Julkaistua 611 & 612: Vertaus, liha ja mieli & Polemiikkia

Oonpas ollut taas ahkera. Tänään tuli postista Taideyliopiston lehden IssueX:n tämän vuoden ensimmäinen (helmikuu 2015) numero, teemana eläin. Minulta oli tilattu siihen kaksi juttua:

Vertaus, liha ja mieli

2000-luvulla on alettu puhua eläinkäänteestä (animal turn). Taiteessamme tämä käänne on orastanut jo ainakin 1990-luvulta.

 

Suhde on radikaalisti muuttunut, mitä kuvaa osuvasti Taiteen (3/13) päätoimittaja Pessi Raution artikkelin Eläin on vertaus ja lihaa -otsikko. Kun nauta oli aikoinaan vain talouden vertauskuva, on nykytaiteilija kiinnostunut siitä, ”mitä tapahtuu eläimen ja ihmisen katseiden kohdatessa”, kuten Rautio toteaa. Taiteilijoita on alkanut kiinnostaa toislajisuus ja lajienvälinen kommunikaatio. He saattavat kysyä kuten Seppo Knuuttila Ihmisten eläinkirjassa (Gaudeamus 2009): ’Miltä tuntuu olla joku muu?’ Knuuttila pohtii ikiaikaista ja universaalia halua olla jonkin toisen nahoissa.

Ei-inhimillistä toimijuutta

Ohjaaja, kirjoittaja ja tutkija Tuija Kokkonen valmistelee väitöstutkimusta Teatterikorkeakouluun nimellä Esityksen mahdollinen luonto – suhde ei-inhimilliseen esitystapahtumassa keston ja potentiaalisuuden näkökulmasta. Hän on esityksissään ja tutkimuksessaan kokenut eläin- ja laajemmin posthumanistisen käänteen. ”Tällaiset käänteet ovat elämämme eri alueilla ilmenevistä ekologisista kriiseistämme johtuen väistämättömiä. Kriisit pakottavat meidät arvioimaan uudelleen itseämme ja suhdettamme muihin eläviin olentoihin. Taiteellinen työni näiden kysymysten parissa on poliittista, erottamatonta etiikasta ja estetiikasta. Poliittista on huomion suuntaaminen, toisaalta myös se hidas ruumiin kautta syntyvä vaikutus esityksiin osallistuvissa."

Kuinka kertoa rakkaudesta kaksipäiselle vasikalle? Kuva: Pekka Nieminen/Otavamedia.

Kokkosella tämä prosessi on kestänyt kauan. ”1990-luvulla käsittelin kulttuurin ja luonnon suhdetta, vuosituhannen vaihteessa se muuttui ihmiskeskeisyyden kyseenalaistamiseksi ja 2000-luvun alussa kysymykseksi, millainen suhde meillä on ja voisi olla eläimiin ja ylipäätään ei-inhimilliseen. 

Hän kertoo alkaneensa tutkia tarkemmin väitöstyössään juuri suhdettamme ei-inhimilliseen, etenkin ei-inhimillistä toimijuutta. 

”Tällä tarkoitan suhtautumista (toisiin) eläimiin, kasveihin ja erilaisiin prosesseihin kuten säähän kanssatoimijoinamme.” 

Käänteen vaikutukset tulevat epäilemättä olemaan syviä, aina kieltä myöten.
”Näen luonnon ja kulttuurin tai sosiaalisen meidän aikanamme erottamattomina yhdistelminä. Tietoisuus keinotekoisesta ja tuhoa aiheuttavasta kahtiajaosta ”luontoon” ja ”kulttuuriin” tai ”sosiaaliseen” sekä omat kokemukset työstä ei-ihmisten kanssa ovat tehneet koko luonnon käsitteestä minulle oikeastaan mahdottoman käyttää, ja muukin sanasto on mennyt osin uusiksi.” 

Kokkonen alkoi tehdä esityksiä suhteestamme eläimiin vuonna 2003 havahduttuaan siihen, että sitä mukaa kun tutkimus löytää eläimiltä ominaisuuksia, joita on pidetty vain ihmiselle kuuluvina tai jotka joka tapauksessa osoittavat aiemmat käsityksemme eläimistä liian suppeiksi ja ylimieleisiksi, joudumme määrittelemään myös itseämme uudelleen. 

”Tajusin, että olemme sitoneet ymmärryksen itsestämme ymmärrykseemme (toisista) eläimistä, joiden kanssa itse asiassa olemme ihmisiksi kehittyneet, ja on syytä keskittyä tähän melko lailla huomiotta jääneeseen suhteeseen ja eläimiin niin kauan kuin niitä vielä maapallolla on." 

Kokkonen on vienyt tematiikan varsin kokeelliselle tasolle. ”Erilaisten vaellus- ja paikkakohtaisten esitysten jälkeen olen viime aikoina tehnyt esitystä Chronopolitics with Dogs and Plants in Stanford/Helsinki/Berlin, Hamburg, jossa vierailijat voivat lukea koirille ja kasveille. Mitä ihmislukijalle tapahtuu, kun kuulijalla tai todistajalla on toisenlainen mieli, ruumis tai varsi kuin ihmisillä, ja sen vastaukset muuta kuin ihminen voi antaa? Oman kokemukseni mukaan tulen – ja myös esitys tulee – perustavanlaatuisesti kyseenalaistetuksi tuossa kanssaolemisessa tai -käymisessä, siitä ei selviä kohtaamatta ja kyseenalaistamatta omia asenteitaan sekä ei-inhimilliseen toiseen että itseen. 

”Kun moni ihminen samanaikaisesti keskittyy tähän, on esityksissä syntynyt erityinen ilmapiiri. Ne ovat muuttuneet osin jo joksikin muuksi kuin esitykseksi, joksikin jolle ei nyt vielä ole nimeä.

Ihmisyyden uudelleen kirjoittamisesta

 

Myös kuvataiteilija Tea Mäkipää on tutkinut pitkään eläimen ja ihmisen suhdetta. ”Aihe on minulle elämän suola ja tarkkailen mielelläni ihmisen yhteyttä ja eroja muihin eläimiin ja elolliseen. Luonnonsuojelun oppimisprosessi ja eläinten kohteluun liittyvä moraali ovat minulle tärkeä pohdinnan aihe. Tässä suhteessa koin vuosi sitten käsitysteni vallankumouksen vierailtuani Australiassa tutustumassa kotoperäisiin eläinlajeihin ja niiden elinehtoihin Battle of Australia -teoksen tiimoilta. 

Tea Mäkipää (s. 1973), sarjasta Battle of Australia.

Tajusin että tuhansittain eläinlajeja on kuolemassa välittömästi sukupuuttoon kotikissojen ja -koirien, teollisen maanviljelyn, liikenteen ja saastumisen seurauksena. Joillakin ”onnekkailla” näistä lajeista, saattaa olla parin hehtaarin laajuinen, oikeaoppisella kasvillisuudella varustettu kissa-aidattu häkki, jossa esimerkiksi woylien, bilbien, marojen ja marlojen viimeiset yksilöt saavat elää ja kuolla rauhassa. Ihmettelin suojeluohjelmien biologeille, että miksi jokaista jäljellä olevaa yksilöä ei kannusteta lisääntymään. Suojattejaan silitellen he vastailivat, että oikeaoppisen, luonnonvaraisen ruokinnan häkkejä ei ole kuin yksi, siksi urokset ja naaraat pidetään erillään ja sukupuutto on varma. 

Moraalipöyristyneenä tajusin että nämäkin (täysin kesyyntyvät) lajit ansaitsevat myös elää, vaikkapa sitten yhtä ”väärin” ja urbaanisti kuin vaikkapa kissat ja koirat tai edes yhtä ankeissa oloissa kuin tuotantoeläimet, jos elämä ei ole muuten mahdollista. Hyötyväthän ne lajin näkökulmasta omasta asemastaan ja kukoistavat monilukuisina! Tämä käänsi täysin ajatteluni siitä, miten toivoisin eläimiä kohdeltavan ja mihin pisteeseen luonnon tuhoamisessa on jo ehditty. Eläinsuojelu karahtaa epärealistiseen idealismiin, ja eläimet kuolevat pois, jos jäämme odottelemaan, että ihminen muuttuu ja jostain saataisiin todellisen tendenssin vastaisesti lisää koskematonta luontoa, jossa nuo (pussieläimet, jne.) voisivat sitten biologian oppikirjojen mukaan oikein elää."

Biologian seuraaminen ei ole helppoa, jos ei ole vielä, mitä kunnolla seurata. Mäkipään mukaan ”ihmiskeskeinen maailmankuva on vasta murtumassa”. Hän näkee tieteen ja taiteen olevan uudelleen kirjoittamisen asteella: ”Tässä suhteessa koko käsitys ihmisen paikasta muiden lajien joukossa, yhtenä niistä, on vasta kehittymässä. Geeniteknologian, evoluutio- ja ekologisten prosessien ymmärtäminen, itse asiassa koko biologia tieteenä on uudessa alussa. Tieteen ja taiteen harppaukset ovat osa samaa ihmisyyden uudelleen kirjoittamista, joka on jatkuva sarka." 

Musiikkia delfiineille?

Japanilaissyntyinen säveltäjä Shinji Kanki tunnetaan kokeellisesta musiikista, muun muassa valkoisen kohinan ja teollisuushälyn käytöstä sävellyksissään. Eläimet eivät muodosta keskeistä tematiikkaa hänen tuotannossaan, mutta esimerkiksi Music for Dolphins (2001) on sävelletty esitettäväksi nimenomaan delfiineille. Kankin mukaan delfiinit tunnistavat rytmejä, jotka koostuvat jopa vain millisekuntien mittaisista äänistä. Siksi esimerkiksi reggaen tai valssin rytmi tuntunee niistä naurettavan yksinkertaiselta. 

Ja koska ”delfiinit kuulevat eri taajuuksia niin laajasti, ne eivät välttämättä hahmota ihmisten musiikin melodioita.” Näin Kanki on sävellyksessään  joutunut monipuolistamaan joitakin ihmisen musiikin ominaisuuksia ja jättämään toisia pois. 

Kankin kokeilut ovat kuitenkin jääneet teoriaan, sillä Särkännniemen delfinaario ei uskaltanut antaa kokeiluille lupaa. Oikea paikka Kankin mukaan olisi meri, mutta ”kukaan ei ole kiinnostunut tällaisesta, kun olen yrittänyt hankkia rahoitusta”. 

Kanki lähestyy asiaa humoristisesti. Delfiinien ensireaktio voisi olla: ”Tällaista ihmisiltä ei ole aiemmin kuultukaan”. On muistettava, että delfiinit kuulevat ihmisiltä aika paljon. Kankin projekti olisi ainakin toisenlainen kommunikaatioyritys toislajisten kanssa. 

Kanki on kiinnostunut tieteen ja teknisten sovellusten maailmasta. ”Rakastan robotteja, merta, aurinkoa ja kaikkea luontoa, joka on tieteen ja ajattelumme lähtökohta.” 

Suoremmin poliittinen projekti oli Fish-Go-Round! (2014), joka esitettiin viime vuonna Taiteiden yössä. Valkoisen kohinan aalloista nousi 40 eri kalalajin ääni, joita Kanki oli koonnut lähinnä meribiologian instituuteista ympäri maailmaa. Hän ”puhdisti” ja ”väritti” hieman kalojen ääniä. Mukana oli myös Radio Helsingin ääniaaltoja, valoja ja tanssia. Esitys oli osa Suomen ympäristökeskuksen Suomenlahti-vuotta 2014. Kanki halusi muotoilla oman viestinsä Suomenlahden puhdistamisen ja kalakantojen puolesta.
”Harvoin ihminen kaloja kuuntelee”, totesi Kanki.
 

***

Polemiikkia

Kuvanveistäjä Pekka Jylhä, kuvataiteilija Kaisu Koivisto

Kaisu Koivisto: Olen 1980–90-lukujen vaihteesta työskennellyt eläinmateriaalin kanssa. Aloitin varhain kierrätysmateriaalilla. Uudemmat teokset ovat enemmän jopa eläimen muotoisia, ja ne viittaavatkin eri asioihin kuin alkuaikojeni teokset. Olen toki seurannut sitä, miten eläintä käsitellään nykytaiteessa, ja mukaan on tullut muu yhteiskunnallinen asia, kaikki se mikä näkyy jo katukuvassa: eläinten oikeudet, kettutytöt, vegaanit, Animalian kampanjat…

Kaisu Koivisto (s. 1962), Toisessa valossa, Forum Box, 2011.

 

Pekka Jylhä: Minun filosofiani on kotikutoista. Ei ole mitään systeemiä, vaan jokaisella työllä on oma tarinansa. Ensimmäinen eläinteokseni taisin tehdä silloin kun Neuvostoliitto hajosi. Alettiin pelätä sitä, että ryntäävätkö kaikki venäläiset tänne. Tein silloin Eetu Iston Hyökkäyksestä (1899) oman version. Siinähän oli se kaksipäinen kotka. Halusin vaihtaa sen korppiin, mutta ensimmäinen täyttäjäni oli uskovainen ja kieltäytyi työstä sanoen: ”Jumala on luonut korpille yhden pään.”
KK: Taiteilijathan eivät välttämättä tee suoraa yhteiskunnallista viestiä. Kuvataide on luonteeltaan hitaampaa kuin aktivismi ja ui ehkä vähän syvemmällä. Aiheet ja ilmenemistavat ovat erilaiset.

PJ: Eläimet sellaisenaankin ovat vaikuttavia. Esimerkiksi korppi on mielettömän hieno. Korppiteokseni oli hyvin abstrahoitu versio, ja itsekin oikein säikähdin sitä, miten vahva luontokappale voi olla. Ne kokemukset ja saamani palaute innostivat. Sitten tuli jänikset. Moottoroitu maitokulhoa pitävä jänis, Vavisten ja kunnioitten (2005) taisi olla ensimmäinen.
 

Pekka Jylhä (s. 1955), Vavisten ja kunnioittaen (2005).

KK: Minä aloitin piirtämällä eläimiä, mutta ei se tarjonnut tarpeeksi mahdollisuuksia. Aloin tehdä installaatioita. Mikä tahansa materia on aina kertovaa, ei ole olemassa neutraalia materiaalia tai esinettä. Kierrätetty eläinmateriaali oikaisee mutkat, menee suoraan asiaan toisin kuin representaatio.

PJ: Luontokappaleiden herkkyyttä ei voi saavuttaa tekemällä. Aidossa on se mieletön katse ja kohtaaminen. Normaalistihan sitä näkee eläimen useimmiten nopeasti, lähinnä menossa karkuun. Se herättää, kun sen joutuu kohtaamaan. Mehän ollaan vieraantuneita luonnosta. Eläin tuo oudon ja selittämättömän ulottuvuuden…  siis silloin kun se ei ole mukana vain pelkkänä koristeena.

KK: Eläinmateriaalissa on voimaa, joka tulee suoraan. Sitten täytyy muistaa se, että niissä on myös ominaistuoksu. ”Hyi, nämähän haisee”, on joku katsoja joskus todennut. Hajut ja tuoksuthan kammottavat ihmisiä. Me olemme kuitenkin hajujen ympäröimiä, vaikka sitä yritetäänkin siisteydellä peitellä. Haju on osa eläinmateriaalista tehdyn teoksen voimaa.

PJ: Joissain teoksissani haluan vähän rouhaista, ja saattaa niissä olla jotain shokeraavaakin. Mutta yleensä teen positiivisuuden kautta. Maailma on ihme ja uskomaton. Haluan tuoda esille kokonaisuuden ääretöntä hienoutta.

KK: Ihmisen ja eläimen välillä ei oikeastaan ole rajaa. Paitsi että ihminen tuhoaa itseään. Eläin on sopusoinnussa ympäristönsä kanssa. Ihminenhän häipyy kuvioista ja muu jatkuu.

PJ: Ei luonto tarvitse ihmistä. Se jatkaa kulkuaan. Luonnonkatastrofitkin ovat osa kiertokulkua. Se mikä meidän mielestä on katastrofi, on luonnossa normaalia.