Näytetään tekstit, joissa on tunniste Antero Toikka. Näytä kaikki tekstit
Näytetään tekstit, joissa on tunniste Antero Toikka. Näytä kaikki tekstit

tiistai 12. maaliskuuta 2013

Näyttelykuvia 780 & 781 & 782: 1228 km taidetta

Olen ollut vähän huonosti kotona viime aikoina. Viime keskiviikkoaamuna lähdin ajamaan Kerimäelle. Kohteena oli maailman suurin puukirkko, Kerimäen puukirkko:


Matkassa oli Galleria Ortonin porukkaa, ja tapasimme rovastin, suntion, kanttorin ja puusepän. Syynä retkeen oli Vaivaisukot Kerimäellä -näyttely (25.5.–31.8.), jota olimme suunnittelemassa. Ensi kesänä näitä peruspalvelupioneereja siis nähdään useita Kerimäen kirkossa, muun muassa tämä Hauhon vaivaisukko, Suomen vanhin:

Kuva: Aki Paavola.

***

Torstaina lähdin ajamaan Joensuuhun. Joensuun taidemuseossa avattiin Leena Luostarisen (s. 1949) näyttely Tiikerinpiirtäjä (9.3.–14.4.). Ja hyvältähän se näytti Joensuussakin Helsingin Taidehallin jälkeen:


Ennen avajaisia tuli haahuiltua Joensuussa. Kävin Leenan kanssa myös Taidekeskus Ahjossa katsomassa Seppo Väänäsen (s. 1950) näyttelyn Jokimaisemia (26.2.–18.3.). Väänänen viihtyy veden äärellä, joten rakkaasta aiheesta oli kyse:


Akvarellitekniikka on hallussa, mutta runsas ripustus korosti vähän kuivakkaa vaikutelmaa. Variaatio jäi ehkä liian pieneksi. Niissä töissä, joissa Väänänen oli karsinut elementtejä ja melkein lähestynyt abstraktia, voisikin olla kiinnostavaa kehittelyn aihetta.
Kaupungilla kävin PT-talossa huonon taiteen myyntinäyttelyssä, joissa aina tykkään piipahtaa, jottei totuus unohtuisi:


Nämä helsinkiläisvelikullat (Taidemeklarit) myyvät muun muassa Lisa Sokolovan (s. 1969) tusinamaalauksia. Kuinkahan monta varaston loppuunmyyntiä sitä voikaan järjestää? Ja enköhän taaskin törmännyt siihen ilmiöön, että kun pannaan teoksia vielä märkänä myyntiin, yritetään niitä kuivattaa raksalampuilla:


Hirveetä tuubaa ja vielä aika kallista. Ovat nämä rinnakkaiset taidemaailmat aika hilpeitä.
Illalla Luostarisen avajaiset sujuivat hienosti, väkeä riitti ja Teatteriravintolan safkat jatkoilla olivat mainioita. Tuli sitä käytyä klassikkobaari Takataskussakin taiteilijan ja museoväen kanssa – tarjolla ollutta karaokea emme kuitenkaan hyödyntäneet:


Huomasin myöhemmin, että Karjalainenkin piti näkemästään. Kaikki meni siis niin kuin piti.

***

Ja sitten seuraavana aamuna kohti Mänttää, missä järjestettiin Mäntän kuvataideviikkojen 20-vuotisjuhlaseminaari. Paikalla oli kahdeksan takavuosien kuraattoria: Juha Sääski (s. 1952 – vuonna 1993), Ilkka Juhani Takalo-Eskola (s. 1937 – 1995), Hannu Castrén (s. ? – 1997), Antero Toikka (s. 1954 – 1999), Kimmo Schroderus (s. 1970 – 2003), Juhani Tuominen (s. 1949 – 2005), Veli Granö (s. 1960 – 2008) ja minä (2011). Puhetta johti ensi kesän kuraattori Jyrki Siukonen (s. 1959):

  
Kovin oli miesvoittoinen porukka, mutta täysin sattumalta kaikki kuraattorina toimineet naiset olivat estyneitä. Me äijät muistelimme omia kuraattorikesiämme, ja nelikymmenpäinen yleisö oli aktiivisesti mukana. Myös KMV-lehti oli kuulemaansa tyytyväinen. Itse asiassa harvinaisen onnistunut seminaari. En kuitenkaan malttanut käyttäytyä ihan poliittiskorrektisti. Kun oli iltabileiden aika, ja moni kaupunginvaltuutettukin saapui paikalle kilistämään maljaa, pidin pienen puheen, jossa kiittelin Mäntän henkeä mutta sanoin samalla olevani vihainen siitä, että yksikään valtuutettu ei vaivautunut tulemaan seminaariin. Kai minä kuitenkin olin oikeassa, koska Mänttä-Vilppulan kaupunginhallituksen puheenjohtaja Arto Pirttilahti kävi oikein kätellen kiittelemässä.

***

Ja sitten aamulla vielä Siuroon, missä kävin tapaamassa kuvanveistäjiemme nestoria Ossi Sommaa (s. 1926):


Suunnittelimme Ossin osuutta Fiskarsin tulevaan Kipinä-näyttelyyn (12.5.–15.9.) ja vaihdoimme muutenkin ajatuksia maailmanmenosta.
Ja tiedoksi, että jos ette ole ikinä Ossin luona käyneet, ei syytä huoleen: olette tervetulleita. Ossin kotipihalla ja ulkorakennuksissa on huikea veistospuisto, jonne kuka tahansa saa piipahtaa käymään – oli isäntä kotona tai ei. Sen kuin vain kurvaatte pihaan ja antaudutte taiteelle. Lippuja ei tarvitse ostella, mutta Ossin ja Sinikka-vaimonsa voi toki jättää rauhaan. Nokialta lähdette Siuronvaltatietä pitkin, kunnes oikealla tulee numero 617. On aikamoinen dantelainen puisto, joka ei taatusti jätä ketään kylmäksi:

Ja sitten sunnuntai-illaksi vihdoin kotiin. Neljä yötä hotellissa on nimittäin vanhalle miehelle vähän liikaa, vaikka taide onkin hauskaa ja vaikka reissukin oli likipitäen täydellinen. 

lauantai 15. lokakuuta 2011

Näyttelykuvia 493 & Julkista taidetta 49: Tien päällä ja Lahdessa

On ollut taas matalalentoa. Viiko sisään olen ollut Saarenmaalla, Tallinnassa ja Tampereella, ja matkaviikko päättyi eilen Lahteen, jossa kävin pitämässä avajaispuheen Lahden taidemuseon kuvanveistonäytelyssä Uusi veistos (15.10.2011–15.1.2012).
Menomatkalla sain taas ihailla suomalaista moottoritietaidetta, joka nostaa kyllä auttamattomasti näppylöitä – niin sikahuonoa se yleensä on. Valtatie 4 on oikein kehuttu veistostieksi, ja veistoksilla on oikein yhtenäiset kyltitkin.
Kaikki alkaa Järvenpäässtä, jossa on täyttä kitschiä oleva Yrjö Ala-Heikkilän (s. ?) Nuottiviivasto (2001), jossa on Uusmaalaisten laulun alkutahdit – Sibbeä tietenkin, kun Järvenpäässä ollaan:


Ala-Heikkilä on "tietokoneavusteiseen visualisointiin perehtynyt maisema-arkkitehti" – siis ei kuvanveistäjä, ja sen kyllä huomaa:


Tämä teos nousee aika korkealle sarjassa "Suomen kököimmät moottoritieveistokset".
Mäntsälässä sarja jatkuu Mikko Ahon (s. ?) Kiven ja valon kunnalla (2000) – tekijänä arkkitehti ja veistoksellinen laatu jälleen sen mukaista:


Vaan onpa tielle Mäntsälän kohdalle eksynyt ihan oikeakin taideteos, kuvanveistäjä Antero Toikan (s. 1954) Kasvukäytävä (2006):


Varsinkin paluumatkalla se näytti pimenevää yötaivasta vasten aika tehokkaalta. Ettei vain olisi yksi Toikan parhaista julkisista?
Orimattilassa olikin sitten jo taas oikein hirvityksen vuoro. Paavo Palokankaan (s. ?) Liehuva harja (2001) ei noudata sitten mitään plastisuuden sääntöjä – eikä siitä oikein ole edes hevoseksi:


Eipä ole haisuakaan siitä, kuka tämä "taiteilija" Palokangas on, ellei hän ole sitten se ampumaurheilija, joka on voittanut maailmanmestaruudenkin. Ihan kauhia duuni kummiskin.  
Ja Hollolassa surkeus jatkuu. Asialla taas Ala-Heikkilä, jonka Hollo ja Martta (2001) somistaa tönkösti piennarta:


Lahtea lähetyttäessä on vielä yksi teos tarjolla. Kari Lindströmin (s. ?) Valoneula (1997) on pimeällä varsin tehokas, ja sitä korostaa vielä sininen ramppisilta:


Arkkitehti se taitaa Lindströmkin olla, mutta pärjää tässä sarjassa ainakin kohtuullisesti. 
Mutta noin pääsääntöisesti olen sitä mieltä, ettei arkkitehteja ja rakennusmestareita pitäisi päästää tekemään julkista taidetta. Jäljet ovat pelottavia – ja niitähän nykyään piisaa.

***

Onneksi kuvanveistonäyttely oli raikas ja monipuolinen – ja avajaisyleisöäkin riitti:


Tässä esimerkkinä pari kiinnostavaa teosta: 

 Jari Männistö (s. 1965), My Kitchen, 2011, tuloste mdf-levylle ja videoprojisointi.

 Ulpu Riikonen (s. 1983), Still-life, 2011, metalli ja puu.

Avajaispuhekin taisi mennä ihan hyvin, koska fanittamani Markku Koski kävi kiittelemässä minua "vanhasta kunnon dialektiikasta", kun puhuin "kieltämisestä" käsitellessäni puheessani muun muassa sitä, miten kuvanveistokin on joutunut väkivaltaisesti kieltämään perinteensä tavoittaakseen jälleen hedelmällisen synteesivaiheen. 

***

Onneksi automatkalla voi tehdä muutakin kuin vain katsella tylsää moottoritietaidetta. Esimerkiksi polttaa tupakkaa ja huudattaa soitinta kovalla ja kuunnella fonisti Albert Aylerin (1936–1970) hienoa albumia New Grass (1968):


Huudatin sitä tauotta mennen tullen. Tämä free jazz -legendan albumi on ns. sell-out, jossa hän on langennut r&b:n ja soulin pariin. Vaan minäpä pidän sitä erinomaisena. Kuunnelkaa tästä vaikka Heart Love. Älkää antako Aylerin kökön lauluäänen vaivata, vaan odottakaa, kun hän antaa loppupuolella fonin laulaa. Ihan tajutonta puhaltamista!

tiistai 16. elokuuta 2011

Julkaistua 188: Liian helppoa taikuutta

Kävin Ateneumin taidemuseon suuressa Lappi-näyttelyssä Lapin taika (18.6.2011–8.1.2012) heti tuoreeltaan ja kirjoitin jo 22.6. siitä arvion Kauppalehteen. Kesän takia jutun julkaisu venyi ja se tuli ulos lopulta eilen 15.8. – mutta jatkuuhan näyttely vielä pitkään, ylipitkään.

Liian helppoa taikuutta

Ateneumin suuri Lappi-näyttely jää lumoavan elämyksen sijaan vaisuksi kokemukseksi.

Ateneumin taidemuseo on kunnostautunut viime vuosina taidemaailman rajalinjojen rikkojana. Se on alkanut esittää valokuvaa taiteena taiteiden joukossa, se on esittänyt nykytaidetta osana ripustuksiaan tai sitten pieninä oheisnäyttelyinä ja se on uskaltanut tehdä poikkeavia kuratoriaalisia ratkaisuja. Ateneumista on selvästikin tullut paikka, jonne mennään katsomaan muutakin kuin ikiklassikoita.
Sama resepti jatkuu Lappi-aiheisessa suurnäyttelyssä. Mukana on ilmeisiä Lapin kuvauksen klassikoita kuten Andreas Alariesto, Reidar Särestöniemi ja Kalervo Palsa. Mukana on myös monia nykytaiteesta tuttuja nimiä – vaikkapa Jorma Puranen, Rosa Liksom ja Jussi Niva. Onneksi mukana myös yksi aivan uusikin kiinnostava tuttavuus: Elina Juopperi ja hänen installaationsa inarinsaamen puhujista.

Andreas Alariesto (1900–1989), Kolttalappalaisen asunto, 1948. Rovaniemen taidemuseo, Rovaniemen kaupungin kokoelma.

Lapin taikaa on pyritty lisäämään myös näyttelyarkkitehtuurilla: Arkkitehtuuritoimisto Heikkinen–Komonen on loihtinut varsinkin nykytaiteen kehykseksi lumovoimaisen valkoisen hohteen, jolla katsojaa yritetään siirtää jonnekin muualle. Jo heti näyttelyn alussa tämä toimii, mutta aloin kuitenkin Jussi Nivan suurikokoisen maalauksen edessä miettiä, että tekeeköhän väistämättä syntyvä revontuliassosiaatio oikeutta Nivan varsin abstraktille ja osin käsitteelliselle tematiikalle. Riittääkö siis se, että taiteilija on syntynyt Pellossa? Sama koskee Rovaniemen suurta poikaa Kari Huhtamoa, jonka teräskonstruktiot ponnistavat pikemminkin kansainvälisten taidepääkaupunkien modernismista kuin jostain luonnonmystiikasta – oli teokset sitten nimetty miten tahansa. 

Yleisnäkymä pääsalista. Vasemmalla Jussi Niva (s. 1966), oikealla oranssi Kari Huhtamo (s. 1943), jota luulin kaukaa Antero Toikaksi (s. 1954). Kuva: Valtion taidemuseo, Kuvataiteen keskusarkisto / Kirsi Halkola.

Latteaa taidetta

Taikuus on taidehistorian tavoin illuusioiden luomista. Tämäkin näyttely luo erilaisia illuusioita, joiden takaa on väliin vaikea havaita esimerkiksi taiteelliseen laatuun liittyviä kysymyksiä. Totta kai esimerkiksi Juho Kyyhkynen on kulttuurihistoriallisesti kiinnostava henkilö, mutta se, että Tuija Hautala-Hirvioja on tutkijana nostanut häntä esiin, ei tee hänestä yhtään parempaa taidemaalaria. Kyyhkysen iso ryhmä näyttelyssä häkellyttää lähinnä sillä, miten huonoa, kliseistä ja postikorttimaista maalausta hänen taiteensa on. Gabriel Engbergin värimaailma on vastaavasti tuhnua ja suttuista, eivätkä Reidar Särestöniemen huippujulkkisaikanaan tehtailemat Lapin maisemat ole kovin kiinnostavia muuta kuin lähinnä huutokauppanoteeraustensa tai tekijäänsä liittyvien lukemattomien tarinoiden ja kaskujen kautta. 

 Juho Kyyhkynen (1875–1909), Kota, 1909, Ateneumin taidemuseo. 

Suurin osa näyttelyn teoksista – niin vanhempi kuin nykyinenkin taide – tuntuu tutulta ja moneen kertaan nähdyltä, eikä ainakaan minun Lappi-kuvani tai sen mahdolliset kriittiset kyseenalaistukset kokeneet mitään erityisiä liikahduksia, joita olin virittäytynyt kokemaan.
Veikkaanpa, että näyttelyn yhteydessä julkaistu 200-sivuinen kirja tulee olemaan merkittävämpi ja selvästikin enemmän myyttejä purkava kokemus kuin saleissa koettu haalea elämys. Hyvä edes näin.

maanantai 15. elokuuta 2011

Julkista taidetta 47: Hei, hei, Mänttä

Eilen kävin Mäntässä päiväseltään hoitamassa viimeisen velvollisuuteni Mäntän kuvataideviikoille (12.6.–31.8.) eli pitämässä viimeisen neljästä kuraattorikierroksesta. Isossa tehdasrakennuksessa oli vieläkin kunnioitettava määrä kävijöitä – kesän mittaan heitä on toistaiseksi riittänyt jo yli 8.000:


Yleisö tuntui varsin tyytyväiseltä, mutta itse en osannut vieläkään katsoa näyttelyä siten, että olisin osannut arvioida sitä, miten se teeman kanssa ihan oikeasti toimii. Näen edelleenkin vain ripustuksen virheet ja ne muutamat liian löysät työt, joiden näytteillepanoa en osannut estää. Mutta tämä lienee kuraattorin kohtalo, johon on vain mukauduttava. 
Niinpä hyppäsin autoon ja lähdin ajamaan kohti Helsinkiä kirjoitushommiin. Kylän reunalla katsoin vielä ohimennen Antero Toikan (s. 1954) veistosta, joka sekin kirvoitti vähän surumieleisen tunnelman. Julkisia veistoksia riivaa usein tietty silleenjättämisen tunnelma. Punainen väri on haalistunut ja kaipaa selvästikin uuttaa kirkasta pintaa. Lisäksi muistin vielä keväältä sen, miten veistoksessa oli narulla kiinni iso kyltti: "Romumarkkinat raviradalla". Ei kai veistoksiin sellaisia saisi kiinnittää:


Koko automatkan kuuntelin biisintekijän ja tuottajan Jerry Ragovoyn tuotannosta koottua hienoa kokoelmaa Time Is On My Side – The Jerry Ragovoy Story 1953–2003 (Ace 2008). Löytyi taas ihan uusi tuttavuus: mahtavaääninen gospeltaustainen Lorraine Ellison, joka teki ensiversion Stay With Me -biisistä (1966). Kuunnelkaa tuo pikahälytyksellä alunperin Frank Sinatralle tarkoitetun 46-henkisen bändin kanssa tehty levytys tästä linkistä.
Yhtäaikaisesti surumielinen ja huojentuneen onnellinen olo on kuitenkin aika hauska. Sitä jotenkin herkistyy maailmalle.