli muun muassa intohimoinen musiikki-ihminen –  yhtyivät omaan henkilöhistoriaan ja tunne-elämään. 

Mikkonen oli työnarkomaani, joka innostuksen tullen miltei unohti muun maailman. Esimerkiksi viimeisessä residenssissään Lieksan Vuonislahdessa hän maalasi parissa kuukaudessa 80 öljymaalausta. 

Forum Boxin näyttelyaika oli jo hyvissä ajoin varattu, kun Mikkonen menehtyi sairauteen syyskuussa 2014. Näin näyttelystä tulikin muistonäyttely. Mikkosella itsellään oli näyttelylle jo valmis konsepti, mutta sitä näyttelyä emme näe, koska mukaan piti tulla myös veistoksia. Niitä hän ei koskaan ehtinyt toteuttaa. Näyttelytyöryhmä on koonnut näyttelyyn valikoiman viimeisten vuosien vimmaisen työrupeaman suurelta osin aiemmin julkisesti esittämättömiä tuloksia – sekä maalauksia että grafiikkaa. 

Näyttelyn yhteydessä julkaistaan myös kuuden vedoksen grafiikansalkku Kosketus, jonka Mikkonen ehti saattaa valmiiksi kesäkuussa 2014. 
Kipinä? Se oli teininä Tapsan lempinimi Lieksassa. Lieksaan hän palasi vuosittain maalaamaankin. 

Näyttelytyöryhmä: Mercedes Hoyer, Otso Kantokorpi, Olavi Pajulahti, Matti Peltokangas, Jyri Sarpaniemi, Heimo Suntio, Risto Suomi, Antti Tanttu

Kesäkuun alussa ripustimme Tapsan kanssa Galleria Ortonin kesänäyttelyä, jossa hän oli mukana.

Julkaistua 554: Taiteilija nosti grafiikan seinälle

Tämän aamun Helsingin Sanomissa ilmestynyttä juttua en olisi koskaan halunnut kirjoitaa. Tapsa oli hyvä ystäväni. Mutta onneksi toinen hyvä ystäväni, Timo Setälä, otti Tapsasta hienoja kuvia Galleria Ortonin viimekesäisen Salvelan kesä V:n ripustajaisissa ja avajaisissa. Juuri tällaisena Tapsaa on hyvä muistaa: seestyneenä ja optimistisena, hiljaa myhäilevänä.

Julkaistussa jutussa oli harmillisesti yksi virhe, jonka olen alla korjannut. Kopioin tiedon lainkaan miettimättä suoraan Hesarin aiemmasta uutisoinnista: ei Tapsa ollut kuollessaan 62-vuotias vaan 61-vuotias.

Lopun Reino-tossut voi tuntua oudolta, mutta se oli hyvin kuvaavaa Tapsan itsestään huolehtimattomuudelle, ja kerronpa tässä vielä jutun lopun, kun ei lehdessä voi liikoja jaaritella. Kun siirryimme – yhteinen ystävämme oli muuten kuvanveistäjä Heimo Suntio – Moderna Museetin näyttelystä kaupungille syömään ja vinyylikauppaan (Tapsa oli intohimoinen musiikin harrastaja), ylitimme sateessa vilkasliikenteistä Långholmsgatania Södermalmissa, mikä oli aikamoista urheilua Tapsallekin tossuissaan ja autoja väistellessään, varsinkin kun olimme juoneet muutaman calvadosin museon kahvilassa, niin eiköhän yksi tukholmalaisnainen pysäyttänyt meidät kesken kaiken, koska hän oli huomannut Tapsan tohvelit ja halusi tietää, mitä ne olivat ja mistä niitä saa ostaa. Varsinainen trendsetter tämä meidän Tapsa!

Taiteilija nosti grafiikan seinälle

Tapani Mikkonen 1952–2014

 

Taidegraafikko Tapani Mikkonen kuoli 61-vuotiaana Jorvin sairaalassa 10.9.2014. Hän syntyi Joensuussa 26.12.1952, ja vietti lapsuutensa Lieksassa. Siellä hän innostui nuoruutensa rockkulttuurin visuaalisuuteen ja toteutti jo varhain ensimmäisen julkisen teoksensa: paikallisen diskon sisustuksen. 

Mikkonen opiskeli Oriveden opistossa, Lahden taideinstituutissa ja Taideteollisessa korkeakoulussa. Työuransa hän teki ensin Helsingissä ja sitten Espoon Nallenpolun taiteilijatalossa vuodesta 2000.  
Mikkonen aloitti 1970-luvun tyyliin realistisena työläiskuvaajana, mutta 1980-luvulle tultaessa hänen suhteensa kuvataiteeseen muuttui. Hän siirtyi maisemaan, väliin miltei abstraktiin, sitten monipuoliseen symboliseen ilmaisuun ja ryhtyi käyttämään värejä Myös teoskoot suurenivat. Mikkonen itse muisteli halunneensa vedostaa niin suurelle paperille kuin mahdollista, ”nostaa grafiikan seinälle” – hänen uransa alkuaikoina grafiikkaa esitettiin yhteisnäyttelyissä usein vain vitriineissä. Mikkonen onkin yksi niistä pioneereista, jotka nostivat grafiikan tasavertaisena ilmaisumuotona muiden kuvataiteiden joukkoon. Hän oli intohimoinen grafiikan puolestapuhuja ja rohkaisi aina nuorempia kollegojaan. Hän toimi muun muassa Grafiris-työpajassa ja myöhemmin grafiikanpaja Imprimossa. 

Mikkonen näytti, että grafiikka voi olla jopa julkisten tilojen monumentaalitaidetta. Skanskan pääkonttorissa sijaitseva, kolmeen kerrokseen kohoava Vuosituhannen muistiinpanoja (2001) on edelleenkin suurin suomalainen graafinen teos. 

Mikkonen matkusteli paljon ja imi vaikutteita muun muassa japanilaisesta puupiirroksesta ja tussipiirustuksista, joita hän itsekin teki. Tärkeitä olivat myös kokemukset espanjalaisista luolamaalauksista ja 2000-luvulla afrikkalaisesta kulttuurista. Hän vieraili Länsi-Afrikassa useampaankin kertaan ja teki ison mosaiikkiteoksen suomalaiseen Villa Karon kulttuurikeskukseen Beninissä.

Mikkonen oli monipuolinen taiteilija, joka myös maalasi paljon, vaikka ei usein maalauksiaan esittänytkään. Hän oli armoton työnarkomaani ja maalasi esimerkiksi viimeisessä residenssissään, Kolin vastarannalla Vuonislahdessa talvella 2012 kahden kuukauden aikana 80 öljymaalausta. Hän kävikin lapsuutensa Pohjois-Karjalassa melkein vuosittain piirtämässä ja maalaamassa. 

Mikkonen sai vuonna 1981 Suomen Taideyhdistyksen dukaattipalkinnon. Vuonna 2003 hän sai vastaanottaa kuvataiteen valtionpalkinnon. Hän teki useita julkisia teoksia, ja hänen töitään on kaikissa Suomen merkittävissä julkisissa kokoelmissa. 

Mikkonen oli väliin surullisen hahmon ritari eikä aina jaksanut huolehtia itsestään, ei avata laskuja tai ajaa partaansa, mutta taiteen katsojana ja keskustelijana hän oli aina intohimoinen. Eräänkin kerran lähdimme yhteisen taiteilijaystävämme kanssa Tukholmaan katsomaan J.M.W. Turnerin, Claude Monet’n ja Cy Twomblyn näyttelyä – Mikkonen tallusteli aamulla jalkoihin tökkäämissään Reino-tossuissa tammikuisia ja räntäsateisia katuja, kun siirryimme kapakkaan analysoimaan näkemäämme. 

Surumielisyys onneksi hälveni viimeisenä vuotena: hänestä tuli isoisä, täysraitis ja hän valmisteli vimmaisesti tammikuista näyttelyään, josta on nyt siis tuleva muistonäyttely.

Julkaistua 548 & 549 & 550 & Näyttelykuvia 924: Virossa 128: Käsitteellisiä liukumia & "Ihmisen sisäinen kuva" & Värin ja merkityksillä ladattujen esineiden grammatologiaa

Olen jo kolmatta viikkoa ollut Saarenmaalla, muun muassa tällaisissa maisemissa:

Aino Kallas vietti kesän 1907 näillä main Sõrvenniemen lähellä, Salmen kunnan Järven kylässä.

Taide on siis ymmärrettävästi saanut jäädä vähän sivummalle muun elämän ja väliin myös ei-minkään-tekemättömyyden tieltä. Vaan tein minä töitäkin ennen matkaa ja piipahdin viime maanantaina Helsingissäkin avaamassa yhden näyttelyn. Alla tuloksia.

***

Heimo Suntio (s. 1955) ja Minnamari Toukola (s. 1982) avasivat eilen Berliinissä Suomesta Galleriassa yhteisen näyttelyn Conceptual Shifts (6.–27.9.). Tein heille esittelytekstin:

Käsitteellisiä liukumia

Taidemaailmassa vallalla ollut taiteilijoiden luokittelu on murentunut – oli sitten kyse materiaaleista, tekniikoista tai tyyleistä. Taidemaailman sukupolviakaan ei taida enää olla – ei siis kuiluakaan. Perinteet pysyvät, mutta jo pitkään myös vanhemmat ovat oppineet nuoremmilta.
”Minulla oli näyttely tulossa ja oli kiire. Pyysin Minnamaria tekemään joitain osia teosten rakenteisiin, ja huomasin, että hän teki osan paremmin kuin itse olisin tehnyt”, muistelee Suntio. ”Nyt me olemme tässä tasavertaisina kollegoina.”

***

On vaikea määritellä Heimo Suntion (s. 1955) ja Minnamari Toukolan (s. 1982) lajityyppiä. Suntio oli nuorena konstruktivistinen maalari, mutta sittemmin hän ei ole vierastanut mitään välinettä: hänen installaationsa voi koostua pronssivaluista, löytöesineistä, valokuvista ja videoista. Toukola valmistui Kuvataideakatemiasta taidemaalariksi, mutta suurin osa hänen teoksistaan muistuttaa veistoksia. Hän kierrättää teoksissaan löytömateriaaleja, jotka ovat toisinaan silkkaa kadulta löydettyä roskaa. Tausta on epäilemättä osin materiaaliestetiikassa, mutta voiko kadulla lojuva langanpätkä herättää halun löytää langanpätkästä sielu – siten kuin puuveistäjä toisinaan yrittää löytää puun sielun. Toukolaa kiehtoo pikemminkin määrittelemättömyys.
”Käsitteellisiä liukumia on vaikea ymmärtää ja esittää”, totesi Ludwig Wittgenstein. Juuri tätä Suntio ja Toukola tekevät. Molemmilla on taipumus kierrättää materiaaleja, mutta lähtökohdat ovat erilaisia. Suntio saattaa sisällyttää teoksiinsa kirjallisia elementtejä ja merkityksellä ladattuja käyttöesineitä, mutta Toukola ”muuntaa aineiston toiseksi, sen habitus ei ole enää mukana”, toteaa Suntio.

Eilen tuli Berliinistä jo ensimmäinen ripustuskuva. Kuva: Jere Alajeesiö.

Sekä Suntio että Toukola ovat käsitteellisiä, mutta taustalla vaikuttaa kieliopin lisäksi myös runousoppi, joka viime kädessä mahdollistaa liukumat. Teos ei koskaan ole pelkästään idean yksioikoinen kuva. Molemmat ovat myös armottoman ahkeria ja taitavia käsityöläisiä – ”kädet ovat mukana koko ajan”, sanoo Toukola –, mikä sekin vahvistaa liukumaa. Muoto hioutuu sisällön erottamattomaksi säikeeksi sen sijaan, että se olisi vain kliininen toteutus.
Yhteistä on myös asenne, jonka molemmat tunnistavat toisissaan. Näin Suntio: ”Pidän hänen tavastaan olla olemassa ja liittää se taiteen tekemiseen. Tuossa totaalisuudessa on jotain hienoa: hän on ehdoton ja sivistynyt samaan aikaan. Yleensähän vain moukkamaisuus ja ehdottomuus kulkevat käsi kädessä.” Samaa voin minäkin sanoa Suntiosta, jonka olen tuntenut 1990-luvulta lähtien. Olisikohan tässä nyt metatason käsitteellinen liukuma, jonka kautta heidän teoksiaan olisi hedelmällistä pohtia?

***

Niin, että kaikki nyt vain joukolla Berliiniin! Siellä on nimittäin hauskaa, voin vakuuttaa, koska kävin siellä viime syksynä ja nautin suunnattomasti – taidetta vain oli vähän liikaa.

***

Viime maanantaina avattiin Galleria Ortonissa Petteri Cederbergin (s. 1976) näyttely (1.–26.9.). Kävin sunnuntaina ripustamassa sitä:

Taiteilija muistelee teostensa nimiä ripustuksen jälkeen.

Maanantaina vietimme avajaisia, joissa pidin puheen. Osan siitä varmaankin muistin, kun kirjoitin Saarenmaalle palattuani kirjoitin tämä esittelytekstin gallerian verkkosivuille:

”Ihmisen sisäinen kuva”

Kuvataiteilija Petteri Cederberg (s. 1976) on valmistunut Kuvataideakatemian maalaustaiteen osastolta vuonna 2011 – opiskeltuaan sitä ennen myös Taidekoulu Maassa.
Ensitutustumiseni Cederbergin työskentelyyn tapahtui kuitenkin muun kuin maalauksen välityksellä. Näin hänen töitään ensimmäistä kertaa Tallinnan Taidehallissa Tallinnan IV piirustustriennaalissa vuonna 2012. Isoa ja aika villisti ripustettua piirustusinstallaatiota katsellessani tuumailin tuolloin, että tämä nuori taiteilijahan selvästi ajattelee piirtämällä – prosessoi tuntemuksiaan, maailmankuvaansa ja läheisiä ihmisiään – yrittäen kuitenkin tavoittaa oleellisen virityksen melko vähillä elementeillä. Hänen toisinaan vähän sarjakuvamaisemmat, toisinaan herkän utuiset piirustuksensa ovat ulkoisesta muodostaan riippumatta hyvin latautuneita, ja syykin on selvä: useimmiten kohteena on ihminen. Kyse ei kuitenkaan ole kohteen näköisyydestä tai taiteilijan näköhavainnosta. Cederberg ei pyri realistiseen kuvaukseen. Kohteena ei ole jokin tietty ohikiitävä heti hetki tietyssä paikassa. Cederberg ei siis pyri impressioihin. Kohteena ei ole kuvattavan tai kuvaavan ryöppyävän voimakas ja pidäkkeetön tunnetila. Cederberg ei siis myöskään pyri ekspressiivisyyteen. Mihin hän sitten pyrkii? Taiteilijan omin sanoin: ”Ehkä maalausteni hahmot edustavat ihmisten sisäistä kuvaa – kaikessa moninaisuudessaan. Tilastojen ja tutkimusten keskiarvoinen ihminen on ainoa kuvitteellinen otus tässä maailmassa. Kaikki tämän keskimääräisen ulkopuolella on todellista.”
Hieman paradoksaalisesti Cederberg tavoitteleekin ulkoisesti ei-niin-näköisillä piirustuksillaan nimenomaan todellisuutta. Ja onnistuu siinä hyvin. Todellisuus syntyy niistä välittyvän intensiteetin kautta. Piirustukset ovat kuin vastaansanomattomia.
Tämä intensiteetti korostuu vielä enemmän Cederbergin Galleria Ortonissa esittämissä maalauksissa. Piirrosjäljen ja sommittelun lisäksi väri tuo ihmiskuvaukseen uuden vaikeasti hallittavan ulottuvuuden. Värien vuorovaikutuksen mukanaan tuoma psykologinen elementti on viritettävä kohdalleen. Väreillä on helppo miellyttää, ja väreillä on myös helppo alleviivata kulloistakin tematiikkaa liian yksinkertaistavasti. Tähän Cederberg ei selvästikään pyri. Ilmaisu on kuitenkin vähäeleisempää kuin Cederbergin piirustuksissa. Vaikka piirrosjälki olisikin tarkkaa, vaatii maalaus tavallaan vieläkin keskittyneempää otetta: jossain siellä fantasian syövereissä piilevä monimuotoinen tunne ei saa tulla maalatuksi yli.

Muiston kuva, 2014, akryyli kankaalle.

Tiedän, että Cederbergin kuvaamilla ihmisillä on usein esikuvansa hänen omassa henkilöhistoriassaan, mutta se, keitä nuo ihmiset ovat, on katsojalle täysin yhdentekevää. Oleellista on se, että me kaikki olemme osallisina samanlaisissa tuntemuksissa ja ihmissuhteissa ja kykenemme tunnistamaan sen intensiteetin, jolla elämää on toisinaan hyvä elää – ja kuvata, kuten Cederberg tekee.

***

Niin, että kaikki nyt vain joukolla myös Ruskeasuolle!

***

Jo vähän aiemmin olin kirjoittanut luettelotekstin Anu Tuomisen (s. 1961) tuoreimpaan näyttelyyn Väri/Färg (16.8.–11.10.) uudelle Konsthall Märstalle Sigtunassa:

Värin ja merkityksellä ladattujen esineiden grammatologiaa

Totesin yli kymmenen vuotta sitten Anu Tuomisesta, että hänen työnsä on kuin ”grammatologian poetiikkaa”. Viittasin tuolloin Jacques Derridan muotoilemaan kirjoittamisen tieteeseen, jonka lähtökohtana oli idean ja kirjoittamisen välisen erottelun ja hierarkian purkaminen. Poetiikalla viittasin luonnollisesti runousoppiin, en runollisuuteen – olihan Tuomisen ensimmäisen kirjankin nimi Kuvan sijamuotoja (2001). Tuominen on myös itse useammassakin haastattelussa korostanut logiikan osuutta työssään.
Tuominen ei lähesty värejä väriteorioiden kautta, vaikka hän koulutuksensa kautta onkin tietoinen niiden asemasta taiteen historiassa. Silti hänen työtään voi kuvailla suuren gurun Johannes Ittenin sanoin: ”Kuvalliset, älylliset ja henkiset kysymykset monistuvat ja kietoutuvat toisiinsa värejä tutkittaessa.” Juuri monistamista ja kietouttamista voisi pitää eräinä Tuomisen keskeisistä metodeista. Siteeraan vahvistukseksi vielä suomalaisen väriteorian opetuksen grand old mania, Harald Arnkilia: ”Visuaalisiin kokemuksiimme on aina sekoittuneena kulttuurisia, sosiaalisia ja emotionaalisia ulottuvuuksia.” Tuomisen käyttämä kirpputorimateriaali on täynnä näitä ulottuvuuksia, mutta hän ei vahvista tai alleviivaa niitä – ei käytä niitä sentimentaalisesti tai nostalgisesti hyväkseen vain miellyttääkseen yleisöään. Hän pikemminkin kietouttaa nuo nostalgian tunteet mukaan teoksiin yhtenä säikeenä, joka uudessa ympäristössään tuottaa muistamisen sijaan oivalluksen.

Degrees, 2010.

Tuominen on väliin humoristinen ja aina oivaltava, mutta hänen teoksissaan ei ole kyse siitä, että niiden arvoitus tai kompakysymys pitäisi jotenkin ”ratkaista”. Hän itsekin toteaa sellaisen teoksen olevan vastaanotettuna jo heti kuollut. Tuominen ei esitä kysymyksiä, joihin olisi yksioikoinen oikea vastaus tai tulkinta, niin kuin taideteoksessa usein oletetaan olevan. Hän pikemminkin näyttää sen, miten moniulotteinen ja harhaanjohtavakin mahdollisten tulkintojen maailma voi olla – silloin kun uskalletaan lähteä uteliaan assosiaation viitoittamille sivupoluille tai kun halutaan paneutua asioihin ”juurta jaksain” ja huomataan, että maan alle piiloutuvan juuren päästä pilkistääkin aivan eri lajia oleva arkitodellisuuden ilmentymä. Näin syntyvä inkongruenssi – huumorin usein käyttämä asioiden yhteensopimattomuus – muuntuukin silkan huumorin sijaan myös taikatempuista tutuksi hämmästyksen maailmaksi. Ja ammattietiikan mukaan taikatempun salaisuuttahan ei koskaan saa kertoa.
Kun Tuominen kirjoittaa punaisen sinisellä värillä, on kuin hän tekisi kokeen: ”Oli vaikea ajatella kahta väriä yhtä aikaa, sanana ja värinä. Se piti kirjoittaa itse, että näkisi molemmat värit yhtä aikaa.” Tuominen haastaa Ludwig Wittgensteinin ajatuksen: ”Kun meiltä kysytään ”Mitä ’punainen’, ’sininen’, ’musta’, ’valkoinen’ merkitsee?” voimme tietenkin heti osoittaa tämän värisiä esineitä, – mutta siinä onkin kaikki: Pitemmälle ei kykymme selittää merkityksiä ulotu.” Tuntuu siltä, että Tuominen pääsee vähän pitemmälle. Toisaalta enhän voi tietää sitä, että näkevätkö muut katsojat Tuomisen teokset samalla tavalla kuin minä. Meillä kullakin on oma – täysin yksilöllinen ja siten satunnainen –  henkilöhistoriamme ”kulttuurisine, sosiaalisine ja emotionaalisine ulottuvuuksineen”. Mieleeni tulee jälleen Wittgenstein: ”Onko normaalisti näkevällä ja värisokealla sama värisokeuden käsite?” Tuominen vie työnsä jatkuvasti tällaisten kysymysten alueelle. Juuri siksi hän on epäilemättä käsitetaiteilija par excellence, mutta ei totutun viileällä, analyyttisellä  ja älyllisellä tavalla. Hänen töissään on mukana aina voimakas runollinen ulottuvuus, ja hän itsekin tunnistaa niiden esteettiset pyrkimykset ja myöntää olevansa kiinnostunut kauneudesta. Oikean elämän tavoin tähän kauneuteen kuuluu kuitenkin myös rumuuden ja määrittelemättömyyden estetiikka. Näin hän totesi istuessamme baarissa, esitellessään minulle päällään olevaa, kirpputorilta löytämäänsä epämääräisen oranssia paitapuseroa – ”En osaa edes nimetä tätä väriä”, hän totesi – ja vihreitä muovisandaaleita, jotka hän oli hankkinut alun perin jotain vihreyttä tutkivaa teosta varten. Samalla katsoimme vastapäisen kiinalaisen ravintolan punaisia markiiseja, joissa luki keltaisella tekstillä ja kuvalla ravintolan nimi Punainen aurinko – hän kiinnitti myös huomiota siihen, miten ruma punainen oli, varsinkin kun se oli vilkasliikenteisen kadun pölyttämä.

Landscape Painter's Colour Box, 2006.

Siinä Tuomisen metodi. Valpas katse, utelias mieli. Joka-aamuinen käynti kahvilassa. Jokapäiväinen käynti kirpputorilla. Hän työstää esinekoosteitaan lähinnä kirpputorilöydöksillä. Olen käynyt yhdessä hänen työhuoneistaan (lue: varasto), ja ymmärrän miksi yksi hänen taiteellisista ongelmistaan on jatkuva tilantarpeen lisääntyminen.
Tuomisen tuhannet ja taas tuhannet kirpputorilöydöksensä kasautuvat, yhdistyvät, muuntuvat, janoittuvat, sarjoittuvat ja luokittuvat arkemme visuaalisen maailman kaikille alueille. Samalla hän kysyy isoja kysymyksiä: Miten kirjoitetun äänelliseen asuun liittyy kuvallinen elementti? Miten kuvan tai värin näkemiseen liittyy kaiken koetun, luetun ja kuullun muistaminen? Miten näennäisesti erilaisten maailmojen asiat kytkeytyvätkin todellisuudessa toisiinsa?

***

Niin, että kaikki nyt vain joukolla vielä Sigtunaan!

***  

Nyt sulkeudun suosioonne ja palaan muun muassa näihin maisemiin:

Paitsi että tulen minä ensi viikolla lukemaan seuraavan radiokolumnini Pasilaan. Sitten palaan heti muun muassa näihin maisemiin:

Tässä talossa, Kaarman lukkarilassa, Aino Kallas vihittiin kesällä 1900. Se olisi, hitto soikoon, juuri nyt myynnissä, mutta kuka lahjoittaisi ahkeralle mutta säästämiskyvyttömälle kriitikolle kirjoitusstipendinä 110 000 euroa!