Näyttelykuvia 443: Retki Vantaalle

Toissapäivänä tein retken Vantaalle – on aina elämyksellistä tehdä retki tähän Suomen neljänneksi suurimpaan kaupunkiin, joka Suomen kaupungeista eniten muistuttaa epäpaikkaa – kirjoittaakseni tulevaan Taiteeseen arvion Vantaan taidemuseon kokoelmien 50-vuotista taivalta juhlistavaa näyttelyä (mikä nimihirviö!): Tämä on totta? Näkökulmien maailma. Vantaan taidemuseon kokoelmat 50 vuotta (15.6.–27.8.):

Salin katossa lillui Kari Cavénin (s. 1954) mahtava lentokone Huima Mark II (2004) – muutenkin näyttely oli hienosti ripustettu.

Olipa kaikin puolin hieno näyttely! Kokoelmien pitkän historian tilkkutäkittämisen sijaan kuraattorit – amanuenssit Maria Mauno ja Päivi Rainio – olivat valinneet terävää nykytaidetta, jonka avulla oli päästy käsiksi mutamiin taiteen keskeisiin teemoihin, mitä oivaltavat salitekstit vielä korostivat.

Palaan siis vielä asiaan arvion ilmestyttyä. Mutta vielä siis ehtii: hypätkää Helsingistä junaan ja menkää Myyrmäkeen. Ovelta ovelle. Ei kestä montaa minuuttia.

Timo Saarelma (s. 1977), The Benches of Objection, 2007.

PS. Hetki myöhemmin. Tuohon alas ehti jo tulla kommentti, että Vantaan Taidemuseo ei ole avoinna sunnuntaisin. Hyvä huomio. Aikaa on siis vain tänään ja huomenna. Tähän voisi lisätä, että Vantaalla voisi kyllä nyt olla pienen kansalaistoiminnan paikka. Kunnallisen taidemuseon on syytä olla avoinna sunnuntaisin, jolloin ihmisillä olisi aikaa siellä käydä. Vaatikaa sitä!

Näyttelykuvia 32 & 33 & 34: Kuvan osat ja kokonaisuus

Nyt saan vihdoinkin viiveen kiinni, ja joudun jatkossa miettimään puhetulvani hillitsemistä. Torstaina 22.4. kävin kolmessa näyttelyssä. Ensin matka suuntautui Kluuvin galleriaan, joka on yksi Helsingin hienoimmista galleriatiloista – ja sellaiseksi myös alun perin Aarno Ruusuvuoren (1925–1992) suunnittelema. Piti oikein soittaa taidemaalari Jorma Hautalalle (s. 1941), joka tietää näistä asioista aina kaiken, ja varmistaa tietoni, mutta aavistinhan minä jo etukäteen, että toki minun täytyy jollain tavoin olla väärässä tai tietojeni olla vajavaisia. Ja juuri näin oli. Ruusuvuori suunnitteli kaupungintalon korttelin pelkkien talonkuorien ympäröimää sisustaa uudistaessaan myös Helsingin Taiteilijaseuran Galleria Katariinan tilat varta vasten galleriaksi – siis siellä vanhassa paikassa Katariinankadulla, ennen kuin siihen tuli joku kaupungin monistamo. [Välihuomautus: EIKÖ JOKU TAIDEHISTORIOITSIJA VOISI KIRJOITTAA HELSINGIN GALLERIOIDEN HISTORIAN TAI EHKÄ PIKEMMINKIN KÄSIKIRJAN?] Ja sitten Hautala kysyi, että kai minä kiinnitin huomiotani hissillä neljänteen kerrokseen noustessani matkalla vilahtelevaan kerrosten pastellisävyjen muutokseen. Kyseessähän oli tietenkin Ruusuvuoren tilaama värisuunnitelma, josta vastasi taidemaalari Anitra Lucander (1918–2000). Mutta tämänhän te varmaan kaikki tiesittekin?

[Piti siis tehdä erikseen vielä hissiajelu.]

***

Sitten pääsin kuitenkin itse näyttelyyn. Jos oli Kari Cavén pannut parastaan, samaa voi sanoa Maija Närhisestä (s. 1967). Kuvataideakatemiassa parhaillaan tohtoroituva Närhinen on näyttelyssään (22.4.–9.5.) paneutunut kuvan rakenteisiin aivan riemastuttavalla tavalla. Jokainen teos tuottaa ahaa-elämyksen, mutta samalla mikään niistä ei pelkällä elämyksellä tyhjene, käy tarpeettomaksi mahdollisen "ratkaisun" takia. Teokset eivät siis ole tulkittavissa olevia kuvia vaan jotain sellaista, joiden avulla meidän on hedemällistä tulkita kuvia. Närhinen onkin siis hajottanut ja koonnut "kuvia ja representaation käsitettä", kuten hän itse toteaa. Ja näin todella on. Alla muun muassa syntyy Pensaan suunnittelu värikartan avulla (2010):

Närhinen oli aiemmin enemmän kiinnostunut maalauksen problematiikasta mutta on nyt mennyt käsitteellisempään suuntaan pohtiessaan kuvan ja kuvaamisen ongelmia yleisemminkin – hän on ikään kuin leiriytymässä Kari Cavénin ja Anu Tuomisen (s. 1961) kaltaisten tekijöiden kanssa, vaikka metodi on toki erilainen. Siinä missä Cavén ja Tuominen selvästi lumoutuvat löytömateriaalistaan ja sen tuottamista assosiaatioista, Närhinen lumoutuu jostain representaatioon liittyvästä ajatuksesta, jonka toteutukseen tarvitsee sitten löytää sopiva materiaali. Mutta näkyy sekin olevan luovaa – siis pelkän illustroimisen sijaan. Kaikissa näissä kolmessa taiteilijassa onkin hienoa se, että runousoppia ei ole unohdettu. Voinhan toki olla romantikko, mutta kyllä ruutupaperin maailmaankin voi tuoda aika huikean runon, jossa konstruktivismi ja absurdius eivät ole kaukana toisistaan:

 

Tekisi mieleni sanoa kliseisesti [siis ihan oikeasti aioin ensin jättää sanomatta], että Närhinen on tehnyt "tähänastisen uransa hienoimman näyttelyn". Näin se nyt mielestäni kuitenkin on.

***

Joskus näyttelypolitiikassa tapahtuu yksinkertaisesti ihan vain raakoja virheitä. Muu Gallerian ei olisi pitänyt ottaa göteborgilaisen Eva Linderin (s. 1973) videoteosta Finnmarken (2007) lainkaan ohjelmistoonsa. Ensinnäkin teos on kolmiosainen ja kestää kaikkineen tunnin ja kymmenen minuuttia, eikä siinä ole sellaista kerronnallista imua, että se houkuttelisi tuon ajan siihen tuhlaamaan. No, minä sen tuhlasin, kun olen päättänyt, että aion jatkossa mahdollisuuksien mukaan katsoa videoteokset kokonaan enkä vain luoda silmäystä ja sanoa: "Oh, it's so intriguing." Toiseksi se on yksinkertaisesti huono – sekä teknisesti että esteettisesti. Värmlannin metsäsuomalaiseista kertovan dokkarin ensimmäinen osa kertoo C.A. Gottlundin (1796–1875) retkistä metsäsuomalaisten pariin, toinen osa FINNSAM-järjestöstä ja Finnskogsmuseetista ja kolmas osa metsäsuomalaisia sukujuuria omaavan taiteilijan omasta suhteesta asiaan. Kaikki tämähän on nykyisinä identiteettietsintäaikoina kiinnostavaa, mutta kun sitä käsitellään huonosti leikatulla ja huonosti animoidulla kuvakerronnalla sekä paljon turhaa ja löysää sisältävällä loputtomalla jaarittelulla, niin lopputolos on lähinnä karmea. Jos olette oikeasti kiinnostuneita metsäsuomalaisista, avatkaa yllä olevat linkit ja viettäkää niiden kanssa surffailessa se tunti ja kymmenen minuuttia, niin ymmärrätte maailmasta jo paljon enemmän. Kauneuden voi sitten hakea metsästä, jossa luettua voi pohdiskella.

Sori. Ja jos joku luulee, että tämä on hauskaa, niin on totaalisen väärässä. 53-vuotias äijä ei saa enää mitään kicksejä muka ankarasta kriitikonroolista. Sitä haluaa pikemminkin vain puhua totta, ja se vetää joskus surulliseksi. Mutta väärässähän voin toki olla.

***

Viimeisessä näyttelyssä ei sitten Närhisen viitoittamalla alueella ollut kuvia ollenkaan. Fafa Gallerian etuhuoneessa istuvat (22.4.–2.5.) Jussi Suvanto (s. 1980) ja/tai/eiku Ella Tahkolahti (s. 1981), toisessa huoneessa ei ollut mitään ja kolmannessa oli pimeässä palava yksinäinen lamppu:

Nyt ei vain tahtonut jaksaa. Ja niinpä sanoin Suvannolle ja Tahkolahdelle: "Puhukaa minulle." Ja sitten sanoin: "Kuvitelkaapa, että Töölöstä tulee tulee joku 63-vuotias ihana rouva ja haluaa tietää, mitä tämä oikein on. Miten te hänelle puhuisitte?" Ja he sanoivat, etteivät tiedä. No mukavia nuoriahan nuo tuntuivat kuitenkin olevan:

Ja kyllä he minulle puhuivat. Kerroin, että olen kriitikko ja että minulla on blogi. He kertoivat, että he ovat taitelijoita ja että heilläkin on blogi, Paskataide. Siellä Tahkolahti toteaa keskustelussa muun muassa näin: "Nimenomaan ei uskalla kokeilla omia juttujaan. Toisaalta jos on kokonaan irrallaan teorioista ja historiasta niin teokset voi helposti jäädä kiusallisella tavalla omakohtasiks terapiapläjäyksiks ja tiedostamatta huonoiks kopioiks jostain vanhasta. Se name-droppailu on vaan itelleenkin kesinkertasen duunin parantelemista ja tekemistä kiinnostavaks. Kyl taiteen pitäs edes jollain tavalla kommunikoida ilman selittäviä tekstejäki."

Ota tuosta nyt sitten selvää. Lähdin siis kotiin miettimään.

Näyttelykuvia 27 & 28 & 29: Takaisin eliitin pariin

Tallinnan matka oli ohi, ja maanantaisin on onneksi yleensä kriitikon vapaapäivä. Tiistaina 20.4. jatkoin kuitenkin kiertelyäni Helsingin gallerioissa ja suuntasin eliittigallerioista sinne lähelle huippua, Galerie Forsblomiin – tutkikaa siis sitä, kirjoittaako galleria nimensä eteen Galleria vai Galeri vai Gallery vai Galerie ja miettikää distinktioita. 

Kellariin oli laitettu (14.4.–9.5.) kuin alitajunnaksi Outi Heiskanen (s. 1937), jonka töistä taitavat melkein kaikki pitää – niin kriitikot kuin suuri yleisökin. Samaan kööriin minäkin olen aina kuulunut. Siksi kai uskallankin sanoa, että nyt vähän vierastin hänen töitään. Grafiikanlehtiin oli tullut aika runsaasti väriä, enkä osannut oikein sijoittaa sitä minun kuvaani Heiskasesta. Herkkyys siinä tuntui kärsineen. Täytyy sitten varmaan käydä uudestaankin. Esineinstallaatiot olivat kuitenkin sekä runollisia että myös vähän hauskoja. Taidan muuten aavistaa sen, kuka laatikosta luuraa:

Katutasossa esiintyvä (14.4.–9.5.) hienostunut taidemaalari Johanna Aalto (s. 1962) on hänkin myös aina kuulunut suosikkeihini. Ja nyt oli sama juttu kuin Heiskasenkin kanssa. Ensin vierastin ripustusta, jossa tummemmat työt oli ikään kuin tungettu perähuoneeseen ja vaaleammat jätetty näyteikkunoiden valoon. Kontrasti oli jotenkin liian iso. Maalauksissakin oli omituinen harppaus jonnekin historialliseen perspektiiviin – tuli mieleeni Pariisi sellaisena, kuin modernistimme sitä aikoinaan kaipasivat. Pitäisiköhän näitäkin siis katsella uudestaan? Aalto itse toteaa: "Näkyy aina jälkiä ja kerroksia siitä mikä on aiemmin ollut. Ja aavistuksia siitä mikä on vasta ilmenemässä." Ehkä on niin, että tämä näyttely on nyt sitä solmukohtaa?

Mutta yläkerrassa ei sitten herännyt mitään epäilyä. Kari Cavénin (s. 1954) näyttely (14.4.–9.5.) on hienointa, mitä olen häneltä pitkään aikaan nähnyt. Vähintäänkin nokkelahan Cavén on huonoimillaankin, mutta kyllä hän yleensä yltää olemaan enemmänkin kuin filosofi. Hän näkee maailman ja sen asioiden rakenteissa sellaisia kytkentöjä, jotka jäävät usein huomaamatta ja joiden yllättävä tajuaminen opettaa katsojallekin aina tiettyä valppautta. Nyt teoksissa oli mukana myös sellaista ekstistentiaalista ulottuvuutta, johon liittyi jotain kaunista alakuloa, että jäin vähän niin kuin sanattomaksi. Teokset ovat täynnä sekä viisautta että tunnetta. Onhan hieno näyttely! Jokainen duuni olisi pienoisesseen arvoinen. Mukana on myös paljon vaikeasti luettavaa, esimerkiksi alla oleva, paloletkuista väsätty Matala tila (2010) on käsittääkseni viittaus Paul Osipowin (s. 1939) vanhaan maalaukseen.Tähän näyttelyyn minun ei tarvitse tulla uudestaan. Tänne haluan uudestaan.