Näyttelykuvia 953 & Vieraskynä: Silmä näkee ja käsi tekee

Olen toiminut Galleria Ortonin kuraattorina vuodesta 2010. Kuudes vuosi on siis menossa. Tämän vuoden helmikuun näyttely herättää tietysti ajatuksen nepotismista, koska isäni Voitto Kantokorpi (s. 1935) esiintyy näyttelyllään (2.–27.2.) siellä parhaillaan. Mainittakoon nyt kuitenkin vähän hymyillen, että minulla ei taida olla mitään erityistä syytä yrittää edistää ensi viikolla 80 vuotta täyttävän ja jo pitkään taiteilijaeläkkeellä olleen isäni tulevaa urakehitystä. Eikä minulta edes kysytty koko asiaa, sillä kyse oli muun Ortonin väen ja isäni keskinäisistä diileistä. Sen piti itse asiassa tulla minulle yllätyksenä, mutta eihän sellainen onnistu. Yllätyksen syykin selvisi, kun isäni vastasi Mauri Niemen hienoon avajaispuheeseen. 

Oli aika liikuttava hetki, kun isäni sanoi omistavansa näyttelynsä minulle ja työlleni Suomen taiteen parissa. En ryhdy tässä kyynelehtimään sen enempää, mutta on se tunnustettava, että on varsin hienoa huomata itsekin pitäneensä aina isästään ja pitäneensä häntä taiteilijanakin arvossa ja nähdä tuo arvostus toisinkin päin. Monelle niin tärkeä luovuutta lisäävä isänmurha on tosin jäänyt kokematta, mutta kyllä sitä näinkin näköjään pärjää.

Niemen roolin teki hienoksi se, että isäni oli nuorena taiteilijana Alavudella hänen kuvismaikkansa ja aiheutti omalta osaltaan sen taidekärpäsen, joka on näkynyt Niemen monissa aktiivisissa rooleissa taidemaailmassamme, muun muassa Suomen Taideyhdistyksessä, Taideyliopistossa ja LG Nordströmin säätiössä.   

Muitakin vanhoja konkareita oli paikalla: Tapani Tamminen (s. 1937) ja isäni.

Kuraattoriksi paikalleni oli valittu Matti Peltokangas (s. 1952). Ripustuksessa avustivat Ortonin väen – Seppo Seitsalo ja Sirpa Viljanen – lisäksi tuttuun tapaan Olavi Pajulahti (s. 1944) ja ekstrana Heimo Suntio (s. 1955). 

Suntio ja Pajulahti ruuvaavat, Viljanen johtaa työtä.

Peltokangas kehitteli ja väänteli oman mitalitelineensä.

Suntiolle oli varattu vielä yksi erikoistehtävä. Hänen tuli minun sijaani kirjoittaa gallerian verkkosivuille taiteilijaesittely:

Silmä näkee ja käsi tekee

Kuvataiteilija Voitto Kantokorpea (s. 1935) voi työhistorialtaan luonnehtia kotimaassa menestyneeksi ja kansainvälisesti osallistuneeksi kuvanveistäjäksi. Jo lapsena hän asui Tanskassa ja Ruotsissa, niin liukkaasti maata muuttaen että ympäristön käyttökieli tahtoi tulla vähän viiveellä, ja osin tämä teki pojasta tuolloin enemmänkin tarkkailijan ja näkijän. Oma tila piti ottaa erilaisin käden töin ja taidoin. 

Nyt 1960-luvun alussa Etelä-Pohjanmaalle muuttanut Kantokorpi sanoo halunneensa palata Helsinkiin, lapsuutensa ja opiskeluaikojensa kotikaupunkiin, teostensa kanssa, näkemään ne itsekin tässä intiimissä retrospektiossa. 

Kantokorpi toteuttaa vivahteikkaasti veistäjien ikiaikaista tointa; silmä näkee ja käsi tekee. Hän on taitava piirtäjä, joka yltää pieteettisestä muodon hallinasta käden liikkeen ekspression ylös merkitsevään viivaan. 

Keskeinen metodi, johon Kantokorpi palaa, vaikuttaa aktiolta, jossa hän löytää valmisesineen ja uudelleennäyttää sen veistoksena tai sen osana, siten että hahmon alkuperä joskus kokonaan lakkaa näkymästä. Tämä on totta hiertävä surrealistinen ele, taiteilijan keino paljastaa vähän enemmän. Kantokorven kerrottua teoksen Pitkät pojat reikäisistä lattaraudoista, joilla on säädelty padon yläreunan korkeutta, voi nähdä mielessään ylivirtaavan veden ja katsoa näitä veistokseksi tehtyjä ja ajateltuja osia noiden tapahtumien hiukan alakuloisina muistomerkkeinä. Aktion päätepiste on modernistinen kapea avaruutta vasten piirtyvä itsenäinen veistos, joka sisältää nämä muistumat ja teot. Ulkoreunoihin lisätyt piikit tekevät hahmoista teoksen nimen mukaisesti ihmisen ja hänen eleensä kuvan, joka estetiikan lisäksi, tarpeen vaatiessa pitää ja ottaa paikkansa kulloisessakin tilassa. 

Modernismin perinteestä ammentava Kantokorpi on myös selkeästi sarjallisuutta käyttävä taiteilija. Tästä hyvä esimerkki ovat Shamaanin puutarhasta -nimiset veistokset, joissa voi nähdä suomalaisen symbolistin, surrealisti Simbergin vaikutteita. Nämä alitajunnan ansarissa kuiskailevat kukkaset ovat suorastaan kuin mielen sormenpäillä muovailtuja ötököitä, joiden voisi kuvitella muuttavan vielä itsekseen muotoaan aamuyön hämärissä. 

Hilpeän ja vaarallisen ylitoden maisemissa liikkuvat mainion 70-lukulaiset Musta kevät, Japanin ihme ja Osasto G. Teoksen Musta kevät perisurrealistinen pää avautuu aikakaudelleen vertauskuvallisin alumiiniin valetuin orgaanisin muodoin, hillitysti poppia sivuten. 

Hiukan sivummalla pikkuvitriinissä on otos Kantokorven taitavia ja ammattitaidolla tehtyjä mitaleita, joissa huomio muun muassa kiinnittyy yksityiskohtien hallintaan – esimerkiksi tekstin ja hahmojen osaava muovailu.
Näin nuoremman kollegan näkökulmasta Kantokorven näyttely ja henkilö ovat oiva muistutus siitä, miten katseen kohdistaminen ennalta-arvaamattomaan pitää tekijän valppaana ja iskukykyisenä tunnista ja vuodesta toiseen ja miten tärkeää taiteilijalle on muun puuhan ohessa vaania arjen murusia ylitoden maisemissa. 

Heimo Suntio 

kuvanveistäjä 

Isäni ja Pahan kukat, taustalla ikätoveri Antti Ojalan (s. 1935) vaivaisukkomaalaus.